Kodin, uskonnon ja isänmaan kolmiyhteydessä uskonnon asema rapautuu

Suomen kulttuurirahasto ja Ajatuspaja e2 julkaisivat laajaan aineistoon perustuvan selvityksen suomalaisten identiteetistä nimellä Sittenkin samanlaisia? Haastatteluaineistoon perustuvassa tutkimuksessa on monta näkökulmaa. Kiinnostava näkökulma voisi olla – sitä ei sellaisenaan raportissa ole - kuinka suomalaiset sisäistävät jo vanhakantaiseksi koetun fraasin – koti, uskonto ja isänmaa. Tällä ajatusmallillahan on aikanaan suomalaisia sekä kannustettu ponnisteluihin kotimaan hyväksi että jaettu väestöä vanhoillisiin ja edistysmielisiin.

1900-luvun sotien aikana koettiin taisteltavan – ja sitä korostettiinkin – kodin, isänmaan ja uskonnon – siis itsenäisyyden ja elämäntavan – puolesta. 1960- ja 1970-lukujen radikalismi haastoi isien arvomaailman ja toi tilalle mm. kansainvälisyyden ja luokkakantaisuuden. Luokkakantaisuus nostettiinkin äärivasemmiston piirissä joskus jopa uskonnon sijalle. Minunkin tuttavissani oli henkilöitä, jotka vaihtoivat lapsuuden tiukan uskonnollisuuden taistolaisen ehdottomuuden pakkopaitaan.

Sittenkin samanlaisia? -raportti paljastaa suomalaisten suhtautumis- ja ajatteluvasta tällä hetkellä lukuisia kiinnostavia seikkoja. Kiinnostavaa on, että hyvin monet perusarvot ovat edelleen erittäin vahvoja. Kuten raportissa todetaan, tätä seikkaa ei välttämättä havaitse nykyisessä mediakohussa, joka korostaa enemmänkin erimielisyyttä ja vastakkainasetteluja. Somemaailma tosin nostaa pintaan mielipiteitä ja näkemyksiä, joiden mukaan muut kuin asianomainen kirjoittaja ovat typeriä ja täysin tietämättömiä tosiasioista. Tyylilaji kertoneekin enemmän kommentoijan mielenlaadusta kuin arvomaailmasta.

Raportin mukaan vastaajat, joita oli kaikkiaan noin 6000, ovat hyvin yksimielisiä perheen, lapsuuden kasvuolosuhteiden, ystävien ja äidinkielen tärkeydestä heidän identiteetilleen. Samoin korostuu suomalaisuus. Vastaajat pitivät näitä seikkoja 85 - 90 prosenttisesti joko tärkeinä tai hyvin tärkeinä. Kiteytetysti voi kai sanoa, että koti ja isänmaa ovat edelleen keskeisiä identiteetin ainesosia.

Perheen, lapsuuden, ystävien, äidinkielen – siis kodin – merkityksen korostuminen ei ole ihme. Näihin seikkoihinhan yksilön syntyminen, kehitys sekä myös jopa hengissä säilyminen paljolti perustuvat. Aina esi-ihmisten ajoilta saakka sosiaalisen verkoston turva ja keskinäinen kommunikaatio ovat olleet perheiden, sukujen ja klaanien menestyksen ehto. Kukaan ei myöskään halua kokea, että ”ei ole mistään kotoisin”.

Suomalaisuus on vakaasta asemastaan huolimatta muuttunut sisällöllisesti. Jo aikanaan kansalliskirjailija Aleksis Kivi pohti veljestensä suhdetta ulkomaailmaan teoksessa Seitsemän veljestä (1870). Vaikka poliittisessa retoriikassa Kiven Impivaaraa pidetään usein synonyyminä eristäytymiselle ja vieraan torjunnalle, Kivi luo kirjan lopulla aivan toisenlaisen mielikuvan. Veljesten elämän lopputilityksessä Kivi kirjoittaa Eerosta mm. seuraavaa: ”Synnyinmaa ei ollut hänelle enään epämääräinen osa epämääräisessä maailmassa, ilman tietoa missä ja minkälainen. Vaan tiesipä hän missä löytyy se maa, se kallis maailmankulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut.”

Kiven aikaan 150 vuotta sitten Suomen identiteetti oli ihmisten mielissä vielä kesken. Itsenäistä Suomea ei ollut, vaan oli autonominen suuriruhtinaskunta. Tänään suomalaisuus ei e2:n raportin mukaan ole juurikaan ristiriidassa ympäröivän maailman kanssa. Pohjoismaalaisuus, eurooppalaisuus tai jopa globaali kansainvälisyys eivät ole vieraita, vaikka eivät ole yhtä tärkeitä kuin Suomi ja suomalaisuus. Matkailu, tiedonvälitys, maahan- ja maastamuutto, kansainvälinen kehitysyhteistyö, rauhanturvaaminen sekä ennen kaikkea globaali ilmastonmuutos sekä muut kansainväliset kriisit ovat muuttaneet ja selkeyttäneet suomalaisten maailmankuvaa. Suomalaisuus sisältää tänään jo varsin laajat kuviot.

Kun perheen – siis kodin – ja suomalaisuuden asema suomalaisten identiteetissä on säilynyt vahvana ja vakaana, uskonnon ja poliittisen kannan asema näyttää heikentyneen. Tärkeänä tai hyvin tärkeänä identiteetilleen niitä pitää enää vain kolmannes väestöstä. Uskonnosta, erityisesti kirkollisesta uskosta on tullut useimmille jokapäiväistä tapakulttuuria, joka näkyy lähinnä kirkollisina toimituksia – häistä hautajaisiin – sekä juhlapyhinä. Suomessa on kyllä vähemmistöjä, joille uskonnollisuus tai ainakin uskontokunta on olennainen osa arkipäivää ja identiteettiä. Mainittakoon vai laestadiolaiset, helluntailaiset ja Jehovan todistajat.

Suomen poliittinen kartta syntyi pääpiirteissään jo yli sata vuotta sitten. Sen perustana olivat liberaalien ja konservatiivisten arvojen ohella selkeät yhteiskuntaluokat, maanviljelijäväestö, työväenluokka, virkamieskunta ja kauppiaiden keskiluokka sekä ruotsinkielinen vähemmistö. Sittemmin maanviljelijäväestö on sulanut muutamaan prosenttiin koko kansasta ja sama on tapahtumassa tehdastyöväelle. Suurin osa suomalaisista on eri palveluammattien palkansaajia. Omista poliittisista taustoista ei enää pidetä suurta numeroa, eikä selkeitä poliittisia yhteisöjä, joihin samastua, enää ole.

Sittenkin samanlaisia? -raportista on kuitenkin mielenkiintoista lukea, että oma ryhmä tai luokka on vahvimmin identiteetin osa ylemmän keskiluokan ja yläluokan ihmisillä, siis paremmin toimeen tulevilla. Tämä näkyy nykyisin äänestyskäyttäytymisessä. Espoon aika homogeenisilla äänestysalueilla äänestysaktiivisuus hipoo lähes 90 prosenttia, kun se monin paikoin muualla Suomessa jää 50 prosentin pintaan.

Tällä uudella luokkakantaisuudella on yhteiskunnallisia seurauksia. Jo pidempään on keskusteluissa ja mediassakin korostunut näkemys, että paremmin toimeen tulevien alueiden ja ihmisten – lue suurimpien kaupunkien – verotuloilla ei pitäisi tukea väestöään menettävien ja ikärakenteeltaan vanhenevien alueiden asujamistoa. Eri tavoin halutaan luoda jakolinjoja köyhempien ja paremmin toimeen tulevien välille. Tämä on uutta suomalaisessa politiikassa.

Murusia Vapaavuoren pöydältä

Helsingin pormestari Jan Vapaavuori aloitti heti virkaan astuttuaan taistelun hallituksen maakuntalakiehdotusta vastaan. Jan Vapaavuoren poliittisen avauksen päämäärä on uutta Suomen politiikassa, missä tähän asti on korostettu julkisen vallan tehtävää edellytysten ja oikeuksien tasapuolisessa ylläpitämisessä ja luomisessa. Tosiasiassa Vapaavuori tyrmää ajatuksen, että kansalaisia pitäisi eri puolilla maata kohdella yhdenvertaisesti.

Pormestari Vapaavuoren ajatus on, että kaikki kehitys lähtee kaupungeista, ja Suomessa erityisesti Helsingistä tai korkeintaan pääkaupunkiseudulta. Vapaavuori korostaa, että myös eri maiden välinen kilpailu – mitä se sitten onkin - käydään lähinnä pääkaupunkien välillä. Suurissa maissa on ehkä useampia kasvukeskuksia, mutta Suomeen mahtuu vain yksi, siis laajasti ottaen pääkaupunkiseutu.

Ajastus kai on, että kun yhteiskunnan ja erityisesti valtion voimavarat keskitetään tähän ainoaan kasvuveturiin, menestys on taattu ja menestyksestä valuu hyvinvointia myös muuhun Suomeen. Tämä ns. Trickle down -efekti, eli murusia rikkaiden pöydältä, ei ole mitenkään uusi asia. Tunnetuksi se tuli Yhdysvalloissa jo 1930-luvun laman aikoihin, jolloin silloisen presidentin Herbert Hooverin talouspolitiikkaa syytettiin Trickle down -ajattelusta. 1930-luvun laman taittoikin vasta seuraavan presidentin, Franklin D. Rooseveltin ohjelma New Deal.

Tricle down on suomennettu termillä valumaefekti tai pisarointivaikutus. Politiikan edut, esimerkiksi veroedut rikkaille, valuvat ikään kuin vesi pöydältä osattomiksi jääneille. Samaa politiikan perustettahan Ronald Reagan käytti Yhdysvalloissa 1980-luvulla veronalennusten oikeutuksena ja nyt näyttää Donald Trump seuraavan veronalennuksineen perässä.

Vaikka USA:n esimerkit tästä ajattelusta ovat peräisin lähinnä rikkaiden tai yritysten verohelpotuksista, ajatusta voitaneen soveltaa tapaukseen, missä yhteiskunnan voimavaroja – verotuksella kerättyjä – suunnataan suhteellisesti enemmän vauraille ja keskimäärin hyvin toimeen tuleville alueille. Kun näillä alueilla menee suhteessa entistä paremmin, ne ovat houkuttelevia sijoittajille, yrityksille ja osaavalle työvoimalle. Epäselväksi kuitenkin jää, miten tämä politiikka hyödyttää menettävien alueiden ihmisiä.

Pormestari Vapaavuori organisoi kampanjaansa kokoamalla 21 kaupungin ryhmän, joka yhdessä ryhtyi ajamaan kaupunkien etua muiden kustannuksella. Yli 50 000 asukkaan kaupunkien kutsuminen mukaan on nerokasta, koska näiden kaupunkien yhteen laskettu asukasmäärä on 2,9 miljoonaa eli himpun verran yli puolet koko Suomen väestöstä. Tällä perusteella voi puhua enemmistön äänestä.

Kaupunkien keskinäinen asema on sangen mielenkiintoinen. Kaupungit eroavat monin tavoin toisistaan. Vuoden 2017 väestötilastot ovat tässä suhteessa mielenkiintoista luettavaa.

21 kaupungin väkiluku kasvoi yhteensä 25 587. Kun syntyvyys jäi maassa jo toisena vuonna alle kuolleisuuden, väkiluku kasvaa koko maassa tai eri alueilla lähinnä nettomuuton ansiosta. Leijonanosa väkiluvun nettokasvusta tuli pääkaupunkiseudulle, eli Helsinkiin, Espooseen ja Vantaalle - yhteensä yli 18 000 henkeä. Muiden selvästi positiivisen kasvun kaupunkien, Oulun, Tampereen, Turun ja Jyväskylän, yhteen laskettu väestönkasvu oli 8 957.

Kaupunkien joukossa on kuntia, joiden tulevaisuuden kuva ei ole yhtä ruusuinen kuin seitsemän väestöä eniten lisänneiden kuntien. Kouvolan, Porin, Hämeenlinnan, Vaasan, Mikkelin, Kotkan ja Salon yhteen laskettu väkiluku supistui vuonna 2017 noin 3 300 henkeä.

Suomessa on edellä mainittujen lisäksi noin 50 työssäkäyntialueen keskuskaupunkia, joiden väestökehitys on pääosin negatiivinen. Väkiluku vähenee muuttoliikkeen vuoksi ja samalla jäljelle jäävän ikäjakauma ikääntyy. Taloudellinen toimeliaisuus heikkenee ja hyvinvointipalvelujen ylläpito vaikeutuu.

On vaikea nähdä, miten Vapaavuoren ja kumppanien haluaman talous- ja yhteiskuntapolitiikan valumaefekti (trickle down efect) auttaa tai hyödyttää väestöä menettävien seutukaupunkien kehitystä. Myös se, että johtaako voimavarojen keskittäminen parempaan talouskasvuun koko maassa, on epävarmaa. Varmaa vain on, että ero vauraiden ja vähäväkisten alueiden väillä jyrkkenee.

Tähän mennessä Suomessa harjoitettu politiikka on ollut onnistunutta siinä suhteessa, ettei Suomessa ole havaittavissa poliittisten arvojen ja asenteiden vastaavaa polarisoitumista kuin monissa muissa maissa. Suomessa poliittisten arvojen ja asenteiden väliset alueelliset erot ovat jopa tasoittuneet (HS.9.3.2018, Paolo Fornado ja Mika Malinranta, ETLA). Alueellinen eriarvoistuminen on muualla johtanut (Italia, USA jne.) populismin nousuun ja perinteisen puoluerakenteen hajoamaiseen tai kriisiytymiseen.

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden 1967 rahaston, Sitran toimeksiannosta ryhdyttiin muutama vuosi sitten kokoamaan näkemystä, eli visiota Suomelle itsenäisyyden uutta vuosisataa ajatellen. Vuonna 2014 julkaistun muistion (Visio Suomelle – Kohti kestävää hyvinvointia, 2014) mukaan tulevaa kehitystä pohdittaessa joudutaan valitsemaan joko kansallisen eheyden tai jakolinjojen tien välillä. Eheys kokoaa voimavarat, jakolinjat johtavat vastakkainasetteluun. Houkutus erilaisiin ”herraklubeihin” tai kahden kerroksen väen maailmaan on suuri, mutta järki – ja sydän - sanoo, ettei sille tielle pidä lähteä.

   

Häikäisevä käänne talouskehityksessä

Sanonta ”yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa” pätee hyvin, kun tarkastellaan Suomen kansantalouden kehitystä edellisen ja nykyisen vaalikauden aikana. Kataisen ja Stubbin hallitusten kausi kesästä 2011 kesään 2015 jää taloushistoriaan kautena, jolloin Suomen talous sakkasi. Takana oli tosin Yhdysvalloista vuonna 2008 alkanut finanssikriisi, joka romahdutti Suomenkin viennin vuonna 2009. Vanhasen hallituksen aikana saatiin talouden toipuminen aikaan, mutta laskukausi alkoi uudelleen vuoden 2011 aikana.

Lähde: Tilastokeskus: Findikaattori

Oheisessa kuvassa Tilastokeskuksen laskema kuukausittainen suhdannekuvaaja on indeksoitu niin, että sekä Kataisen että Sipilän hallitusten alussa pisteluku on 100. Kuukausimuutokset suuntaan ja toiseen kertovat talouskasvun nousuista ja laskuista.

Kuvio myös kertoo, kuten tutkimuksetkin ovat osoittaneet, että hallituksen talouspolitiikka alkaa vaikuttaa noin puolen vuoden viiveellä. Kun tehdään toimenpiteitä tai talouspoliittisia valintoja tänään, niiden vaikutukset näkyvät 6 – 8 kuukauden kuluessa tai kuluttua.

Talouskehitys kääntyi Kataisen hallituksen aikana puolen vuoden jälkeen laskuun, eli Suomen bruttokansantuote supistui, ts. BKT laski. Trendissä ei tapahtunut olennaista muutosta Stubbin hallituksenkaan aikana. Koko vaalikaudella Suomen kokonaistuotanto pieneni yhteensä noin kolme prosenttia. Välitön seuraus oli työttömyyden kasvu ja verotulojen kertymän supistuminen.

Vastaavalla tavalla Sipilän hallituksen aloittaessa suunnanmuutosta sai odottaa puolisen vuotta.

Vuoden 2016 alusta muutoksen suunta on ollut selvä, talous kasvaa vakaasti ja jopa kiihtyen. Tosiasiassa vuoden 2017 BKT:n kasvuluvut ovat – lopullisia lukuja ei ole vielä käytettävissä – hämmästyttäviä. BKT:n kasvu lienee lähes 3 prosenttia vuositasolla. Vuoden viimeisellä neljänneksellä kasvu oli jo ennakkotietojen mukaan yli 3 prosentin luokkaa vuositasolle muutettuna.

Talouskasvu jatkuu vahvana edelleen vuosina 2018 ja 2019. Koko vaalikauden 2015 – 2019 aikana kansantuotteen kasvu tullee ylittämään 10 prosenttia, eli tuotannon määrä on ainakin kymmenyksen suurempi kuin hallituksen aloittaessa.

Missä tämä näkyy ja mistä tämä häikäisevä muutos johtuu?

Tärkein seuraus nähdään työllisyyden kehityksessä. Vanha sanonta kuuluu, että ”työssään ihminen jäsentyy yhteisöönsä”. Työ on siis tärkein syrjäytymistä estävä tekijä. Kun edellisen vaalikauden aikana työllisten määrä aleni noin 55 – 65 000 henkeä, nyt vajaan kolmen vuoden aikana työllisyys on parantunut vastaavalla ja hieman suuremmallakin määrällä ihmisiä.

Lähde: Tilastokeskus: Työvoimatutkimus

Sipilän hallituksen tavoitteena on lisätä työpaikkoja - ja siten työllisyyttä - noin 110 000 työpaikalla. Tavoite voi hyvinkin toteutua, koska saldo on nyt vuoden 2018 alussa 75 – 77 000 työllistä. Sen lisäksi uusia avoimia työpaikkoja ilmoitettiin tammikuussa 2018 työvoimatoimistoihin ennätysmäiset 74 000. Tilastokeskuksen mukaan vuoden 2017 viimeisellä neljänneksellä oli avoimia työpaikkoja 37 200, kun vuotta aikaisemmin vastaava määrä oli 26 400.

Aivan tuoreiden lukujen mukaan yli vuoden työttömänä olleiden määrä oli tammikuussa 2018 89 000 henkeä. Korkeimmillaan luku oli yli 120 000. Tämä on tärkein ja vaikein osa työttömyyttä. Pitkäaikaistyöttömyys johtaa syrjäytymiseen. Toisaalta osa pitkäaikaistyöttömistä on vaikeasti työllistettävissä. Trendi on kuitenkin kääntynyt ja kehitys näyttää etenevän hyvää vauhtia oikeaan suuntaan.

Työpaikan saanti ja työllisyys merkitsevät toimeentulon paranemista. Sosiaaliturvan varassa eläminen on paitsi niukkaa myös epävarmaa, koska valtiontalouden ollessa vaikeuksissa, sosiaalietuuksia leikataan.

Talouskasvu ja työllisyyden nousu merkitsevät myös julkisen talouden, valtion ja kuntien, rahoitusaseman paranemista. 2010-luvun suuria huolenaiheita onkin ollut valtion velkaantumisen huikea kasvu. Valtiontalouden alijäämä oli vuosikymmenen alussa lähes 10 miljardia euroa vuodessa. Kataisen hallitus tasapainotti valtiontaloutta etupäässä verotusta kiristämällä.  Sipilän hallituksen ohjelmaan kuului noin 4 miljardin leikkaukset valtion menoissa. Se merkitsi leikkauksia myös sosiaaliturvassa.

Viimeisen parin vuoden kehitys Suomen taloudessa antaa uskoa toisaalta siihen, että talouskehitykseen voidaan vaikuttaa, ja toisaalta siihen, että saavutettu muutos luo voimavaroja suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan heikkojen kohtien korjaamiseen. Julkisen talouden vakautuessa seuraava suuri urakka on perusturvan kattava uudistaminen. Saavutetun muutoksen ansiosta sen tekemiseen on nyt aikaisempaa paremmat mahdollisuudet.