Viimeisen kerran

Nuorena oli paljon odotuksia tulevaisuuden suhteen. Läheskään kaikki odotukset – mikäli ne yleensä tiedostikaan - eivät toteutuneet tai toteutuivat hyvin eri lailla kuin ehkä etukäteen haaveili. Usein kävi niin, että jotkin odotukset toteutuivat vuosien, jopa vuosikymmenien jälkeen – odottamatta.

Kun on päässyt yli 70 vuoden ikään, tulevaisuuden varaan ei voi paljon laskea. Pikemminkin on niin, että voi olla iloinen taas tästäkin saavutuksesta. Sainpahan taas aikaiseksi! Monta juttua tapahtuu tai tekee todennäköisesti viimeisen kerran.

Mietin näitä seikkoja, kun tein keskeistä kesän projektia, savusaunan lautakaton maalausta. Mökilläni on nimittäin ollut jo 21 kesää pieni savusauna, jonka rakennutin piirustuksieni mukaan vuonna 1994. En muista miten sain idean laitattaa siihen katon, joka käsitellään Roslagin mahongilla. Roslagin mahonki ei ole mitään vierasmaalaista jalopuuta vaan maalia, joka on sekoitus hyvistä luonnonmukaisista aineista. Roslagin mahongissa on kolmasosa tervaa, kolmasosa keitettyä pellavaöljyä eli vernissaa sekä kolmasosa puutärpättiä.

Roslagin mahonki on vanha skandinaavinen keksintö, jota on käytetty jo satoja vuosia merenrantatalojen kattojen suoja-aineena, niin Ruotsin kuin Norjankin rannikoilla. Voisin arvella, että maaliseos on saanut nimensä Ruotsista Roslagenin alueesta, joksi nimitetään osaa Upplandin saaristoa.

Savusaunan katto rakennettiin kaksinkertaisesta, lomittain kiinnitetystä, höylätystä laudasta. Rakennusvaiheessa katon rakentaneet ikämiehet käsittelivät laudat jo maassa. Maalaus pitää uusia vähintään kymmenen vuoden välein. Uusin kokemus kertoo kuitenkin, että uusiminen on suoritettava jo hieman aikaisemmin. Edellisestä uusintamaalausesta oli jo yli kymmenen vuotta.
 

Kuluneen kesän pakollisimpiin projekteihin kuuluikin savusaunan katon uusintamaalaus. Saunan katosta tuli aikanaan paljon piirtämääni jyrkempi, kun rakennusmiehet tulkitsivat piirustusteni mittoja hieman väärin. Jyrkkyytensä ansiota se muistuttaa pientä kappelia, mikä ei ole huono asia mutta vaikeuttaa katon hoitokäsittelyä. Olinkin nakittanut homman lyhyitä lomajaksoja mökillä viettävälle nuoremmalle ikäpolvelle, mutta sateinen kesä teki suunnitelman toteuttamisen mahdottomaksi.

Elokuussa saimme vihdoin parin viikon aurinkoisen ja lämpimän jakson. Niinpä katon maalaus jäi minun tehtäväkseni.

Urakan hankalin, vaikein ja vaarallisin osuus ei ollutkaan itse maalaus. Hiukan pitkäksi venähtäneen hoitovälin aikana kattoon oli alkanut kasvaa jäkälää, joka tunnetusti kiinnittyy alustaansa tiukasti. Olin kyllä varautunut jäkälän poistamiseen ruiskuttamalla katon viikkoa ennen urakkaa Puhdas katto-nimisellä liuoksella, jonka pitäisi pudistaa sammaleen ja muun kasvuston tiili-, huopa- ja myös lautakatoilta. Näin se tekikin niillä tiili- ja huopakatoilla, jotka myös ruiskutin.

Kun aloitin savusaunan katon harjauksen ennen maalausta, huomasin heti, ettei jäkälä ollut moksiskaan. Sen sai irtoamaan vain harjaamalla lautapintaa teräsharjalla käyttämällä kohtuullisen paljon voimaa.

Tästä alkoikin urakan vaikein ja vaarallisin vaihe. Olin rakentanut puiset katon harjan yli ulottuvat tikkaat, joiden varassa työtä tein.  Räystäälle kiipesin mökin metallitikkaita pitkin, joiden pystyssä pysymisen varmistamiseen värväsin vanhimman sisareni.

Niinpä sitten keikuin puisten kattotikkaiden varassa ja hankasin tuntikausia sitkeää jäkälää irti. Tunsin olevani lähes 95-kiloinen keijukainen, jonka otteet ja askeleet olivat hyvin harkittuja. Aina piti miettiä tarkkaan, mihin jalkansa asettaa ja millä kädellä ja mistä pitää kiinni. Ikä tekee kömpelöksi ja voimatkaan eivät ole enää samat kuin vuosia tai vuosikymmeniä sitten.

Kun katto oli puhdistettu, maalaus meni huomattavasti helpommin. Tosin siihenkin liittyi oma taiteen lajinsa, kun pensselin lisäksi katolla piti pitää maalikulhoa niin, ettei se putoa maahan ja hukkaa kallisarvoista ainetta. Työn loppuvaiheessa jatkuvan jännityksen ja ylös-alas kiipeilyn jälkeen lihakset, varsinkin reidet olivat kuin hyytelöä. Urheilutermein lihakset huusivat Hoosiannaa.

Kahden päivän urakka päättyi kuitenkin onnellisesti eikä muuta apua tai ambulanssia tarvittu. Lopputulos oli myös mainio. Katto kiilteli vaaleanruskeana lempeän tervan värisenä. Ympäristössä leijui monta päivää kutkuttava tervan tuoksu, josta aina olen pitänyt.

Viesti seuraavalle sukupolvelle on, että katto kannattaa käsitellä jo hieman nopeammalla aikataululla kuin nyt oli laita. Ehkä 6 – 7 vuotta olisi hyvä maalausten väli. Kannattaa myös hankkia kaupasta metalliset kattotikkaat. Vaikka tekemäni puutikkaat ehkä ovat vielä seuraavallakin kerralla käyvät, en luottaisi niihin enää.

Katolla kiipeillessäni mietin sitä, että minä en tule tekemään tätä enää uudemman kerran. Tein sen nyt viimeisen kerran. Vaikka olisin elossakin tuolloin, kun tarve tulee eteen, en enää kykenisi keikkumaan savusaunan jyrkällä lappeella.

Samantapaiseen viimeiseen kertaan me ikäihmiset joudumme törmäämään tämän tästä. Se on harmillista, mutta on kuitenkin lohdullista kuin senkin voi todeta. 1960-luvun suosikkiaforistini, puolalainen Stanislaw Jerzy Lec ilmaisi tämän kovan tosiasian aforismissaan: ”Kello lyö. Kaikki!”

Siihen ei ole lisättävää. Kaikille tulee vastaa se vihonviimeinen kerta.