Valoa kaikille kansoille

Kirjoitan tätä blogia jouluna vuonna 2015. Joulu - Jeesus-lapsen syntymän aika sijoittuu pohjolan pimeimpään vuodenaikaan. Joulusta alkaen päivä pidentyy ja siksi juhla-aika on myös valon juhla. Se on ollut sitä muinaisille esi-isille jo kauan ennen ajanlaskun alkua. Kirkko sijoitti viisaasti raamatullisen juhla-ajan perinteisen valojuhlan aikaan.  Siihen se sopii hyvin.

Nykymaailma ei tyydy vain auringon kierron antamaan valoon. Sähkövalon yleistyessä elämme valossa - niin ulkona kuin sisälläkin -, aina kun sitä haluamme. Jotkut puhuvat jopa valosaasteesta, kun tähtitaivasta ei enää juuri näe. 

Vuorokauden ajasta riippumaton valo ei tavoita kuitenkaan kaikkia maailman ihmisiä. Nykyisestä tilanteesta saa hyvän kuvan, kun vilkaisee Yhdysvaltojen avaruushallinnon NASAn julkaisemia satelliittikuvia yötaivaalta (esimerkiksi googlaamalla earth by night nasa). Monet maailman maista ovat yhtenä valomerenä. Valoisimpia ovat tietysti Yhdysvaltojen itärannikko, Keski-Eurooppa ja Japani.  

 Lähde: The Economist: Satellite Photo of Europe and Africa at Night (NASA)

 Afrikan mantereelta valoa löytyy yöaikaan vielä varsin vähän. Valaistuimpia alueita ovat Niilin suisto ja jokivarsi, Tunisian, Algerian ja Marokon rannikkovyöhyke, Rannikkovyöhyke Nigeriasta Kameruniin ja Angolaan sekä Johannesburgin ja Kap-kaupungin alueet Etelä-Afrikassa. Vähäisen öisen keinovalaistuksen vastapainona Afrikka saa päiväsaikaan ympäri vuoden auringonvaloa teholla, joka on suurempi kuin missään muualla. Lisäksi Afrikan mantereen kokonaispinta-ala (30 milj. km2) on suurempi kuin Länsi-Euroopan, Yhdysvaltojen, Kiinan sekä Intian maa-alue yhteensä. Tämä onkin se potentiaali, mihin Afrikan kehitys voi tulevina vuosikymmeninä nojata.

Ruotsalainen professori Hans Rosling on jo vuosia pitänyt silmiä avaavia luentoja, joita voi käydä katsomassa myös verkosta, hänen yhteisönsä Gapminder-sivustolta. Hänen tuorein, lähes tunnin esityksensä on otsikoitu – Don’t Panic, End Poverty – Has the UN Gone Mad? Siinä Hans Rosling arvioi YK:n uusimpien kehitystavoitteiden – Post2015-ohjelman – toteutumismahdollisuuksia vuoteen 2030 mennessä.

Rosling nostaa esiin kolme indikaattoria, jotka kuvaavat kehitystä. Ne ovat tyttöjen mahdollisuus käydä koulua, lasten rokotusten kattavuus sekä sähköistäminen. Viimeksi mainittu on esimerkki eri maiden infrastruktuurin tilasta, mutta samalla se on esimerkki siitä, että kotitalouksien hyödyntämä sähkö on edellytys monien muiden kehitystavoitteiden toteutumiselle.

Hyvinvoinnin, terveyden ja vaurauden paraneminen koetaan ihmisten tasolla, kotitalouksissa. Kotitaloudet, joissa on valaistus, kodinhoidon peruslaitteet juoksevine vesineen, mahdollisuus seurata maailmanmenoa television välityksellä sekä mahdollisuus hyväksikäyttää eri elinkeinojen tarvitsemia työlaitteita, ovat hyvinvoinnin kehityksen kannalta jo ”valovuoden” päässä savimajojen elintasosta.

Kaikki edellä oleva on nykyisin mahdollista saavuttaa, jos sekä köyhien maiden oma politiikka, kansainvälinen apu sekä tietysti ihmiset itse tähän pyrkivät. Matka on tietysti vielä monien kohdalla pitkä, mutta ei niin pitkä kuin moni luulee.

Suomen kehityspolitiikassa oli 1980-luvulla keskeisenä vielä innovaatio, millä edistettiin maaseudun sähköistämistä avun vastaanottajamaissa. Ensimmäisiä hankkeita toteutettiin Egyptissä. Itse olin vuonna 1991 tutustumassa Nepalissa Bokharan lähellä Suomen rahoituksella ja asiantuntemuksella toteutettavaan sähköistämishankkeeseen. Kun nyt hain googlaamalla vastaavia hankkeita viime vuosilta, vastaan tuli ainoastaan sähköistämishanke Hondurasissa.

Se että kehitetty maaseudun sähköistäminen vähitellen häipyi Suomen kehityspolitiikasta, johtui 1990-luvulla vallinneesta kehityspoliittisesta ideologiasta. Erilaisia tuotantoa edistäviä hankkeita, kuten ruuantuotantoa ja ruokaturvaa, sekä infrastruktuurihankkeita vieroksuttiin. Painopiste siirrettiin pehmeämpiin aloihin, terveydenhoitoon, koulutukseen ja hyvään hallintoon. Ne ovat epäilemättä kehityksen kannalta keskeisiä, mutta oli virhe siirtyä pois politiikasta, joka tukee välittömästi ihmisten toimeentuloa.

Afrikan laajamittainen sähköistäminen ei ole niin utopistinen ajatus kuin ensi kuulemalta voisi ajatella. Mainion esimerkin nopeasta muutoksesta antaa mobiilin puhelinteknologian yleistyminen kautta Afrikan. 1900-luvun lopulla puhelinliikenne oli useimmissa Afrikan maissa vain harvojen etuoikeus. Lankalinjoja oli olemattoman vähän ja puhelimen käyttö käsittämättömän kallista. Sain siitä vuonna 1994, jolloin olin kolme viikkoa Dar es Salamissa, Tansaniassa, kouriintuntuvan kokemuksen.

Olin luvannut soittaa matkalta kerran kotimaahan. Niinpä hakeuduin puhelin- ja telekeskukseen tilaamaan puhelua Suomeen. Tilatessa piti etukäteen sanoa, kuinka monta minuuttia haluaa puhua. Varasin puhelua varten kolme minuuttia, koska hinta oli 500 markkaa minuutti. Vaimolla oli vaikea ymmärtää, miksi olin niin lyhytsanainen enkä antanut hänenkään jaaritella.

2000-luvulla tilanne muuttui täysin. Afrikan maihin ei rakennettu kiinteää lankaverkkoa, eikä siihen olisi ollut juuri varaakaan. Sen sijaan kännykkäverkko ja kännykän käyttö levisivät yllättävän nopeasti. Tällä hetkellä peittävyys lienee 65 – 70 prosenttia. Kännykkä on jo yli 700 miljoonalla afrikkalaisella. Kännykkää käytetään paitsi tekstiviestien lähettämiseen, yhteydenpitoon, valokuvien ottamiseen mutta myös pankkiasioihin ja terveyspalveluihin. Mobiilipuhelimen yleistyminen lienee nopeimmin kehitystä Afrikassa eteenpäin vievä tekijä.

Kiinalaisten ansiosta aurinkopaneelien, erilaisten auringon energian keräimien hinnat ovat romahdusmaisesti alentuneet. Ei olla varmaankaan kaukana siitä, kun aurinkopaneelien käyttö Afrikassa ”lyö itsensä läpi” kännyköiden tapaan. Sähköenergian hyödyntämistä ja hyödyllisyyttä kotitalouksissa ei ehkä ymmärretä yhtä helposti ja nopeasti kuin puhelimen luomaa kommunikaation mahdollisuutta. Esimerkin voimalla ja julkisen vallan tukitoimenpiteiden turvin edistyminen voi olla kuitenkin nopeaa. Ilmeiset hyödyt ovat niin suuret.

Aurinkoenergian hyödyntämisessä Afrikassa on monenlaisia suuria seurausvaikutuksia. Aurinkoenergia voidaan hyödyntää joko suoraan tai sähköenergiana mm. ruuan valmistuksessa. Afrikassa ruoka on perinteisesti valmistettu avotulella puuta polttaen. Afrikassa puutavaran kulutuksesta lähes 90 prosenttia onkin mennyt ruuan valmistukseen. Ruuan kypsentäminen avotulella tai puuhiilellä on erittäin tuhlaavaa. Muutos on jo kuitenkin alkanut.

Valon juhlan aikaan meillä on kaikki syy antaa tukemme kehitykselle, missä afrikkalaiset voivat käyttää hyväkseen yhtä mantereen runsainta luonnonvaraa - auringonvaloa.

Venäjän voimavarat eivät riitä

Putinin Venäjä on aloittanut valtaisan ponnistelun, offensiivin takaisin ykkösluokan suurvallaksi. Venäjällä on menossa samanaikaisesti useita konflikteja tai paikallisia sotia, joihin se tuhlaa sotilaallista ja taloudellista voimavaraansa. Samaan aikaan maan sisällä siirretään voimavaroja sotilaallisen ja strategisen voiman vahvistamiseen. Se merkitsee suuria investointeja puolustusvoimiin (hyökkäysiskutehon lisäämiseksi?) sekä strategiseen infrastruktuuriin, mm. uusiin varuskuntiin tai hylättyjen varuskuntien ja tukikohtien uudelleen käyttöön ottoon. Sellainenhan lienee Suomen rajalla Lapissa, Alakurtissa oleva tukikohta.

Venäjä näkee strategisen uhkan kasvavan läntisen ja eteläisen rajan ohella myös arktisella alueella. Pohjoisen jäämeren strateginen merkitys kasvaa jäiden sulaessa. Itäisen suunnan konfliktit lienevät Venäjän kannalta latentissa vaiheessa, vaikka rajaristiriidat Japanin ja Kiinan kanssa ovat edelleen ratkaisematta.

Venäjä joutuu pitämään silmällä edelleen myös sisäisiä konflikteja. Tšetšenian murskaaminen ensimmäisessä (1994 – 1996) ja toisessa (1999 – 2009) sodassa ei suinkaan johtanut vakiintuneeseen rauhaan. Tšetšenian, Dagestanin ja Ingušian ristiriidat ovat syvällä. Alueiden itsenäistymishalu ei ole kadonnut ja uskonnollinen vastakkainasettelu Kremlin ja paikallisen muslimiväestön välillä ylläpitää konfliktin mahdollisuutta. Venäjän sekaantuminen Syyrian sotaan, missä Venäjän vihollisina ovat eri muslimiryhmittymät ja -heimot, korostaa vastakkainasettelua.

Amerikkalainen taloushistorioitsija Paul Kennedy julkaisi vuonna 1987 jättiteoksen (Rise and Falls of the Great Powers), missä hän tutki maailman suurvaltoja ja niiden vaiheita aina 1500-luvun alusta 1900-luvun lopulle. Kuluneen, lähes puolen vuosituhannen aikana maailmassa oli ehtinyt nousta monta uutta suurvaltaa, ja monet niistä olivat myös menettäneet suurvalta-asemansa. Tähän aikaväliin mahtuu muun muassa eurooppalaisten suurvaltojen, kuten Espanjan, Englannin ja Ranskan, nousu ja vaikutusvallan lasku. Eurooppaa pitkään hallinneen Habsburgien sukudynastian suuruus kuihtui lopullisesti Ensimmäiseen maailmansotaan.

Amerikan Yhdysvaltojen nousu maailman johtavaksi suurvallaksi oli alkanut jo ennen Ensimmäistä maailmansotaa. Ensimmäinen ja etenkin Toinen maailmansota sinetöivät Yhdysvaltojen suurvalta-aseman. Tällä hetkellä se on ainoa super-suurvalta. Sen rinnalle näyttää vähitellen nousevan Kiina, joka muinaisena suurvaltana joutui kansainvälisen politiikan sivuraiteelle yli 150 vuotta sitten.

Paul Kennedyn mukaan suurvaltojen mahtiasema ja taas aseman menetys perustuvat taloudessa ja yhteiskunnassa vallitseviin tosiasioihin, faktoihin sekä noudattavat aina samankaltaista logiikkaa. Kukin historiallinen suurvalta on eri vaiheiden, joskus pitkänkin sisäänpäin kääntyneisyyden jälkeen, pyrkineet lisäämään vaikutusvaltaansa ja myös suoraa poliittista valtaansa muiden alueiden ja kansojen yli. Määräysvallan lisäksi motivaationa lienee ollut useimmiten raaka-aineiden sekä muiden taloudellisten voimavarojen saaminen oman kansan käyttöön. Joskus ainoa syy valloituspolitiikkaan on ollut oman aseman ja arvovallan pönkittäminen.

Taloudellisten voimavarojen kahmimisen vastapainona suurvallat ovat joutuneet käyttämään vallan kasvattamiseen ja ylläpitämiseen suunnattomia määriä omia ja muilta eri keinoin hankkimiaan resursseja. Kehitys onkin yleensä päätynyt vaiheeseen, missä erityisesti sotilaalliseen voimaan ja läsnäoloon on jouduttu suuntaamaan niin suuret ja muualta pois olevat resurssit, että se on johtanut ajan oloon suurvalta-aseman joko romahtamiseen tai hitaaseen laskuun.  

Viimeksi romahduksen kokenut suurvalta oli Neuvostoliitto. Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991. Siitä irtautui ja itsenäistyi 15 valtiota ja samaan aikaan Neuvostoliiton etupiiristä ja määräysvallasta vapaaksi pääsivät myös monet muodollisesti itsenäiset Itä-Euroopan maat. Neuvostoliiton suurvaltaperintöä jäi vaalimaan uusi Venäjä, jonka alue on edelleen maailman laajin, 17 miljoonaa neliökilometriä, mutta väestö enää vähän yli 140 miljoonaa Neuvostoliiton 260 verrattuna. Väkiluku, kun se edelleen supistuu, on kohta puolet Neuvostoliiton ajoista.

Nyky-Venäjä pyrkii nostamaan maansa suurvaltaluokkaan. Suuren alueensa ja ydinaseensa turvin Venäjä onkin taas alueellinen suurvalta, mutta edellytyksiä tai voimavaroja nousemiseen super-suurvaltojen rinnalle, Yhdysvaltojen ja Kiinan luokkaan sillä ei ole. Tämä johtuu yksinkertaisesti voimavarojen puutteesta ja siitä, ettei uusi Venäjä kyennyt kehittämään infrastruktuuriaan ja tuotantokoneistoaan niin vahvaksi 2000-luvun hyvinä vuosina, että se kantaisi varustelun, valtapolitiikan ja sodankäynnin rasituksen ja raskaan taakan.

Lisäksi Venäjä sitoo voimavaransa rajoillaan ja kauempanakin konflikteihin, joille ei näytä olevan loppua ja jotka vähitellen kuluttavat sen talouden ja yhteiskunnan kehitykselle välttämättömät voimavarat. Venäjä sitoo yhä enemmän voimavarojaan Ukrainaan, Krimille, Transnistriaan, Ossetiaan ja nyt Syyriaan jne. Yksistään Krimin 2,4 miljoonaisen väestön elättäminen ja huoltaminen merireittiä on valtava urakka, kun Krimiltä hävisivät sen luontaiset elinkeinomuodot – mm. matkailu muualta kuin Venäjältä - lähes ”yhdessä yössä”.

Kansantalouden kooltaan (bruttokansantuote, BKT) Venäjä on Saksan ja Brasilian luokkaa, eli noin 3 % maailman koko BKT:sta. Sotilaallisen voiman kehittämiseen ja ylläpitämiseen Venäjä käyttää vuosittain 70 – 80 miljardia dollaria, mutta Yhdysvaltojen vastaava luku on 500 – 600 miljardia ja Kiinankin 150 – 200 miljardia dollaria. Sotilaalliselta voimaltaankin Venäjä jää suurvaltojen keskiluokkaan. Siitä huolimatta se voi aiheuttaa ongelmia – kuten on nähty – erityisesti naapurimailleen, ja kaikillekin, koska Venäjän säilyy suurena ydinasevaltiona. Ydinsodan uhka totaalisena tuhona ei ole poistunut.

Venäjän kasvanut mahti perustui 2000-luvun alkuvuosina öljyn korkeaan kansainväliseen hintaan. Öljyn hintahan oli pitkään 110 – 120 dollaria tynnyriltä. Se toi Venäjälle valtavasti tuloja, joista suuri osa käytettiin joko valtion tai yksityisten kulutukseen. Varoja säätyi myös sijoitettavaksi vararahastoihin.

Kun öljyn hinta vaihtelee nykyisin 40 – 45 dollarin tynnyrihinnan paikkeilla, Venäjä joutuu syömään nopeaa tahtia vararahastonsa ja "kiristämään sen jälkeen vyötä”. Mahdollisuudet suuriin kansainvälisiin offensiiveihin kapenevat. Tämä on edessä jo ensi vuoden lopulla.

On selvää, että Venäjän on ja pysyy suurvaltana, mutta se voimavarat haluamakseen super-suurvallaksi ovat riittämättömät – ehkä onneksi meille suomalaisillekin. Niin arvaamatonta Venäjän harjoittama politiikkaa on viime vuosina ollut. Venäjä on halunnut panostaa ns. geopolitiikkaan – joskus keinoista välittämättä -, vaikka todellinen tarve globaalisti on yhteistyössä, mihin yhteistyöhön Venäjääkin tarvittaisiin.

Ehdoton totuus

Yrittäessämme sopeutua aikaan, jolloin ihmisiä tapetaan eri puolilla maailmaa ilman, että uhreilla olisi mitään osaa ja arpaa murhaajien todellisuuden tai maailmankuvan kanssa, joudumme yhä syvemmin pohtimaan, mistä tämä johtuu. Ilmeisiä vastauksia ei ole. Askarruttamaan kuitenkin jää, minkälaiseen todellisuuskäsitykseen ja totuuteen tappajien toimet perustuvat. Heillä täytyy olla usko johonkin, mutta mihin. On liian makaaberia ajatella, että he tekisivät näin pelkästään huvin vuoksi. Näin ei voi olla jo senkin vuoksi, että tappajat ovat usein valmiit uhraamaan samalla itsensä.

Itsemurhapommittajat ja lentokoneisiin pommeja asettajat ovat uhrimielessä eri asemassa. Jälkimmäiset voivat ajatella selviävänsä hengissä. Itsemurhapommittajien on voitettava ihmiselle ja kaikille luoduille luontainen itsesäilytysvaisto. Itsesäilytysvaisto on ihmisen vahvimpia vaistoja.

Mikä sitten voisi olla sellainen käsitys tai totuus, joka menee kaiken muun edelle. Sen totuuden täytyy olla ehdoton, absoluuttinen, jotta sen avulla voi työntää ajattelun ja inhimillisen tunteen syrjään.  

Ehdottomiin totuuksiin uskovia voidaan kutsua fundamentalisteiksi. Wikipedian mukaan ”fundamentalismi (lat. fundamentum, perustus, pohja) on etenkin uskontoon liittyvä ideologia, jossa pyritään palaamaan johonkin alkuperäiseen väittämään ja näkemykseen sekä oikaisemaan sellaiset uudemmat piirteet, joiden katsotaan hämärtävän totuutta.

Alkuperältään fundamentalismi on 1900-luvun alussa syntynyt pohjoisamerikkalainen kristillinen liike, joka korostaa Raamatun sanatarkkaa erehtymättömyyttä. Nykyisin fundamentalismia tunnistetaan myös muihin uskontoihin kuin kristinuskoon pohjaavista liikkeistä, kuten erityisesti islamista, juutalaisuudesta.” Uutisista on hyvin tuttuja islamilaiset koraanikoulut, joissa nuorille opetetaan koraanin sanomaa nuoresta alkaen ja vuodesta toiseen. Asiaa vähemmän tuntevalle toiminta muistuttaa aivopesua.

Ehkä ihmisessä on salainen toive saada kaikkeen – erityisesti nykyisenä nopean muutoksen ja suuren epävarmuuden aikana – tyhjentävä totuus, täydellinen selitys. Joillakin voi olla jopa luontaista taipumusta pitää omaa käsitystään ehdottoman oikeana. Hiukan tylysti sanottuna tällainen kertoo kuitenkin enemmän asianomaisen yksinkertaisuudesta ja tyhmyydestä.

Pelottavaksi ehdottoman totuuden omaamisesta tekee se, että nämä henkilöt katsovat olevansa oikeutettuja toimimaan muiden todellisuuden yli. Asian varmistamiseksi varsinkin uskonnolliset fundamentalistit pyhittävät totuutensa julistamalla sen jumalan sanaksi oli sitten kyseessä islamin Allah, juutalaisten Jahve tai kristittyjen Jumala.

Politiikallekaan fundamentalismi ei ole vierasta. Monet kansatkin pitävät itseään valittuna kansana, jolla on oikeus muiden kansojen yli. Tämä ei ole vierasta Yhdysvaltojen oikeistolle, joka vielä 2000-luvulla lähti nuoremman Bushin johdolla Lähi-itään ristiretkelle, mitä perusteltiin vapauden ja demokratian viemisenä alueelle, missä diktaattorit ja hirmuhallitsijat kuten myös siirtomaavallat ovat vuosisatojen ja -tuhansien ajan mellastaneet. Seuraukset nyt näemme ja saamme kaikki kärsiä nahoissamme.

Vapauden ja demokratian ristiretki nosti esiin ilmiön, jollaista ei enää osannut kuvitella olevan, Isisin jihadistit. Ilmiö vetää puoleensa eri tavoin sairaalla tavalla ehdottoman totuuden omaksuneet ja joille tämän ehdottoman totuuden vuoksi kaikki on sallittua. Aivan kuin ihmisoikeuksista ja inhimillisestä käyttäytymisestä ei olisi koskaan kuultukaan. Osataan tämä väkivalta-aalto on ajanut miljoonat liikkeelle, ja liikkeelle lähteneitä löytyy päivittäin satoja Suomen Torniosta ja Norjan Kirkkoniemestä saakka.

Erikoista ajan ilmiössä on se, että pintaan noussut ajattelu ja toiminta ovat täydellisessä ristiriidassa sen kanssa, mitä olemme tieteessä viime vuosikymmeninä havainneet ja oppineet. Joillekin tiedekin voi olla uskonto, mutta periaatteessa ainakin luonnontieteellinen tieto perustuu todennettuun havaintoon ja siitä tehtyihin päätelmiin. Koskaan aikaisemmin ei ole ollut niin lukuisa määrä tiedemiehiä ja -naisia, jotka uhraavat aikansa uusiin havaintoihin ja uuden tiedon löytämiseen.

Tieteelliseen tietoon ei kuulu usko absoluuttiseen totuuteen. Pikemminkin päinvastoin. Tutkimuksella usein tähdätään uskomusten ja vanhan tiedon kyseenalaistamiseen. Tämä pätee luonnontieteen ohella myös humanistisiin tieteisiin, joissa havaintojen ohella turvaudutaan enemmän päättelykyvyn voimaan.

Aikanaan uskottiin luonnontieteessä lopullisen selityksen mahdollisuuteen. Ns. luonnonlait oli puettavissa eksakteihin matemaattisiin kaavoihin. Jo Pythagoraan nimiin laitettu yhtälö, jota koulumatematiikassa opetetaan, kertoo, että suorakulmaisessa kolmiossa hypotenuusan neliö on kateettien neliöiden summa.  Vielä käänteentekevämpi viisaus on Newtonin painovoimalaki, missä kappaleiden keskinäinen vetovoima riippuu suoraan niiden massasta ja kääntäen etäisyyden neliöstä. Varsinainen klassikko on Einsteinin yhtälö E=mc2, eli energia on massa kertaa valon nopeuden neliö.

Esimerkit antavat ymmärtää, että luonnonlait ja niihin perustuvat havaintomme ovat eksakteja ja absoluuttisia. Onkin todennäköistä, että luonnonlait ovatkin tällaisia. 1900-luvun fysiikka ja tähtitiede kertovat kuitenkin myös siitä, ettemme voi saada täysin tarkkaa kuvaa edes fyysisestä todellisuudesta. Kaikki ilmiöt tapahtuvat tiettyjen toleranssien, raja-arvojen puitteissa. Keskeisen teorian mukaan emme voi määrittää samanaikaisesti alkeishiukkasen massaa, paikkaa ja nopeutta. Luonnontieteessäkin on siedettävä epävarmuutta ja vaihtelevuutta.

Taide ilmaisee usein todellisuuden ja totuuden paremmin kuin tiede tai uskomukset. Lauri Viita kirjoitti aikanaan runossaan Hän tietää, vain ei luule seuraavasti:

                                                          Hän tietää, vain ei luule,

                                                          ei mitään muuta kuule:
                                                          On tyyntä, ellei tuule.

Erilaisuuden ja epävarmuuden sietäminen olisi inhimillisessä elämässä yhtä lailla tärkeää kuin tieteessä. Tämä sanoma ei kuitenkaan tavoittane niitä tahoja, jotka uskovat omaan, ehdottomaan totuuteensa.

Ajattelun aikajanalla

Historia on erittäin mielenkiintoista ja tärkeää. Se on tieteenala mutta yhtä paljon kunkin sukupolven tulkintaa menneestä ajasta. Tulkitsijoiden intohimoista ja tarkoitusperistä huolimatta historiankirjoituksen pitäisi perustua tosiasioihin niin paljon kuin se on mahdollista. Tosiasioiden totuudenmukaisuudesta joudutaan tietysti keskustelemaan ja vaikeus kasvaa, mitä kaukaisemmista asioista puhutaan. Kirjoitettua aineisto löytyy vain muutaman vuosituhannen ajalta ja se on sattumanvaraisia myös siinä suhteessa, mitä siitä on sattunut säilymään.

Vanhan kirjoituksen merkityksestä ovat hyvä esimerkki hieroglyfit, joiden luonne ja sanoma selvisivät vasta 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. Viime kevään minulla oli mahdollisuus nähdä Lontoon käynnin yhteydessä kuuluisa Rosettan kivi The British Museumissa. Kivessä on sama teksti kirjoitettuna egyptiksi sekä hieroglyfeillä että ns. demoottisella kirjoituksella ja myös kreikaksi. Ranskalainen Champollion selvitti kiven hieroglyfien merkitykset ja siten niiden sanoman.

Aikaisemmin hieroglyfejä pidettiin vain jonkinlaisena koristetaiteena. Niiden ymmärtämisen avulla avautui kokonainen uusi maailma. Egyptin dynastioiden elämä ja historia pystyttiin avaamaan aina ajalta noin 3000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Kirjoitusten avautuminen ei lisännyt vain käsitystä tuosta muinaisesta kulttuurista ja elämänpiiristä. Se pakotti muuttamaan koko länsimaista maailmankuvaa.

Eurooppalaista kulttuuria kantaneen Katolisen kirkon valta oli vielä 1800-luvun alussa voimakas. Kirkon oli vaikea hyväksyä hieroglyfien kertomaa todistusta, ettei maailmaa luotukaan 6000 vuotta sitten vaan että universumi, missä elämme, on paljon vanhempi.

Kaikki eivät ole kiinnostuneita historiasta. Usein kuultu perustelu erityisesti koulun historianopetuksen tylsyydelle tai merkityksettömyydelle on, että kouluhistoria kertoo lähinnä kuninkaiden ja sotapäällikköjen tekemisestä ja että opiskelu on turhaa vuosilukujen pänttäämistä, vuosilukujen, jotka pian unohtuvat. Kritiikki korostaa vielä, että historiankirjoitus on unohtanut tavallisen kansan elämän.

Millaista kouluopetus on tänään? – siitä minulla ei ole tietoa. Olen kuitenkin eri mieltä kuninkaiden, keisareiden ja muiden valtaa pitäneiden tietämisen merkityksettömyydestä sekä myös vuosilukujen tarpeettomuudesta.

Ensinnäkin on hyvä muistaa, että aikaisemmassa historiassa ja varmasti myös esihistoriassa muutokset ja tapahtumat tapahtuivat klaanien, heimopäälliköiden, kuninkaiden, keisareiden ja myös sotapäälliköiden johdolla, niin hyvässä kuin pahassakin. Oli tietysti selvää, että aikanaan muodostui myös eri puolille maailmaa kulttuuripiirejä, jotka yhdistivät laajoja kansanjoukkoja ja loivat niiden asukkaille elinkeinot ja toimintatavat aina hengellisiä muotoja myöten. Näistä kokonaisuuksista meillä ovat parhaita esimerkkejä korkeakulttuurit niin Lähi-idässä, Intiassa, Kiinassa kuin Väli-Amerikassakin.

Tosiasia kuitenkin on, että kansallisvaltiot alkoivat johtavana kokonaisuutena muotoutua vasta 1800-luvulla. Siihen asti kansojen menestys tai aikaansaannit tapahtuivat paljon valtaa pitäneiden kuninkaiden ja muiden hallitsijoiden toimesta. Kansakunta nykyisessä mielessä on siis vielä varsin nuori ilmiö. Vanhakantaisesta johtajavaltaisuudesta meillä on kuitenkin karmaisevia esimerkkejä erittäin runsaasti vielä 1900-luvulta. Hitler, Stalin ja Mao olivat periaatteessa sivistysvaltioiden johtajia. Diktaattoreiden aikaansaannoksena kymmenet miljoonat menettivät henkensä ja voi sanoa, että sadat miljoonat kärsivät.

Stalinin tavasta tehdä politiikkaa ja johtaa kansakuntaa oli vasta äsken Ylellä esitetty dokumentti, missä Stalinin, Rooseveltin ja Churchillin sopimus Krimin Jaltalla 28.2.1945 merkitsi noin kahden miljoonan Saksaan ja Itävaltaan jääneen sotavangin palauttamista vankien vastustuksesta huolimatta. Stalinin tarkoituksena oli kostaa näille ihmisille joko ammuttamalla heidät heti rajalla tai lähettämällä heidät Siperiaan vanki- ja työleireille, missä monet menehtyivät.

Suvereeneilla johtajilla on siis historiassa ollut usein aivan ratkaiseva merkitys. Tuskinpa mongolitkaan olisivat aroiltaan luoneet historian suurinta mannervaltiota, ellei johtajanaan olisi ollut 1200-luvulla Tsingis-kaani. Suvereenien johtajien merkitys saattoi olla tuhoisa, mutta myös käänteentekevä. Aleksanteri Suuren kymmenen vuoden valtakausi 300-luvulla ennen ajanlaskun alkua synnytti uuden aikakauden, hellenistisen kulttuurin, jonka vaikutuksia me edelleen elämme.

Hallitsijoilla on ollut merkitystä meille täällä pohjolassakin. Tänään tätä kirjoitettaessa, 6. marraskuuta eli ruotsalaisuuden päivänä, tuli kuluneeksi 382 vuotta, kun merkkipäivän henkilö, Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf kaatui Lütsenin taistelussa Saksassa.  Mirka Lappalaisen vuonna 2014 Tieto-Finlandia -palkinnon saanut teos: Pohjolan leijona – Kustaa II Adolf ja Suomi 1611 – 1632, antaa mainion ja monipuolisen kuvan tämän hallitsijan aikaansaannoksista. Vaikka kuningas jatkoi Vaasa-sukuisten kuninkaiden suurvalta Ruotsin luomista, luotiin hänen toimestaan valtakuntaa myös toimiva virkavalta ja ajanmukainen oikeuslaitos.

Vuosiluvuilla ja muulla numeroaineistolla on myös merkitystä. Faktojen avulla voimme hahmottaa eri asioiden suhteellisuutta ja kokonaisvaikutusta. Koollakin on merkitystä. Naapurimaamme Venäjä on pinta-alaltaan suuri maa, maailman suurin. Sen suuruus kuitenkin kutistuu, kun tarkastellaan väestökehitystä. Neuvostoliiton aikana maan kokonaisväestö oli noin 260 miljoonaa eli se oli neljänneksi suurin Kiinan, Intian ja USA:n jälkeen. Venäjän väkiluku on nyt hieman yli 140 miljoonaa ja supistuu koko ajan. Väkiluvun puolesta Venäjä vertautuu kohta Brasiliaan, Iraniin, Turkkiin ja Saksaan.

Faktat luovat siis suhteellisuuden tajua. Asioiden hahmotuskykyä palvelevat myös vuosiluvut. Vuosilukujen tarkasteleminen mahdollistaa havainnon, miten eri puolilla tapahtuneet kehitysvirtaukset vaikuttavat toisiinsa tai että ne tapahtuvat samanaikaisesti tai suhteessa toisiinsa. Riippuvuudet tulevat paremmin esiin. Opimmeko mitään historiasta? – sitä on syytä toivoa.

Itsekkyydellä ei ole rajaa

Tällä palstalla en ole viljellyt kovin poliittisia teemoja - puoluepoliittisista teemoista puhumattakaan. Halu sanoa heräsi kuitenkin, kun kuuntelin radiosta Helsingin kaupungin vihreiden edustajan Otso Kivekkään kantoja liikennepolitiikkaan. Harvoin kuulee niin itsekästä ja omaan napaan tuijottavaa puhetta. Hänen mielestään valtion pitäisi keskittää liikenneväylien parantamiseen tähtäävät investoinnit pääkaupunkiseudulle. Hänen mukaansa maan talouden pyörät pidetään parhaiten pyörimässä, kun pääkaupunkiseudun ihmiset ja asiantuntijat pääsevät tapaamaan toisiaan ilman ruuhkien aiheuttamia viivytyksiä ja työajan menetyksiä. Niin pidettäisiin hänen mukaansa Suomen kansainvälistä kilpailukykyä yllä.

Kansainvälisesti verrattuna pääkaupunkiseudun ruuhkat ovat vielä suhteellisen vähäiset. On luonnollisesti hyvä, jos liikenneväyliä voidaan kehittää sitä mukaa, kun liikkumisen tarve kasvaa. Valtiovalta onkin yhdessä pääkaupunkiseudun kuntien kanssa investoinut valtavasti alueen liikenneväyliin ja infrastruktuuriin. Helsinki-Vantaan lentoasemalla on jo vuosia investoitu miljardivauhdilla sekä kiitoratoihin että lentoaseman laajentamiseen. Suomen kannalta on tietysti tärkeää, että Helsinki-Vantaa kehittyy kaavaillun mukaan Euroopan ja Aasian välisen lentoliikenteen solmukohtana. Siihen kannattaa satsata.

Kehä III:n vuosia jatkunut parantaminen alkaa olla viimeistelyä vailla. Kehä III toimiikin jo tehokkaana läpikulku- sekä läntisiä ja itäisiä kaupunginosia yhdistävänä väylänä. Sen läpäisykyky kasvoi huomattavasti, kun kulkua hidastavat liikennevaloristeykset saatiin poistetuksi. Kehä III:sta ei näytä kuitenkaan tulevat valtaväylää Venäjän transitoliikenteelle.

Viime vuosien suurimmat hankkeet, joiden rahoittamiseen valtio on sadoilla miljoonilla osallistunut, ovat kehärata päärautatieasemalta lentoasemalle ja Tikkurilaan, sekä länsimetro Matinkylään. Kehärata helpottaa liikennettä Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Samalla se mahdollistaa kymmenien tuhansien asukkaiden asuinalueiden rakentamisen Vantaalle. Vantaan kaupungin kannalta sillä on erittäin suuri taloudellinen merkitys. Kehäradan lopullisia kustannuksia ei ole vielä kerrottu, mutta ne lienevät 800 miljoonan euron luokkaa. Tästä valtio vastaa kahdesta kolmasosasta.

Vuosia riidelty länsimetro alkaa liikennöidä Matinkylään vuonna 2016. Suunnitelmat sen jatkosta Kivenlahteen ovat jo pitkällä. Valtio osallistui ensi vaiheeseen alkuperäisen suunnitelman mukaan 30 prosentin osuudella. Kustannukset ovat kuitenkin nousseet jo kaavaillusta 713 miljoonasta pitkälle yli 1000 miljoonan euron. Lieneekö valtion piikki kattanut ylityksetkin?

Espoon taloudelle hankkeen rahoitus on valtion osuudesta huolimatta raskas. Hankkeen pitkän aikavälin vaikutuksien uskotaan olevan kuitenkin positiivia. Varsinkin, kun kaupunki kaavailee 50 – 70 000 asukkaan lisäystä Etelä-Espooseen, sekä tiivistä liikerakentamista metroradan varteen. Luonnonkaunis Etelä-Espoon merenranta-alue tulee tiheään rakennetuksi.

Otso Kivekästä ja muitakin pääkaupunkiseudun vihreitä harmittaa se, ettei nykyinen hallitus ole heti investoimassa satoja miljoonia uusiin ratahankkeisiin pääkaupunkiseudulla. Erityisen paljon närää näyttää herättävän ns. pisararadan rakennushankkeen siirtäminen kauemmas tulevaisuuteen. Pisararadalla tarkoitetaan rataa, joka ohjataan pääradalta kiertämään maan alla Helsingin kantakaupungin ali ja ympäri ja takaisin pääradalle. Se helpottaisi päärautatieaseman junaruuhkaa tultaessa lähiliikenteellä lännestä ja pohjoisesta tai kaukoliikenteellä pohjoisesta.

Massiivinen hanke voi olla aikaa myöten perusteltu, mutta kalleutensa vuoksi sopii huonosti lähivuosien valtiontalouden menoraameihin. Ensimmäiset kustannusarviot ylittävät jo kaksi miljardia, mistä investoinnista lienee valtion osuus yli puolet. Lopullista summaahan ei tässä vaiheessa voi kuin vain arvailla. Yleensä hankkeiden kokonaiskustannukset nousevat kymmeniä prosentteja.

Vihreät haluaisivat rahoittaa pikavauhtia myös ns. jokeriradan sekä lisää lähiliikenteen rataosuuksia. Mielenkiintoista Otso Kivekkään kommenteissa oli se, että hän asetti vastakkain pääkaupunkiseudun raideliikenteen ja metsäteiden kunnostamisen maakunnissa. Jälkimmäinen kun on kai tarpeetonta. Jos näin on, asetettaisiin metsä- ja muun biotalouden kansantaloudellinenkin merkitys kyseenalaiseksi. Useimmat voivat kuitenkin nähdä tällä sektorilla kansantalouden uuden kehityksen mahdollisuuden. Suomen vientihän romahti viisi kuusi vuotta sitten kolmanneksen eikä se oikein ota toipuakseen.

Vihreiden talousviisaat esittävät vientiongelman ratkaisemiseksi sitä, että ryhdytään tekemään Suomessa korkeatasoista osaamista vaativia ja aikaisempaa laadukkaampia tuotteita. Täytyy ihmetellä, jos tähän mennessä ei ole näin pyritty tekemään. Pyrkimys on tietysti välttämätön, mutta jos sen varaan tuudittaudutaan, vanha sanonta – ennen kurki kuolee kuin suo sulaa – toteutuu monin verroin. Eikä Suomessa kuole vain kurjet, jos talouden kehitysedellytyksiä ei saada liikkeelle.

Talouden kehitysedellytyksiin kuuluvat ehdottomasti metsätalouteen jo yli 50 vuoden ajan tehdyt investoinnit. Metsien uudistamiseen ovat metsänomistajat panostaneet viime vuosina lainsäädännönkin perusteella noin 150 miljoonaa euroa vuodessa. Valtion panos on ollut puolestaan noin 50 miljoonaa euroa.

Verotuloja puunmyynnistä valtiolle kertyy hakkuista riippuen 250 – 400 miljoonaa euroa vuosittain. On laskettu, että koko verokertymä kannolta tehtaalle on vuodessa jo nyt noin 750 miljoonaa euroa (Janne Seilo, Puunhankinta ja metsätalous, 2015). Ja jos hakkuita lisättäisiin 10 miljoonaa kuutiometriä vuodessa, mikä on sekä mahdollista että laajennushankkeiden jälkeen todennäköistä, verokertymä nousisi vielä 140 miljoonalla eurolla. Hakkuiden 10 miljoonan nousu ei ole mikään katto, koska vuotuinen puuston kasvu on jo 104 miljoonaa kuutiometriä ja nousee edelleen. Markkinahakkuut ovat tällä hetkellä noin 65 miljoonaa kuutiometriä ja koko poistuma vajaat 80 miljoonaa kuutiometriä.

Jos metsiin rakennettuja 120 000 kilometriä metsäteitä ei pidetä ajokunnossa tai raaka-ainelähteille johtavat yksityistiet rapautuvat, yksityisteitäkin on yli 200 000 kilometriä, ei ole takeita, että puu saadaan ulos metsistä – ainakaan kohtuukustannuksin. Jos hakkumahdollisuudet kohtuullisesti käytetään, julkisen sektorin verotulot metsätaloudesta noussevat jo ensi vuosikymmenellä miljardiin euroon vuodessa. Olisi järjetöntä ”tappaa kultamunia muniva hanhi”, eli jättää hyödyntämättä puolen vuosisadan aikana metsiin pääasiassa metsänomistajien tekemät miljardi-investoinnit.

Nykyisen hallitusohjelman kärkihankkeisiin kuuluu 600 miljoonan euron panostamisen teiden ja muiden liikenneväylien kunnostamiseen seuraavan kolmen vuoden aikana. Kannattaa huomata, että tämä lisä on vähemmän kuin valtion panokset pääkaupunkiseudulla metron laajentamiseen ja kehärataan. Kannattaa myös huomata, että asiantuntijoiden mukaan liikenneväylien korjausvelka on kaikkiaan koko maassa noin 2,5 miljardia. Hallituksen kärkihanke korjaa tilannetta siten vain osittain. 

Suomi on niin iso maa, että kehä III:n sisäpuolelta katsottuna valtaosa maasta häipyy horisontin taa. City-ihmiset ovat tottuneet saamaan kaiken ensimmäisenä ja eniten. Kaikkien kannalta olisi kuitenkin paras ratkaisu, jos koko maassa olevia voimavaroja käytettäisiin täysimääräisesti ja tasapuolisesti. Se olisi välttämätöntä myös eri osissa asuvien oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen kohtelun kannalta.

 

 

 

 

Tattikoulun perilliset

Koulumme Jämsän yhteiskoulu juhli 110-vuotistaivaltaan kuluvan vuoden lokakuun alussa. Juhla pidettiin Himoksen Areenassa ja paikalla oli lähes 250 koulun entistä oppilasta, senioria. Juhlan järjestikin vuonna 1980, eli koulun 75-vuotisjuhlan yhteydessä perustettu Senioriyhdistys. Juhla oli onnistunut ja juhlapaikka toimiva, vaikka se ei enää liittynyt mitenkään koulun entisiin eikä nykyisiin rakennuksiin. Jämsän yhteiskouluahan on käyty jo monissa eri tiloissa. Huomattavimmat lienevät kuuluisa Tattikoulu sekä sen seuraaja Seppolan koulu. Tattikoulu purettiin lopullisesti vuonna 1975 ja Seppolan koulu, joka otettiin käyttöön 1950-luvun puoliväliin mennessä, on jo tyhjentynyt ja odottaa purkamistaan. Myös 1970-luvun alussa rakennettu erillinen lukiorakennus odottaa purkamistaan.

Koulurakennuksilla näyttää siis olevan elinkaarensa, joka on koko ajan lyhentymässä. Purkamistaan odottava lukiorakennus ei toiminut käytössä 40 vuotta enempää, mikä on tiilirakennukselle todella lyhyt aika.

Koulun 110-vuostisjuhlan osallistujien ikäjakautuma oli väistämättä vahvasti vanhimpiin ikäluokkiin painottunut. Voidaankin ehkä sanoa, että juhla oli ensisijaisesti Tattikoulun perillisten. Hyvin suurella osalla osallistujista oli omakohtaista kokemusta koulunkäynnistä vanhassa koulurakennuksessa. Illan pääohjelman muodosti lisäksi koulun oppilaan ja opettajan, professori Antti Hassin juhlapuhe, jonka sisältö koostui monin osin koulun, myös vanhan Tattikoulun vaiheista.

Antti Hassin mukaansa tempaavan puheen sisältöön kuului myös arkkitehti Risto Kaakon katsaus Tattikoulun historiaan ja sen kulttuuriseen taustaan. Tattikoulun suunnittelija oli jyväskyläläinen arkkitehti ja Jyväskylän seminaarin piirustuksen ja käsityön lehtori Yrjö Blomstedt. Koulurakennus valmistui vuonna 1908 ja kuului siis monella tavalla suomalaisuuden nousukauteen ja suomalaisen taiteen kultakauden henkeen.

Risto Kaakko kertoi, että Yrjö Blomstedt matkusteli vuosina 1894 ja 1896 yhdessä arkkitehti Viktor Sucksdorffin kanssa Itä-Karjalassa. Matkojen tuloksista tehtiin kirja, jonka kansallisromanttisia aiheita on monissa rakennuksissa, mm. Akseli Gallen-Kallelan ja Pekka Halosen ateljeissa.

Jämsän yhteiskoulun Tattikoulun rakennuksen jykevät kiviportaat olivat jugendista nousevaa kansallisromantiikkaa. Muilta osin koulu oli puhdasta jugendia. Tyyli oli syntynyt 1800-luvun puolivälissä Keski-Euroopassa. Suomeen taidekasvatusaatteen toi Uuno Cygnaeus ja taideteollisuusaatteen C. G. Estlander, joka rakennutti sitä varten Ateneumin. Cygnaeuksen metodi oli ’työn avulla työhön kasvattaminen’. Risto Kaakon mukaan ei ollut sattumaa, että Cygnaeuksen ja Estlanderin hengenheimolaisen suunnittelema koulurakennus oli jugendia.

Vuonna 1908 valmistunut koulurakennus, joka siis valmistui jo kolme vuotta koulun perustamisen jälkeen, oli 1900-luvun taitteen taiteen ja rakennustaiteen huippua Suomessa. Tattitorni oli koulun tunnus. Se symbolisoi sitä kohottavaa kulttuuria, jota koulun uskottiin antavan. Koululla ja koulunkäynnillähän on Suomessa ollut erityinen arvo. Lukutaito ja kohoava koulutustaso ovat olleet suomalaisen kulttuurin ja talouden sekä koko yhteiskunnan vahvin nousuvoima. Suomalaiset ovat sukupolvien ajan halunneet taata lapsilleen itseään paremmat olot, mihin koulutus on ollut tähän päivään asti varmin tae ja tie.

Koulurakennuksen symboli, tatti, purettiin jo 1950-luvulla. Koulurakennus oli kuitenkin opetuskäytössä vielä 1970-luvun alussa. Vuonna 1975 se kuitenkin purettiin päätöksillä, joiden tekijöiksi ei tänään varmaankaan kukaan tunnustaudu. Rakennuksen mukana hävisi kappale komeinta jämsäläistä kulttuurihistoriaa.

Kuten alussa sanoin, meillä monilla entisillä oppilailla on vielä omakohtaisia muistoja Tattikoulusta. Varhaisimmat omat muistoni ulottuvat koulun joulujuhliin 1940-luvun lopulle. Isäni oli koulun opettajana vuodesta 1932 ja niinpä minäkin pääsin opettajan lapsena joulujuhliin jo kolme-tai neljävuotiaana. Ehkäpä ne olivat koulun teinikunnan pikkujouluja. Istuin kuitenkin etupenkissä ja seurasin silmä tarkkana jouluista ohjelmaa. Mieleen on jäänyt erityisen pitkä joulupukki. Se tietysti hämmästytti kolme-nelivuotiasta, koska oikea pukki kotona ei koskaan ollut yhtä pitkä. Ilmeni kuitenkin, että pituus johtui siitä, että pukki olikin kaksi poikaa, joista toinen poika istui toisen harteilla.   

Toinen muistikuva koulutilaista liittyy Vappuun. Partiolaisten vanhemmat järjestivät 1950-luvun alussa Vappumatineoita, joissa kerättiin varoja partiolaisten toimintaa tukemaan. Hirsiseinäinen juhlasali oli Vappuna valoisa ja pöydät täynnä simaa sekä muita Vapun herkkuja. Tunnelma oli ilmapallon keveä.

Juhlasali oli akustiikaltaan hyvä, joten isäni mukaan mm. Hannikaisten musiikkiveljekset Jyväskylästä järjestivät siellä kamarikonsertteja. Näistä ei itselläni ole muistikuvaa.

Puukoulussa sain opetusta vielä kansakoulun kolmannella tai neljännellä luokalla, kun jostakin syystä kävimme siellä veistotunneilla. Mielikuvani on, ettemme käyneet kuin muutaman kerran. Tämä oli siis 1950-luvun puolivälissä. Koulutyö Tattikoulussa jatkui siis 1970-luvun alkuun. Viimeisiä Tattikoulun opettajia oli äitini Salme Laaksonen. Hän toimi koulun käsityön opettajana vuoteen 1971.

Oppikoulu jatkuu nyt Jämsässä peruskouluna Paunun alakoulussa ja Vitikkalan yläkoulussa. Lukio on siirtymässä Jokivarren kouluun. Entisen Jokivarren kansakoulun puurakennus valmistui jo 1884 eli lähes 25 vuotta aikaisemmin kuin Tattikoulu. Jokivarren puukoulu on ollut koulu- yms. käytössä siis yli 130 vuotta. Tämä kertoo rakennuskulttuurin kestävyydestä, kun asiat tehdään kunnolla ja perinteitä vaalien. Tosin rakennus ei enää kelvanne ilman isoja remontteja koulukäyttöön, mutta ehkä sellainenkin aika vielä tulee. Itsellä koulurakennukseen liittyy paljon henkilökohtaisia muistoja 1950-luvun alkuvuosilta. Samanlaisia olisi varmasti isälläni 1910-luvulta ja isoisälläni 1880-luvulta, jos he vielä eläisivät.      

Sisar värikäs

Tällä vähän oudolla otsakkeella alleviivaan Suomen työllisyydessä tapahtuvia muutoksia. Mielessä oli aluksi ehdotus otsakkeeksi Sisar hento keltainen, mutta erilaisten rasismi- ja rotukysymysten suhteen pitää olla nykyisin hyvin tarkka. Väärinymmärryksen mahdollisuus on suuri ja leimautuminen esimerkiksi rasistiksi on pienestä kiinni. Todettakoon vielä, etten usko rodulliseen erilaisuuteen, mitä ihmisten ihon värierot symboloisivat. Maapallon eri puolilla asuneiden ja elävien ihmisten erot ovat sattuman seurausta perimässä sekä sopeutumaa luonnonoloihin, missä esimerkiksi auringonvalon runsaus on ollut ratkaiseva ulkoinen tekijä.

Eri puolilla asuvia on menneisyydessä totuttu erottelemaan vaihtelevin värikoodein, jotka eivät edes pidä käytännössä paikkaansa. Aasialaisia, erityisesti kiinalaisia kutsuttiin aikanaan keltaiseksi roduksi. Ihonväri aasialaisilla on kuitenkin yleensä ruskean eri sävyjä. Samoin on laita afrikkalaisilla. Afrikan kohdalla puhuttiin joskus mustasta, eli Saharan eteläpuolisesta Afrikasta. Tummimmatkin afrikkalaiset ovat kuitenkin ruskean sävyisiä, vaikkakin ruskea voi joskus olla lähellä mustaa.

Pahiten värierottelu meni pieleen Amerikan alkuperäiskansojen kohdalla. Intiaaneja kutsuttiin lännenkirjoissa punanahoiksi. Tämä johtui ainakin osittain intiaanien käyttämistä ihomaaleista. Lähinnä punaisia ovat valkoihoiset, joiden ihon läpi pintaverenkierto heijastuu helpommin kuin muilla. Näin käy ainakin saunan jälkeen tai kun nolostuneena oikein punastuu.

Värivaihtoehtojen pohdiskelu lähti liikkeelle aikanaan hyvin suositusta Georg Malmsténin Valkea sisar iskelmästä, joka kuvaa suomalaista sairaanhoitajaa. Laulu alkaa sanoin

                      Luo sairaiden käy sisar hento valkoinen

                      Hän hymyävän katseensa suopi, lohtua tuopi ain.

Kerrotaan, että tämän vuonna 1934 levytetyn kappaleen, sanoitti Martti Jäppilä, kun hän oli toipumassa Oulun lääninsairaalassa umpisuolenleikkauksesta. Laulusta tuli hyvin suosittu ja se säilytti suosionsa pitkälle sodan jälkeiseen aikaan. Samalla sanat leimasivat – hyvin positiivisesti – sairaanhoitajan työtä suomalaisissa sairaaloissa.

Laulun sanoma ei ehkä kuitenkaan anna aivan oikeata kuvaa sairaanhoitajan todellisesta työstä. Hennon sijasta pitäisi ehkä käyttää sanaa vankka. Sen verran kuntoa ja voimia vaativaa työ käytännössä on.

Erilaiset värivaihtoehdot valkoisen ohella kertovat jo sen, että sairaanhoito ei jääne pelkästään suomalaisten hoitajien käsiin. Hoitoala on niitä harvoja työtehtäviä, joista varmasti voidaan sanoa, että työpaikkojen tarve tulee kasvamaan. Ikäihmisten lukumäärä kasvaa tasaisesti ja hoitotyössä väistämättä tarvitaan ihmisten käsiä. Hylje- yms. robotteja on tuotu jo vanhusten lemmikeiksi. Varsinaista hoitoa ja toiminnallista auttamista ei voida kuitenkaan jättää pelkästään koneiden varaan.

Sisar keltainen viittaa provosoivasti aasialaisiin hoitajiin, mikä sävyttäminen – sanotakoon se varmuuden vuoksi vielä kerran – ei pidä käytännössä paikkaansa. Aasialaisia sairaanhoitajan ammatin hankkineita on kuitenkin jo paljon maailmalla. Esimerkiksi filippiiniläisiä sairaanhoitajia on eräiden tilastojen mukaan ulkomailla jo kahdeksan miljoonaa. Heitä on tullut jo muutamia Suomeenkin. Toinen esimerkki työn kansainvälistymisestä ovat kesäisin saapuvat marjanpoimijat, jotka tuhansin saapuvat pohjoismaihin.

Tuloistaan siirtotyöläiset lähettävät suuren osan perheelleen kotimaahan. Rahoilla kunnostetaan kotia ja koulutetaan lapsia. Siirtotyöläisten lähettämä raha kehitysmaihin on kolminkertainen viralliseen kehitysyhteistyörahoitukseen verrattuna. Siitä on siis tullut ratkaisevan tärkeä osa kolmannen maailman kehityksen rahoitusta.

Ikääntyvänä henkilönä olen itsekin kiinnostunut vaiheesta, jolloin tarvitsen väistämättä ulkopuolista apua. Keskimäärinhän ihmiset sairastavat ja tarvitsevat apua elämänsä pari viimeistä vuotta. Tämä on tietysti yksilöllistä. Toiset tarvitsevat hoivaa useita vuosia, toiset kaatuvat suorilta jaloilta.

Minulle on aivan samantekevää minkäväriset ne hoitajan kädet ovat, jotka ehkä aikanaan tarvitsen päivittäiseen selviytymiseen. Tärkeintä on hoitajan ammattitaito, asenne ja persoonallisuus. Se ei ole kansallisuudesta tai etnisestä taustasta kiinni.

Olen käynyt muutaman kerran ikäihmisille tarkoitetussa Tapiolan palvelutalossa syömässä ja tarkkaillut samalla siellä toimivaa henkilökuntaa. Nykyisin aputyövoimana tai harjoittelijana on usein maahanmuuttajana tullut latino tai afrikkalainen. Havaintojeni perusteella ei ole syytä huoleen. Temperamenttinsa mukaisesti nämä henkilöt ovat vanhuksia kohtaan useimmiten hyvin iloisia, ystävällisiä ja auttavaisia. Ehkä heillä on kulttuuritaustansa vuoksi myös luontaisesti kunnioitusta vanhoja ihmisiä kohtaan.

 

    

 

 

 

 

 

 

Kolmas kansainvaellus

Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta Eurooppaan pyrkivien ihmisten vaellusta ja vesistöjen ylitystä voi hyvin kutsua kolmanneksi kansainvaellukseksi. Kansainvaelluksen käsitteellähän me ensisijaisesti ymmärrämme germaaniheimojen 400-luvun vaellusta Balkanille, Italiaan, Iberian niemimaalle ja aina Pohjois-Afrikkaan saakka. Tuolloinen kansainvaellus pyyhkäisi lopulta antiikin Rooman imperiumin länsiosan historian romukoppaan. Itäinen Rooma pysyi vallassa vielä lähes tuhat vuotta - kutistuen sitten vähitellen idästä tulleiden turkkilaisheimojen valloitusten alle. Turkkilaiset perustivat Itä-Rooman raunioille Ottomaanien imperiumin, joka jatkui taas puoli vuosituhatta ja jonka raunioiden jälkiä vielä nykyisinkin joudutaan siivoamaan. Raunioilla on kytkentä meneillään olevaan kansojen liikehdintään.

Yksittäiset ihmiset, perheet, heimot ja klaanit ovat olleet liikkeessä aina siitä asti, kun kahdella jalalla liikkuvat hominidit syntyivät. Samoin on tehnyt myös nykyihminen hänen noin 200 000 vuoden historiansa aikana. Nykyihminen syntyi todennäköisesti Itä-Afrikan arojen liepeillä, mistä sen edustajat lähtivät ehkä 50 – 60 000 vuotta sitten liikkeelle ja asuttivat lähes koko maapallon, ainakin ne alueet, missä saattoi selvitä hengissä.

Jokainen vaellus jättää jälkensä, muuttaa elinolosuhteita ja maailmaa. Historian kirjoista luemme eri goottilaisten heimojen tulon rikkaaseen Pohjois-Italiaan ja siis edemmäksikin. Yksi heimoista, vandaalit, vaelsivat nyky-Espanjan lävitse aina Pohjois-Afrikkaan saakka. Heidän väkivaltaiset tapansa jättivät ihmisten muistiin kauhun niin, että edelleen kauhistellaan tarkoituksellista tuhoamista vandalismina.

Vandaaleillakin oli toinen puolensa. Pohjois-Afrikasta käsin he laajensivat kulttuurivaikutuksensa takaisin Iberian niemimaalle, missä nyt ihailemme Andalusian rikasta kulttuuriperintöä. Toisaalla Israelin taas heimot olivat tulleet jo yli 3000 vuotta sitten nykyisille asuinalueilleen Egyptistä ja raivasivat silloin tieltään monta kaanaalaista heimoa, koska valloittajille alue oli luvattua maata.

Toisena kansainvaelluksena voitaneen pitää eurooppalaisten invaasiota Amerikkaan. Pohjois- ja Etelä-Amerikan olivat asuttaneet Aasiasta noin 15 – 20 000 vuotta sitten tulleet heimot, joita myöhemmin kutsuttiin intiaaneiksi - sen erehdyksen vuoksi, että Kolumbus luuli tulleensa Intiaan.

Amerikan uusi aikakausi alkoi pian Kolumbuksen löytöretkien jälkeen. Espanjalaiset, portugalilaiset ja heidän jalanjäljissään italialaiset asuttivat erityisesti Väli- ja Etelä-Amerikkaa. Italialaisinvaasio ulottui vahvana myös Pohjois-Amerikkaan. Kansainvaelluksesta Pohjois-Amerikkaan vastasivat erityisesti britit, irlantilaiset, ranskalaiset, saksalaiset ja skandinaavit. Itä-Euroopassa ja Venäjällä 1800-luvulla alkaneet juutalaisvainot vauhdittivat lähtöä etsimään parempaa elämää Atlantin toiselta puolelta.

Valkoihoisen Euroopan invaasio tuli määräämään Amerikan eri osien kohtalon. Alkuperäiskansat joutuivat siirtymään syrjään, osiltaan tuhoutuivat ja lopulta päätyivät yhteiskunnan marginaaliin. Eurooppalainen siirtolaisväestö oli yritteliästä ja motivoitunutta. Tilaa ja luonnonvaroja oli runsaasti. Niinpä Pohjois-Amerikan historia koostuu lukuisten sukujen menestystarinoista. Yhteiskunnan normiksikin muodostui käsitys, että jokainen on oman onnensa seppä.

Amerikan mantereet ovat väestöllisesti olleet monenlaisten vaellusten kohdealueena. Väestökirjo ei muodostu vain eurooppalaisten esi-isien ja -äitien geeniperimästä. Amerikkaan siirrettiin orjuuden aikana miljoonia ihmisiä Afrikasta. Tämä vaellus ei ollut vapaaehtoista. Sen seuraukset leimaavat huomattavasti niin Pohjois-Amerikan kuin Latinalaisen Amerikankin väestökirjoa.

Amerikan mantereen ihmisten lukumäärä on nykyisin vajaa miljardi henkilöä, Latinalaisessa Amerikassa noin 630 miljoona ja Pohjois-Amerikassa 360 miljoonaa. Maiden rajojen yli siirtyy edelleen vuosittain satoja tuhansia ihmisiä, varsinkin etelästä Yhdysvaltoihin. Yhdysvallat saa väestönlisäystä myös Aasiasta, mistä maahan tulevat ovat yleensä etevää ja hyvin yritteliästä väkeä. Niinpä Yhdysvaltojen jatkuva taloudellinen menestys onkin paljon tämän maahanmuuton synnyttämän dynamiikan ansiota.

Kolmas kansainvaellus näyttää suuntautuvan Eurooppaan, etenkin Länsi-Eurooppaan. Muuttoliikkeen lähtöalueina ovat Lähi-itä ja Afrikka. Pohjois-Afrikasta on pyritty Eurooppaan Espanjan kautta jo vuosikymmeniä. Ranskan siirtomaasodat Algeriassa ja muissa Pohjois-Afrikan maissa toivat afrikkalaisen miljoonavähemmistön Ranskaan. Tämä siirtolaisuus näyttää nyt varsin vähäiseltä ja hallitulta siihen verrattuna, mitä kuluneen vuoden aikana on koettu. Lähi-idän maista, ennen kaikkea Syyriasta ja Irakista on tultu sadoin tuhansin Eurooppaan. Kansojen vaellus ulottui loppukesästä Suomeenkin, minne saavutaan yllättäen Tornion kautta. Maahantulijoiden kokonaismäärän arviot ovat syksyn alkaessa koko ajan nousseet. Aluksi puhuttiin 15 000 pakolaisesta vuodessa. Korkein arvio on ollut 50 000. Lopullinen luku vuodelle 2015 jäänee kuitenkin korkeinta pienemmäksi, koska talvi rajoittanee lämpimistä maista lähteneiden vaellusta läpi Keski-Euroopan ja Skandinavian.

Syyria ja Irak ovat ikivanhaa Kaksoisvirtain kulttuurin aluetta. Alueella on syntynyt ja alueen läpi on virrannut ties kuinka monta kansaa ja kulttuuria vuosituhansien aikana. Maat sijaitsevat länsimaisen kulttuurin syntysijoilla. Itse asiassa juuri äsken löydettiin savitiili, johon oli kirjoitettu osia ihmiskunnan vanhimmasta tarinasta, Gilgames-kertomuksesta. Paljonko nykyiset alueen arabikulttuurin maat kantavat tätä historian perintöä, emme tiedä? Alkaneen kansainvaelluksen tuloksena myös Suomi saanee vahvan vähemmistön Lähi-idästä.

Lähi-idän siirtolaisuus Eurooppaan lienee alkusoittoa paljon suuremmalle muuttoliikkeelle, jonka lähtöaluetta on Saharan eteläpuolinen Afrikka. Jo Saharan pohjoispuolinen Välimeren ranta alkaa olla ylikansoitettua alueen luonnonvaroihin nähden. Ainakaan ruuantuotantoa ei voi nostaa väestön tarpeiden tasolle.

Väestönkasvun aikapommi sijaitsee kuitenkin etelämpänä. Koko Afrikan väkimäärä ylitti vuonna 2009 miljardin rajan. Saharan eteläpuolinen Afrikka saavuttaa jo yksinään tämän rajan vuonna 2017 tai 2018. Väestönkasvu ei suinkaan pysähdy siihen. Saharan eteläpuolisen Afrikan väestön keski-ikä on hyvin nuorta, alle 20 vuotta kun vastaava luku Suomessa on jo 43 vuotta. Näin väkiluku kasvaa kiihtyvällä nopeudella kohti 2 miljardia (noin vuonna 2040), ja 4 miljardia vuoteen 2100 mennessä.

Afrikan väestönkasvun luvut ovat niin suuria, etteivät sen seuraukset mene kivuttomasti ohi Euroopassakaan. Muutto Välimeren yli Eurooppaan kiihtyy. Jo kuluneena kesänä merestä oli tulossa kuolleiden (hukkuneiden) meri. Miten tämä kansainvaellus estetään tai sen seuraukset kestetään? On moraalisesti aika mahdoton kestää tuhansien tai kymmenien tuhansien hukkumiskuolema. Toisaalta, mikä on valkoisen eurooppalaisen väestön valmius sopeuttaa, kotouttaa miljoonia tulijoita?

Näihin kysymyksiin ei ole vielä vastauksia, mutta ne ajankohtaistuvat kovaa vauhtia. Ainoa varma asia maailmassa, ja myös Euroopassa, on, että väestön ihonväri keskimäärin tummuu. Valkoiset jäävät yhä enemmän marginaaliin. Mutta lieneekö tällä mitään merkitystä, kun vaalea ihonväri on aikanaan saanut vallan sen vuoksi, että sopeuduttaisiin paremmin vähäisempään auringonvaloon talvikautena. Nykyisinhän tämän puutteen voi jo korvata D-vitamiinilla tai kalanmaksaöljyllä.

Syyrialaiset tulevat

1960-luvun lopulla tuli elokuvateattereihin amerikkalainen elokuva Venäläiset tulevat, venäläiset tulevat (The Russians are coming, 1966). Sen ohjasi Norman Jewison ja päänäyttelijöistä Alan Arkin sai jopa Oscar-ehdokkuuden. Elokuva ei siis ollut huono. Se vitsaili amerikkalaisten silloisella russo-fobialla, ts. sillä, että Neuvostoliitto ja venäläiset olivat amerikkalaisille suurin poliittinen ja sotilaallinen uhka. Kuulin luokkatovereiltani, jotka olivat olleet vaihto-oppilaina Yhdysvalloissa, että he eivät olleet kuulleet koskaan puhuttavan niin paljon Neuvostoliitosta kuin tuon vuoden aikana. Vaikka elokuva vitsailee monin hauskoin tavoin amerikkalaisten fobioilla, uhka kyllä oli myös todellinen. Se ei ollut venäläisten maihinnousu Amerikkaan vaan ydinsota. Kuuban kriisin yhteydessä (1962) käytiinkin hyvin lähellä tuota maailmanlopun sotaa.

Tällä hetkellä todistamme hyvin toisenlaista maihinnousua. Se on todellinen eikä kuviteltu. Etelä-Eurooppaan tulee suurin joukoin pakolaisia Välimeren yli Pohjois-Afrikasta sekä Egeanmeren yli Turkista Kreikan saarille. Todistamme ilmiötä, joka on mittasuhteillaan yllättänyt kaikki.

Se ei ole ollut yllätys, että väestöpaine Afrikasta Eurooppaan on ja tulee olemaan suuri. Olemme jo pitkään tienneet, ettei Afrikan väestökehitys mene vaikutuksitta. Meidän ikäihmisten aikana Afrikan väkiluku on viisinkertaistunut, noin 200 miljoonasta miljardiin. Kun väestö on ikäjakautumaltaan nuorta ja syntyvyys edelleen korkea, ennusteiden mukaan Afrikan väkiluku nousee tällä vuosisadalla neljään (4) miljardiin. On todella vaikea kuvitella, miten sellainen määrä ihmisiä voisi saada toimeentulonsa ko. mantereella.  

Sysäys kansainvaellukseen saatiin ns. arabikeväästä. Arabikevät oli vuodenvaiheessa 2010 - 2011 alkanut spontaani kansannousu Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän totalitaarisia ja diktatorisia vallanpitäjiä vastaan. Tämä liikehdintä toivotettiin lännessä, niin Euroopassa kuin Amerikassakin tervetulleeksi.

Arabikevään jälkeinen kehitys ei kuitenkaan ollut sitä, mitä odotettiin. Valistuneet ja hyvin informoidut nuoret eivät pystyneet pääsemään valtaan arabimaissa vaan vanha valta käänsi kehityksen takaisin autoritaariseen hallintoon. Pahimmaksi tilanne kärjistyi Syyriassa, missä valtaa pitänyt diktaattori Assad kykeni tukijoineen vastustamaan kapinoitsijoita väkivalloin. Syyria ajautui sisällissotaan, jonka inhimilliset seuraukset ovat olleet mittaamattomia.

Sodan loppu ei ole edes näköpiirissä, koska taisteluihin on nyt kietoutunut voimia, joiden hallinta näyttää mahdottomalta. Suuressa osassa Syyriaa pitää valtaa ääri-islamilainen liike ISIS, jonka toimintatavat ovat raakuudessaan ja barbaarisuudessaan yllättäneet kaikki. Heidän lisäkseen valtaa Syyrian alueella tai sen eri osissa tavoittelevat erilaiset kapinalliset ryhmät, kurdit ja Assadin joukot. Maan hallintaan vaikuttavat myös ulkopuoliset maat, Turkki, Yhdysvallat, muut läntiset suurvallat ja Venäjä. Venäjä ja Kiina ovat myös taanneet sen, ettei YK:lla voi olla humanitaarista apua suurempaa roolia Syyriassa.

Syyria sijaitsee Välimeren itäisellä rantavyöhykkeellä, eräällä tavalla Euroopan ja Afrikan välisellä kannaksella. Alue on ollut ihmisten ja kansojen läpikulkualuetta kauemmin kuin ehkä mikään muu alue maailmassa. Välimeren ranta sekä Kuolleen meren ja Jordan-joen muodostama Itä-Afrikan hautavajoaman jatke ovat olleet reittejä, joita pitkin jo nykyihmistä edeltäneet hominidit ovat vaeltaneet Eurooppaan. Nykyihmiset ovat kenties tulleet tätä reittiä 50 – 60 000 vuotta sitten.

Välimeren perukka Egyptistä, Syyrian kautta Mesopotamiaan ja Anatoliaan Turkissa sekä Egeanmeren yli Kreikkaan on lisäksi ollut länsimaisen korkeakulttuurin syntyaluetta. Maan viljely ja kotieläinten kesyttäminen kehittyivät täällä 10 – 12 000 vuotta sitten. Maailman vanhimman kaupungin asemasta kilpailevat Jeriko Palestiinassa ja Catalhöyük Turkissa. Edellinen lienee noin vuosilta 8000 – 9 000 eKr. ja jälkimmäinen on tuhatkunta vuotta nuorempi. Näistä kivikauden ihmisistä ei ole paljon muuta tietoa kuin heidän jälkeensä jättämien rakennusten rauniot.

Sittemmin Syyriaa tai Levantia, kuten laajempaa aluetta kutsutaan, ovat asuttaneet tai sen vallanneet lukuisat kansat ja valloittajat. Mika Waltarin Sinuhen yksi päätapahtumapaikoista oli Syyrian alue noin 3 300 vuotta sitten. Egyptiläiset, babylonialaiset ja heettiläiset taistelivat siellä vallasta. Taisteluissa oli mukana paikallista väriä edustava Amorin kuningas Azur. Waltarin teoksen monet tapahtumat ja henkilöt ovat osaksi fiktiivisiä ja tapahtumat historiallisesti muunneltuja. Yllättävästi Waltari pystyy kuvaamaan silloista ”todellisuutta” tavalla, joka ei poikkea paljon nykytodellisuudesta.

Keskustellessaan vangitun ystävänsä kuningas Azurin kanssa ennen tämän teloittamista, Sinuhe toteaa, että Azurin ansiosta, ja tietysti valtaa tavoitelleiden naapurivalloittajien toimesta, ”Syyria on mätänevä ruumiskuoppa”. Ei liene kaukana nykyisyydestä.

Nyky-Syyrian asukasluku oli ennen sisällissotaa noin 20 miljoonaa. Maan pinta-ala on puolet Suomen pinta-alasta ja suuri osa maasta on lähes autiomaata. Viime tietojen mukaan ilmaston lämpeneminen on jo kuivattamassa osan entisistä pelloista viljelyyn kelpaamattomaksi. Tämä osaltaan pakottaa väestön liikkeelle. Pahin vitsaus on kuitenkin sisällissota, joka on jo tappanut parisataa tuhatta ihmistä ja miljoonat ovat paenneet naapurimaihin. Kun mukaan lasketaan Irakin ja Pohjois-Afrikan pakolaiset, lähtijöitä on paljon.

Ilmiön uusin piirre on ihmisten salakuljettajat, jotka nettoavat suunnattomia summia ja joiden ansiosta Euroopan kulkuväylät erityisesti Kaakkois-Euroopasta pohjoiseen ovat täynnä väkeä. Viime päivinä ihmisvirta on jo ulottunut Suomeen, Euroopan perukoille saakka. Väki tulee tänne Ruotsin kautta Haaparantaan ja sieltä Tornioon, Suomeen.  Ennusteet tulijoiden lukumäärästä vaihtelevat jo kymmenissä tuhansissa. Varmaa myös on, ettei tulovirtaa helpolla padota. Lähtijöitä niin Pohjois-Afrikassa kuin Lähi-idässäkin voi olla kymmeniä miljoonia.

Suomeen asti saapuneet eivät täytä mielikuvaa köyhistä, sairaista ja kurjista. Onkin varmasti niin, että tänne asti viikkojen vaelluksen jaksavat ovat hyväkuntoisinta ja myös varakkainta. Jo lähtöalueella he ovat joutuneet maksamaan salakuljettajille tuhansia euroja päästäkseen Eurooppaan. TV-haastattelujen perusteella monet ovat pitkälle koulutettuja ja kielitaitoisia.

Kylmästi ja kyynisesti ajateltuna tällaisen maahanmuuttoaallon tulo voi olla hyväkin asia. Tosiasia kun on, ettei Suomen vanheneva väestö yhdessä supistuvan työvoiman tarjonnan kanssa kykene ylläpitämään saavutettua hyvinvointiyhteiskuntaa. Julkista sektoria, eli valtion ja kuntien menoja on alennettava ja siten myös vähennettävä niitä palveluja, mitä julkinen valta antaa. Ihmisten välinen tasa-arvo vähitellen heikkenee. Palvelujen puutteessa vähävarainen väestönosa jää hyvinvoinnissa muusta väestöstä jälkeen.

Koulutettu, parhaassa työiässä oleva ja yritteliäs maahanmuuttajaväki on tässä tilanteessa sitä, mitä Suomi tarvitsee. Tätä näkemystä ei ehkä moni hyväksy, kun maassa on omasta takaa satoja tuhansia työttömiä. Globaalissa toimintaympäristössä työtön väki ei kuitenkaan työllisty, ellei synny riittävästi uutta yritteliäisyyttä. Maahantulijat voivat olla yksi vastaus tähän puutteeseen.  Kymmenien tuhansien maahanmuuttajien tulo ei tietenkään tapahdu kivuttomasti. Ristiriitoja syntyy ja sopeuttamistoimenpiteitä tarvitaan. Mutta kun emme voi täältä juurikaan vaikuttaa lähtömaiden tilanteeseen, on tehtävä kaikki kansainvaelluksen hallitsemiseksi ja väistämättömän kääntämiseksi uudeksi aluksi. Syyrialaisten, tai Suomen tapauksessa erityisesti irakilaisten tulo ei ole vitsi tai fobia vaan todellisuutta, jonka kanssa joudutaan elämään.

Viimeisen kerran

Nuorena oli paljon odotuksia tulevaisuuden suhteen. Läheskään kaikki odotukset – mikäli ne yleensä tiedostikaan - eivät toteutuneet tai toteutuivat hyvin eri lailla kuin ehkä etukäteen haaveili. Usein kävi niin, että jotkin odotukset toteutuivat vuosien, jopa vuosikymmenien jälkeen – odottamatta.

Kun on päässyt yli 70 vuoden ikään, tulevaisuuden varaan ei voi paljon laskea. Pikemminkin on niin, että voi olla iloinen taas tästäkin saavutuksesta. Sainpahan taas aikaiseksi! Monta juttua tapahtuu tai tekee todennäköisesti viimeisen kerran.

Mietin näitä seikkoja, kun tein keskeistä kesän projektia, savusaunan lautakaton maalausta. Mökilläni on nimittäin ollut jo 21 kesää pieni savusauna, jonka rakennutin piirustuksieni mukaan vuonna 1994. En muista miten sain idean laitattaa siihen katon, joka käsitellään Roslagin mahongilla. Roslagin mahonki ei ole mitään vierasmaalaista jalopuuta vaan maalia, joka on sekoitus hyvistä luonnonmukaisista aineista. Roslagin mahongissa on kolmasosa tervaa, kolmasosa keitettyä pellavaöljyä eli vernissaa sekä kolmasosa puutärpättiä.

Roslagin mahonki on vanha skandinaavinen keksintö, jota on käytetty jo satoja vuosia merenrantatalojen kattojen suoja-aineena, niin Ruotsin kuin Norjankin rannikoilla. Voisin arvella, että maaliseos on saanut nimensä Ruotsista Roslagenin alueesta, joksi nimitetään osaa Upplandin saaristoa.

Savusaunan katto rakennettiin kaksinkertaisesta, lomittain kiinnitetystä, höylätystä laudasta. Rakennusvaiheessa katon rakentaneet ikämiehet käsittelivät laudat jo maassa. Maalaus pitää uusia vähintään kymmenen vuoden välein. Uusin kokemus kertoo kuitenkin, että uusiminen on suoritettava jo hieman aikaisemmin. Edellisestä uusintamaalausesta oli jo yli kymmenen vuotta.
 

Kuluneen kesän pakollisimpiin projekteihin kuuluikin savusaunan katon uusintamaalaus. Saunan katosta tuli aikanaan paljon piirtämääni jyrkempi, kun rakennusmiehet tulkitsivat piirustusteni mittoja hieman väärin. Jyrkkyytensä ansiota se muistuttaa pientä kappelia, mikä ei ole huono asia mutta vaikeuttaa katon hoitokäsittelyä. Olinkin nakittanut homman lyhyitä lomajaksoja mökillä viettävälle nuoremmalle ikäpolvelle, mutta sateinen kesä teki suunnitelman toteuttamisen mahdottomaksi.

Elokuussa saimme vihdoin parin viikon aurinkoisen ja lämpimän jakson. Niinpä katon maalaus jäi minun tehtäväkseni.

Urakan hankalin, vaikein ja vaarallisin osuus ei ollutkaan itse maalaus. Hiukan pitkäksi venähtäneen hoitovälin aikana kattoon oli alkanut kasvaa jäkälää, joka tunnetusti kiinnittyy alustaansa tiukasti. Olin kyllä varautunut jäkälän poistamiseen ruiskuttamalla katon viikkoa ennen urakkaa Puhdas katto-nimisellä liuoksella, jonka pitäisi pudistaa sammaleen ja muun kasvuston tiili-, huopa- ja myös lautakatoilta. Näin se tekikin niillä tiili- ja huopakatoilla, jotka myös ruiskutin.

Kun aloitin savusaunan katon harjauksen ennen maalausta, huomasin heti, ettei jäkälä ollut moksiskaan. Sen sai irtoamaan vain harjaamalla lautapintaa teräsharjalla käyttämällä kohtuullisen paljon voimaa.

Tästä alkoikin urakan vaikein ja vaarallisin vaihe. Olin rakentanut puiset katon harjan yli ulottuvat tikkaat, joiden varassa työtä tein.  Räystäälle kiipesin mökin metallitikkaita pitkin, joiden pystyssä pysymisen varmistamiseen värväsin vanhimman sisareni.

Niinpä sitten keikuin puisten kattotikkaiden varassa ja hankasin tuntikausia sitkeää jäkälää irti. Tunsin olevani lähes 95-kiloinen keijukainen, jonka otteet ja askeleet olivat hyvin harkittuja. Aina piti miettiä tarkkaan, mihin jalkansa asettaa ja millä kädellä ja mistä pitää kiinni. Ikä tekee kömpelöksi ja voimatkaan eivät ole enää samat kuin vuosia tai vuosikymmeniä sitten.

Kun katto oli puhdistettu, maalaus meni huomattavasti helpommin. Tosin siihenkin liittyi oma taiteen lajinsa, kun pensselin lisäksi katolla piti pitää maalikulhoa niin, ettei se putoa maahan ja hukkaa kallisarvoista ainetta. Työn loppuvaiheessa jatkuvan jännityksen ja ylös-alas kiipeilyn jälkeen lihakset, varsinkin reidet olivat kuin hyytelöä. Urheilutermein lihakset huusivat Hoosiannaa.

Kahden päivän urakka päättyi kuitenkin onnellisesti eikä muuta apua tai ambulanssia tarvittu. Lopputulos oli myös mainio. Katto kiilteli vaaleanruskeana lempeän tervan värisenä. Ympäristössä leijui monta päivää kutkuttava tervan tuoksu, josta aina olen pitänyt.

Viesti seuraavalle sukupolvelle on, että katto kannattaa käsitellä jo hieman nopeammalla aikataululla kuin nyt oli laita. Ehkä 6 – 7 vuotta olisi hyvä maalausten väli. Kannattaa myös hankkia kaupasta metalliset kattotikkaat. Vaikka tekemäni puutikkaat ehkä ovat vielä seuraavallakin kerralla käyvät, en luottaisi niihin enää.

Katolla kiipeillessäni mietin sitä, että minä en tule tekemään tätä enää uudemman kerran. Tein sen nyt viimeisen kerran. Vaikka olisin elossakin tuolloin, kun tarve tulee eteen, en enää kykenisi keikkumaan savusaunan jyrkällä lappeella.

Samantapaiseen viimeiseen kertaan me ikäihmiset joudumme törmäämään tämän tästä. Se on harmillista, mutta on kuitenkin lohdullista kuin senkin voi todeta. 1960-luvun suosikkiaforistini, puolalainen Stanislaw Jerzy Lec ilmaisi tämän kovan tosiasian aforismissaan: ”Kello lyö. Kaikki!”

Siihen ei ole lisättävää. Kaikille tulee vastaa se vihonviimeinen kerta.

Hassu pappa

 

Eri elämänvaiheisiin sisältyy omat, ainutkertaiset kokemuksensa. Olemme olleet monissa tehtävissä ja rooleissa, ja joissakin viihtyneet pitempäänkin. Reilu puolitoista vuotta sitten kirjoitin tällä palstalla pappana olemisen onnesta, jota olin silloin voinut kokea pari vuotta. Isovanhempana oleminen on vieläkin uusi vaihe elämässäni, jota vaihetta on syytä taas hieman päivittää.

Hauskimpia puolia, mitä isovanhemmuus on tuonut tullessaan, on rooli, jossa voi olla hyväntahtoinen ja humoristinen, etten sanoisi huvittava. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että lastenlasten mieliin iskostuu papasta mielikuva, että pappa on ja oli hassu. Sellainen tuottaa itselle mielihyvää ja on mitä vapauttavin.

Hauskuus ja huumorintaju ovat tietysti vaikea taiteen laji. Niin kuin moni muun ominaisuuden, huumorintajun lähtökohdat ovat myötäsyntyisiä. Toisilla on enemmän huumorintajua jo syntyjään kuin toisilla. Lisäksi se, mikä ketäkin huvittaa, vaihtelee kunkin kohdalla kovin paljon.

Olen tietysti oman huumorintajuni arvioinnissa kovin jäävi. Muistini mukaan monet kävelyretket nuoruusvuosina kulloisenkin kauniimman sukupuolen edustajan kanssa olivat kuitenkin hauskoja. Nauroimme usein ihan katketaksemme verbaalisen ilottelun päästyä kunnolla vauhtiin. Voi tietysti olla, että vuodet kultaavat muistot, eivätkä nuo ”kuoliaaksinauramiset” olleet niin tavanomaisia kuin nyt muistan.

Aikuisen arki on kuitenkin vakava asia ja niinpä hymyt helposti unohtuvat. Vastuut ja velvoitteet painavat, eikä ongelmiltakaan kukaan säästy.

Tenavien kanssa tilanne on keveämpi. Varsinkin papan rooli ja tehtävä on hoitovelvoitteiden suhteen myötäilevä ja muita tukeva. Niinpä pappa voi keskittyä ottamaan kontaktia pienokaisiin omilla vahvuuksillaan. Kun tutustuminen ja yhteydenpito vauvoihin ja pikkulapsiin on edennyt niin pitkälle, että taaperot hyväksyvät ja tuntevat olonsa luottavaisiksi, voi hassuttelu ja keskinäinen kommunikaatio alkaa.

Alkuvaiheessa, kun pienten verbaalinen taito ei sisällä vielä sanoja, huomiota voi saada äänillä ja äänteillä, joihin vain papan taidot yltävät. Pappa saa aikaan ääniä, jotka muistuttavat kavioiden kopsetta kivikadulla, veden tippumista vuotavasta hanasta, tai puhumattakaan närhen rääkäisyistä, jotka hätkähdyttävät ja hämmästyttävät. Hassu pappa saa näillä takuuvarmasti pienokaisten huomion.

On hauskaa huomata, että matkimisen vimma ulottuu näihinkin ilmaisuihin. Tommin suu mutristuu papan perässä alta aikayksikön. Yllättävää on, että vajaan parin vuoden ikäinen Emma yrittää myös perässä, vaikka sanoja on vielä vähän hallussa. Johtuneeko siitä, että pappa on hassu tai muuten mielenkiintoinen, että sana pappa tuli Emman sanavarastoon ensimmäisten joukossa. Jopa ennen iskää, mikä ehkä iskää vähän harmitti.

Isovanhemmuuden rooli on ollut viime aikoina aikaisempaa enemmän keskustelun kohteena. Tähän on luonnollinen syy siinä, että viimeisten sukupolvien aikana isovanhemmuus on tullut yleiseksi ilmiöksi. Aikaisemmin ihmisten elinikä oli keskimäärin niin lyhyt, että harvoin lapsi tutustui neljään isovanhempaan. Itselläkin muistikuvia on vain omasta isänisästä, papasta. Nykyisin ei ole tavatonta, että muistokirjoituksissa on mukana neljättäkin sukupolvea.

Olimme jokin aika sitten saattamassa vainajaa ja sen jälkeen muistotilaisuudessa, missä muisteltiin 95 -vuotiaana kuollutta suvun matriarkkaa. Muisteluissa oli yhteisenä piirteenä se, kuinka voimakkaan vaikutuksen isoäiti oli tehnyt lapsenlapsiinsa ja jopa siitä seuraavaan sukupolveen. Kaikille heille molemmat isovanhemmat olivat olleet vahva tuki.

Isovanhempien rooliksi ajatellaan usein historian ja perinteen välittäminen lastenlasten sukupolvelle. Sitäkin se varmasti on, mutta pieniä lapsia, teinejä tai nuoria aikuisia eivät isovanhempien historiavaiheet vielä kiinnosta. Jos niitä haluaa välittää, on se tehtävä kirjallisten muistiinpanojen tai kuvien ja videoiden avulla. Isovanhempien tavat ja tapakulttuuri voivat olla parhaimmillaan hyvää pääomaa myös seuraaville sukupolville.

Isovanhempina voimme valita jossakin määrin roolimme. Sitä eivät omat vanhemmat voi tehdä. Heidän on oltava ennen muuta isiä ja äitejä. Isän ja äidin hoiva ja tuki kantavat läpi elämän. Taustalla toimivat isovanhemmat voivat valita vapaammin vuorovaikutuksen muodon ja laadun. Se ei välttämättä ole pääasiassa perinteen siirtämistä. Perinne voi olla rasituskin, jos se on kovasti ristiriidassa muuttuvien olosuhteiden kanssa.

Edellä jo kävi ilmi, että omassa roolissani kiehtoo huumori ja hauskuus. Hassun papan roolissa voi palata niihin ratkiriemukkaisiin naurun aikoihin, jotka vastuita kantaessa ovat jo hieman unohtuneet. Kirjoitin kerran blogin hervottoman naurun metsästyksestä. Lyhyen kokemuksen perusteella voi jo arvella, että tenavien kanssa sellaisen tilan voi hyvin saavuttaa. Hervoton nauru tekee hyvää myös papan terveydelle. Se ei ole pelkästään hauskuutta molemmin puolin.