Venäläisen imperiumin laajentumismalli

Tilasin 1980-luvulla Maailma ja me -lehteä, joka oli perustettu amerikkalaista elämänmuotoa propagoivan Valittujen palojen vastineeksi. Maailma ja me oli vastaavan kokoinen, pieni, helposti luettava aikakauslehti. Se kertoi mukavia tarinoita Neuvostoliitosta ja neuvostoliittolaisten elämästä. Halusin tarkoituksella saada vastakuvaa paljonkin lukemani Valittujen palojen tarjoamalle maailmankuvalle.

Maailma ja me -lehdestä jäi tärkeimpänä mieleen erityinen kirjoitusten sarja. Se kertoi tuhannen vuoden ajalta Venäjän ja Neuvostoliiton historiasta. Ehkä kirjoitussarjan pontimena oli tuolloin juhlavuosi 1988, jolloin tuli tuhat vuotta siitä, kun Kiovan slaavit perinnetiedon mukaan kääntyivät ruhtinas Vladimirin johdolla ortodoksiseen uskoon.

Kirjoitussarjan kiinnostavin seikka oli Neuvostoliiton historioitsijoiden tapa kertoa jatkotarinaa Venäjän alueellisesta laajentumisesta. Venäjän ekspansiivinen aika alkoi varsinaisesti 1500-luvun taitteessa, kun Iivana III Suuri, Moskovan suuriruhtinas, kokosi venäläisiä ruhtinaskuntia yhteisen hallinnon alle. Moskova ja monet muut ruhtinaskunnat olivat olleet yli 200 vuotta armottoman mongolivallan alla.

Ensimmäisen tsaarin Iivana Julman aikana, vuosina 1547 – 1584, laajentuminen jatkui itään. Kazanin ja Astrakanin mongoliruhtinaskunnat liitettiin Venäjään. Venäjän laajentuminen länteen ei sen sijaan onnistunut. Liettua-Puolaa ja Ruotsia vastaan käydyt sodat eivät johtaneet menestykseen.

Vuonna 1613 nousi valtaistuimelle ensimmäinen Romanov-sukuinen tsaari, Mikael Romanov. Romanovien aikana Venäjä laajentui nopeasti itään, Siperiaan ja etelään, Kaukasukselle. Imperiumi laajeni Pietari Suuren toimesta jopa Amerikan mantereelle, Alaskaan.

Maailma ja me -lehden historiankuvaus laajentumisesta noudatti mielenkiintoista kaavaa. Venäjän naapureina asuvissa ruhtinaskunnissa piti valtaa julma, kansaa sortava hallitsija tai yläluokka. Sorrettu väestö otti yhteyttä Venäjän tsaariin ja pyysi apua sortajaa vastaan. Tsaari lähetti venäläisiä joukkoja alistettujen avuksi. Tarinan mukaan joukot valtasivat ruhtinaskunnan lähes verettömästi ja poistivat julmat vallanpitäjät vallasta. Kiitollisena saamastaan avusta, valloitetun alueen väestö anoi pääsyä Venäjän osaksi. Tähän tsaarit suostuivat.

Krimin valtauksessa viime maaliskuussa oli mielenkiintoista nähdä, että malli toimii tänäkin päivänä. Krimin venäläisenemmistö syytti Kiovan kansannousun nostamaa uutta hallintoa fasismista ja venäläisväestön sorrosta. Venäjän ulkopoliittisen doktriinin mukaan maalla on oikeus puolustaa venäläisvähemmistöjen etuja myös naapurimaissa. Niinpä Krimille lähetettiin venäläisiä sotilaita, jotka eivät häveliäisyyssyistä kuitenkaan käyttäneet asevoimiensa tunnuksia. Aseistettujen ja sotilasasuun pukeutuneiden joukkojen varusteissa ei ollut Venäjän armeijan tunnuksia. Joukot ottivat kuitenkin vallan niemimaalla.

Valtausoperaatio huipentui siihen, että Krimin venäläisen nukkehallinnon johdolla järjestettiin kansanäänestys, jonka nojalla Krimin alue anoi pääsyä Venäjän imperiumin osaksi. Prosessi oli tyylipuhtaasti sama kuin vanhan Venäjän imperiumin laajentumiskaava 1500-luvun alusta eteenpäin. Näin ainakin Maailma ja me -lehden kertomana.

Kuvaan kuului lisämausteena tällä kertaa se, että Krimin alkuperäisväestö, Krimin tataarit, eivät osallistuneet kansanäänestykseen. Krimin demograafinen venäläistyminen alkoi varsinaisesti vuoden 1944 jälkeen, jolloin Stalin pakkosiirsi kaikki Krimin tataarit Siperiaan kostoksi yhteistyöstä Saksan kanssa. Nykyiset Krimin tataarit ovat pääosin heidän jälkeläisiään, ja he palasivat Krimille Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luvulla.

Iivana Julma oli monessa Josef Stalinin esikuva. Stalin ja Neuvostoliitto halusivat laajentaa aluetta länteen ja onnistuivatkin siinä Baltian maiden ja Ukrainan kohdalla. Nämä maat olivat Suomen tavoin itsenäistyneet tsaarivallan romahdettua vuonna 1917.

Venäjän/Neuvostoliiton laajentumisen kaava petti ensimmäisen kerran Suomen osalta. Talvisodan ensimmäisinä päivinä perustettiin kyllä Otto Wille Kuusisen johtama Terijoen nukkehallitus, jonka piti oikeuttaa Neuvostojoukkojen tulo pelastamaan suomalainen työväenluokka porvariston ylivallasta. Erehdys oli siinä, ettei Suomen työväenluokka lähtenyt venäläisten kelkkaan vaan puolusti maata talonpoikien ja porvariston rinnalla.  Neuvostoliitto sai kuitenkin runsaan kymmenesosan Suomen pinta-alasta.

Seuraavan kerran mallin toimi huonosti Afganistanissa. Neuvostoliiton joukot lähtivät vuonna 1979 puolustamaan valtaan noussutta kommunistista hallitusta kapinoitsevia afgaaneja vastaan. Seuraukset tiedämme nyt. Ne ovat olleet äärimmäisen kovat erityisesti Afganistanin väestölle. Helpolla ei päässyt Neuvostoliittokaan. Nuorten venäläisten sotilaiden kuolemat rapauttivat vähitellen Neuvostoliiton sisäistä moraalia ja osaltaan vaikuttivat Neuvostoliiton romahtamiseen.

Tätä kirjoitettaessa seurataan jännittyneenä Krimiltä alkaneen Venäjän politiikan jatkoa itäisessä Ukrainassa. Toimiiko kaava edelleen ja mitä siitä seuraa ukrainalaisille? Jäljet pelottavat.

Lähi-idän umpisolmu ei avautune sukupolviin

Ukrainan akuutin kriisin viedessä huomion Lähi-idän kytevä pitkäaikainen konflikti, Israelin/Palestiinan tulehtunut avohaava, on jäänyt hieman taka-alalle. Minulla oli tilaisuus noin kuukausi sitten paneutua asiantilaan paikan päällä. Jatkuva konflikti, joka 2000-luvullakin on vienyt hengen noin 6000 Palestiinan arabilta ja 1 500 Israelin juutalaiselta, näyttäytyy nyt omissa silmissä uudessa valossa.

Välimeren itäreunan seutu, Egyptistä Syyriaan, entiseen Kaksoisvirtain maahan ja Turkkiin saakka on historiassa aina ollut läpikulkualuetta, missä harvoin on voitu viettää rauhallista elämää ilman sotaa tai konflikteja. Valloittajat ovat kulkeneet näitä rantoja ja vuoristoja pohjoiseen ja etelään, lukuisat kansat ovat sinne asettuneet asumaan, ja hävitäkseen historian hämärään.

Nykyinen demograafinen ja poliittinen asetelma alkoi muotoutua 1800-luvun lopulla, kun Ottomaanien imperiumi vähitellen rapautui ja juutalaisten paluu 1700 vuoden diasporan jälkeen Palestiinaan alkoi. Nykyinen geopoliittinen Palestiina muotoutui ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun Ranska ja Englanti jakoivat romahtaneen Turkin Lähi-idän alueet, ja Brittien mandaattialueeksi tuli mm. Palestiina.

Sionistisen liikkeen tavoitteena oli löytää alue, joka voisi tarjota eri puolilla maapalloa vainotuille juutalaisille juutalaisenemmistöisen kotimaan. Tällaiseksi alueeksi kaavailtiin mm. Galileaa ja läheistä Välimeren rantavyöhykettä Palestiinassa. Natsi-Saksan juutalaisiin kohdistaman vainon kauhistuttamana hyväksyttiin YK:ssa marraskuussa 1947 Palestiinan jako juutalais- ja arabivaltion kesken. Jaossa määriteltiin alueesta Israelille 55 %, vaikka juutalaisväestöä oli 650 000 ja arabeja noin 1,3 miljoonaa.

Alueen jakopäätös johti välittömästi väkivaltaan juutalaisten ja arabien kesken. Sisällissota johti lopulta Israelin itsenäistymisjulistukseen 14.5.1948 ja brittien lähtöön Palestiinasta. Sodan seurauksena 700 – 750 000 arabia lähti tai karkotettiin kodeistaan, kylistään ja tiluksiltaan. Heistä tuli pitkäksi aikaa Samarian ja Juudean sekä naapurimaiden pakolaisleirien asukkaita.  Karkotuksen tai paon synnyttämä katkeruus Israelia ja juutalaisia kohtaan juurtui syvään.

Myöhemmin Israel oli valmis ottamaan takaisin noin 100 000 pakolaista, mutta Israelin ehdoton tavoite on säilyttää juutalaisenemmistöinen valtio.

Jordanin Länsirannalla, Itä-Jerusalemissa ja Gazan alueella asuvien arabien ja arabipakolaisten asema muuttui vuoden 1967 kuuden päivän sodan seurauksena. Näistä alueista tuli Israelin miehittämiä ja tällaisena ne ovat kansainvälisen oikeuden mukaan säilyneet jo kohta 50 vuotta.

Miehitetyillä alueilla on osittainen itsehallinto, pääasiassa suurimmissa kaupungeissa kuten Jeriko, Nablus, Ramallah, Betlehem ja Hebron. Poliittisena tavoitteena on itsenäisen arabivaltion muodostaminen palestiinalaisalueille. Mahdollisuus itsenäiseen arabivaltion näyttää kyllä paikan päältäkin katsottuna aika teoreettiselta mahdollisuudelta.

Ensinnäkin Israel pitää käytännössä valtaa miehitetyillä alueilla, ehkä Gazaa lukuun ottamatta. Samaria ja Juudea ovat lisäksi taloudellisesti ja poliittisesti eristettyjä. Israel suojelee itseään kokemaltaan väkivallalta korkeilla betonimuureilla ja piikkilangoilla, joiden läpi kulkeva liikenne valvotaan tarkasti. Ilman työpaikkaa Israelissa ei palestiinalaisnuorilla ole asiaa Israelin puolelle. Kulku ulkomaille tapahtuu siten naapuriarabivaltioiden kautta.

Kun miehitettyjen alueiden tulevaisuus on monellakin tavalla epävarma, investoinnit tuotantoon jäävät heikoiksi ja sen seurauksena ovat heikot taloudelliset kehitysnäkymät. Niinpä koulutetut arabinuoret lähtevät hakemaan tulevaisuutta muista arabimaista tai kauempaakin. Monista kaupungeista on jopa 80 % koulutetuista nuorista lähtenyt. Edessä voi siis olla toimeentulomahdollisuuksien heikkouden vuoksi arabialueiden vähittäinen näivettyminen. Jo nyt suuri osa väestöstä elää ulkomaisten avustusten varassa. Eteenpäin pyrkiville nuorille tämä ei riitä.

Israelille sopii hyvin arabialueiden näivettyminen ja väestönkasvun tyrehtyminen. Juutalaiset tulevat aina pitämään kiinni juutalaisenemmistöisestä Israelista. Nykyisin Israelissa asuu 6 miljoonaa juutalaista ja 1,7 miljoona islamilaista arabeja. Koko Palestiinan alueen arabiväestön lukumäärä on hieman yli 5 miljoonaa.

Israel on vuosikymmenien aikana perustanut miehitetyille alueille siirtokuntia, joissa asuu 350 – 370 000 juutalaista. Jos miehitetyt alueet itsenäistyisivät, siirtokunnat tulisi purkaa ja juutalaisten poistua alueelta. Tämä on mahdottomuus. Jo muutaman tuhannen ihmisen siirtokunnan poistaminen Siinailta Egyptin ja Israelin vuoden 1979 rauhasopimuksen perusteella oli Israelissa erittäin vaikea poliittinen prosessi. Miehitettyjen alueiden siirtokuntia ei tulla purkamaan.

Ainoa pitkän aikavälin mahdollisuus umpisolmun ratkaisemiseksi on antaa aikanaan Israelin kansalaisoikeudet miehitettyjen alueiden arabeille. Vie kuitenkin vielä pari kolme sukupolvea ennen kuin kaikki osapuolet varmistuvat, että juutalaiset säilyvät senkin jälkeen selvänä enemmistönä Israelissa.

Miehitettyjen alueiden arabien katkeruus, joka juontaa juurensa jo karkotuksen ajoilta, ja jota nykyisen Israelin varsinkin nuoriin kohdistama kovakourainen kohtelu – suojellakseen itseään terroristeilta – syventää ja sementoi, tulee olemaan sukupolvien ongelma. Vihanpito ja katkeruus eivät poistu moniin sukupolviin.