Tiedät kuolevasi - perusta arboretum!

Kaikki tiedämme kuolevamme. Asiaa tarkastellaan usein odotettavissa olevan eliniän termein. Vastasyntyneillä elinajanodote on noussut vuosi vuodelta. Suomessa se on poikavauvoilla tällä hetkellä lähes 79 vuotta ja tyttövauvoilla hieman yli 84 vuotta.

Minun iässäni, 73 vuotta, väestöllinen elinajanodote lienee noin kymmenisen vuotta. Tarkkaa lukua en tiedä. Tämä lienee todennäköisyys jäljellä oleville vuosille tässä iässä, tällä sukupuolella ja tällaisella sosioekonomisella taustalla. Se ei tietenkään kerro siitä, mitä todellisuudessa tapahtuu.

Miksi näitä pohdin? Asia johtui mieleeni uusimman metsänistutusprojektin vuoksi. Sen on määrä toteutua ensi keväänä, eli keväällä 2019. Kiinalainen sananlasku sanoo: ”Jos haluat olla koko elämäsi onnellinen, aloita puutarhanhoito.” Vaikka edessä oleva elämä ei olekaan kovin pitkä, siitä huolimatta kannattaisi olla onnellinen. Kiinalainen sananlasku sanoo myös (englannista vapaasti suomennettuna): ”Yksi sukupolvi istuttaa puut, seuraavat saavat nauttia puiden varjosta.”

Miten tämä nyt liittyy edellä kerrottuun metsänistutukseen? Hankkeen voi käsittää eräänlaiseksi puutarhanhoidon muodoksi. Näin on etenkin sen vuoksi, etten tyydy istuttamaan vain koivua, niin upea metsä kuin koivikosta tulisikin. Tämä puolen hehtaarin alue on maastollisesti monipuolinen. Siihen voi kehittää komeaa koivikkoa monipuolisemman metsikön.

Puolen hehtaarin alueella on reheviä rinteitä, lehtomaisia notkelmia ja suurten kivien ja kallion reunustamaa rinnettä. Paikka on suojainen, etelään ja lounaaseen viettävä alue, joka aikanaan on toiminut myös hevosten hakamaana.

Aloitin puiston perustamisen jo vuoden 2018 syksyllä. Kuten muistamme, kesä 2018 oli hyvin lämmin. Talomme nurkalla, täällä Espoon Viherlaaksossa kasvava tammi teki valtavan määrän terhoja. Niitä oli joka paikassa, nurmikoilla, jalkakäytävillä, parkkipaikalla, mattotelineellä. Keräsin kourallisen terhoja asfalttikäytävältä ja puhdistin ne huolellisesti. Tämä sen vuoksi, että ympäristöömme on pesiytynyt haitallinen etana, Espanjansiruetana. En halua, että se leviää myös mökkimaastoon. Niinpä istutin tulevaan ”arboretumiin” vain hyvin huolellisesti puhdistettuja tammenterhoja.

Olin pari vuotta sitten ostanut Pääkaupunkiseudun metsänomistajayhdistyksen tilaisuudessa lajitelman lehtipuiden ja havupuiden taimia. Tammen ja saarnen lisäksi joukossa oli pari muutakin lehtipuuta ja kolme neljä ulkomaista kuusen sukua olevaa havupuuta. Istutin ne väliaikaisesti varjoisaan paikkaan odottamaan lopullista sijoittamista. Kuiva kesä tappoi niistä kuitenkin pari. Jännityksellä odotan ensi kevättä. On mielenkiintoista nähdä, mitkä taimet ovat selviytyneet.

Miksi vertaan tulevaa metsälöä puutarhaan? Parempi nimitys sille kai olisikin mini- tai mikro-arboretum. Arboretum on vierasperäinen nimitys puulajipuistolle. Latinan sana arbor tarkoittaa puuta. Arboretumiin on yleensä kerätty systemaattisesti tai satunnaisesti kokoelma puuvartisia kasveja.

Suomessa on kaikkiaan satakunta nimettyä puulajipuistoa, arboretumia.  Ensimmäisiä ja tunnetuimpia arboretumeita Suomessa on Elimäelle valtioneuvos A.F. Tigertstedtin vuonna 1902 perustama Mustilan kartanon puisto. Minulle tutuin puisto sijaitsee kotoa noin kolmen kilometrin päässä Espoon Järvenperässä, Träskändan kartanon puisto.

Träskändan kartanon puisto on espoolaisen Pitkäjärven lounaispäässä. Se tuli tunnetuksi Aurora Karamzinin maapaikkana. Alue on runsaan 30 hehtaarin suuruinen.  Glimsinjoen pohjoispuolella sijaitsevat kartanon rakennukset sekä englantilaistyylinen puisto. Tätä puiston osaa luonnehtivat suuret nurmikentät ja monisatavuotiset lehtipuut, tammet ja lehmukset sekä jalavat.

Puustoinen osa kartanon maita on puolestaan joen eteläpuolella. Vuonna 1969 toteutetussa inventoinnissa laskettiin puistometsässä olleen 18 sembraa, 1859 pihtakuusta, 56 lehtikuusta ja 42 palsamipoppelia. Nämä puulajit olivat pääosin Aurora Karamzinin Venäjältä tuomia. Suomessa kasvavia jalopuita oli 3011 tammea, 156 lehmusta ja 504 vaahteraa. Puistometsässä kasvaa lisäksi Suomessa tavanomaisia koivuja, kuusia ja mäntyjä. Kaiken kaikkiaan on metsässä nyt 36 erilaista puulajia tai pensasta.

Monet suomalaisetkin puut ovat jo selvästi yli sata vuotta vanhoja. Tämä siitä huolimatta, että 1890-luvun alussa puistometsää runteli kova myrsky. Suuri osa puustosta silloin kaatui.

Suurin osa metsiköstä on rauhoitettu luonnonsuojelualueeksi. Se merkitsee mm. sitä, että kaatuvia ja lahoavia puita ei poisteta - paitsi metsikköä halkovilta kävelypoluilta. Koska vanhaa puustoa kuolee ja kaatuu, kaatuneita ja lahoavia puita on maassa paljon. Ilmastonmuutos ja tuhohyönteisten leviäminen on johtanut myös siihen, että aika nuoriakin kuusia on jo kuollut pystyyn.

Träskändan puistoon liittyy poikkeuksellisen paljon historiaa. Kartanopuisto perustettiin 1700-luvun lopulla. Sen varsinainen kukoistuskausi alkoi 1800-luvun puolivälissä, jolloin Aurora Karamzin emännöi kartanoa. Erityinen huippuhetki sattui syyskuun 1863 lopulle, kun tsaari Aleksanteri II tuli avaamaan valtiopäivät Helsingissä. Tsaarin perhetuttuna Aurora Karamzin järjesti seurueelle ja suomalaiselle ylimystölle puolenpäivän metsästysjahdin sekä illalliset ja illallistanssit kartanon päärakennuksessa.

Metsästystä varten kartanon metsään tuotiin Baltiasta ja Puolasta sopivaa riistaa - kauriita, villisikoja, jäniksiä jne. Metsästyksen huipentuma oli, kun keisari kaatoi saksanhirven. Tälle paikalle, Glimsinjoen rantaan istutettiin tammi. Tammi on nyt siis yli 150 vuotta vanha. Sen vieressä on nimikyltti, jossa lukee Keisarin tammi.

Träskändan alueen historia ei ala 1700-luvulta tai Aurora Karamzinin ajasta. Puiston läpi kulkevilla reiteillä on nähtävissä jälkiä Ruotsinvallan ajan Kuninkaantiestä. Tämä Rantatie kulki läpi eteläisen Suomen Turusta Viipuriin. Sitä alettiin käyttää Ruotsin valtiovallan käsky- ja postitienä jo 1300-luvulla. Glimsinjoen ylittävän sillan perustuksissa voi nähdä kiviä tuolta ruotsinvallan alkuajoilta.

Minulle puisto on tarjonnut jo yli 40 vuoden ajan ulkoilu- ja kävelykohteen. Historiallisten tapahtumien muistelun lisäksi siellä voi ihailla suurten puiden komeutta. Vanhin puu on yli 500 vuotta vanha tammi. Aikanaan, kun näin tammen ensimmäisen kerran, se oli ikäisekseen yllättävän hyvin säilynyt. Kuluneina vuosikymmeninä rapistuminen on jo alkanut. Oksissa on paljon lahoa. Runkoon ja juuristoon ovat lahottajasienet pesiytyneet ja kovertaneet onkaloita.

Kun ajatellaan metsää ja sen puita, aikaperspektiivi on ihmisen mittapuun mukaan pitkä. Yhden elämän aikana voi kyllä nähdä puuston varttuvan taimista korkeiksi kuusiksi ja hongiksi, jos on varhain liikkeellä. Kun yli seitsenkymppisenä istuttaa puun tai useita puita, vasta tulevat sukupolvet voivat arvioida millainen metsästä tuli. Mutta jo ajatus monipuolisen elinympäristön luomisesta pitää virkeänä. Ajatus käden jäljen jatkuvuudesta tekee joka tapauksessa onnelliseksi. Puistometsän perustamisen ajatus tuntuu hyvältä avaukselta uudelle vuodelle.

Pyhän yhteyteen

Suomen kulttuurirahasto ja e2 Tutkimus julkaisivat joulukuun 12. 2018 suomalaisten identiteettiä peilaavan tutkimushankeen osaraportin Pyhyyden ytimessä – Tutkimus suomalaisten arvoista ja pyhyyden kokemuksesta. Pohjana oli aineisto, missä tuhansia suomalaisia oli haastateltu varsin mittavalla kysymyspatterilla. Uusin osaraportti tiivistää haastateltujen käsitykset siitä, mikä on suomalaisille pyhää – vai onko mikään?

Raportissa ja johtopäätöksissä on lukuisia kiinnostavia näkökohtia. Jos kokonaisuutta haluaa purkaa, niin kiinnostavaa on esimerkiksi katsoa, mitä nykypäivän suomalaiset pitävät pyhänä. Tutkijat olivat tiivistäneet ihmisten vastaukset 18 erilaiseen seikkaan, käsitekokonaisuuteen, joilla ihmiset luonnehtivat omaa pyhyyden kokemustaan. Nämä 18 asiakokonaisuutta voidaan mielestäni vielä ryhmitellä kahteen pääkategoriaan, joissa puolestaan kummassakin on kolme alakategoriaa.

Ensimmäisen pääryhmän muodostavat käsitteet ja tekijät, jotka liittyvät yksilön olemassaolon ehtoihin. Alaryhminä tässä kategoriassa olisivat ensinnäkin terveys ja kuolema, toiseksi läheiset, lapset ja koti sekä kolmantena minä, yksilö ja epäily.

Julkistamistilaisuudessa pyydetyn puheenvuoron käyttänyt Kirkko ja Kaupunki-lehden päätoimittaja Jaakko Heinimäki toi esiin mm. sen, että pyhyys on hänelle jopa rajumpi, jyrkempi asia kuin miten tutkimuksessa sitä oli luonnehdittu. Ykköskategoriassa terveys ja kuolema kyllä edustavat tätä rajua maailmaa, ainakin epäsuorasti. Kuolema on varmasti ihmiselämän kovin juttu, ja sen väistämättömyydestä kehkeytyvät kulttuurimme lukuisat pyhyyden ilmenemismuodot. Jokaisen on kuoltava, ja varmaankin jokainen ajattelee ja pelkää kuolemaa.

Kuolema on niin iso asia, ettei siitä aina voi puhua edes oikealla nimellä. Näin itsenäisyyspäivän jälkeen ja ennen joulunpyhiä muistellaan esimerkiksi menneiden sotien uhreja. Sodassa surmansa saaneista puhuttiin ja puhutaan kaatuneina, ei kuolleina. Siten kuolemasta tuli – ainakin sodan aikana, jolloin se oli aina läsnä -, hieman vähemmän kauhistuttava.

Sama ilmiö oli nähtävissä aikanaan, kun esi-isämme ja muinaisuomalaiset puhuivat heille pelottavista voimista. Yksi kunnioitetuimpia oli tuolloin karhu. Eläimen nopeus ja voima olivat silloisille ihmisille ylivoimaisia. Karhusta puhuttiin epäsuorasti metsän kuninkaana, otsona, mesikämmenenä jne. Kiertoilmausta käytettiin voimakkaista ja suurista olennoista, kuten petoeläimistä, sekä jumalista ja pahoista hengistä. Suoran ilmaisun pelättiin manaavan pahan tai ylivoimaisen paikalle.

Olemassaolon ytimiin kuuluu myös edellä mainittu alaryhmä: lapset, koti ja läheiset. He takaavat elämän jatkuvuuden ja lähiturvan. Ihmisen perusvaistoja ovat itsesuojeluvaisto ja lisääntymisvietti. Näiden kohdalla ollaan perimmäisten kysymysten äärellä.

Kolmanteen olemassaolon alaryhmään kuuluu minä ja minuus, itsetietoisuus, eli käsitys itsestä. Jokainen meistä on yksilö, ja haluaa sellaisena esiintyä. Lapsen kehityksessäkin on vaihe, missä kukin havaitsee olevansa erillinen yksilö. Itse havainnoin tätä aikanaan kolmivuotiaan poikani Petruksen kanssa. Askaroimme äidille lahjaksi puista kynttilänjalkaa. Äkkiä Petruksen pieni vasara pysähtyi kesken lyönnin ja poika sanoi: ”Isä, minä en ennen tiennytkään, että olen olemassa.”

Ranskalainen filosofi René Descartes tiivisti tiedostavan ihmisen ytimen lauseeseen; Cogito, ergo sum – Ajattelen, olen siis olemassa. Itse pidän enemmän itävaltalaisen lääkärin ja biologin Konrad Lorentz’n tulkinnasta: ”Ihmettelen, olen siis olemassa.” Tämähän luonnehtii sitä pyhänä pidettyä seikkaa, jota on kutsuttu epäilyksi, tai miksei siis uteliaisuudeksi.

Suomalaisten määrittelemien pyhyyden luonnehdintojen toinen pääkategoria muodostuu seikoista, jotka ilmaisevat yhteisöllisyyttä ja kulttuuria, siis yksilön ja kodin sijasta suurempia kokonaisuuksia ja ihmisryhmiä. Myös tässä voidaan ilmaistut seikat ryhmittää kolmeen alaryhmään. Ensimmäiseen alaryhmään voisivat tulla yhteisöllisyys, ihmisarvo, turvallisuus ja Suomi, eli kotimaa. Toisen ryhmän voisivat muodostaa uskonto ja kirkko, sekä kolmannen taide, tiede ja luonto.

Ihmisarvo, yhteisöllisyys ja laajasti tarkasteltuna turvallisuus ovat kulmakiviä, joiden varaan suuremmat ihmisryhmät voivat muodostua. Perhe laajenee heimoksi ja kansakunnaksi, ja lopulta ihmiskunnaksi. Kotimaa, tässä tapauksessa Suomi, luo organisoidut puitteet sille, missä ja miten ilmaistut hyveet voidaan saada aikaan tai ylläpitää. Samalla se antaa yksilöille identiteetin siitä, mistä hän on kotoisin, ei pelkästään majasta, talosta tai kotipaikkakunnasta vaan laajemmasta maantieteellisestä elinympäristöstä. Tämä on meidän yhteisömme reviiri, josta haemme turvaa ja jota haluamme puolustamme.

Uskonto, taide, tiede ja luonto ovat olennainen osa kulttuuria, jonka tunnemme ja jota useimmat meistä haluavat kehittää. Luonnolla on arvo sinänsä, mutta se muokkaa olennaisesti myös toimintaympäristönä elinkeinotoimintaa ja väestön toimeentuloa. Kestävät elintavat muokkautuvat niihin ehtoihin, jotka luonto on elinympäristölle antanut. Sen lisäksi luonto on ehtymätön henkisen ja hengellisenkin elämän lähde.

Vallitseva uskonto ja usko ovat kulttuurin ydinrakennetta. Kirkko antaa uskonnon harjoittamiselle organisoidut muodot. Taide ja tiede johtavat ns. korkeakulttuuriin, missä sekä luodaan että vastaanotetaan ihmisen henkisten kykyjen korkeimpia saavutuksia.

Jaakko Heinimäki olisi – ymmärtääkseni – odottanut edellä mainittuja seikkoja syvällisempiä pyhyyden kokemuksia. Pyhyys onkin ehkä elämässämme hieman arkipäiväistynyt. Mehän puhummekin esimerkiksi arkipyhistä, jotka ovat työmarkkinoiden ongelma ja ikään kuin vähemmän pyhiä päiviä. Sunnuntaista – ennen sanottiin pyhä – on puolestaan tullut vapaapäivä, jolloin voidaan hoitaa rauhassa kauppa-asioita tai käyttää aikaa harrastuksiin. Kyse ei ole enää lepopäivän pyhittämisestä.

Onko sitten mikään enää pyhää? Sellaista, jota ei voi oikein suoraan lausuakaan – Älä lausu turhaan Herran, sinun Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka lausuu hänen nimensä turhaan. Näin ankarasti kulttuurimme ydin vaatii pyhittämään itsensä. Olemme tämän oppineet. Nykypäivä haluaa kuitenkin kaataa kaikki vanhat tabut ja toteemit. Jääkö mitään jäljelle? 1960-luvulla oli lempiaforistejani puolalainen Stanislaw Jerzy Lec. Hänen  aforisminsa pyhyydestä teoksessa Vastakarvaan (suomennos 1968)  kuului: "Jos joku sanoo 'Ei ole mitään pyhää!' niin pillastuvat jo ateiskitkin." 

Syrjäkyliltä opilliseen sivistykseen

Suuret ikäluokat ja heitä vanhemmat vielä elossa olevat voivat kertoa jännittäviä elämäntarinoita. Tämä tuli väistämättä mieleen, kun entisen kouluni, Jämsän yhteiskoulun, ennen peruskoulua oppikouluun tulleet kertoivat kokemuksistaan kouluaikana. Peruskoulu alkoi Jämsässä vuonna 1972. Ennen tätä vuotta oppikoulunsa aloittaneista 40 kirjoitti lyhyen tarinan omasta kouluajastaan Jämsän yhteiskoulun senioriyhdistyksen toimittamaan kirjaan Minun koulutieni, jonka yhdistys julkaisi marraskuussa 2018.

Kirjoittajista vanhin täytti kuluneena vuonna 90 vuotta ja nuorin 58 vuotta. Suuret ikäluokat ovat hyvin edustettuina. Teksteistä on puolet vuosina 1945 – 1950 syntyneiden käsialaa. Aikakauden läpileikkaus kattaa kuitenkin kaikkiaan yli 30 vuotta, ja kertoo aikojen muuttumisesta jo tuona aikana.

Tyypillistä kertomuksille kuitenkin on, ettei oppikouluun tulo ollut mitenkään itsestään selvyys. Useiden lasten kohdalla varmasti harkittiin, pitäisikö lasten ja nuorten tähdätä mahdollisimman nopeasti ”leipään kiinni”, kuten heidän viljelijä-, työläis- tai palveluelinkeinoissa toimineet vanhempansa olivat tehneet, tai joutuneet tekemään. Suomessa usko koulutuksen merkitykseen elämänuralla on aina ollut vahva, ja niinpä useimmat vanhemmat tukivat lastensa pyrkimystä eteenpäin mahdollisuuksiensa mukaan.

Lähtökohdat koulutielle eivät olleet monesti hankalat vain taloudellisten esteiden tai perinteiden puuttumisen vuoksi. Aikakaudella 1940-luvulta vielä 1960-luvulle monen kohdalla asuin- ja kulkuolosuhteet olivat niin vaikeat, että oli melkein ihme, että pienet koululaiset saatiin fyysisesti oppikouluun, joka sijaitsi Jämsän keskustassa. Tarinoissa kahden pienen ja hennon koulutytön koulutie alkoi vesistöjen takaa. Soutuveneellä oli ylitettävä salmi tai järven suuri selkä. Tuntuu lähes mahdottomalta, miten keskikoululainen tyttö soutaa syksypimeällä sumuisen selän yli ihmetellen, mihin suuntaa sumussa pitäisi mennä.

Monen pojankin tie kouluun lähti syrjäkyliltä, missä kotiin ei johtanut oikein kunnon tietäkään, ei ainakaan sellaista, jota autolla olisi voinut ajaa. Vaikeakulkuisista poluista huolimatta useamman tie johti kuitenkin oppikoulun kautta jatko-opintoihin ja korkeimpiin oppiarvoihin, jotka mahdollistivat vaativat tehtävät niin Suomessa kuin maailmallakin. Tässä lienee suomalaisen yhteiskunnan viime vuosisadan jälkipuoliskon koko kuva, minkä ansiosta Suomi nyt sijoittuu kärkisijoille melkein missä vertailussa hyvänsä. Samalla kun vanhempien tuki ja koulunsa valinneiden sinnikkyys ovat nostaneet monet sosioekonomisen asteikon yläpäähän, myös Suomen kehitys on ollut menestys.

Jokainen tarina on ollut kertomisen arvoinen. Mukaan saatujen kirjoittajien antautuminen aiheeseen on ollut erityisen hieno asia. Näin on saatu kokoon autenttista kuvaa ajasta ja olosuhteista, joilla opillisen sivistyksen tielle lähdettiin.

Aikakaudet 1940-luvun alusta 1960-lopulle eivät olleet vain ponnistelua vaikeiden taloudellisten tai fyysisten kulkuesteiden kanssa. Oppikouluaika toi lapsille ja nuorille jo kouluaikana runsain mitoin kohtaamisia ja elämyksiä, joilla on ollut merkitystä koko myöhemmälle elämälle. Merkillepantavaa on, että ainakin useimmat kirjoittaneista antoivat tunnustusta opettajilleen sekä persoonina että kasvattajina. Parhaimmillaan opettaja muistetaan mm. hyvän käytöksen esimerkkinä ja oppilaan tukijana. Kun näin on ollut, sille voi antaa suuren arvon.

Kirjassa Minun koulutieni kirjoittajat tarkastelevat aikaa useasta näkökulmasta. Annetuissa ohjeissa korostettiinkin, että koulutie voi tarkoittaa konkreettisen, fyysisen reitin lisäksi myös kuvainnollista, henkistä koulutietä. Näin useimmat kirjoittajat ovat asiaa käsitelleetkin.

Toimituskunta ryhmitteli kirjoitukset neljän teemaotsakkeen alle, vaikka jakoa ei ollutkaan helppoa tehdä, koska kirjoitukset käsittelivät useampia teemoja. Kirjan teemoiksi valittiin: Kouluun ja kortteeriin taipaleiden takaa, Sivistyksen ahjossa, Elämää oppituntien ulkopuolella sekä Yhteiskunnallinen luokkaretki ja muuttunut Jämsä. Näissä kuvautuu koko silloinen oppikoululaisen elämänmuoto. Lopussa peilataan muutosta ja ilmiöitä myös yhteisön ja yhteiskunnan kannalta. Kirjoitetut muistikuvat tallentavat aikaa ei vain Jämsän yhteiskoulun piirissä vaan koko suomalaisen yhteiskunnan kuvana.

Kirjan eräänlaiseksi motoksi nostettiin silloisen kuvaamataidon opettajan Antti Hassin lausahdus - sellaisena kuin sen hänen oppilaansa muisti. Antti Hassi: ”Minun tehtäväni ei ole opettaa teitä piirtämään, minun tehtäväni on opettaa teitä näkemään.” Meillä entisillä oppilailla on tunne, että useamman opettajan, kasvattajan, pyrkimyksenä oli tämä ajatus, vaikka harva sen yhtä hyvin osasi varmaankaan kiteyttää. Pyrkimyksenä oli, että kun me oppilaat lähtiessämme etsimään omaa paikkaamme, osaisimme erottaa olennaisen epäolennaisesta, osaisimme suhteuttaa ja erottaa suuret ja tärkeät asiat vähemmän tärkeistä. Liekö se tärkeintä opetusta opillisen sivistyksen ensi askelmilla?

Ekosysteemipalveluja ilmaiseksi?

Metsä ei ole metsä, vaikka niin luulisi. Näin hämmästyttävään tulokseen on tullut Helsingin sanomien kaupunkitoimittaja Kimmo Oksanen kolumnissaan ”luulin metsää metsäksi, mutta olin väärässä” (HS.16.11. 2018). Hän oli lukenut Helsingin kaupunkiympäristölautakunnan laatiman Helsingin Keskuspuiston luonnon- ja maisemanhoitosuunnitelman vuosille 2018 – 2032. Raportissa sanotaan, että ”Keskuspuiston ekosysteemipalveluihin kuuluvat virkistäytyminen, henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin palvelut, elinympäristöjen tarjonta ja ylläpito, veden kierron säätely ja hiilen sidonta”. On tietysti selvää, ettei metsätalous kuulu repertuaariin, koska kyseessä on puisto. Kävelyteitä lukuun ottamatta Keskuspuisto vaikuttaa kuitenkin metsältä.

Terminologiahirviö ekosysteemipalvelut on laajentumassa myös varsinaiseen metsätalouteen. Metsätaloudessa on tosin kauan otettu huomioon muutkin tavoitteet kuin puuraaka-aineen tuotanto. Metsien hävittäminen kiellettiin lailla jo 1800-luvulla. Sittemmin metsäluonnon suojeluun on lainsäädännössä kiinnitetty huomiota monin tavoin. Suojeltu pinta-ala on jo yli 12 prosenttia metsien kokonaisalasta. Hakkuita rajoitetaan talousmetsissä eri tavoin. Tähtäimessä on metsäluonnon monimuotoisuuden säilyttäminen. Virkistys- ja vapaa-ajan toimintoja varten meillä on ikiaikainen jokamiehenoikeus kulkea metsissä ja hyödyntää marja- ja sienisatoa sekä retkeillä.

Uusin ja kiivain vääntö käydään nyt ns. hiilinielujen ympärillä. Kun puut kasvavat, metsään sitoutuu ilmakehästä hiiltä. Hiilihän on orgaanisen kasvun keskeinen rakennusaine.

Ihmiskunta lisää ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta käyttämällä energialähteinä fossiilisia polttoaineita, kivihiiltä, öljyä ja maakaasua. Fossiilisten polttoaineiden osuus on kaikista energialähteistä yli 80 prosenttia (IEA: 2015). Suomessa fossiilisten, joihin turvekin luetaan, osuus on hieman yli 40 prosenttia (vuonna 2017).   

Ilmaston lämpenemisen pysäyttämisessä tärkein ja tehokkain keino olisi kivihiilestä, öljystä ja maakaasusta luopuminen. Valitettavasti tässä suhteessa edetään todella hitaasti, jos ollenkaan. Siksi huomio keskustelussa on kääntynyt hiilen poistamiseen ilmakehästä, missä kasvillisuudella on keskeinen asema. Tekniset hiilidioksidin sidonnan keinot ovat vielä lähinnä kokeiluasteella. Näin huomio kohdistuu metsien hiilinieluihin. 

Suomi on hoitanut oman osansa hiilinielujen suhteen erinomaisesti. Määrätietoisesti ohjatun metsätalouden ansiosta metsien puuvaranto on kasvanut 1960-luvun 1500 miljoonasta kuutiometristä 2473 miljoonaan kuutiometriin 2010-luvulla, eli 65 prosenttia (Luke: 2018). Kun kuutiometri puuta vastaa noin tonnia hiilidioksidiekvivalenttia, 970 miljoonan kuutiometrin lisäys puustossa tarkoittaa vastaavaa tonnimäärää hiilidioksiekvivalenteissa.

EU:n päästökaupassa hiilidioksiditonnin hinta nousi elokuussa yli 20 euron. Metsiin sitoutuneen hiilimäärän lisäyksen arvo päästökaupassa olisi siis noin 18 - 19 miljardia euroa.

Yllättäen tämä summa on samaa suuruusluokkaa, minkä Suomi on panostanut metsätalouteen 1960-luvun alusta nykypäivään. Metsätilastollisen vuosikirjan mukaan metsänhoidon, eli metsien istuttamisen, taimikonhoidon jne., kustannukset ovat olleet yhteensä nykyrahassa yli 17 miljardia euroa. Metsänomistajien osuus tästä on vähintään 10 miljardia euroa. Vuonna 2017 metsänhoitotöiden kustannukset olivat 211 miljoonaa euroa (Luke), mistä metsänomistajien osuus lienee kolme neljäsosaa.

Metsäpolitiikassa kiivaillaan tällä hetkellä siitä, saako nyt ja tulevaisuudessa metsiä hakata talouskäyttöön - eli raaka-aineeksi teollisuuteen ja uusiutuvaksi energialähteeksi - metsäviranomaisten esittämän kestävän metsätalouden suunnitelman mukaisesti. Vai pitääkö hakkuiden kasvu pysäyttää ja siirtyä kasvattamaan hiilinieluja? Eli siirretäänkö metsätaloudessa painopistettä ekosysteemipalvelujen suuntaan?

Aivan tuore Keskisuomalainen -lehden gallup (17.11.2018) kertoo korutonta kieltä ihmisten käsityksistä ja toiveista. Vihreiden kannattajista peräti 55 prosenttia oli sitä mieltä, että hakkuita on vähennettävä. Vasemmistoliitonkin kannattajista näin ajatteli lähes puolet. Vaikka otos lienee aika pieni (1000 henkeä) tähän kysymykseen, mielipiteet ovat suuntaa antavia. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Harvalla lienee käsitystä, mitä kannattamastaan suunnasta on seurausta hyvinvointiyhteiskunnan säilymiselle, eikä oikeastaan ilmaston muutoksellekaan. Joka tapauksessa on kyse kymmenistä tuhansista työpaikoista ja miljardiluokan verotuloista.

Tällä hetkellä puuston lisäkasvusta metsään jäävä hiilinielu vaihtelee vuosittain 25-30 miljoonan hiilidioksiditonnin tuntumassa. Suomen kaikki hiilidioksidipäästöt olivat vuonna 2017 noin 56 miljoonaa tonnia, eli nielut kompensoivat niistä käytännössä noin puolet. Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan nielut säilyvät tulevaisuudessakin vähintään 30 miljoonan tonnin luokassa, vaikka hakkuut nousisivat noin 80 miljoonaan kuutiometriin. Nykyisin hakkuut, markkinahakkuut ja energiapuu, ovat hieman yli 70 miljoonaa kuutiometriä.

Jos Suomi haluaa panostaa ensisijaisesti ekosysteemipalveluihin, on syytä kysyä, mikä tulee olemaan metsänomistajien rooli. Jos puuston lisäkasvua ei voi myydä jalostettavaksi – esimerkiksi uusien, puuta jalostavien tehtaiden tai koneiden investoinnit kielletään, vai miten se tehdään? -, pitääkö metsänomistajien edelleen sijoittaa metsään vuosittain 150 miljoonaa euroa tai enemmän. Onko omalla työllä arvoa tai mieltä?

Päästökaupan hiilidioksiditonnin nykyisen hinnan perusteella metsien hiilinielujen arvo on 500 – 600 miljoonaa euroa vuodessa. Ei kai ole oikeudenmukaista, että yksi yhteiskuntaryhmä, metsänomistajat, vaikka meitä onkin paljon, eli 600 000, tuottaa nämä ekosysteemipalvelut koko yhteiskunnalle ilmaiseksi, omalla työllä ja rahallisilla panoksilla?

Joka tapauksessa olemme metsäpolitiikassa vedenjakajalla. Metsien lisäkasvu nousi 1950-luvun lopun noin 57 miljoonasta kuutiometristä aktiivisen metsäpolitiikan ja metsänomistajien panoksen ansiosta nykyiseen 107 miljoonaan kuutiometriin. Vuotuinen lisäkasvu voisi nousta vielä jopa kymmeniä miljoonia kuutiometrejä vuodessa, jos toimintaa edelleen jatketaan ja vahvistettaisiin.

Toinen vaihtoehto, missä taloudellinen hyödyntäminen rajoitetaan nykyiseen tai pienempään määrään, johtaa taloudellisten kannustimien olennaiseen heikkenemiseen. Metsälainsäädäntö antaa kyllä mahdollisuuden hoitotöiden laiminlyömiseen tai panosten vähentämiseen. Nyt jo lähes miljoonan hehtaarin alalla tarvittaisiin lisäpanoksia, jos niillä haluttaisiin kasvattaa arvopuuta, esimerkiksi tukkeja sahatavaraksi. Metsien kasvu kääntyisi laskuun.

Lopputuloksena tulevaisuudessa olisi, että hiilensidonta olisi vuosittain miljoonia tonneja pienempi kuin aktiivisen metsäpolitiikan vaihtoehdossa. Sen lisäksi menetettäisiin osa puuraaka-aineesta valmistettuja tuotteita, joihin hiiltä sitoutuu pitkäksi aikaa – jopa vuosisadoiksi. Suurin osa hakatusta puusta ei häivy heti savuna – hiilidioksidina – ilmaan, kuten rajoittamisen kannattajat ajattelevat. Kuiduista valmistettuja tuotteita voidaan kierrättää, ja niin jo tehdään. Puunjalostustuotannon sivuvirrat, joita ei voida hyödyntää tuotteina, sekä kierrosta poistuvat tuotteet, hyödynnetään bioenergiana, mikä osaltaan korvaa fossiilisia energialähteinä, kuten on tarkoitus.

Ja kuinkas sitten kävikään?

Tove Jansson kirjoitti 1950-luvun alussa lapsille hauskan Muumi-kirjan, jonka nimi oli ”Ja kuinkas sitten kävikään?” Muumi-ilmiöstä tuli maailmanlaajuinen. Tove Janssonin Muumi-kirjat eivät ole sopivia ainoastaan lapsille. Paljon niissä on isommillekin mietittävää. Jotain tutunomaista ja lohduttavaa on seuraavassa:

                      On kello viis, kun varhaiseen

                      kaupasta matokannuineen

käy kotiin Muumipeikko pien’,

on pitkä taival metsätien,

puut kolkon korven kohisee,

kun tuuli ähkyy, huokailee –

yö vaihtuu aamuun hämärään.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

(suom. Hannes Korpi-Anttila)                 

Tämä viimeinen kysymys tuli mieleen, kun tarkastelin tämän päivän geopoliittista maailmantilannetta. Se, jos mikä, on käymistilassa ja myllerryksessä. Ehdimme jo vuosituhannen vaihteessa, kylmän sodan päätyttyä, tottua Yhdysvaltojen suvereeniin asemaan. Nyt 2010-luvun lopulla kaikki on toisin. USA on saanut vakavia haastajia etenkin Kiinasta ja eräistä muista suurista ns. kolmannen maailman maista. Venäjä pyrkii entisen Neuvostoliiton vaikutusvaltaan ja voimaan, vaikkeivat sen rahkeet oikein riitä. Samaan aikaan USA vetäytyy presidentti Trumpin johdolla kuoreensa. Länsi-Eurooppa on heikko ja jää sivustakatsojaksi. Eletään epävarmuuden aikaa, ja kysytään, mihin kaikki johtaa.

Vastaavia aikoja on eletty ennenkin. Oman muistini aikana samanlainen tunnelma oli 1970-luvun alkuvuosina, ns. öljykriisin aikaan. Arabimaiden ja Israelin vuoden 1973 sodan jälkeen  öljymaat haastoivat lännen nostamalla  raakaöljyn kansainvälisen maailmanmarkkinahinnan muutamassa vuodessa kymmenkertaiseksi. Vaikutus oli pysähdyttävä, koska öljyn osuus energian tarjonnassa oli 1970-luvulla paljon suurempi kuin nykyisin. Suomessa osuus oli tuolloin korkeimmillaan 56 prosenttia, kun se nykyisin on 23 – 24 prosentin luokkaa.

Kun muutkin raaka-aineita vievät kehitysmaat pyrkivät seuraamaan öljymaiden vanavedessä, länsimaissa vallitsi lievä paniikki. Näytti ilmeiseltä, että maiden ja alueiden välinen voimatasapaino oli järkkymässä ja siirtymässä raaka-aineita ja energiaa toimittavien kehitysmaiden suuntaan.

Läntisten teollisuusmaiden vastaus oli asiaan perehtyminen sekä yhteisen strategian miettiminen. Tämä tapahtui pitkälle teollisuusmaiden taloudellisen kehityksen järjestön OECD:n puitteissa. OECD lanseerasi mittavan selvitystyön nimellä Interfutures.  Loppuraportin nimi kertoo tilanteen epäselvyydestä: Facing The Future – Mastering the Propable and Managing the Unpredictable. Raportti suuntasi katseen ennustamattomaan tulevaisuuteen. Raportti julkaistiin vuonna 1975 ja siitä käytiin laaja keskustelu sekä OECD:ssa että jäsenmaissa.

Interfutures-projektin loppuraportti on mielenkiintoista luettavaa nyt yli 40 vuoden jälkeen. Loppuraportissa on monet asiat nähty tai jopa ennakoitu aika hyvin. Siinä pyrittiin öljy- ja raaka-ainemaista tulevan haasteen ohella vastaamaan toiseenkin paljon keskustelua synnyttäneeseen sen ajan kysymykseen, taloudellisen kasvun rajoihin. Rooman klubin toimesta oli vuonna 1972 julkaistu laaja selvitys The Limits to Growth, joka ennakoi sekä raaka-aineiden riittävyyden että ympäristön saastumisen tulevan rajoittamaan taloudellista kasvua.

Mutta kuinka sitten kävikään?

Loppuraportista ei tule aivan yksiselitteisesti ilmi silloinen taustalla pohdittu geopoliittinen näkemys. Käydyissä keskusteluissa suhtauduttiin vakavasti kehitysmaiden aiheuttamaan haasteeseen. Ajatusmalli tulevaisuuden ryhmittymistä oli alueellisesti kolmijakoinen. Tai kolmijakoinen oikeastaan sosialististen maiden ulkopuolella. Neuvostoliitto ja sen satelliittivaltiot sekä Kiina ja eräät Aasian maat noudattivat omaa, erilaista talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa. Maailmassa vallitsi jo tämän vuoksi periaatteellinen kahtiajako. Sosialistisia maita kutsuttiin suunnitelmatalouksiksi.

Markkinatalouden piiriin kuuluvien maiden oletettiin integroituvan kolmeen ryhmään. Pohjois-, Keski- ja Etelä-Amerikan oletettiin tiivistyvän taloudellisesti Yhdysvaltojen ympärille. Japani oli idän mahtitekijä. 1970-luvulla Japani oli saanut jo seuraajia, joita kutsuttiin Vasta teollistuneiksi maiksi (New Industrial Countries). Näitä olivat Etelä-Korea, Singapore, Hong Kong ja Malesia. Maat ottivat mallia Japanin noususta ja toisaalta japanilaiset yritykset pyrkivät laajentumaan NIC-maihin. Integraation oletettiinkin etenevän Japanin johdolla.

Länsi-Euroopankin integraatio oli jo hyvässä vauhdissa. Sen varsinainen lähtölaukaus oli vuoden 1957 Rooman sopimus, jolla luotiin kuuden maan talous- ja vapaakauppa-alue. Lähi-idällä on historialliset yhteydet Eurooppaan ja toisaalta eurooppalaiset maat olivat ottaneet 1800-luvulla siirtomaikseen lähes koko Afrikan. Näin ollen 1970-luvun strategioissa katsottiin Afrikan ja Lähi-idän integroituvan Euroopan suuntaan. Afrikkaa ajateltiin edelleen eräänlaisena Euroopan takapihana.

Mutta kuinkas sitten on käynyt? Aivan toisin!

Eurooppa, jota nykyisin edustaa laajentunut Euroopan unioni, on vuosikymmenten aikana sekä valta- että kehityspoliittisista syistä pyrkinyt tiivistämään otettaan ja vaikutusvaltaansa Afrikassa, ja miksei myös Lähi-idässä. Entiset siirtomaavallat ovat kuitenkin joutuneet pääosin vetäytymään asemistaan. Lähinnä vain Ranska ylläpitää sekä sotilaallista, poliittista että taloudellista valtaa Länsi-Afrikassa. Senkin vaikutusvalta kuitenkin heikkenee kaiken aikaa.

Euroopan unioni ja unionin jäsenmaat ovat yhdessä ylivoimaisesti suurin Afrikan kehitysohjelmien ulkopuolinen rahoittaja. Kehitysohjelmat ovat olleet vuosittain kymmeniä miljardeja euroja. Tulokset vain eivät ole vastanneet odotuksia. Tulevina vuosikymmeninä näitä panoksia on kuitenkin Afrikan väestöpaineen vuoksi pakko lisätä tuntuvasti, ellei monikertaisesti.

Strategisesti Afrikka on luisunut kuitenkin Kiinan vaikutuspiiriin. Kiina luokittelee itsensä edelleen kehitysmaaksi ja hakee siltä pohjalta veljeyttä myös köyhien afrikkalaisten maiden kanssa. Kiinan globaali strategia tavoittelee Afrikasta energiaa, raaka-aineita ja muita luonnonvaroja. Väestörikkaan Kiinan omat varannot eivät riitä tavoiteltuun talouskasvuun. Koska kiinalaisilla yrityksillä on paljon investointipääomaa eikä kiinalaisia toimijoita rajoita yhtä tiukat ihmisoikeuksiin ja ympäristön kestävyyteen liittyvät normit kuin eurooppalaisia toimijoita, vastaanotto Afrikassa on ollut suopea. Niinpä Kiina eräällä lailla määrää kehityksen tahdin Afrikassa.

Aasiassa Kiinasta on jo tullut suuri mahtitekijä. Kiina on itse asiassa ainoa mahti, joka haastaa Yhdysvaltain aseman maailman johtavana maana. Presidentti Trumpin aikana muutos tähän suuntaan on nopeutunut. Kiinan vaikutus ei siis rajoitu omaan maanosaan, vaan levittäytyy eri puolille maapalloa. 

Itse asiassa aikanaan kaavailtu markkinatalousmaiden ryhmittyminen kolmeen maanosittaiseen ryhmään, joihin lähialueiden kehitysmaat integroituvat, ei ole lainkaan toteutumassa. Myös Yhdysvallat menettää omien toimenpiteittensä seurauksena poliittista vaikutusvaltaa ja taloudellista asemaa kaikkialla, myös Latinalaisessa Amerikassa. Aseman heikkenemistä omalla manterella vauhdittaa nykyinen erittäin typerä politiikka ja loukkaava retoriikka naapurivaltioita kohtaan.

Maailma moninapaistuu. Muutama vuosi sitten pidettiin uutena ja vaikutusvaltaisena ryhmittymänä ns. BRICS-maiden ryhmää. Siihen luettiin Kiina, Intia, Brasilia, Venäjä ja Etelä-Afrikka. Kaikki nämä maat ovat alueillaan suuria ja vaikutusvaltaisia. On kuitenkin osoittautunut todeksi, että vain Kiinalla ja Intialla on todellista potentiaalia suurvallaksi. Kolme muuta, sinänsä suurta ja resurssirikasta maata, eivät nouse eturivin tekijöiksi heikon poliittisen järjestelmän tai tehottoman talouden organisoitumiskyvyn vuoksi.

Interfutures maalaili hieman väärän kuvan geopoliittisista muutoksista maapallolla. Raportti aliarvioi myös Kasvun rajat -teoksen sanoman. Niin tekivät muutkin. Kasvun rajat olikin väärässä raaka-aineiden riittävyyden suhteen. Raaka-aineiden ja myös energian saatavuudessa on kyse viime kädessä hinnoista. Kun hinnat nousevat resursseja löytyy. Eri asia on, kestääkö luonto.

Kirjan toinen sanoma jäikin raaka-ainetarkastelun varjoon, eli ympäristön rajut muutokset vaurauden kasvaessa ja väestön lisääntyessä, mikä on totisinta totta tänä päivänä. Olemme juuri kuulleet viimeisimmän arvion (IPCC) ilmastonmuutoksen seurauksista. Tämän muutoksen kanssa koko ihmiskunta tulee taistelemaan geopoliittisista ryhmittymistä riippumatta.

Teknologian vauhdittama globalisaatio nostaa uudet mahtitekijät maailmantalouteen

Termi globalisaatio syntyi vasta 1990-luvulla. 1990-luvulla alkoi kuitenkin jo globalisaation toinen vaihe. Tavarakauppaa - globalisaation ensimmäistä vaihetta - maat ja kansat ovat harjoittaneet vuosituhansia. Toinen vaihe, jota vauhdittaa teknologian kiihkeä edistyminen, merkitsi tiedon ja tuotannon maantieteellisten esteiden poistumista. Samalla se nosti uudet mahtitekijät maailmantalouteen.

Nykyinen, todennäköisesti murtumassa oleva kansainvälinen taloudellinen järjestys, instituutiot ja käyttäytymisnormit, luotiin heti toisen maailmansodan jälkeen. Uusi järjestys oli vastaus 1920- ja 1930-luvuilla koetulle epäjärjestykselle ja keskinäiselle kauppapoliittiselle kamppailulle, joka osaltaan johti maailmansotaan.

Järjestys luotiin Yhdysvaltojen johdolla. Instituutiot koostuivat kolmesta tärkeimmästä organisaatiosta; Kansainvälisestä valuuttajärjestö IMF, Maailmanpankki sekä GATT-sopimus. Viimeksi mainittu edisti vapaakauppaa. GATT-sopimus muutettiin vuonna 1994 Kansainväliseksi kauppajärjestöksi WTO:ksi.

YK:n toimesta järjestettiin 1990-luvulla monta mittavaa konferenssia, joissa tarkasteltiin kansainvälisen muutoksen hallintaa. Yhteinen nimittäjä oli global governance, eli globaali hallinta. Keskinäisriippuvuus oli päivän sana. Ajateltiin, että yhteistyöllä ja yhteisillä tavoitteilla päästään kehitystavoitteisiin ja kestävään kehitykseen.

Globalisaatiota edistivät politiikkamuutokset ja teknologian läpimurrot ja tekniikan häikäisevä kehitys. Informaatio- ja kommunikaatioteknologia teki parissa vuosikymmenessä koko maailmasta yhteiset markkinat. Tieto, pääomat ja osaaminen kulkevat nyt valon nopeudella ja hakeutuvat parhaiten tuottaviin paikkoihin ja kombinaatioihin. Myös tuotantoketjut muistuttavat verkostoa.

Kaupan ja tuotannon fyysiset rajat madaltuivat. Myös kauppapoliittiset rajat kaatuivat, kun Kiina, Intia ja monet muut maat muuttivat talouspolitiikan suuntaa.  Neuvostoliitto hajosi ja irtautuneet maat alkoivat integroitua länteen.

Kiinan talouskasvu hallitsee nyt maailmaa. Vuosille 2017 – 2019 tehtyjen ennusteiden mukaan Kiinan talouskasvu kattaa 35 % maailmantalouden kasvusta, Yhdysvaltojen 18 % ja Intian sekä Euro-alueen kumpikin 8 %. Tämä geopoliittinen muutos on yksi syy muutospaineisiin länsimaiden sisäpolitiikassa.

Samalla, kun globalisaatio voimistui, alkoi myös hajaannus. On siirrytty kahdenvälisiin, suppeampia maaryhmiä koskeviin sopimusneuvotteluihin. Suomen puolesta asiaa hoitaa Euroopan unioni. EU:lla on kauppapolitiikassa ns. kompetenssi. EU on neuvotellut kahdenväliset sopimukset mm. Kanadan ja Japanin kanssa. Neuvottelut jatkuvat Etelä-Amerikan kauppajärjestön Mercosurin kanssa.

Eri maiden sisäpolitiikan muutosta vauhditti ihmisten kokemus siitä, että globalisaatio on syy heidän taloudellisiin ongelmiinsa. Tuotanto siirtyy uusiin maihin ja kilpailu kiristyy. Palkkoja ei sen vuoksi voi nostaa entiseen tahtiin. Varsinkin teollisuusmaiden matala- ja keskituloisten tulojen kasvu on ollut vähäistä. Globalisaatiosta tuli syntipukki. Samaan aikaan pääomamarkkinoilla ja yrityksien korkeassa asemassa olevat voivat kuitenkin nostaa tulojaan reippaasti.

Talous toimii pääomien ehdoilla. Teollisuusmaiden keski- ja matalatuloisten jääminen ainakin suhteellisesti jälkeen herättää katkeruutta ja syytöksiä globalisaatiota kohtaan. Huomaamatta jää, että teknologian kehityksen ja globalisaation ansiota on, että inflaatio on ollut matala viimeiset parikymmentä vuotta. Saamme kaikki televisiomme aikaisempaa halvemmalla.

Ihmisten tyytymättömyyden saumaan ovat iskeneet erilaiset nationalistiset liikkeet ja poliitikot. Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump on huippuesimerkki. Häntä ei kiinnosta kauppateorioiden lupaama win-win-kehitys. Trump katsoo maailmaa nollasummapelin lasien läpi. Kun minä voitan, jonkun on hävittävä. Amerikan pitää aina voittaa. Make America great again. Trumpin YK:ssa syksyllä 2018 pitämässä puheessa tyrmättiin lähes kaikki monikansalliset yhteistoimintamuodot.

Yhdysvallat on edelleen niin suuri talous (lähes 20 000 miljardia dollaria), että maan suunnanmuutos heijastuu jokaiseen muuhun talousyksikköön maailmassa. Luodut instituutiot murtuvat ja menettävät merkitystään. Mitä tulee tilalle ja mitkä ovat seuraukset? Trumpin kauden jälkeen – oli se vaikka vain neljä vuotta – paluuta entiseen ei ole.

Amerikkalaiset globaalit yritykset Google, Microsoft, Facebook, Apple, Amazon jne., hallitsevat tällä hetkellä mielen maisemaa maailmanlaajuisesti. Yhdysvaltojen panostus vaadittavaan tieteelliseen tutkimukseen ja tuotekehitykseen on kuitenkin jäämässä jälkeen. Amerikassa panostetaan ennen muuta aseteknologian kehittämiseen ja lääketeollisuuden tutkimukseen. Ehkä niistä saa suurimmat voitot? Kiina ja Intia ovat nousevia mahteja myös tutkimuksessa ja tuotekehityksessä.

Kiinan on jo saavuttamassa Yhdysvaltojen käyttämät määrärahat tutkimukseen ja tuotekehitykseen. Vuonna 2014 Yhdysvaltojen panostus tutkimukseen ja tuotekehitykseen (T&K) oli noin 460 miljardia dollaria, kun vastaava luku Kiinassa oli 375 miljardia (Ks. kuvio)[1]. USA on vielä edellä, mutta olennaista on nopeus, millä Kiina nousee. Vuosituhannen alussa Kiinan panostus T&K-menoihin oli vain muutamia miljardeja dollareita.

Kiinassa yli 2 miljoonaa nuorta opiskelee teknisiä tieteitä eikä ole oletettavaa, että he jäisivät työttömiksi. 2020-luvulla Kiina ohittanee USA:n innovaatioissa ja teknisten tieteiden kehitystyössä. Samalla Washingtonin konsensuksen sijaan aletaan puhua Pekingin konsensuksesta.  Kiinan noudattama talouspolitiikka saa seuraajia länsimaiden sijasta. Mahtimaiden asemat vaihtuvat. Edessä on Aasian vuosisata.

Kuvio: Patentit ja T&K panostukset suurissa maissa

---

[1] Johannes Eugster, Giang Ho, Florence Jaumotte, and Roberto Piazza: How Knowledge Spreads, Finance and Development, September 2018, IMF

Koneen kaveriksi - Äly hoi, älä jätä!

Lueskelin parikymmentä vuotta sitten äskettäin edesmenneen Turun yliopiston käytännöllisen filosofian professorin Juhani Pietarisen artikkelia, missä hän pohti ihmisen suhdetta ympäristöönsä, etenkin eläimiin ja koneisiin. Ihminen onkin kautta historian miettinyt suhdettaan muuhun luomakuntaan. Kuuluuko ihminen eläinkuntaan vai onko hän jotakin muuta, mahdollisesti enemmän? Tähän kysymykseenhän vanhat kulttuurit ovat antaneet omat vastauksensa. Raamatussakin annetaan ymmärtää, että Luoja antoi ihmiselle tehtäväksi ”viljellä ja varjella” muuta luomakuntaa. Tämä oli siis sen aikaisten ihmisten käsitys itsestään, eikä käsitys vuosisatojen aikana ole paljon muuttunut.

Muistini mukaan Pietarinen pohti sitä, että ihminen on aina tehnyt eron itsensä ja muiden kehittyneiden eläinten välille ihmisen älyn ja itsetiedostamisen perusteella. Myöhempi tutkimus on kuitenkin osoittanut, että monilla eläinlajeilla on myös pitkälle kehittynyt älykkyys ja jopa jonkinlainen tietoisuus itsestään.

Pietarisen mukaan ihmisen itsetunnolle oli kolaus, kun kehittyneet tietokoneet tulivat markkinoille. Koneiden käyttäjä varsin usein törmäsi ja törmää edelleen tilanteeseen, missä sormi menee suuhun. Kun ei ymmärrä, mitä koneen kanssa pitäisi tehdä. Tuntuu kuin identifioisi itsensä konetta tyhmemmäksi. Jos ihminen kokee edelleen, että hän on muita eläimiä älykkäämpi ja luovempi, koneen suhteen ei voi olla varma. Tämä johtaa identiteettikriisiin ja miettimään, mikä minun paikkani oikeasti on.  Ainakin minulla on tunteita, joita koneella ei tunnu olevan.

Koneet, joiden kanssa näin joudumme tuskailemaan, on kehitetty informaation käsittelyyn. Koneisiin syötetty informaatio on useimmiten digitaalisessa bittimuodossa, nollina ja ykkösinä, eli jokin koneen/laitteen tila on varattu tai ei ole. Ristisanatehtävissä, kun kysytään synonyymiä tiedolle, vastaus on usein data, eli juuri tämä nolla yksi digitaalinen jono.

Näin ei kuitenkaan ole. Perusdata muodostuu tiedoksi koneiden suuren käsittelytehon, eli laskentakapasiteetin ansiosta. Nykyisin puhutaan jo massadatasta, jota muokataan luoduilla laskentakaavoilla, algoritmeillä. Kun perusdataa on käsittämättömät määrät ja laskentateho ”tähtitieteellinen”, saadaan ulos tietoa, jollaista ennen ei voitu kuvitellakaan.

Monet tulevaisuuden tutkijat tai tulevaisuudesta kiinnostuneet ajattelijat pelkäävät, että koneäly, eli laskentateho algorimeineen yhdessä ihmisestäkin kerättyjen suunnattomien tietomassojen tuloksena alkaa hallita meitä.  Esimerkiksi kirjoillaan suuren suosion saavuttanut Yuval Noah Harari (21 oppituntia maailman tilasta, 2018) varoittelee juuri tästä vaarasta. Ihmisestä tulee tahdoton, taikka ainakin täysin ohjailtava pelinappula, jota markkinat tai jotkin muut taustavaikuttajat vievät haluamaansa suuntaan.

Koneet, joista tässä puhutaan, ovat nykykielellä tietokoneita. Tietokoneiden alkuaikoina puhuttiin mm. sähköaivoista ja automaattisesta tietojenkäsittelystä, mikä jälkimmäinen onkin jo lähellä totuutta. Koneet siis työstävät perusdataa ohjelmoijien haluamalla tavalla. Syntyy tietoa, mutta viisautta se ei vielä merkitse.

Massadatan, käsittelykapasiteetin sekä kehittyneiden algoritmien ansiosta nykyisin puhutaan keinoälystä, englanniksi Artificial Intelligence, lyhennettynä AI.  Asiantuntijoiden mukaan AI luo aivan uudenlaisen todellisuuden. Puhutaan jo neljännestä teollisesta vallankumouksesta. Aikaisemmat vallankumoukset perustuivat höyrykoneen keksimiseen, sähkön hyväksikäyttöön sekä informaatioteknologiaan. AI on myös informaatioteknologiaa, mutta laadullisesti ehkä vielä paljon muutakin. Mutta mitä! Sitä tänä päivänä paljon pohditaan.

Science fiction -kirjailijoiden mielikuvituksessa AI alkaa elää omaa elämäänsä ja syrjäyttää ihmisen omimmilla alueillaan, älyssä, innovaatioissa ja luovuudessa, ehkä tunteissakin.

Keskustelua keinoälyn luomasta tulevaisuudesta sain kuunnella torstaina (27.9.2018) Helsingin yliopiston alumnien tilaisuudessa, joka oli ns. streemattu esitys suoraan meneillään olleesta Helsinki Business Forumin tilaisuudesta. Mitä siitä sitten opin?

Erityisen kiinnostavia näkökohtia esitti amerikkalainen alan guru ja aiheesta kirjoja kirjoittanut Andrew McAfee. Hän otti esimerkiksi ikivanhan kiinalaisen pelin Go, joka on eräänlainen strategiapeli, missä pelilaudan muodostaa ruudukko, jonka viivojen risteyksiin kilpailijat laittavat mustia ja valkoisia kiviä. Esimerkin idea oli siinä, että kokeneet ja menestyneet pelaajatkaan eivät tiedä, miksi he menestyvät. Osaaminen on siis intuitiivista toisin kuin esimerkiksi shakissa.

Shakkipelissä on tarkat säännöt, joten kone pystyy nykyisin päihittämään parhaimmankin shakinpelaajan. Go-peliä luonnehtii esitelmöitsijän mukaan seuraava lause: We know more than we can tell. Toisin sanoen on olemassa tietoa tai ymmärrystä, jota ei voi selittää. Tästä huolimatta tietokoneäly – mitä sitten onkin – päihittää jo ihmisen, myös Go-pelissä.

Mikä sitten tulee olemaan ihmisen osa ja asema, jos älykoneet päihittävät meidät mennen tullen. Andrew McAfee näki ihmisen rooliksi neljä aluetta ja seikkaa, eli ensinnäkin seuraavat kolme:

                      Common Sense                   = terve järki, maalaisjärki

                      Asking the Questions          = kyseleminen, kyseenalaistaminen

                      Social Skills                         = sosiaaliset taidot.

Nämä siis ovat seikkoja, jotka Andrew McAfeen mukaan jäävät inhimillisen elämän olennaisimmiksi alueiksi. Niiden ohella tarvitaan vielä seikkaa, jota hän luonnehti seuraavasti:

                      Partnership with Machines   = kumppanuus koneiden kanssa.

Ihmisen osaksi jää älykoneiden aikakaudella identifioida itsensä taas kerran uudelleen.

Puhelinlangat ei laula - eivätkä sähkölinjatkaan

Iskelmätähti, viihdemusiikin ikoni, suomalainen sinivalkoinen lauluääni Katri-Helena tuli tunnetuksi viihdemarkkinoilla iskelmällä ”Puhelinlangat laulaa”. Katri-Helena lauloi kappaleen levylle vuonna 1964. Laulun alkuperäinen esitys on Pentti Viherluodon vuodelta 1947.

Katri-Helenan aikaan laulun sanat tuntuivatkin kertovan jo menneestä maailmasta. Maaseudulla olikin ollut 1930-luvun elokuvien mukaan pylväsjonoja, joissa saattoi olla metallijohtoja monessa kerroksessa.

Rautalankaiset johdot venyivät lämpimällä säällä roikkuviksi. Pakkasilmoilla kireät langat soivat kireyttään ikään kuin viulun kielet. Vielä 1950-luvulla oli kansakouluun kävellessä hauskaa katsella kymmenien, jopa satojen muuttolintujen parvia, kun ne levähtivät vieri vieressä puhelinlinjojen tai sähköjohtojen langoilla.

1960-luvulla maalaismaisema oli jo voimakkaassa muutoksessa. Ilmajohtoja alettiin kaapeloida. Vaikka ilmajohdot vielä pääosin säilyivät, kaapelijohtojen ei voinut kuvitella laulavan. Ei edes kuvainnollisesti, kuten Katri-Helenan laulussa ehkä tarkoitettiin. Taajamissa kaapelit sijoitettiin jo silloin maan alle.

Kuluneena kesänä seurasin mökkipaikkakunnalla uusinta vaihetta. Kaapeloidut sähkölinjat sijoitetaan - missä se on taloudellisesti vähänkin perusteltua - maan alle. Näin ne eivät ole enää alttiina myrskykatkoille. Myrskyjen oletetaan ilmastonmuutoksen vanavedessä lisääntyvän ja voimistuvan. Toisaalta yhteiskunnan toiminnot kylmälaitteineen, lämmityksineen ja kommunikaatiovälineineen ovat sähkökatkoille alttiita. Jos sähköt katkeavat useiksi tunneiksi, seuraukset voivat olla vakavat. Sähköyhtiöitä sanktioidaankin katkosten seurauksista.

Puhelinkaapelit on kelattu useimmissa paikoissa kokonaan pois. Puhelintekniikassa on siirrytty kännykkäaikaan. Kiinteitä lankaliittymiä ei liene 100 000 enempää ja uusia tuskin enää saa. Mobiililiittymiä on Suomessa jo 6 -7 miljoonaa ja maailmassa 5 – 6 miljardia. Mobiililiittymät ovat kyllä sähköstä ja sähköjohdoista riippuvaisia, koska linkkimastot tarvitsevat toimiakseen sähköä.

Kaapelit eivät ole kokonaan katoamassa. Puhelinjohtojen tilalle on tulossa uusi insinööritaidon ihme, valokaapelit. Valokaapelien verkko yltää jo maapallon yli. Vähitellen se laajenee kaikkiin taajamiin ja asutuskeskuksiin. On vielä epävarmaa, kuinka pieniin kulutuspisteisiin valokaapeli voidaan ulottaa. Valokaapelin välityskyky on käsittämättömän suuri.

Jos Katri-Helenan suosikkikappale kertoi puhelinlankojen osalta jo menneestä maailmasta, sanoituksen toinenkin kohta on jo kaukaista, lähes hävinnyttä kulttuuria.

Puhelinlangat laulaa
Ja taivaalla loistaa kuu
Maantiellä vihellellen
Kun kulkijapoika käy
Puhelinlangat laulaa
Ja pilvistä katsoo kuu
Kulkijan taipaleella
Ei huolien häivää näy
Heinälatoon yöksi hän majoittuu
Ja eväitänsä maistelee
Kullastansa siellä hän uneksuu
Kun unia hän vetelee

Laulu kertoo kulkuriromantiikasta, jolla silläkin oli paikkansa 1930- ja 1940-lukujen kotimaisissa elokuvissa. Vaikea sanoa, kuinka paljon elävässä elämässä. Jos oikein tarkkaan muistelen 1950-luvun alun aikaa, ei kai ollut tavatonta, että taloon poikkesi kulkijamiehiä kysymään joko yösijaa tai jotakin työtä. Muistan erään kulkijan, jolle vanhemmat antoivat polttopuu-urakan pariksi kolmeksi päiväksi. Itse seurailin tätä miestä 5 – 6 -vuotiaan uteliaisuudella. Minulle hän esitteli klapinteon lomassa suuria arpiaan vatsassa ja kyljissä. Ne lienevät tulleet tappeluista tai vastaavista, sitä en muista kuulleeni.

Laulun sanoituksen keskiössä ovat puhelinlankojen ohella heinäladot. Kulkija yöpyi niissä luultavasti omin luvin. Heinälatokulttuuriin liittyi tietysti romantiikkaa muutenkin kuin kulkurin haaveissa. Latokulttuuri on kuitenkin vielä kiinnostavampi muuten kuin romantiikan suhteen. Juha Kuisma piti latokulttuurin synnystä perusteellisen esitelmän asiaan vihkiytyneessä seminaarissa vuonna 2014 (Juha Kuisma, 2.8. 2014 Lato-seminaari - Haukivuori: Latojen merkitys suomen historiassa). Hänen arvionsa oli, että latoja oli enimmillään Suomessa jopa miljoona. Latojen tarkoitus oli tietysti toimia säilytyspaikkana kotieläinten rehulle. Niiden turvin maatalous ja kotieläintuotanto levisivät Suomeen ja loivat ihmisille siten elinmahdollisuuden talvikauden yli. Heinä- ja muu rehu varastoitiin latoihin talven varalle.

Maaseudun tulevaisuus -lehdessä olleessa artikkelissa Heikki Koljonen puhuu puolestaan siitä, kuinka ladot ovat olleet tärkeä innovaatio Suomen maatalouden kehitykselle (Maaseudun tulevaisuus 7.8. 2018: Hyvinvoinnin lähteet – ”Ladot selittävät Suomen vaurautta”).

Valtaosalle latoja on käynyt samoin kuin puhelinlangoille ja nyt sähkölinjoille. Ne ovat häipyneet tai häipymässä maalaismaisemasta. Kotitalossani oli lapsuudessa kaksi tai oikeastaan kolme heinälatoa. Pihapiirin heinävarasto purettiin jo varhain 1950-luvun alussa. Vainionperän kaksiosainen lato sekä ns. Saarenvainion lato purettiin 1970-luvulla. Kun lehmät oli hävitetty, ladot joutivat polttopuiksi.

Muutamassa vuosikymmenessä maalaismaisema muuttui olennaisesti. Katri-Helenan iskelmän maailma kuulostaa maailmalta vuosikymmenien takaa, ja sitä se onkin. Jotakin ujellusta on kuitenkin edelleen kuultavissa. Lähin linkkimasto sijaitsee mökistämme läheisellä mäellä, parinsadan metrin päässä. Pohjoistuulella linkkimaston harusvaijerit alkavat resonoida ja se kuuluu vaihtelevana ujelluksena mökin pihaan. Siitä tiedämme, että maakuntaa on ylittämässä matalapaine, jonka pohjoispuolitse kiertyy kylmää ilmaa etelään. Tässä ujelluksessa ei ole siis kyse enää ”Maanteiden romantiikasta” vaan säätilan muutoksesta, joka edellyttää varustautumista viileämpään ilmanalaan.  

Kalle-papan koivikko

Suomessa harjoitettavaa metsäpolitiikkaa koskevassa keskustelussa ilma on sakeanaan väitteitä ja vaatimuksia, joiden todenperäisyys on epämääräinen tai joiden tarkoitus arvailujen varassa. Kiivaimpana käy parhaillaan luonnonsuojelujärjestöjen hyökkäys metsien talouskäyttöä vastaan ja erityisesti puunkorjuun menetelmää, jota kutsutaan aukko- tai avohakkuuksi. Luonnonsuojelujärjestöt haluaisivat ensivaiheessa kieltää avohakkuun valtion omistamissa metsissä.

Puun korjuumenetelmänä päätehakkuu tai ts. avohakkuu yleistyi 1960-luvulla. Nykyisin lähes kaikki sahatavaraksi kelpaava puu korjataan päätehakkuina. Hakkuun jälkeen metsä istutetaan tai kylvetään kasvamaan uutta puustoa.

Avohakkuu on edennyt korjuutekniikan sekä metsäteollisuuden tarpeiden ehdoilla. Metsien omistajille päätehakkuut ovat taanneet kohtuulliset kantohinnat.

Harvennushakkuita sovelletaan puuston varhaisemmissa kasvuvaiheissa. Kantohinnat ovat tällöin matalampia ja tulokertymä paljon pienempi. Paperi- ja kartonkiteollisuuteen menevän massapuun kantohinnat ovat viime vuosikymmeninä jopa reaalisesti laskeneet.

Aukkohakkuun vastustajien vaatimukset perustuvat lähinnä kahteen seikkaan, metsien ns. hiilinielujen ylläpitämiseen ja metsien lajiston monimuotoisuuden suojelemiseen. Kumpikin tavoite on vaaditun kiellon suhteen ristiriitainen.

Ensinnäkin metsien hiilinielut. Puuston kasvu sitoo ilmakehän hiilidioksidia ja siten hiiltä eniten puuston voimakkaimman kasvun vaiheessa. Puuston suurin lisäkasvu lienee noin 35 – 65 vuoden ikäisessä puustossa, jos metsänhoitotoimenpiteet aina istutustaimien valinnasta, taimikonhoidosta ja ensivaiheen harvennuksista alkaen on tehty ajallaan ja huolellisesti. Metsänomistajalle ensimmäiset 35 vuotta ovat työteliäitä ja kalliita. Myyntituloja ei juurikaan kerry.

Vanha metsä ei sido enää hiiltä vaan puusto alkaa lahota ja lahoamisen edistyessä metsä muuttuu hiiltä ilmakehään vapauttavaksi, hiilinielulle vastakkaiseksi. Parhaimmillaan vanha metsä on eräänlainen hiilen pystyvarasto.

Ilmakehän hiilitaseen kannalta paras vaihtoehto on metsien vahva lisäkasvu ja hakatun puuraaka-aineen käyttö fossiilisia raaka-aineita, öljyä, kivihiiltä ja maakaasua korvaaviin käyttökohteisiin. Tällaisia käyttökohteita on jo lukuisia ja uusi tulee kaiken aikaa. Ympäristön kannalta olisi äärimmäinen vahinko, jos Suomessa kiellettäisiin puun lisäkäyttö. Taloudelliset, sosiaaliset ja ympäristölliset tappiot olisivat suuret.

Aukkohakkuu on tehostanut merkittävästi metsätaloutta ja siten metsänhoitoa ja puuston lisäkasvua. Epäilemättä se on ollut eräs tekijä, jonka turvin puuston lisäkasvu on noussut 57 miljoonasta kuutiosta nykyiseen 110 miljoonaan kuutioon. Jos taloudelliset kannustimet poistuisivat, panokset metsänhoitoon supistuisivat ja metsien vuotuinen kasvu alenisi.

Hakattu aukko ei näytä juuri kenenkään silmään kauniilta. Muutos on liian suuri. Aukkohakkuun vaikutus eliölajien monimuotoisuuteen on kuitenkin jo toinen juttu. Valo ja tila ovat useimpien kasvilajien menestykselle elinehto. Niinpä synkkä korpimaisema on jylhyydestään ja komeudestaan huolimatta useimmiten aika hiljainen ja autio.

Valoa ja tilaa loivat aikanaan toistuvat metsäpalot ja myrskytuhot. Nykyisin ei metsäpaloja sallita. Syttyneet palot sammutetaan mahdollisimman pian. Myrskytuhojen voi sen sijaan olettaa ilmastonmuutoksen seurauksena lisääntyvän. Vanhoissa metsissä tuhoa aiheuttavat myös tuhohyönteiset kuten kirjanpainajan toukat. Ne tappavat usein heikot ja vanhat puut. Joskus kanta runsastuu epidemiaksi ja tuhoaa yksittäisten puiden lisäksi puuston laajoilta alueilta. Näin syntyy tietysti myös tilaa uudelle kasvulle.

Meitä metsänomistajia on jo lähes 600 000. Metsäpinta-ala on tilaa kohden varsin pieni, varmaankin keskimäärin noin 30 hehtaaria. Yleensä hakkuut, oli ne sitten päätehakkuita tai harvennuksia, ovat nekin alaltaan pieniä, keskimäärin alle kaksi hehtaaria. On vaikea kuvitella, että tästä olisi lopputuloksena yksipuustoisia puupeltoja. Pikemminkin on ihme, että näin mosaiikkimaisilla kuvioilla saadaan puut taloudellisesti korjatuiksi. Upea suoritus sekä metsänomistajilta että metsätaloudelta. Omistajien lukumäärästä myös seuraa, että päätökset myynneistä ja metsänkäsittelystä ovat moninaiset. Mikään yksi linja ei toteudu. Monimuotoisuus säilyy näin ollen.

Miksi otsikoin blogin Kalle-papan koivikoksi. Siirryn nyt periaatteellisen pohdiskelun jälkeen tarkastelemaan hakkuutapausta, joka itsellä on tuoreimmassa muistissa. Hakkautin viime talvena (2017/2018) pari pientä aukkoa sekä teetin harvennuksen mökin rantametsässä. Syitä oli monia, mutta 0,7 hehtaarin aukon päätehakkuun suorittamisen keskeinen syy oli se, että sähköyhtiö Elenia Oy edellytti mökin ohi kulkevalle sähkölinjalle suojavyöhykettä myrskytuhojen varalta. Suojavyöhykkeen leveydeksi vaatimus oli 12 metriä.

Korvaus, jonka Elenia olisi tarjonnut, oli sen verran pieni, että päätin lisätä hakkuualuetta kokoon, joka kelpaisi metsäyhtiöille. Näin sain puusta parikymmentä prosenttia paremman hinnan.

Muotoilimme hakkuualueen metsänhoitoyhdistyksen metsäneuvojan kanssa L-kirjaimen muotoisena männikköistä mäensyrjää kiertäväksi alueeksi. Mäen rinteillä ja laella kasvaa 1960 alussa istutettua männikköä. Minun silmissäni alueen maisemallinen arvo ei heikentynyt. Kauneus on tietysti katsojan silmässä, ja osasin odottaa moitteita perheen muilta jäseniltä, joilla on erilainen maku tai erilaiset periaatteet. Onneksi olen edelleen päätöksentekijän asemassa.

Kun siivosin hakkualueen jälkiä raivaussahalla, huomiota kiinnitti luonnontaimien vähäisyys. Alueella oli vain muutamia alle puolen metrin mittaisia kuusentaimia. Jatkuvan kasvun intoilijoille voisi kertoa, että jyhkeässä kuusikossa ei kovin helposti synny uutta taimisukupolvea. Ilmeisesti valo ja ravinteet eivät riitä tai suosi luontaista uudistumista. On ristiriitaista vaatia kasvattamaan vain järeää tukkipuuta, josta saadaan sahatavaraa, ja olettaa, että samaan aikaan saadaan luonnostaan alku uusille puusukupolville. Ainakaan vanhassa kuusikossa se ei onnistu.

Keräsin hakkuiden jäljiltä jääneet latvat ja lumpit sekä metsäteollisuudelle kelpaamattomat lehtipuut mökille polttopuiksi. Puutavaraa kertyi yli 10 kuutiota. Kun pilkon ne klapeiksi, saunapuita ja polttopuuta rannan grilliin on mökillä yli kymmeneksi vuodeksi. Ne riittänevät minun ajakseni, ja ehkä jonkin aikaa jälkipolvillekin.

Polttopuita kerätessäni seuranani lenteli lauma pikkulintuja. Niitä pyrähteli ympärilläni. Tunnistin niistä ainakin kolme rastaslajia, mustarastaan, punakylkirastaan ja räkättirastaan. Punarinta ja kirjosieppo kävivät myös työmaalla. Levähtäessäni kannon nokassa oli hauska seurata västäräkkipariskunnan keikutusta.

Miksi pikkulintuja oli yht’äkkiä paljon? Syy oli valossa. Pieni aukko kylpi nyt auringonpaisteessa ja houkutteli hyönteisiä kukkiin, jotka saivat lisää valoa ja loistivat kauas. Lahopuista ja pökkelöistä löytyi toukkia myös tiaisille.

Tämä alue oli ollut useina kesinä laitumena naapurimme Rasilan Timon hevoselle. Se söi ylimääräiset heinät ja kortteet. Niinpä ahomansikka pääsi kukoistamaan. Poikiemme ollessa pieniä söimme monta kortta makeaa metsämansikkaa. Myös kanttarelli viihtyi nuoremman puuston katveessa. Puiden järeytyessä kanttarellit katosivat.

Hevosen lannoitettua nykyistä hakkuualuetta, maaperä on edelleenkin rehevää. Niinpä lähivuosina on odotettavissa runsaita vadelmasatoja. Vattu odottaa kymmeniäkin vuosia aikaa, jolloin valon vallatessa maiseman, se pääsee uudelleen kasvuun.

Odotukset noin puolen hehtaarin hakkuuaukon suhteen eivät kohdistu kuitenkaan ensisijaisesti tulevaan marjasatoon. Tarkoitus on, että keväällä 2019 istutan koivuntaimia. Sen jälkeen pyrin varjelemaan ja hoitamaan taimien alkuvaihetta niin, että vuosien kuluttua paikalla kasvaa komea koivikko.

Muistoissani on, kuinka isäni ja äitini – silloin 80 ikävuoden kummankin puolen – istututtivat Viialan peltoon koivua. Koivikko lähti hyvin kasvuun. Talon lähistöllä taimikkoa eivät uhanneet hirvituhot, kuten kauempana metsässä, myös Vaherissa, on laita. Heinikkokaan ei tukahduttanut taimia, koska ne olivat jo valmiiksi riittävän suuria.

Sittemmin olen raivannut useamman kerran tuota koivikkoa pajusta ja muusta vesaikosta. Lisäksi olen jo useampana vuonna harventanut koivikkoa ja siten hankkinut polttopuita keittiön hellaan ja talon saunaan. Eero Heino harvensi ja keräsi nuorta koivikkoa hieman enemmänkin, ja niin saimme parin vuoden puut Viialan keskuslämmityskattilaan. 

Ajatukseni ovat saman suuntaisia Vaheriin tulevan koivikon suhteen. Seuraava polvi saa mökille polttopuut koivikkoa harventamalla. Aikaa myöten koivikosta kasvaa upea maisemallinen miljöö. Siihen kulunee kuitenkin 25 – 30 vuotta.

Metsän uudistaminen on pitkäjänteistä työtä, ja tiedän hyvin, etten tule näkemään koivikkoa sellaisena kuin sen nyt kuvittelen. Metsänhoidossa toteutuukin konkreettisesti se, mitä tarkoitetaan ylisukupolvisuudella. Moni kaupunkilainen ei tätä ymmärrä. Meille maalla syntyneille se on itsestään selvyys. Pellot ja metsät sekä rakennukset pitää jättää seuraaville sukupolville paremmassa kunnossa kuin on ne itse saanut. Taka-ajatuksena itselläni on, että jos – ja kuten toivon – lapset ja lapsenlapset jne. vuosikymmenien päästä katsovat kaunista koivikkoa, he muistaisivat ajatella, että se on se Kalle-papan koivikko.