Syyrialaiset tulevat

1960-luvun lopulla tuli elokuvateattereihin amerikkalainen elokuva Venäläiset tulevat, venäläiset tulevat (The Russians are coming, 1966). Sen ohjasi Norman Jewison ja päänäyttelijöistä Alan Arkin sai jopa Oscar-ehdokkuuden. Elokuva ei siis ollut huono. Se vitsaili amerikkalaisten silloisella russo-fobialla, ts. sillä, että Neuvostoliitto ja venäläiset olivat amerikkalaisille suurin poliittinen ja sotilaallinen uhka. Kuulin luokkatovereiltani, jotka olivat olleet vaihto-oppilaina Yhdysvalloissa, että he eivät olleet kuulleet koskaan puhuttavan niin paljon Neuvostoliitosta kuin tuon vuoden aikana. Vaikka elokuva vitsailee monin hauskoin tavoin amerikkalaisten fobioilla, uhka kyllä oli myös todellinen. Se ei ollut venäläisten maihinnousu Amerikkaan vaan ydinsota. Kuuban kriisin yhteydessä (1962) käytiinkin hyvin lähellä tuota maailmanlopun sotaa.

Tällä hetkellä todistamme hyvin toisenlaista maihinnousua. Se on todellinen eikä kuviteltu. Etelä-Eurooppaan tulee suurin joukoin pakolaisia Välimeren yli Pohjois-Afrikasta sekä Egeanmeren yli Turkista Kreikan saarille. Todistamme ilmiötä, joka on mittasuhteillaan yllättänyt kaikki.

Se ei ole ollut yllätys, että väestöpaine Afrikasta Eurooppaan on ja tulee olemaan suuri. Olemme jo pitkään tienneet, ettei Afrikan väestökehitys mene vaikutuksitta. Meidän ikäihmisten aikana Afrikan väkiluku on viisinkertaistunut, noin 200 miljoonasta miljardiin. Kun väestö on ikäjakautumaltaan nuorta ja syntyvyys edelleen korkea, ennusteiden mukaan Afrikan väkiluku nousee tällä vuosisadalla neljään (4) miljardiin. On todella vaikea kuvitella, miten sellainen määrä ihmisiä voisi saada toimeentulonsa ko. mantereella.  

Sysäys kansainvaellukseen saatiin ns. arabikeväästä. Arabikevät oli vuodenvaiheessa 2010 - 2011 alkanut spontaani kansannousu Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän totalitaarisia ja diktatorisia vallanpitäjiä vastaan. Tämä liikehdintä toivotettiin lännessä, niin Euroopassa kuin Amerikassakin tervetulleeksi.

Arabikevään jälkeinen kehitys ei kuitenkaan ollut sitä, mitä odotettiin. Valistuneet ja hyvin informoidut nuoret eivät pystyneet pääsemään valtaan arabimaissa vaan vanha valta käänsi kehityksen takaisin autoritaariseen hallintoon. Pahimmaksi tilanne kärjistyi Syyriassa, missä valtaa pitänyt diktaattori Assad kykeni tukijoineen vastustamaan kapinoitsijoita väkivalloin. Syyria ajautui sisällissotaan, jonka inhimilliset seuraukset ovat olleet mittaamattomia.

Sodan loppu ei ole edes näköpiirissä, koska taisteluihin on nyt kietoutunut voimia, joiden hallinta näyttää mahdottomalta. Suuressa osassa Syyriaa pitää valtaa ääri-islamilainen liike ISIS, jonka toimintatavat ovat raakuudessaan ja barbaarisuudessaan yllättäneet kaikki. Heidän lisäkseen valtaa Syyrian alueella tai sen eri osissa tavoittelevat erilaiset kapinalliset ryhmät, kurdit ja Assadin joukot. Maan hallintaan vaikuttavat myös ulkopuoliset maat, Turkki, Yhdysvallat, muut läntiset suurvallat ja Venäjä. Venäjä ja Kiina ovat myös taanneet sen, ettei YK:lla voi olla humanitaarista apua suurempaa roolia Syyriassa.

Syyria sijaitsee Välimeren itäisellä rantavyöhykkeellä, eräällä tavalla Euroopan ja Afrikan välisellä kannaksella. Alue on ollut ihmisten ja kansojen läpikulkualuetta kauemmin kuin ehkä mikään muu alue maailmassa. Välimeren ranta sekä Kuolleen meren ja Jordan-joen muodostama Itä-Afrikan hautavajoaman jatke ovat olleet reittejä, joita pitkin jo nykyihmistä edeltäneet hominidit ovat vaeltaneet Eurooppaan. Nykyihmiset ovat kenties tulleet tätä reittiä 50 – 60 000 vuotta sitten.

Välimeren perukka Egyptistä, Syyrian kautta Mesopotamiaan ja Anatoliaan Turkissa sekä Egeanmeren yli Kreikkaan on lisäksi ollut länsimaisen korkeakulttuurin syntyaluetta. Maan viljely ja kotieläinten kesyttäminen kehittyivät täällä 10 – 12 000 vuotta sitten. Maailman vanhimman kaupungin asemasta kilpailevat Jeriko Palestiinassa ja Catalhöyük Turkissa. Edellinen lienee noin vuosilta 8000 – 9 000 eKr. ja jälkimmäinen on tuhatkunta vuotta nuorempi. Näistä kivikauden ihmisistä ei ole paljon muuta tietoa kuin heidän jälkeensä jättämien rakennusten rauniot.

Sittemmin Syyriaa tai Levantia, kuten laajempaa aluetta kutsutaan, ovat asuttaneet tai sen vallanneet lukuisat kansat ja valloittajat. Mika Waltarin Sinuhen yksi päätapahtumapaikoista oli Syyrian alue noin 3 300 vuotta sitten. Egyptiläiset, babylonialaiset ja heettiläiset taistelivat siellä vallasta. Taisteluissa oli mukana paikallista väriä edustava Amorin kuningas Azur. Waltarin teoksen monet tapahtumat ja henkilöt ovat osaksi fiktiivisiä ja tapahtumat historiallisesti muunneltuja. Yllättävästi Waltari pystyy kuvaamaan silloista ”todellisuutta” tavalla, joka ei poikkea paljon nykytodellisuudesta.

Keskustellessaan vangitun ystävänsä kuningas Azurin kanssa ennen tämän teloittamista, Sinuhe toteaa, että Azurin ansiosta, ja tietysti valtaa tavoitelleiden naapurivalloittajien toimesta, ”Syyria on mätänevä ruumiskuoppa”. Ei liene kaukana nykyisyydestä.

Nyky-Syyrian asukasluku oli ennen sisällissotaa noin 20 miljoonaa. Maan pinta-ala on puolet Suomen pinta-alasta ja suuri osa maasta on lähes autiomaata. Viime tietojen mukaan ilmaston lämpeneminen on jo kuivattamassa osan entisistä pelloista viljelyyn kelpaamattomaksi. Tämä osaltaan pakottaa väestön liikkeelle. Pahin vitsaus on kuitenkin sisällissota, joka on jo tappanut parisataa tuhatta ihmistä ja miljoonat ovat paenneet naapurimaihin. Kun mukaan lasketaan Irakin ja Pohjois-Afrikan pakolaiset, lähtijöitä on paljon.

Ilmiön uusin piirre on ihmisten salakuljettajat, jotka nettoavat suunnattomia summia ja joiden ansiosta Euroopan kulkuväylät erityisesti Kaakkois-Euroopasta pohjoiseen ovat täynnä väkeä. Viime päivinä ihmisvirta on jo ulottunut Suomeen, Euroopan perukoille saakka. Väki tulee tänne Ruotsin kautta Haaparantaan ja sieltä Tornioon, Suomeen.  Ennusteet tulijoiden lukumäärästä vaihtelevat jo kymmenissä tuhansissa. Varmaa myös on, ettei tulovirtaa helpolla padota. Lähtijöitä niin Pohjois-Afrikassa kuin Lähi-idässäkin voi olla kymmeniä miljoonia.

Suomeen asti saapuneet eivät täytä mielikuvaa köyhistä, sairaista ja kurjista. Onkin varmasti niin, että tänne asti viikkojen vaelluksen jaksavat ovat hyväkuntoisinta ja myös varakkainta. Jo lähtöalueella he ovat joutuneet maksamaan salakuljettajille tuhansia euroja päästäkseen Eurooppaan. TV-haastattelujen perusteella monet ovat pitkälle koulutettuja ja kielitaitoisia.

Kylmästi ja kyynisesti ajateltuna tällaisen maahanmuuttoaallon tulo voi olla hyväkin asia. Tosiasia kun on, ettei Suomen vanheneva väestö yhdessä supistuvan työvoiman tarjonnan kanssa kykene ylläpitämään saavutettua hyvinvointiyhteiskuntaa. Julkista sektoria, eli valtion ja kuntien menoja on alennettava ja siten myös vähennettävä niitä palveluja, mitä julkinen valta antaa. Ihmisten välinen tasa-arvo vähitellen heikkenee. Palvelujen puutteessa vähävarainen väestönosa jää hyvinvoinnissa muusta väestöstä jälkeen.

Koulutettu, parhaassa työiässä oleva ja yritteliäs maahanmuuttajaväki on tässä tilanteessa sitä, mitä Suomi tarvitsee. Tätä näkemystä ei ehkä moni hyväksy, kun maassa on omasta takaa satoja tuhansia työttömiä. Globaalissa toimintaympäristössä työtön väki ei kuitenkaan työllisty, ellei synny riittävästi uutta yritteliäisyyttä. Maahantulijat voivat olla yksi vastaus tähän puutteeseen.  Kymmenien tuhansien maahanmuuttajien tulo ei tietenkään tapahdu kivuttomasti. Ristiriitoja syntyy ja sopeuttamistoimenpiteitä tarvitaan. Mutta kun emme voi täältä juurikaan vaikuttaa lähtömaiden tilanteeseen, on tehtävä kaikki kansainvaelluksen hallitsemiseksi ja väistämättömän kääntämiseksi uudeksi aluksi. Syyrialaisten, tai Suomen tapauksessa erityisesti irakilaisten tulo ei ole vitsi tai fobia vaan todellisuutta, jonka kanssa joudutaan elämään.

Viimeisen kerran

Nuorena oli paljon odotuksia tulevaisuuden suhteen. Läheskään kaikki odotukset – mikäli ne yleensä tiedostikaan - eivät toteutuneet tai toteutuivat hyvin eri lailla kuin ehkä etukäteen haaveili. Usein kävi niin, että jotkin odotukset toteutuivat vuosien, jopa vuosikymmenien jälkeen – odottamatta.

Kun on päässyt yli 70 vuoden ikään, tulevaisuuden varaan ei voi paljon laskea. Pikemminkin on niin, että voi olla iloinen taas tästäkin saavutuksesta. Sainpahan taas aikaiseksi! Monta juttua tapahtuu tai tekee todennäköisesti viimeisen kerran.

Mietin näitä seikkoja, kun tein keskeistä kesän projektia, savusaunan lautakaton maalausta. Mökilläni on nimittäin ollut jo 21 kesää pieni savusauna, jonka rakennutin piirustuksieni mukaan vuonna 1994. En muista miten sain idean laitattaa siihen katon, joka käsitellään Roslagin mahongilla. Roslagin mahonki ei ole mitään vierasmaalaista jalopuuta vaan maalia, joka on sekoitus hyvistä luonnonmukaisista aineista. Roslagin mahongissa on kolmasosa tervaa, kolmasosa keitettyä pellavaöljyä eli vernissaa sekä kolmasosa puutärpättiä.

Roslagin mahonki on vanha skandinaavinen keksintö, jota on käytetty jo satoja vuosia merenrantatalojen kattojen suoja-aineena, niin Ruotsin kuin Norjankin rannikoilla. Voisin arvella, että maaliseos on saanut nimensä Ruotsista Roslagenin alueesta, joksi nimitetään osaa Upplandin saaristoa.

Savusaunan katto rakennettiin kaksinkertaisesta, lomittain kiinnitetystä, höylätystä laudasta. Rakennusvaiheessa katon rakentaneet ikämiehet käsittelivät laudat jo maassa. Maalaus pitää uusia vähintään kymmenen vuoden välein. Uusin kokemus kertoo kuitenkin, että uusiminen on suoritettava jo hieman aikaisemmin. Edellisestä uusintamaalausesta oli jo yli kymmenen vuotta.
 

Kuluneen kesän pakollisimpiin projekteihin kuuluikin savusaunan katon uusintamaalaus. Saunan katosta tuli aikanaan paljon piirtämääni jyrkempi, kun rakennusmiehet tulkitsivat piirustusteni mittoja hieman väärin. Jyrkkyytensä ansiota se muistuttaa pientä kappelia, mikä ei ole huono asia mutta vaikeuttaa katon hoitokäsittelyä. Olinkin nakittanut homman lyhyitä lomajaksoja mökillä viettävälle nuoremmalle ikäpolvelle, mutta sateinen kesä teki suunnitelman toteuttamisen mahdottomaksi.

Elokuussa saimme vihdoin parin viikon aurinkoisen ja lämpimän jakson. Niinpä katon maalaus jäi minun tehtäväkseni.

Urakan hankalin, vaikein ja vaarallisin osuus ei ollutkaan itse maalaus. Hiukan pitkäksi venähtäneen hoitovälin aikana kattoon oli alkanut kasvaa jäkälää, joka tunnetusti kiinnittyy alustaansa tiukasti. Olin kyllä varautunut jäkälän poistamiseen ruiskuttamalla katon viikkoa ennen urakkaa Puhdas katto-nimisellä liuoksella, jonka pitäisi pudistaa sammaleen ja muun kasvuston tiili-, huopa- ja myös lautakatoilta. Näin se tekikin niillä tiili- ja huopakatoilla, jotka myös ruiskutin.

Kun aloitin savusaunan katon harjauksen ennen maalausta, huomasin heti, ettei jäkälä ollut moksiskaan. Sen sai irtoamaan vain harjaamalla lautapintaa teräsharjalla käyttämällä kohtuullisen paljon voimaa.

Tästä alkoikin urakan vaikein ja vaarallisin vaihe. Olin rakentanut puiset katon harjan yli ulottuvat tikkaat, joiden varassa työtä tein.  Räystäälle kiipesin mökin metallitikkaita pitkin, joiden pystyssä pysymisen varmistamiseen värväsin vanhimman sisareni.

Niinpä sitten keikuin puisten kattotikkaiden varassa ja hankasin tuntikausia sitkeää jäkälää irti. Tunsin olevani lähes 95-kiloinen keijukainen, jonka otteet ja askeleet olivat hyvin harkittuja. Aina piti miettiä tarkkaan, mihin jalkansa asettaa ja millä kädellä ja mistä pitää kiinni. Ikä tekee kömpelöksi ja voimatkaan eivät ole enää samat kuin vuosia tai vuosikymmeniä sitten.

Kun katto oli puhdistettu, maalaus meni huomattavasti helpommin. Tosin siihenkin liittyi oma taiteen lajinsa, kun pensselin lisäksi katolla piti pitää maalikulhoa niin, ettei se putoa maahan ja hukkaa kallisarvoista ainetta. Työn loppuvaiheessa jatkuvan jännityksen ja ylös-alas kiipeilyn jälkeen lihakset, varsinkin reidet olivat kuin hyytelöä. Urheilutermein lihakset huusivat Hoosiannaa.

Kahden päivän urakka päättyi kuitenkin onnellisesti eikä muuta apua tai ambulanssia tarvittu. Lopputulos oli myös mainio. Katto kiilteli vaaleanruskeana lempeän tervan värisenä. Ympäristössä leijui monta päivää kutkuttava tervan tuoksu, josta aina olen pitänyt.

Viesti seuraavalle sukupolvelle on, että katto kannattaa käsitellä jo hieman nopeammalla aikataululla kuin nyt oli laita. Ehkä 6 – 7 vuotta olisi hyvä maalausten väli. Kannattaa myös hankkia kaupasta metalliset kattotikkaat. Vaikka tekemäni puutikkaat ehkä ovat vielä seuraavallakin kerralla käyvät, en luottaisi niihin enää.

Katolla kiipeillessäni mietin sitä, että minä en tule tekemään tätä enää uudemman kerran. Tein sen nyt viimeisen kerran. Vaikka olisin elossakin tuolloin, kun tarve tulee eteen, en enää kykenisi keikkumaan savusaunan jyrkällä lappeella.

Samantapaiseen viimeiseen kertaan me ikäihmiset joudumme törmäämään tämän tästä. Se on harmillista, mutta on kuitenkin lohdullista kuin senkin voi todeta. 1960-luvun suosikkiaforistini, puolalainen Stanislaw Jerzy Lec ilmaisi tämän kovan tosiasian aforismissaan: ”Kello lyö. Kaikki!”

Siihen ei ole lisättävää. Kaikille tulee vastaa se vihonviimeinen kerta.