Tiedät kuolevasi - perusta arboretum!

Kaikki tiedämme kuolevamme. Asiaa tarkastellaan usein odotettavissa olevan eliniän termein. Vastasyntyneillä elinajanodote on noussut vuosi vuodelta. Suomessa se on poikavauvoilla tällä hetkellä lähes 79 vuotta ja tyttövauvoilla hieman yli 84 vuotta.

Minun iässäni, 73 vuotta, väestöllinen elinajanodote lienee noin kymmenisen vuotta. Tarkkaa lukua en tiedä. Tämä lienee todennäköisyys jäljellä oleville vuosille tässä iässä, tällä sukupuolella ja tällaisella sosioekonomisella taustalla. Se ei tietenkään kerro siitä, mitä todellisuudessa tapahtuu.

Miksi näitä pohdin? Asia johtui mieleeni uusimman metsänistutusprojektin vuoksi. Sen on määrä toteutua ensi keväänä, eli keväällä 2019. Kiinalainen sananlasku sanoo: ”Jos haluat olla koko elämäsi onnellinen, aloita puutarhanhoito.” Vaikka edessä oleva elämä ei olekaan kovin pitkä, siitä huolimatta kannattaisi olla onnellinen. Kiinalainen sananlasku sanoo myös (englannista vapaasti suomennettuna): ”Yksi sukupolvi istuttaa puut, seuraavat saavat nauttia puiden varjosta.”

Miten tämä nyt liittyy edellä kerrottuun metsänistutukseen? Hankkeen voi käsittää eräänlaiseksi puutarhanhoidon muodoksi. Näin on etenkin sen vuoksi, etten tyydy istuttamaan vain koivua, niin upea metsä kuin koivikosta tulisikin. Tämä puolen hehtaarin alue on maastollisesti monipuolinen. Siihen voi kehittää komeaa koivikkoa monipuolisemman metsikön.

Puolen hehtaarin alueella on reheviä rinteitä, lehtomaisia notkelmia ja suurten kivien ja kallion reunustamaa rinnettä. Paikka on suojainen, etelään ja lounaaseen viettävä alue, joka aikanaan on toiminut myös hevosten hakamaana.

Aloitin puiston perustamisen jo vuoden 2018 syksyllä. Kuten muistamme, kesä 2018 oli hyvin lämmin. Talomme nurkalla, täällä Espoon Viherlaaksossa kasvava tammi teki valtavan määrän terhoja. Niitä oli joka paikassa, nurmikoilla, jalkakäytävillä, parkkipaikalla, mattotelineellä. Keräsin kourallisen terhoja asfalttikäytävältä ja puhdistin ne huolellisesti. Tämä sen vuoksi, että ympäristöömme on pesiytynyt haitallinen etana, Espanjansiruetana. En halua, että se leviää myös mökkimaastoon. Niinpä istutin tulevaan ”arboretumiin” vain hyvin huolellisesti puhdistettuja tammenterhoja.

Olin pari vuotta sitten ostanut Pääkaupunkiseudun metsänomistajayhdistyksen tilaisuudessa lajitelman lehtipuiden ja havupuiden taimia. Tammen ja saarnen lisäksi joukossa oli pari muutakin lehtipuuta ja kolme neljä ulkomaista kuusen sukua olevaa havupuuta. Istutin ne väliaikaisesti varjoisaan paikkaan odottamaan lopullista sijoittamista. Kuiva kesä tappoi niistä kuitenkin pari. Jännityksellä odotan ensi kevättä. On mielenkiintoista nähdä, mitkä taimet ovat selviytyneet.

Miksi vertaan tulevaa metsälöä puutarhaan? Parempi nimitys sille kai olisikin mini- tai mikro-arboretum. Arboretum on vierasperäinen nimitys puulajipuistolle. Latinan sana arbor tarkoittaa puuta. Arboretumiin on yleensä kerätty systemaattisesti tai satunnaisesti kokoelma puuvartisia kasveja.

Suomessa on kaikkiaan satakunta nimettyä puulajipuistoa, arboretumia.  Ensimmäisiä ja tunnetuimpia arboretumeita Suomessa on Elimäelle valtioneuvos A.F. Tigertstedtin vuonna 1902 perustama Mustilan kartanon puisto. Minulle tutuin puisto sijaitsee kotoa noin kolmen kilometrin päässä Espoon Järvenperässä, Träskändan kartanon puisto.

Träskändan kartanon puisto on espoolaisen Pitkäjärven lounaispäässä. Se tuli tunnetuksi Aurora Karamzinin maapaikkana. Alue on runsaan 30 hehtaarin suuruinen.  Glimsinjoen pohjoispuolella sijaitsevat kartanon rakennukset sekä englantilaistyylinen puisto. Tätä puiston osaa luonnehtivat suuret nurmikentät ja monisatavuotiset lehtipuut, tammet ja lehmukset sekä jalavat.

Puustoinen osa kartanon maita on puolestaan joen eteläpuolella. Vuonna 1969 toteutetussa inventoinnissa laskettiin puistometsässä olleen 18 sembraa, 1859 pihtakuusta, 56 lehtikuusta ja 42 palsamipoppelia. Nämä puulajit olivat pääosin Aurora Karamzinin Venäjältä tuomia. Suomessa kasvavia jalopuita oli 3011 tammea, 156 lehmusta ja 504 vaahteraa. Puistometsässä kasvaa lisäksi Suomessa tavanomaisia koivuja, kuusia ja mäntyjä. Kaiken kaikkiaan on metsässä nyt 36 erilaista puulajia tai pensasta.

Monet suomalaisetkin puut ovat jo selvästi yli sata vuotta vanhoja. Tämä siitä huolimatta, että 1890-luvun alussa puistometsää runteli kova myrsky. Suuri osa puustosta silloin kaatui.

Suurin osa metsiköstä on rauhoitettu luonnonsuojelualueeksi. Se merkitsee mm. sitä, että kaatuvia ja lahoavia puita ei poisteta - paitsi metsikköä halkovilta kävelypoluilta. Koska vanhaa puustoa kuolee ja kaatuu, kaatuneita ja lahoavia puita on maassa paljon. Ilmastonmuutos ja tuhohyönteisten leviäminen on johtanut myös siihen, että aika nuoriakin kuusia on jo kuollut pystyyn.

Träskändan puistoon liittyy poikkeuksellisen paljon historiaa. Kartanopuisto perustettiin 1700-luvun lopulla. Sen varsinainen kukoistuskausi alkoi 1800-luvun puolivälissä, jolloin Aurora Karamzin emännöi kartanoa. Erityinen huippuhetki sattui syyskuun 1863 lopulle, kun tsaari Aleksanteri II tuli avaamaan valtiopäivät Helsingissä. Tsaarin perhetuttuna Aurora Karamzin järjesti seurueelle ja suomalaiselle ylimystölle puolenpäivän metsästysjahdin sekä illalliset ja illallistanssit kartanon päärakennuksessa.

Metsästystä varten kartanon metsään tuotiin Baltiasta ja Puolasta sopivaa riistaa - kauriita, villisikoja, jäniksiä jne. Metsästyksen huipentuma oli, kun keisari kaatoi saksanhirven. Tälle paikalle, Glimsinjoen rantaan istutettiin tammi. Tammi on nyt siis yli 150 vuotta vanha. Sen vieressä on nimikyltti, jossa lukee Keisarin tammi.

Träskändan alueen historia ei ala 1700-luvulta tai Aurora Karamzinin ajasta. Puiston läpi kulkevilla reiteillä on nähtävissä jälkiä Ruotsinvallan ajan Kuninkaantiestä. Tämä Rantatie kulki läpi eteläisen Suomen Turusta Viipuriin. Sitä alettiin käyttää Ruotsin valtiovallan käsky- ja postitienä jo 1300-luvulla. Glimsinjoen ylittävän sillan perustuksissa voi nähdä kiviä tuolta ruotsinvallan alkuajoilta.

Minulle puisto on tarjonnut jo yli 40 vuoden ajan ulkoilu- ja kävelykohteen. Historiallisten tapahtumien muistelun lisäksi siellä voi ihailla suurten puiden komeutta. Vanhin puu on yli 500 vuotta vanha tammi. Aikanaan, kun näin tammen ensimmäisen kerran, se oli ikäisekseen yllättävän hyvin säilynyt. Kuluneina vuosikymmeninä rapistuminen on jo alkanut. Oksissa on paljon lahoa. Runkoon ja juuristoon ovat lahottajasienet pesiytyneet ja kovertaneet onkaloita.

Kun ajatellaan metsää ja sen puita, aikaperspektiivi on ihmisen mittapuun mukaan pitkä. Yhden elämän aikana voi kyllä nähdä puuston varttuvan taimista korkeiksi kuusiksi ja hongiksi, jos on varhain liikkeellä. Kun yli seitsenkymppisenä istuttaa puun tai useita puita, vasta tulevat sukupolvet voivat arvioida millainen metsästä tuli. Mutta jo ajatus monipuolisen elinympäristön luomisesta pitää virkeänä. Ajatus käden jäljen jatkuvuudesta tekee joka tapauksessa onnelliseksi. Puistometsän perustamisen ajatus tuntuu hyvältä avaukselta uudelle vuodelle.

Pyhän yhteyteen

Suomen kulttuurirahasto ja e2 Tutkimus julkaisivat joulukuun 12. 2018 suomalaisten identiteettiä peilaavan tutkimushankeen osaraportin Pyhyyden ytimessä – Tutkimus suomalaisten arvoista ja pyhyyden kokemuksesta. Pohjana oli aineisto, missä tuhansia suomalaisia oli haastateltu varsin mittavalla kysymyspatterilla. Uusin osaraportti tiivistää haastateltujen käsitykset siitä, mikä on suomalaisille pyhää – vai onko mikään?

Raportissa ja johtopäätöksissä on lukuisia kiinnostavia näkökohtia. Jos kokonaisuutta haluaa purkaa, niin kiinnostavaa on esimerkiksi katsoa, mitä nykypäivän suomalaiset pitävät pyhänä. Tutkijat olivat tiivistäneet ihmisten vastaukset 18 erilaiseen seikkaan, käsitekokonaisuuteen, joilla ihmiset luonnehtivat omaa pyhyyden kokemustaan. Nämä 18 asiakokonaisuutta voidaan mielestäni vielä ryhmitellä kahteen pääkategoriaan, joissa puolestaan kummassakin on kolme alakategoriaa.

Ensimmäisen pääryhmän muodostavat käsitteet ja tekijät, jotka liittyvät yksilön olemassaolon ehtoihin. Alaryhminä tässä kategoriassa olisivat ensinnäkin terveys ja kuolema, toiseksi läheiset, lapset ja koti sekä kolmantena minä, yksilö ja epäily.

Julkistamistilaisuudessa pyydetyn puheenvuoron käyttänyt Kirkko ja Kaupunki-lehden päätoimittaja Jaakko Heinimäki toi esiin mm. sen, että pyhyys on hänelle jopa rajumpi, jyrkempi asia kuin miten tutkimuksessa sitä oli luonnehdittu. Ykköskategoriassa terveys ja kuolema kyllä edustavat tätä rajua maailmaa, ainakin epäsuorasti. Kuolema on varmasti ihmiselämän kovin juttu, ja sen väistämättömyydestä kehkeytyvät kulttuurimme lukuisat pyhyyden ilmenemismuodot. Jokaisen on kuoltava, ja varmaankin jokainen ajattelee ja pelkää kuolemaa.

Kuolema on niin iso asia, ettei siitä aina voi puhua edes oikealla nimellä. Näin itsenäisyyspäivän jälkeen ja ennen joulunpyhiä muistellaan esimerkiksi menneiden sotien uhreja. Sodassa surmansa saaneista puhuttiin ja puhutaan kaatuneina, ei kuolleina. Siten kuolemasta tuli – ainakin sodan aikana, jolloin se oli aina läsnä -, hieman vähemmän kauhistuttava.

Sama ilmiö oli nähtävissä aikanaan, kun esi-isämme ja muinaisuomalaiset puhuivat heille pelottavista voimista. Yksi kunnioitetuimpia oli tuolloin karhu. Eläimen nopeus ja voima olivat silloisille ihmisille ylivoimaisia. Karhusta puhuttiin epäsuorasti metsän kuninkaana, otsona, mesikämmenenä jne. Kiertoilmausta käytettiin voimakkaista ja suurista olennoista, kuten petoeläimistä, sekä jumalista ja pahoista hengistä. Suoran ilmaisun pelättiin manaavan pahan tai ylivoimaisen paikalle.

Olemassaolon ytimiin kuuluu myös edellä mainittu alaryhmä: lapset, koti ja läheiset. He takaavat elämän jatkuvuuden ja lähiturvan. Ihmisen perusvaistoja ovat itsesuojeluvaisto ja lisääntymisvietti. Näiden kohdalla ollaan perimmäisten kysymysten äärellä.

Kolmanteen olemassaolon alaryhmään kuuluu minä ja minuus, itsetietoisuus, eli käsitys itsestä. Jokainen meistä on yksilö, ja haluaa sellaisena esiintyä. Lapsen kehityksessäkin on vaihe, missä kukin havaitsee olevansa erillinen yksilö. Itse havainnoin tätä aikanaan kolmivuotiaan poikani Petruksen kanssa. Askaroimme äidille lahjaksi puista kynttilänjalkaa. Äkkiä Petruksen pieni vasara pysähtyi kesken lyönnin ja poika sanoi: ”Isä, minä en ennen tiennytkään, että olen olemassa.”

Ranskalainen filosofi René Descartes tiivisti tiedostavan ihmisen ytimen lauseeseen; Cogito, ergo sum – Ajattelen, olen siis olemassa. Itse pidän enemmän itävaltalaisen lääkärin ja biologin Konrad Lorentz’n tulkinnasta: ”Ihmettelen, olen siis olemassa.” Tämähän luonnehtii sitä pyhänä pidettyä seikkaa, jota on kutsuttu epäilyksi, tai miksei siis uteliaisuudeksi.

Suomalaisten määrittelemien pyhyyden luonnehdintojen toinen pääkategoria muodostuu seikoista, jotka ilmaisevat yhteisöllisyyttä ja kulttuuria, siis yksilön ja kodin sijasta suurempia kokonaisuuksia ja ihmisryhmiä. Myös tässä voidaan ilmaistut seikat ryhmittää kolmeen alaryhmään. Ensimmäiseen alaryhmään voisivat tulla yhteisöllisyys, ihmisarvo, turvallisuus ja Suomi, eli kotimaa. Toisen ryhmän voisivat muodostaa uskonto ja kirkko, sekä kolmannen taide, tiede ja luonto.

Ihmisarvo, yhteisöllisyys ja laajasti tarkasteltuna turvallisuus ovat kulmakiviä, joiden varaan suuremmat ihmisryhmät voivat muodostua. Perhe laajenee heimoksi ja kansakunnaksi, ja lopulta ihmiskunnaksi. Kotimaa, tässä tapauksessa Suomi, luo organisoidut puitteet sille, missä ja miten ilmaistut hyveet voidaan saada aikaan tai ylläpitää. Samalla se antaa yksilöille identiteetin siitä, mistä hän on kotoisin, ei pelkästään majasta, talosta tai kotipaikkakunnasta vaan laajemmasta maantieteellisestä elinympäristöstä. Tämä on meidän yhteisömme reviiri, josta haemme turvaa ja jota haluamme puolustamme.

Uskonto, taide, tiede ja luonto ovat olennainen osa kulttuuria, jonka tunnemme ja jota useimmat meistä haluavat kehittää. Luonnolla on arvo sinänsä, mutta se muokkaa olennaisesti myös toimintaympäristönä elinkeinotoimintaa ja väestön toimeentuloa. Kestävät elintavat muokkautuvat niihin ehtoihin, jotka luonto on elinympäristölle antanut. Sen lisäksi luonto on ehtymätön henkisen ja hengellisenkin elämän lähde.

Vallitseva uskonto ja usko ovat kulttuurin ydinrakennetta. Kirkko antaa uskonnon harjoittamiselle organisoidut muodot. Taide ja tiede johtavat ns. korkeakulttuuriin, missä sekä luodaan että vastaanotetaan ihmisen henkisten kykyjen korkeimpia saavutuksia.

Jaakko Heinimäki olisi – ymmärtääkseni – odottanut edellä mainittuja seikkoja syvällisempiä pyhyyden kokemuksia. Pyhyys onkin ehkä elämässämme hieman arkipäiväistynyt. Mehän puhummekin esimerkiksi arkipyhistä, jotka ovat työmarkkinoiden ongelma ja ikään kuin vähemmän pyhiä päiviä. Sunnuntaista – ennen sanottiin pyhä – on puolestaan tullut vapaapäivä, jolloin voidaan hoitaa rauhassa kauppa-asioita tai käyttää aikaa harrastuksiin. Kyse ei ole enää lepopäivän pyhittämisestä.

Onko sitten mikään enää pyhää? Sellaista, jota ei voi oikein suoraan lausuakaan – Älä lausu turhaan Herran, sinun Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka lausuu hänen nimensä turhaan. Näin ankarasti kulttuurimme ydin vaatii pyhittämään itsensä. Olemme tämän oppineet. Nykypäivä haluaa kuitenkin kaataa kaikki vanhat tabut ja toteemit. Jääkö mitään jäljelle? 1960-luvulla oli lempiaforistejani puolalainen Stanislaw Jerzy Lec. Hänen  aforisminsa pyhyydestä teoksessa Vastakarvaan (suomennos 1968)  kuului: "Jos joku sanoo 'Ei ole mitään pyhää!' niin pillastuvat jo ateiskitkin."