Katso minua

Nykyinen media- ja somemaailma on hämmentävä. Päivittäistä toimintaamme, ajatteluamme ja mielipiteitämme sekä ihmissuhteitammekin ohjaa eräiden nerokkaiden amerikkalaisten teknologiakehittäjien ja business-yritysten luoma todellisuus. Todellisuus ei ole enää sitä, mitä luulemme sen olevan vaan uuden, keinotekoisen, osin virtuaalisen maailman muodostama todellisuus.

Kehitys lähti aikanaan liikkeelle massadataa tehokkaasti käsittelevien tietokoneiden kehittämisestä. Koneiden ja niitä linkittävien tietoverkkojen pohjalle rakennettiin internet, datasiirron valtatie – nyt jo jokaisen pöydällä ja taskussa. Seuraava vaihe, joka on jo alkanut, on, että kaikki sähköllä toimivat laitteet kytketään samaan verkkoon. Näin on luotu todellinen globaali Octobus.

Mielen maisemaamme hallitsevat amerikkalaisten henkilöiden ja yritysten luomat sovellutukset ja käyttöjärjestelmät, Windows, Apple, Google, Amazon, Facebook, Instagram, Twitter, LikedIn ja mitä kaikkia niitä onkaan. Perässä tulevat nyt kovaa vauhtia kiinalaiset Alibaban johdolla.

Käyttöjärjestelmät ja sovellutukset ovat tehneet kehittäjistään maailman rikkaimpia, mutta mitä seurauksia niiden tulo merkitsee meidän käyttäjien kannalta. Hyvin suuri osa päivästä – niin työstä kuin vapaa-ajastakin - kuluu edellä mainittujen parissa. Voi sanoa, että niiden kautta hahmotamme maailman ja sosiaaliset suhteet sekä asioiden tärkeysjärjestyksen. Vain ne asiat ja ihmiset, jotka kulkevat näiden myllyjen läpi, ovat tärkeitä. Vanhat mediat, tapaamiset, kirjat, lehdet, radio ja televisio, jäävät aikaisempaa vähemmälle.

Oma kokemukseni uusista medioista on rajoittunut, enkä tunne tarjolla olevista kuin pienen osan.  Saatua kokemusta kannattaa kuitenkin pohtia. Olen eri vaiheissa mennyt joihinkin mukaan, ja niistä ei helpolla pääse irti. Katsotaanpa esimerkiksi hyvin suosittua Facebookia.

Lähdin mukaan Facebook-ryhmään aikanaan työtoverin houkuttelemana. Huomasin kuitenkin pian, ettei tuttujen, puolituttujen tai peräti uusien tuttavuuksien kanssa seurustelu tai viestien vaihto Facebookin kautta ollut minun juttuni. Jättäydyin pois.

Facebook ei kuitenkaan unohtanut. Säännöllisin väliajoin sähköpostiini tuli viesti, kuinka helppoa olisi pitää yhteyttä kavereihin Facebookin kautta. Sinnittelin vastaan. Lähdin kuitenkin uudelleen mukaan, kun ulkomailla asuva tuttava ei halunnut pitää yhteyttä sähköpostin kautta vaan ehdotti Facebookia. Niinpä täytin perusjutut kuvineen uudelleen ja loin kaveriyhteyden.

Sittemmin kaveriyhteyksiä on tullut lisää ja Facebook suosittelee säännöllisesti uusia. Lisäksi tutut ja puolitutut ehdottavat kaveriyhteyttä, kun huomaavat omilla sivustoillaan pönäkän profiilini. Olen valinnut kuitenkin mahdollisimman passiivisen linjan. Siitäkin huolimatta, että Facebookin järjestelmä – joka kerta vieraillessa – eri tavoin yrittää aktivoida tai koukuttaa.

Facebookin kannalta tämä on ollut ymmärrettävää, koska sen liikeidea perustuu siihen, että järjestelmässä on mahdollisimman monta mukana, ja lukumäärä kasvaa, ja että osallistujat ovat mahdollisimman aktiivisia. Näin Facebookista tulee yhä houkuttelevampi alusta mainostajille ja muille käyttäjien profiloijille, jolloin Facebookin liikevaihto ja voitot kasvavat. Ja nehän ovat kasvaneet tähtitieteellisiin lukuihin. Mark Zuckerbergin luomalla Facebook-verkostolla on jo yli miljardi käyttäjää.

Facebook on epäilemättä tehokkaimpia yhteydenpitoverkostoja ja myös tiedon välittäjiä tarvittaessa. Mutta mitä muuta se tekee?

Ensinnäkin järjestelmä on nerokas siinä, että se koukuttaa monin tavoin aktivoimaan yhteydenpitoa ja käyntejä sivulla. Joka kerta sivuston avatessa ohjelma ensiksi kysyy, miten haluat kommentoida päivääsi. Sen lisäksi houkutus on suuri – jo kohteliasuudenkin vuoksi – luomaan kontakteja tai vastaamaan kaveripyyntöihin. Tällöin sitoudut kuitenkin seuraamaan kaveripiirin elämää tarkemmin kuin haluaisitkaan.

Uteliaisuudenkin vuoksi Facebookin tarjontaa on kuitenkin vilkaistava. Jo nyt on helppo havaita, että kunkin tuttavan käynnit ja kiinnostuksen kohteet muodostavat helposti profiloitavan kokonaisuuden. Kuvat vastaavat aika hyvin omia ennakko-odotuksia. Mitä profiili sitten tarjoaa sivustonpitäjille tai heidän asiakkailleen, sitä en osaa kuvitella? Teräväpiirtoisen kuvan kuitenkin kustakin osallistujasta saa.

Uteliaisuuden tyydyttämisen lisäksi Facebook-yhteydestä on muitakin seurauksia. Jatkuva reagointi silmien ohi vilahtavaan kuvamateriaaliin on hermoärsyke, joka vie energiaa. Henkisen ja fyysisen energian puute on ainakin omalla kohdalla tärkeimpiä hyvinvoinnin ja aktiivisen toiminnan rajoitteita. Inspiroivat ihmissuhteet ja uuden oivaltaminen luovat uutta energiaa. Facebook ei minulla toimi näin, pikemminkin päinvastoin.

Mielenkiintoista on, että aikanaan Facebookin käyttäjämäärän kasvusta vastannut varajohtaja Chamath Palihapitiya on tullut samaan johtopäätökseen. Stanfordin yliopistossa puhunut Palihapitiya sanoi tuntevansa syyllisyyttä aiemmasta tehtävästään. Hän arveli ”sydänten, tykkäysten ja peukutuksen” tuhoavan yhteiskunnan toimintaa, sillä niihin ajaa lyhytaikainen, hyvästä palautteesta saatavan mielihyvän tavoittelu.

Ei kai hyvän palautteen kaipuussa sinänsä ole mitään pahaa. Jokainenhan sitä kaipaa.

Facebook on joskus käännetty suomenkielelle sanalla Naamakirja. Itse käyttäisin ilmaisua Katso minua. Tällainen minä olen ja tätä minä teen. Hyväksytkö?

Twitter-tilini työntää tavaraa sähköpostiini päivittäin mitä erilaisimmista asioista ja mielipiteistä. Usein Twitter vinkkaa asiasta tai puheenvuorosta, jota itse en olisi voinut havaita tai tietää. Tällöin Twitter ohjaa uuden tiedon tai mielipiteen lähteille.

Twitter täyttyy tämän lisäksi parin lauseen mielipiteistä, joista harvoin saa ajatuksille aineksia. Näin ei voi ollakaan. Lyhytjänteinen aika ja nopeasykkeinen media vaativat tiivistämään asian ja asiantuntemuksen muutamaan sanaan. Pahimmillaan joudutaan USA:n presidentin Trumpin toteuttamaan surkuhupaisaan Twitter-kierteeseen, joka vie kaiken uskottavuuden. Pahimmillaan tavasta on seurauksena traaginen lopputulos.

Oma some-suosikkini näkyy tässäkin kirjoituksessa. Haluan käydä tarkastelemani asian tai siihen liittyvät seikat perustellen läpi. Itsekeskeisyyttä tähänkin tapaan liittyy. Tarkoitus ei ole kuitenkaan houkuttaa katsomaan vaan kuuntelemaan. Lukemaan sitä, mitä mieltä minä olen ja mitkä ovat perusteluni. Haluan siis liittyä historialliseen, kirjalliseen perinteeseen. Taito ja tieto riittävät siihen, mitä saan ”paperille”. Se ei ehkä ole enää nykyaikaa, mutta jokainen onnistunut lause antaa tyydytystä sinänsä. Pieneltä osin myös ajatukset kirkastuvat.  

Suomen ihme

Suomi täyttää 100 vuotta. Suomen valtiollinen itsenäisyys alkoi virallisesti joulukuun 6. vuonna 1917, jolloin eduskunta hyväksyi julistuksen maan itsenäisyydestä. Eduskunnan päätös ei ollut kuitenkaan yksimielinen. Julistus hyväksyttiin äänin 100 – 88. Sosialidemokraatit äänestivät sen hyväksymistä vastaan. Heillä oli ehkä eri käsitys ratkaisusta tai muodosta, millä kansallista itsemääräämisvaltaa olisi lisätty. Tämä ristiriita oli osa prosessia, joka johti myös kansalaissotaan tammikuun lopulla 2018.

Suomen itsenäisyystaival alkoi toisaalta onnellisten tähtien alla. Suomi oli 1900-luvun alussa monin tavoin valmis itsenäiseksi kansakunnaksi ja valtioksi. Oli niitäkin ääniä - ainakin maailmalla, jotka totesivat, etteivät suomalaiset ole kypsiä valtiolliseen itsenäisyyteen. Nämä tahot olivat väärässä.

Suomi ja suomalaiset olivat hyvin valmistautuneita. Pitkä Ruotsinvallan aika oli vakiinnuttanut oikeusvaltion periaatteet ja muodot. Luterilainen kirkko, joka uskonto tuli vallitsevaksi Ruotsinvallan vaikutuksesta myös Suomeen, johti kirjakielen syntyyn ja kansanopetuksen vakiintumiseen. Lukkarin koulu oli tuttu jo ennen Aleksis Kiven Seitsemää veljestä.

Kun Suomi eurooppalaisen valtapolitiikan tuloksena irrotettiin emä-Ruotsista, alkoi kehitys kansakunnaksi kansakuntien joukkoon. Suomi ei suinkaan ollut vielä valmis kansakunnaksi, kun tsaari Aleksanteri I tätä juhlallisesti vakuutti Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809. Valtiopäivillä aloitettiinkin Suomeen soveltuvien hallintomuotojen rakentaminen. Keisari oli jo ennakolta hyväksynyt, että Ruotsinvallan aikaiset lait pidetään voimassa.

Suomalaisen kansakunnan ja itsenäisen valtiollisen pohjan rakentaminen oli pitkä ja määrätietoinen prosessi. On tosin enää vaikea sanoa, miten itsenäisyys hahmottui 1800-luvun voimahahmojen, J. l. Runebergin, Elias Lönnrothin, J.W. Snellmanin, Sakari Topeliuksen tai muiden kulttuurihenkilöiden mielissä. Henkisiä ja käytännöllisiä aineksia menestyvälle kansakunnalle luotiin kuitenkin tietoisesti. Lainsäädännöllisesti oli suuri läpimurto, kun suomen kieli hyväksyttiin viralliseksi kieleksi vuonna 1863.

Kun nyt kysytään mikä on suomalaisuuden ydin tai suomalaisen ihmisen identiteetti, suomen kieli nousee ensimmäiseksi esille. Myös ruotsin kieli on edelleen osa suomalaista identiteettiä.

Kielellisen identiteetin vahvistuminen ja kaikkinainen suomalaisen kulttuurin kehitys saivat uutta vauhtia, kun 1800-luvun puolivälin jälkeen luotiin kansakoululaitos. Uno Cygnaeus laati senaatin pyynnöstä silloisissa oloissa vallankumouksellisen ehdotuksen Suomen kansakoulutoimesta. Sen mukaan kansakoulusta tulisi kaikille yhteiskuntaluokille ja molemmille sukupuolille yhteinen koulu, jossa opetettaisiin sekä teoreettisia että käytännöllisiä aineita. Hän haki koululle mallia mm. Saksasta ja Sveitsistä sekä Skandinaviasta.

Yleisellä kansakoululaitoksella oli arvaamattoman suuri vaikutus ihmisten kehitys- ja toimintamahdollisuuksiin. 1800-luvun lopulla levisi vapaa kansalaisjärjestötoiminta ja -aktiviteetti kaikille elämänaloille. Nämä tekijät loivat perustan myös valtiollisen toiminnan kehitysmahdollisuuksille.

1800-luvun viime vuosikymmenet synnyttivät myös henkisen nosteen, jonka merkitystä ei voi ylikorostaa, taiteen Kultakauden. Jos kirjallisuus ja myös erityisesti Snellmanin toimesta korostettu kansallisuusaate olivat jo valmistaneet kansakuntaa, kuvataiteet ja erityisesti musiikki voimistivat suomalaista identiteettiä ja suomalaisten omanarvontuntoa. Jean Sibeliuksen säveltämä Finlandia (1899), jonka V.A. Koskenniemen sanoitti uudelleen talvisodan vuonna 1940, elähdyttää suomalaisia tänäkin päivänä. ”Oi nouse, Suomi, näytit maailmalle…” Tänäkin päivänä haluamme näyttää maailmalle – ja itsellemme.

Valtiollinen kehitys sai sysäyksen Venäjän politiikan käänteistä vuosisadan lopulla. Vuonna 1899 alkoivat venäläistämistoimet myös Suomessa. Se synnytti vastarintaa. Oma erityinen piirteensä vastatoimissa oli kansalaisadressi tsaari Nikolai II:lle. Adressiin kerättiin 522 931 allekirjoitusta. Joka viides suomalainen kirjoitti nimensä.

Vuosien 1904 ja 1905 heikko menestys Japanin sodassa johti puolestaan lakkoliikkeisiin koko valtakunnassa ja vaatimuksiin tsaarin yksivallan korvaamisesta perustuslaillisella monarkialla. Suomessa seurauksena oli muutos säätyvaltiopäiviltä maailman edistyksellisimpään vaalijärjestelmään vuonna 1906, ja siten eduskuntaan vuonna 1907.

Suomi päätyi ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumousten seurauksena sekä maan omien kansalaisten aktiivisuuden tuloksena itsenäisyysprosessiin, joka johti itsenäisyysjulistukseen 6.12. 1917, jonka 100-vuotispäivää parhaillaan vietetään. 

Näin on kerrottu lyhyesti suomalaisen kansankulttuurin ja poliittisen historian vaiheet, joiden tuloksena Suomi oli valmis itsenäiseksi kansakunnaksi. Kuten tiedämme, kivuttomasti tai ilman määrätietoista työtä muutos ei tapahtunut.

Nyt sadan vuoden jälkeen tarkasteltuna, kehitys on kuitenkin ollut huikea. Määrätietoisesta ja hyvästä valmistautumisesta sekä laajasta kansansivistyksestä huolimatta kehitys ei suinkaan ollut itsestään selvyys. Eurooppalaisittain Suomi oli lähtökohdiltaan vielä viime vuosisadan alussa köyhä maa.

Riitta Hjerppe toteaa Kasvun vuosisata kirjassaan (2007) seuraavasti: ” Suomen bruttokansantuote henkeä kohden oli l870-luvulla noin 40% jäljessä länsieurooppalaista keskitasoa. Suomi oli köyhä maa, sillä länsieurooppalainen keskitasokin oli nykypäivän mittapuiden mukaan alhainen. Toisaalta sen ajan rikkaimmassa maassa, Englannissa tulotaso oli keskimäärin miltei kolminkertainen Suomeen verrattuna. Ero Ruotsiin oli arviolta neljännes tai ajassa kasvunopeuden huomioon ottaen 30 vuotta.”

Riitta Hjerppen tutkimuksen perusteella voi sanoa, että kehitys Suomessa suhteessa silloisiin edistyneimpiin länsimaihin on ollut menestys. Viime vuosikymmenien takapakeista (1990-luvun lama ja 2010-luvun pitkä taantuma) huolimatta suomalaisten elintaso on parinkymmenen rikkaimman maan joukossa maailmassa. Lähes kaikilla muilla mittareilla alkaen demokratiasta, tasa-arvokysymyksistä, koulutuksesta, aina innovaatiokykyyn ja ympäristökysymysten hoitoon saakka, Suomi kuuluu muiden pohjoismaiden tavoin maailman kärkikymmenikköön, usein ihan terävimpään kärkeen, kun maapallon maita verrataan toisiinsa.

Luettelo on niin pitkä, ettei sitä ole mahdollista tässä toistaa. Ehkä hauskin vertailu kannattaa mainita. Suomi on ollut jo peräkkäisinä vuosina maailman vähiten epäonnistunut maa. Tämä vertailu sopii hyvin suomalaiseen mentaliteettiin. Emme halua tai uskalla epäonnistua, mutta emme myöskään rehentele saavutuksillamme. Löydämme saavutuksistammekin aina jotakin puutetta tai moitittavaa.

Suomen ja suomalaisuuden paras puolestapuhuja, kanadalainen Andre Noel Chaker kiteytti suomalaisen menestystarinan puhuessaan kansainväliselle yleisölle kolmeen ydintekijään:

                      Openness

                      Entrepreneurship

                      Courage.

Suomalainen ei heti ensimmäisenä olisi osannut valita näitä käsitteitä ja arvoja, mutta puhujalla oli hyvät perustelut. En kuitenkaan ryhdy niitä toistamaan, koska se veisi liikaa tilaa. Keskeisiksi johtopäätöksiksi hän nosti menestyksen takaajina sosiaalisen liikkuvuuden sekä keskinäisen luottamuksen.

Olin aikanaan usean vuoden ajan jäsenenä eri neuvottelukunnissa pohtimassa ja luotaamassa Suomen harjoittamaa kehitysyhteistyötä. Avainkysymys usein oli, mitä kehitysavussa pitää painottaa ja miten toteuttaa sitä käytännön tasolla. Toimintaympäristö maapallon nykyisissä köyhissä maissa on monin tavoin erilainen kuin täällä vauraassa pohjolassa. Onko meillä oikeasti annettavaa?

Suomen taholta selvitettiin myös sitä, mitä vastaanottajamaat meiltä haluavat – tietysti määrärahojen lisäksi. Yllättäen kehitysmaiden asiantuntijoiden ja päättäjien taholta tuli usein toivomus: ”Kertokaa meille, miten Suomi nousi köyhästä maasta menestystarinaksi.” Kysyjät tiedostivat, että Suomi oli aikanaan Euroopan köyhä, yhden raaka-aineen, puutavaran, viennistä riippuvainen maa. Lisäksi se oli kuulunut vuosisatoja Ruotsiin ja yli vuosisadan Venäjään. Samastumiskohteita löytyi helposti.

Meidän suomalaisten on syytä arvostaa tätä kansallista ihmettä ja kertoa siitä tarvittaessa muillekin. Menestys ei ole kuitenkaan pysyvä etu. Sen lisäksi, että arvostamme edellisten ja omankin sukupolvemme saavutuksia, tulee pitää huolta siitä, että kaikki nykysuomalaiset voivat pysyä mukana kehityksessä - myös alueellisesti tasapuolisesti. Mikään taho ei ole etuoikeutettu. Vain näin säilyy luottamus eri ihmisryhmien välillä.

                      

Miljoonia kilometrejä

Luin jokin aika sitten Aamulehden nettiversiosta (Aamulehti 28.10.), että jämsäläinen autokoulunopettaja ja omistaja Heikki Isännäinen oli luopunut ajokortistaan ja Mersu-autostaan. Se ei sinänsä ollut ihme, koska hän oli juuri täyttänyt 99 vuotta. Heikki Isännäinen oli saanut ajokorttinsa 18-vuotipäivänään 81 vuotta aikaisemmin. Haastattelussa Heikki Isännäinen sanoi, että hän oli edelleen säännöllisesti ajanut autoa, mutta huomiokyvyn heikkenemisen vuoksi halusi nyt luopua autoilusta. Takana oli miljoonia kilometrejä.

Hänen kohdallaan miljoonat kilometrit epäilemättä pitävät kirjaimellisesti paikkansa. Hän perusti sodan jälkeen Jämsään autokoulun, missä tuhannet oppilaat hänen ohjauksessaan oppivat autonajamisen taidon. Haastattelussa hän kertoi oppilaitaan olleen ainakin 13 000. Minä olin yksi heistä.

Menin Isännäisen autokouluun kahdeksannentoista syntymäpäiväni tuntumassa, nyt jo siis lähes 55 vuotta sitten. Tarkkaa päivää en muista. Jyväskylässä suoritettu insinööriajo oli luultavasti huhtikuun alkupuolella, koska muistan lumien alkaneen jo sulaa. 

Ajotaidon opettelun ja autokoulun ensimmäisten päivien tunnelmat ovat vielä hyvin muistissa. Oli helmikuinen, hyvin luminen talvipäivä. Mikäli oikein muistan, Isännäisen autokoulunauto oli pysäköity tien viereen nykyisen Kiiankadun varteen. Sekin oli Mersu, kuten Heikki Isännäisen viimeinenkin auto.

1960-luvun alussa henkilöautojen etu- ja takaistuimet olivat yhtenäiset, hienossa autossa ikään kuin sohvat. Turvavöitä ei tietystikään ollut. Tällaiselle etuistuinsohvalle minä sitten istuin ja Isännäinen kuljettajaoppilaan viereen. Hän tokaisi lyhyesti, että ”No niin, lähdetäänpäs sitten”. Isännäinen ilmeisesti ajatteli, että maatalossa kasvaneena moottoriajoneuvon perustiedot olivat hallussa. Näin ei kuitenkaan ollut, koska olin tottunut vain hevosvetoisiin koneisiin ja laitteisiin.

Lyhyen jarruja ja vaihteita koskeneen selostuksen jälkeen lähdimme ajamaan. Se kävi yllättävän jouhevasti heti, kun pääsimme lumiselta pientareelta auratulle tielle.

Autokoulun käyminen, nimenomaan ajo-opetus, oli 1960-luvun alun maaseudulla helppoa. Moottoriajoneuvoliikennettä oli todella vähän. Autoja tuli harvakseltaan vastaan. Koko maassa oli tuolloin vähän henkilöautoja. Henkilöautojen tuonnin lisensoinnista oli luovuttu vasta vuotta aikaisemmin, vuoden 1962 alusta. Tuontia oli siis säädelty tiukasti. Vuonna 1961 oli Suomessa rekisterissä vain hieman yli 200 000 henkilöautoa. Nykyisinhän autokanta on jo yli 3 miljoonaa.

Köröttelystä Jämsän teillä ei jäänyt paljon muisteltavaa. Se oli helppoa ja hauskaa, joen rantaa ylös Jämsänkoskelle ja toista puolta takaisin. Kävimme kerran harjoittelemassa Jyväskylässä, koska insinööriajo oli suoritettava siellä. Jyväskylä oli hieman hankalampi paikka ajaa, koska Jyväskylässä oli jo silloin paljon yksisuuntaisia katuja. Erityisiä ongelmia ei sielläkään syntynyt.

Ajokortin kirjallisesta kokeesta jäi yksi muisto. Kysymykset tulivat paperilla. Mieleen jäi kysymys, missä tiedusteltiin, onko vartioimattomalle tasoristeykselle tultaessa aina vaihdettava pienempään vaihteeseen. Muistan pähkäilleeni tilannetta, jossa tultaisiin junaradan ylitykselle ykkösellä ajaen. Silloinhan olisi mahdotonta vaihtaa pienempään eli vapaalle. Pohdiskeluni oli saivartelua ja vastaus meni sitten väärin. Muut olivat oikein.

Oma autoiluni alkoi yllättäen jo seuraavana kesänä. Isäni sai monien muiden miesopettajien tavoin autokuumeen. Meille hankittiin kesäkuussa 1963 auto. Eri vaiheiden jälkeen automerkiksi tuli Peugeot 404. Valintaan vaikutti ratkaisevasti isän nuoruuden paras kaveri, Helsingissä asunut Lauri Pulkkila, joka oli kova automies. Hänellä oli tuolloin jo 22. auto ja nimenomaan Peugeot 404, joka merkki oli juuri tullut markkinoille.

Minulle tuolloin hankittu auto antoi erityisen aseman. Olin pitkään perheen ainoa ajokortin omaava kuljettaja ja myöhemminkin, kun sisaret eivät asuneet enää kotona, auton pääasiallinen ajaja. Nuorelle miehelle avautui vapauksia, joita silloin arvosti, mutta joiden suhteen oli kuitenkin toimittava vastuullisesti.

Nuoria miehiä, joilla oli auto käytettävissään, ei ollut kovin paljon. Monien hauskojen tapausten joukosta voin kertoa yhden, joka huvittaa edelleenkin itseäni. Elokuun alussa vuonna 1964 olin viemässä sisartani Ullaa tavaroineen Ilomantsiin, missä hän aloitti opettajantoimensa. Näin paikallisesta lehdestä, että noin 35 kilometrin päässä Ilomantsista oli latotanssit, ja sinne piti sitten illan suussa päästä. Kun tulin punamullalla maalatun ladon kupeelle autoineni, tanssit olivat jo alkaneet.

Ensimmäinen neito, jota tanssitin, tokaisi heti pohjoiskarjalaisen avomieliseen tyyliin, ”Sie Pösöllä ajelet.” Niinpä! Matka jatkui sitten myöhemmin yhdessä tohmajärveläisen kauniin vaaran laelle. Sieltä avautui upea näkymä pohjoiskarjalaiseen vaaramaisemaan kesäaamun nousevan auringon valossa.    

Autoilu on jatkunut säännöllisesti tähän päivään. Nyt on menossa kuudes auto. Merkkeinä ovat olleet kaksi Peugeotia, kaksi Volkswagenia, Mitsubishi ja Ford. Lapsuuden kotiin ostettu Peugeot, joka myöhemmin siirtyi mukanani Espooseen, oli tuliterä. Muut ovat olleet ostettaessa käytettyjä.

Autoilun alkuvuosina matkaa kertyi vuosittain runsaat 10 000 kilometriä. Kotiseudulla etäisyydet eivät olleet pitkiä. Myöhemmin vuosittaiseksi ajokilometrien määräksi vakiintui noin 25 000 kilometriä. Edelleenkin vuosittaiset ajomäärät liikkuvat 23 – 24 000 kilometrin tuntumassa.

Vuosia sitten huvittelin mielessäni elämänmittaiseksi ajotavoitteeksi matkaa kuuhun ja takaisin. Se lienee matkana noin 768 000 kilometriä. Laskeskelen nyt olevan takana jo 940 – 950 000 kilometriä. Se lienee 23 – 24 kertaa maapallon ympäri.

Jos nykyinen ajotahti ja ajokyky säilyvät vielä pari kolme vuotta, tullee miljoona kilometriä täyteen. Ammattiautoilijoihin verrattuna se ei ole paljon. Taksi- yms. kuljettajilla vuotuinen ajomäärä liikkuu 100 000 kilometrin molemmin puolin. Näin ollen elinaikainen ajomäärä voi helposti nousta 4 – 5 miljoonaan kilometriin.

Liikkumisen luvut ovat kasvaneet kuluneen sadan vuoden aikana huikeasti. Liikkuvuuden kasvun mahdollisti polttomoottoreiden kehitys. Polttomoottorivetoiset autot kehitettiin 1800-luvun lopulla. Ne käyttivät ja käyttävät polttoaineenaan maaöljystä jalostettua bensiiniä tai muuta kevyempää jaetta. Öljyyn vuosimiljoonia sitten tiivistynyt auringon energia liikuttaa meitä maalla, merellä sekä ilmassa.

Ilmaston muutoksen vuoksi autoilu ei ole vain hyvä asia. Öljytuotteiden palaessa auton moottorissa syntyy mm. hiilidioksidia. Se on tärkein ilmakehän lämpötilaa nostava kaasu.

Kun mietin, kuinka paljon itse olen lähes miljoonalla ajokilometrilläni nostanut ilmaan ilmansaasteita, en osaa sitä kuitenkaan arvioida hiilitonneissa. Tosiasia kuitenkin on, että miljoona kilometriä merkitsee 80 000 – 100 000 litraa bensiiniä. Öljyn määrää mitataan tynnyreissä. Tynnyri eli barreli on 159 litraa. Olen siis kuluttanut ajoaikanani 500 – 600 tynnyrillistä bensiiniä. Se on tärkeä osa minun syntitaakkani maapallon ilmaston muutoksen suhteen.

Ajan kulu

Aika, tuo neljäs ulottuvuus, kiinnostaa meitä aina. Mietin paljon itsekin ajan kulumista. Se on kiinnostanut koulupojasta asti myös siksi, että olen kiinnostunut historiasta. Luin mm. juuri nyt ajankohtaisen kirjan, Tuntemattoman sotilaan heti sen ilmestyttyä, kymmenvuotiaana.

Työelämässä ajalle tuli uusi suunta, kun 1970-luvulla pääsin mukaan tulevaisuuden tutkimukseen Suomen tulevaisuuden tutkimuksen edelläkävijän professori Pentti Malaskan johdolla. Taloudellisessa suunnittelukeskuksessa, jossa työskentelin, tähtäin oli 5 – 15 vuoden päähän tulevaisuudessa. Kiinnostavin hanke oli kuitenkin SITRAn vuonna 1981 julkaisema Suomen talous vuonna 2010, eli katsaus 30 vuoden päähän. Meistä tekijöistä monet pääsivät tekemään ennakointien jälkiarvioinnin, eli vuosina 2009 ja 2010 toteutetun jälkitarkastelun.

Sanalle kulu Kielitoimiston sanakirja antaa useita merkityksiä. Yleisemmin sillä tarkoitetaan tietysti maksuja, menoja ja kustannuksia. Sanaa voidaan käyttää myös merkityksessä ”aikansa kuluksi”, missä ollaan tekemisissä ajan kanssa.

Sanakirjan mukaan kulu voi viitata myös vanhaan ihmiseen, loppuun kuluneeseen esineeseen tms., esimerkkinä ”Äijän kulu”. Tässä ollaan jo lähellä asian ydintä.  Yhteen kirjoitettuna ajankulu olisi tarkoittanut hieman muuta.

Ajan kuluminen ja ajanlasku ovat kiinnostaneet ihmistä aika kauan, ainakin tuhansia vuosia. Ajan seuraaminen on ollut itse asiassa myös tieteellisen ajattelun alkupiste.

Lähi-idässä, etenkin Kaksoisvirtain maassa, sekä Niilin laaksossa mahdollisuudet ajan havainnointiin olivat erinomaiset. Tähtitaivaat olivat ja ovat aavikoilla lähes käden ulottuvilla. Ajanlaskun perusteet ovatkin tähtitaivaan ilmiöissä: vuodessa, Kuun kierrossa ja vuorokausivaihtelussa. Ajan mittaaminen liittyi taivaankappaleiden liikeratoihin, Maan kiertoon auringon ympäri, Kuun kiertoon Maan ympäri ja maapallon pyörähdykseen akselinsa ympäri.

Ajan mittarit löytyvät siis makrokosmoksesta. Nykyisin sekunnin ja myös muiden aikavälien tarkat mittaukset erilaisissa digikelloissa perustuvat kuitenkin atomien värähtelyyn, eli mikrokosmokseen.

Kaksoisvirtain alueen tähtitieteilijät antoivat meille jo 4000 vuotta sitten tavan jakaa vuorokausi lyhyempiin jaksoihin, tunteihin. Astrologit olivat havainneet taivaalla säännöllisiä tähtikuvioita ja niiden perusteella määriteltiin tunnetut 12 Linnunradan kuviota Kuun vuosikiertojen lukumäärän mukaan. Tämä sama luku määritteli päivän valoisan ajan jaon 12 hetkeen, eli tuntiin. Uudessa Testamentissa Matteuksen evankeliumissa tämä sanotaan 27. luvussa 45. jakeessa seuraavasti:

”Mutta kuudennesta hetkestä alkaen tuli pimeys yli kaiken maan, ja sitä kesti hamaan yhdeksänteen hetkeen.”

Yhdeksännen hetken vaiheilla Jeesus kuoli. Ristinkuolema tapahtui siis noin kolmen tunnin aikana puolen päivän jälkeen.

Myöhemmin yöaika alettiin jakaa vastaavalla tuntijaolla. Näin meillä on 24 tunnin vuorokausi. Arkikielessä käytetään edelleen rinnakkain sekä 12 tunnin että 24 tunnin sanastoa. Koska 60 oli Babyloniassa pyhä luku, tunnit jaettiin 60 minuuttiin ja minuutit 60 sekuntiin.

Ihmiselle on luonteenomaista tekninen keksiminen ja kehittäminen. Ihminen ei tyytynyt vain auringon nousuun ja auringon laskuun. Ajan mittaamiseen kehitettiin teknisiä apuvälineitä jo varhain. Nekin perustuivat säännölliseen liikkeeseen. Aurinko ja siten auringon valon varjo kulkevat valoisana aikana tunnetuin reitein. Pystyyn juntattu seiväs jättää varjon taakseen. Varjon kulku voitiin jalostaa aurinkokelloksi.

Tällainen kello, oli se kuinka hienoksi kehitetty vain, ei ole kuitenkaan kovin tarkka. Ensinnäkin se on riippuvainen siitä, onko sää selkeä vai onko pilvistä. Toiseksi maapallon kiertoradat muuttuvat vuodenaikojen mukaan. Kun ajan kulu ei ollut hektisen tarkkaa, tämäkin tarkkuus riitti kyllä hyvin.

Keski-ajalla alettiin kehittää mekaanisia kelloja, jotka hyödynsivät edestakaista heiluriliikettä. Amsterdamin Rijksmuseossa näkemäni heilurikello 1600-luvulta oli suuren huoneen kokoinen. Ei mitään yhteyttä siihen hienomekaniikkaan, mihin kehittyneissä tasku- ja rannekelloissa myöhempinä vuosina päästiin.

Aurinkokellojen aikoihin rinnakkaisia ajan mittareita olivat ns. vesikellot, missä veden hupeneminen vesiastiasta pienen reiän kautta kertoi kuluneen ajan. Samaa asiaa ajoivat palavat kynttilät, joiden kylkiin oli viivoitettu kuluva aika.

Vesikelloon viittaa Mika Waltari pääteoksessaan Sinuhe egyptiläinen pohtiessaan ajan kulua ihmisen iän kannalta seuraavasti:

”Jokainen on nähnyt, miten vesi juoksee vesikellossa. Samalla tavoin kuluu ihmisen aika, mutta ihmisen aikaa ei voi mitata vesikellon mukaan, vaan ainoastaan kaiken sen mukaan mitä ihmiselle tapahtuu. Tämä on suuri ja ylevä totuus ja täysin ihminen ymmärtää sen vasta vanhuutensa päivinä, jolloin hänen aikansa juoksee hukkaan eikä hänelle tapahdu mitään, vaikka hän luulee paljonkin tapahtuvan ja vasta jälkeenpäin huomaa, ettei mitään ole tapahtunut. Sillä kun ihmiselle tapahtuu paljon ja hänen sydämensä muuttuu ja vaihtaa muotoaan, silloin voi yksi ainoa päivä olla pidempi kuin vuosi ja kaksi vuotta, jotka hän tekee työtä ja elää yksinkertaista elämää itse muuttumatta.”

Waltari oli kirjoittaessaan Sinuhea 37 – 38 vuotias, eli mies parhaassa iässä. Ymmärsikö hän, miten vanha ihminen ajankulun kokee? Ehkä jotenkin. Joka tapauksessa tuo lainaus kertoo psyyken  kokemuksesta, jonka mukaan ajan kulumisen kokemus on hyvin suhteellista. Joskus aika kuluu hitaasti, joskus liian nopeasti. Albert Einstein kyllä kertoi meille Suhteellisuusteoriassaan, että ajan kulu on avaruudessa myös fysiikan lakien perusteellista suhteellista. Se riippuu kappaleiden nopeudesta suhteessa toisiinsa. 

Iän myötä ajan kulumisen nopeus tuntuu kiihtyvän. Takana on huomattavasti enemmän subjektiivista aikaa kuin edessä. Kun katselee tiimalasia, missä yläsuppilon hiekka hiljalleen valuu kapeuman läpi alaosaan, hiekan valuminen näyttäisi ihan kuin kiihtyvän, kun hiekkaa on vain vähän jäljellä.

Mitä tästä voisi sanoa opetukseksi itselle ja muille? Olisiko paras tyytyä sanontaan: Ota ajastasi vaarin? Minua ehkä viehättää oman pappani, Kalle-Vihtorin viisaus. Hänellä oli tapana sanoa: ”Jos ei elämä muuta opeta, niin ainakin hiljaa kävelemään.” Niinhän se on, mutta tärkeintä lienee itse kullekin, että liike jatkuu.

Vauraat vastaan vähäväkiset

Suomi juhlii vuonna 2017 satavuotista itsenäisyyttään. Juhla huipentuu 6.12., jolloin tulee kuluneeksi 100 vuotta maan julistautumisesta itsenäiseksi. Vuoden tunnussanaksi on valittu Yhdessä. Suomi 100-juhlavuosi kattaa koko maan aina Hangosta Utsjoelle. Mukaan on saatu koko kansa niin, että juhlavuoden tapahtumia kertyy liki 5000. Suurin osa niistä toteutuu kansalaisten aloitteellisuuden tuloksena.

Tätä taustaa vasten tuntuu erikoiselta Helsingin kaupungin pormestari Jan Vapaavuoren ensi töikseen käynnistämä hanke C21, jonka tarkoituksena on jakaa maa voittajiin ja häviäviin. C21 tarkoittaa kaupunkeja, joiden asukasluku on yli 50 000 henkeä. Miksi juuri tuo luku? Se selittynee sillä, että yhteen laskien kaupunkien väkiluku on 2,8 miljoonaa, eli muun Suomen 260 kunnan osalle jää 2,7 miljoonaa asukasta. C21 voi siten sanoa edustavansa Suomen kansan enemmistöä.

Suomi jakautuu kuntien lisäksi 70 seutukuntaan, mitkä taas määräytyvät pääosin työssäkäyntialueiden perusteella. Seutukuntien tulevaisuus näyttää väestökehitysennusteen mukaan varsin erilaiselta. Yli 50 seutukunnan väki vähenee. Vain noin tusinan verran on seutuja, joilla asukasmäärä kasvaa. Suomihan siirtyi viime vuonna, vuonna 2016, aikaan, jolloin kuolleisuus ylittää syntyvyyden. Toisin sanoen paikkakunnan asukasmäärän kasvu johtuu tästä eteenpäin pääosin muuttoliikkeestä, joko omassa maassa paikkakunnalta toiselle tai ulkomailta Suomeen.

Niitä seutukuntia, jotka saavat merkittävää nettomuuttoa on vain kuusi.  Ne ovat pääkaupunkiseutu, Tampere, Turku, Oulu, Kuopio ja Jyväskylä. Pääkaupunkiseutu, siis Helsinki, Espoo ja Vantaa, ovat saaneet 2010-luvulla nettomuuttovoittoa yli 70 000 henkeä. Luku on enemmän kuin muiden viiden muuttovoittoa saaneen seudun nettomuuttovoitto yhteensä.

Vapaavuoren hanke tarkoittaa käytännössä siis sitä, että jo meneillään olevaa kehitystä pitää vahvistaa muun Suomen kustannuksella. Voittokunnat ovat lähtökohtaisesti vauraampia ja tulotasoltaan korkeammalla kuin muut alueet. Näin politiikka alkaisi tukea vauraita alueita vähäväkisiä alueita vastaan ja vähätuloisempien ihmisten kustannuksella. 

Maakuntienkin alueella on selvä jako menestyviin ja heikommin menestyviin seutukuntiin, taikka kuntiin. Jakautuminen menestyviin ja heikommin menestyviin alueisiin johtuu suurelta osin sijainnista, tuotantorakenteesta sekä väestön ikärakenteesta. Supistuvan väestön alueet ovat kylläkin vuosikymmeniä kasvattaneet ja kouluttaneet lapsensa ja kustantaneet heillekin perusterveydenhoidon aina siihen saakka, kun heistä monet ovat siirtyneet opintojen ja sen jälkeen työtehtävien vuoksi veronmaksajiksi kasvukeskuksiin.

Kun katsotaan kuuden tärkeimmän muuttovoittoa saaneen alueen vetovoimatekijöitä, tärkeimpänä erottuu yliopisto- ja korkeakouluopetus. Siitä huolimatta voi kai sanoa, että merkittävintä alueellista kehitystä tasapainottavaa politiikkaa on tehty juuri korkeakouluopetuksen sekä tutkimuksen alalla.

Ensimmäisiä suuria alueellistamishankkeita oli Yhteiskunnallisen korkeakoulun siirtäminen Helsingin Kalliosta Tampereelle. Tässä hankkeessa toimi 1960-luvun alussa aktiivisena maalaisliittolainen pääministeri V. J. Sukselainen. Hänestä tulikin myöhemmin Tampereen yliopiston kansleri. Kun teollisuuden rakennemuutos iski 1970-luvulla voimalla Tampereen tekstiiliteollisuuteen sekä konepaja- ja metalliteollisuuteen, yliopisto ja Teknillinen korkeakoulu loivat pohjan paikkakunnan uudelle nousulle. 

Oulun kehityksen avain on ollut Oulun yliopiston perustaminen 1950-luvun lopulla. Hankkeen puuhanaisia oli maalaisliittolainen, presidentti Kyösti Kallion tytär, Kerttu Saalasti, joka toimi Oulun yliopiston perustamisen aikaan opetusministerinä. Oulun yliopiston teknistieteellinen tutkimus ja tuotekehitys olivat tärkeässä osassa sähköteknisen teollisuuden, mm. Nokian nousussa Suomessa.

Jyväskylä oli kansakoulun opettajien opetuksen tyyssija aina 1800-luvulta saakka. Jyväskylän seminaarin ansiosta paikkakuntaa kutsuttiin Suomen Ateenaksi. Seminaarin pohjalle syntyi sittemmin kasvatusopillinen korkeakoulu ja Jyväskylän yliopisto. Voimistelulaitoksen siirtäminen Jyväskylän yliopiston liikuntatieteelliseksi tiedekunnaksi oli kovan ponnistelun tulos 1970-luvulla. Liikuntatieteellisestä koulutuksesta on tullut kantava osa yliopisto-opetusta ja -tutkimusta Jyväskylässä. Yliopiston ansiosta paikkakunnan väestökehitys on edelleen positiivinen.

Aivan viime vuosien menestyksellisestä ja innovatiivisestä korkeakoulukehityksestä löytyy hyvä esimerkki Lappeenrannasta. Lappeenrannan teknillinen yliopisto, LUT tukee ja tuottaa merkittävää energia-alan kehitystä, mm. bioenergiassa, mikä omalta osaltaan nostaa, ei vain Kaakkois-Suomen menestystä, vaan koko Suomen.

Edellä on kerrottu lyhyesti vain muutamia esimerkkejä eri puolilta maata kehityksestä, jolla on ollut alueellisen menestyksen lisäksi merkitystä koko Suomen kehitykselle.  Näitäkin vastustettiin aikanaan erittäin voimaperäisesti. 

Jos edellä olevissa esimerkeissä on ollut poliittisilla päättäjillä tärkeä rooli, vähäinen se ei ole ollut pääkaupunkiseudullakaan. Jokainen täällä asuva näkee, että pääkaupunkiseudulla on meneillään kovempi muutosvauhti kuin ehkä koskaan. Sitä ovat vauhdittaneet jättimäiset infrahankkeet, joissa valtio tai valtioyhtiöt ovat olleet osarahoittajina.

Helsinki-Vantaan lentoasema on sekä kiitoratojen että lentoaseman rakennusten osalta kokenut Finavian johdolla täydellisen muodonmuutoksen. Lentoasemalla tähdätään jo 20 miljoonan hengen vuosimatkustuslukuihin, eikä sekään ole yläraja. Vastaavalla tavalla Kehä III:n uudistaminen on ollut jättihanke.

Jättihankkeita ovat olleet lentoasemalle johtava kehärata, jonka rahoituksesta päätti Vanhasen ykköshallitus. Samoin Vanhasen hallitus päätti lähteä rahoittajaksi surullisen kuuluisaan Länsi-Metroon. Valtion taholta ymmärrettiin onneksi laittaa katto valtion rahoitukselle. Uusin ratahanke, jonka liikkeelle saamisesta on tällä kertaa ollut päättämässä Sipilän hallitus, on raidejokeri. Ratahankkeet muuttavat pääkaupunkiseudun asutuksen rakennetta radikaalisti ja mahdollistavat huomattavan asuntojen lisärakentamisen.

Vapaavuoren aloitteen osalta jää epäselväksi, hamuaako hän ja mukaan saatujen 20 kaupungin päättäjät vielä suurempaa osuutta yhteiskunnan voimavaroista. Ainakin Vapaavuori väittää, ettei pääkaupunkiseudun kasvutarvetta ole ymmärretty. 

Maaseudun tulevaisuus (9.10.2017) pyysi Liikennevirastolta tiedot väylähankkeista viimeisten neljän hallituksen ajalta vuodesta alkaen 2004. Kaikkiaan valtio oli panostanut väylien rakentamiseen ja kunnostamiseen 13 vuoden aikana lähes 8 miljardia euroa. Etelä-Suomen osuus on 4,5 miljardia, mikä on 57 prosenttia koko summasta. Pääkaupunkiseudun osuus oli 1,849 miljardia eli 23 prosenttia. Pääkaupunkiseudun osuus maan koko väestöstä on noin 20 prosenttia. Mikä lie Vapaavuoren mukaan oikeudenmukainen voimavarojen osuus Helsingille? 

Jan Vapaavuoren seireenilaulua kuunnellessaan kannattaisi pienempien ja syrjäisempien kaupunkien päättäjien muistella myös ABBA:n suosikkikappaletta The Winner takes it all, Voittaja vie kaiken. Saara Aalto esitti kappaleen loistavasti viime vuoden X Factor uk -kisassa Englannissa. Laulun eräs kappale kertoo:
                        Joku on voittaja,
                        Vie vain kaikki
                        Ja toinen häviää,
                        Täytyy vajota
Tämän ei saisi sallia muodostuvan uudeksi yhteiskuntapoliittiseksi teesiksi, vaikka halukkuuta olisikin. Kun juhlavuoden teema on yhdessä, ällistyttävän kauaksi jotkut siitä haluavat kaikota.

Äärimmäinen köyhyys katoaa - jos haluamme!

Millennium- eli Vuosituhattavoitteiden, jotka hyväksyttiin YK:ssa vuonna 2000, ykköstavoite oli äärimmäisestä köyhyydestä kärsivien osuuden puolittaminen vuoteen 2015 mennessä. Äärimmäisellä köyhyydellä tarkoitettiin tilannetta, jossa tulot henkeä kohden jäävät alle dollariin päivässä. Tällainen mittari on tietysti aika tulkinnanvarainen, mutta äärimmäisen köyhyyden rinnakkaistavoite, aliravitsemuksesta tai nälänhädästä kärsivien osuuden puolittaminen, oli jo hieman konkreettisempi. Kalorien, proteiinien ja hivenaineiden avulla voidaan määrittää, onko ihminen saanut riittävästi ravintoa vai ei. 

Äärimmäisessä köyhyydessä elävien ihmisten lukumäärää on seurattu tarkemmin vuodesta 1981 alkaen. Nykyisin äärimmäisen köyhyyden tulorajaksi on määritelty Maailmanpankin ohjeiden mukaan 1,90 dollaria henkeä kohden päivässä. Rajaa on siis hieman nostettu 2000-luvun alusta.

Tulokehitystä, köyhyyttä ja muita sosioekonomisia tarkasteluja on pyritty ulottamaan paljon 1980-luvun alkua kauemmas. Varsin vakuuttavasti on pystytty osoittamaan, että äärimmäinen köyhyys on dramaattisesti alentunut, ainakin suhteellisesti, viimeisen 200 vuoden aikana. 1820-luvulla maapallon väkiluku oli 1,1 miljardia ja lähes miljardi ihmistä eli köyhyysrajan tuntumassa tai alle sen. Käytännössä se merkitsi aliravitsemusta ja korkeaa kuolleisuutta - joko tautien ja/tai ravinnonpuutteen sortamana. Nälkärajalla ihmisen vastustuskyky yleistenkin tartuntatautien suhteen on heikko.

Maapallon väkiluku on sittemmin seitsenkertaistunut, noussut 1,1 miljardista 7,6 miljardiin. Väkiluvun nopea kasvu johti pitkään myös äärimmäisessä köyhyydessä elävien lukumäärän kasvuun, vaikka heidän osuutensa koko väestöstä koko ajan aleni. Äärimmäisessä köyhyydessä lukumäärä oli 1990-luvun alussa noin 1,8 miljardia ihmistä, mutta sen jälkeen lukumäärä on tuntuvasti laskenut. Tällä hetkellä edellä määritellyssä kurjuudessa elää vielä noin 700 miljoonaa ihmistä.

Kahdessa sadassa vuodessa äärimmäisessä köyhyydessä elävien osuus ihmiskunnasta on siis alentunut lähes 90 prosentista nykyiseen 10 prosenttiin. Osuus ja lukumäärä ovat vieläkin sietämättömän korkealla. Ihmisoikeuksiin kuuluu siedettävä toimeentulo. On mahdollista ja todennäköistä, että kehitys jatkuu toivottuun suuntaan, mutta tavoitteena pitää olla äärimmäisen köyhyyden, sietämättömän aliravitsemuksen ja kurjuuden eliminoiminen. Miten tähän voitaisiin päästä? Päämäärään on moniakin tapoja tai mahdollisuuksia. Viimeiset parikymmentä vuotta antavat uskoa mahdollisuuksiin.

Kansainvälinen kehityspolitiikka on tähdännyt köyhyyden vähentämiseen puoli vuosisataa. Tuloksiakin on syntynyt, vaikka suurimmat ansiot tapahtuneesta kehityksestä ovat muualla kuin kehityspolitiikassa, vaikka se ei merkityksetön ole ollutkaan. Dramaattisin kehitys on tapahtunut Kiinassa. Muutos on ollut seurausta Kiinan politiikasta ja ns. globalisaatiosta. Kiinan politiikassa voidaan osoittaa kaksi selkeää käännekohtaa.

Vuonna 1978 pääsihteeri Deng Xia Ping vapautti Kiinan maatalouden kommunismin kahleista. Melkein välittömästi viljantuotanto nousi 50 prosenttia. Vuonna 1992 Kiina liberalisoi ulkomaisten investointien tulon maahan. Alkoi massiivinen ulkomaisten yritysten tulo maahan halvan ja osaavan työvoiman toivossa. Seurauksena Kiinasta tuli koko maailman työpaja. Sadat miljoonat ihmiset vapautuivat äärimmäisestä köyhyydestä. Vielä Maon aikaan kymmenet miljoonat olivat kuolleet nälkään.

Kiinan maaseudulla, missä väestö vielä Maon aikana pääosin eli, yli 90 prosenttia eli äärimmäisessä köyhyydessä. Tällä hetkellä näin köyhiä on ehkä muutamia kymmeniä miljoonia. Useimmat Itä-Aasian maat, Vietnam, Malesia, Thaimaa, Filippiinit jne. ovat Kiinan vanavedessä, ja jo ennen Kiinaa kuten Etelä-Korea ja Singapore, teollistuneet ja nousseet köyhyydestä. Äärimmäisessä köyhyydessä elävien osuus oli vielä 1990-luvun alussa väestöstä yli 60 prosenttia, nyt enää alle 5 prosenttia. Aasiasta on tullut maailman teollisuuskylä.

Rahoitusta ja osaamista myös Afrikkaan

Aasian maat ovat käyttäneet täysimääräisesti hyväksi vuosituhantisen kokemuksen käsityön ja myös teollisen työn organisoinnissa. Aasian nopea nousu on jättänyt hyvin kapean marginaalin muiden mantereiden köyhille maille. Afrikka onkin jäämässä kahden ongelman loukkuun. Afrikan maat eivät hevin pysty kilpailemaan Aasian maiden kanssa edes halpatuotannossa. Samaan aikaan Afrikan väestönkasvu jatkaa hurjaa vauhtia. Mantereen väkiluku ylitti muutama vuosi sitten miljardin. Seuraava miljardi ylittyy ennen vuosisadan puolta väliä. YK:n ennusteet povaavat Afrikan väkiluvuksi vuonna 2100 noin 4 miljardia. Se ei tunnu mahdolliselta. Monta asiaa täytyy tapahtua jo ennen vuosisadan puolta väliä.

Aasian nousu perustui merkittävästi ulkomaisiin investointeihin. Ensimmäisenä oli asialla Japanin teollisuus, joka siirsi tuotantoaan 1970-luvulta alkaen Etelä-Koreaan, Malesiaan ja Singaporeen sekä Hong Kongiin. Ryntäys Kiinaan levitti tuotantoa myös muihin Aasian maihin.

Kehitysyhteistyö ja ulkomaiset investoinnit jatkuvat – myös Afrikkaan, mutta niiden rinnalle on noussut rahoitus, joka perustuu siirtotyöläisten rahalähetyksiin kotimaahan, siis omaisille ja sukulaisille.

Köyhyyden poistaminen osaratkaisu maahanmuuttotulvaan

Afrikan väestöstä yli puolet on alle 20-vuotiaita. Lähivuosina heistä useampi sata miljoonaa tulee työikään, ehkä 200 – 300 miljoonaa. Tärkein kysymys kuuluu, mihin he sijoittuvat. Muuttoliike maalta kaupunkiin on Afrikassakin nopeaa. Jos kaupungeistakaan ei löydy toimeentuloa, matkaa jatketaan Välimeren yli Eurooppaan. Näin ovat jo kymmenet tuhannet tehneet.

Saharan ja Välimeren ylittävälle reitille eivät äärimmäisessä köyhyydessä elävät juurikaan lähde. Matka vaatii merkittäviä pääomia, joista salakuljettajien osuus ei ole vähäisin. Saharan eteläpuolisen Afrikan maissa tarvitaan paljon muutakin kehitystyötä kuin äärimmäisen köyhyyden poistaminen, jotta väki sitoutuu oman maan tai alueen kehittämiseen ja saa toimeentulonsa kotiseudulla.

Järkeä metsäpolitiikkaan

Kirjoitin viime vuoden marraskuussa tuohtuneen blogikirjoituksen otsakkeella Metsänhoitopanostus Kankkulan kaivoonko? (15.11.2016). Harvasta asiasta olen ollut yhtä vihainen. Tuolloin näytti, että Euroopan unioni - myös Suomen ns. luonnonsuojelijoiden ja eräiden poliitikkojen tuella - oli viemässä Euroopan metsäpolitiikkaa, ja siinä sivussa myös Suomen metsäpolitiikkaa, suuntaan, mitä oli mahdoton hyväksyä. Ns. hiilinielujen laskentaperiaatteella ja -kaavalla, lulucf, oltiin sitomassa Suomen metsien talouskäyttö 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopun alhaisiin lukuihin. 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä metsäteollisuus supistui paperinkysynnän vähenemisen aiheuttaman rakennemuutoksen vuoksi. Paperikoneita suljettiin. Puuraaka-ainetta tuotiin kuitenkin ulkomailta ja lopulta myös finanssikriisin aiheuttama lama vähensi tilapäisesti puuraaka-aineen kysyntää kotimaassa.

Metsäteollisuus on parhaillaan läpikäymässä erästä historiansa suurinta teknologista ja tuotannollista rakennemuutosta. Tuotanto suuntautuu aikaa myöten tuotteisiin, jotka korvaavat mm. fossiilisiin raaka-aineisiin, kivihiileen, öljyyn ja maakaasuun perustuvia tuotteita ja energialähteitä. Puun eri komponenteista ja kemikaalisista yhdisteistä ryhdytään valmistamaan mitä erilaisempia ympäristöystävällisiä tuotteita. Ne tulevat korvaamaan muovia eri käyttömuodoissaan, esimerkiksi pakkauksissa. Puuraaka-aine koostuu kuitujen ja ligniinin ohella kymmenistä, ellei sadoista kemiallisista yhdisteistä, joiden käyttömahdollisuuksia voi vain arvailla.

Suomella on poikkeuksellisen hyvät mahdollisuudet lisätä puuraaka-aineen käyttöä ja tuottaa ympäristön tilaa parantavia tuotteita. Erittäin pitkäjänteisen metsäpolitiikan seurauksena Suomen metsien kasvu on historiallisen korkealla tasolla. Harva tietää ja tuskin kukaan enää muistaa, että Suomen metsien vuosikasvu oli 1920-luvun lopulla vain 44,5 miljoonaa kiintokuutiometriä kuoretonta puuta vuodessa. Pinta-ala oli silloin 12 prosenttia nykyistä suurempi. Eli maan nykyiseen metsäalaan suhteutettuna kasvua oli ehkä vain hieman alle 40 miljoonaa kuutiometriä (Lähde: Yrjö Ilvessalo: Suomen metsät kirjassa Maa ja metsä IV, Metsätalous, Porvoo 1930).

Useimmat metsäalaa seuranneet tietävät, että metsien lisäkasvu oli 1950-luvulla noin 57 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Puuta hakattiin 1960-luvun alussa enemmän kuin vuodessa kasvoi. Puuston kokonaismäärä oli hieman yli 1500 miljoonaa kuutiometriä.

Tänään tilanne on ihan toinen. Vuotuinen lisäkasvu on jo 110 miljoonaa kuutiometriä ja luku nousee vuosi vuodelta. Nykyisin siis metsät kasvavat lähes kolminkertaisesti 1920-lukuun ja kaksinkertaisesti 1950-lukuun verrattuna. Kasvun ja puuston poistuman ero on vuosittain 30 miljoonaa kuutiometriä ja kokonaispuusto on siten kasvanut 2500 miljoonaan kuutiometriin.

Muutos ei ole tullut ilman metsäalan ja metsänomistajien pitkäjänteistä työtä ja taloudellisia panoksia. Voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että olen itsekin tehnyt metsänhoitotöitä jo yli 60 vuoden ajan. Metsän uudistamiseen olemme käyttäneet kolmessa sukupolvessa ehkä kymmeniä tuhansia euroja. Kaikkiaan metsien hoitoon ja uudistamiseen on Suomessa käytetty 1960-luvun alusta nykyrahassa mitattuna noin 16 miljardia euroa. Metsänomistajien osuus lähestyy 10 miljardia euroa. Metsänomistajat käyttävät metsänhoitoon ja uudistamiseen vuosittain yli 150 miljoonaa euroa.

Kaiken tämän jälkeen tuntui kuin olisi saanut märästä rätistä päin naamaa tai pahempaakin, kun EU:n teoreetikot – useiden ns. ympäristöihmisten tuella - olivat päättäneet rokottaa, jos suomalaiset hakkaavat metsää enemmän kuin 2000-luvun alkuvuosina. Tämä löisi korvalle niin metsänomistajaa kuin koko kansantaloutta ja myös viime kädessä ympäristönsuojelua.  

Kerrankin suomalaiset mepit Euroopan parlamentissa sekä vastuulliset ministerit hoitivat hyvin tehtävänsä. Niukalla äänten enemmistöllä Euroopan parlamentti äänesti Suomen ajaman kompromissin puolesta. Ehdotus on siis kompromissi, ei paras mahdollinen ja taistelu jatkuu edelleen.

Mielenkiintoista ja samalla selkeyttävää oli, että Suomen 13 edustajasta Euroopan parlamentissa neljä äänestivät Suomen esitystä vastaan. Heistä äänekkäimmät olivat vihreiden Heidi Hautala säestäjänään kokoomuksen Sirpa Pietikäinen. Yllättävää oli, että myös vasemmistoliiton Merja Kyllönen ja perusuomalaisten Pirkko Ruohonen-Lerner äänestivät myös vastaan. Kun perussuomalaiset vielä Timo Soinin ja työmies Matti Puttosen aikaan olivat työmiestenkin asialla, niin nykyinen perussuomalaisten ryhmä ei ole sitä ainakaan kokonaisuudessaan.

Hyvää tässä tietysti on se, että henkilöt ja puolueet tulevat esiin. Voi politikoimatta sanoa, että tulos olisi ollut Suomen talouden kannalta katastrofi, jos vihreät olisivat olleet nyt hallituksessa puhumattakaan, että vihreillä olisi ollut vastuuministeri. Tällöin ei olisi missään tapauksessa saatu edes nykyistä kohtuullista lopputulosta. Siitä on todisteena Durbanin ympäristökokous vuonna 2009, jolloin Ville Niinistö oli ympäristöministeri.

Osa luonnonsuojelujärjestöistä, monet ympäristöalan tieteiden edustajat sekä huomattava osa vihreiden tai vasemmistoliiton poliitikoista väittävät, että hakkuiden noin 15 miljoonan kuutiometrin lisäys vuodessa, kun nykyiset hakkuut ovat hieman yli 60 miljoonaa kuutiometriä, ja kuten todettiin, lisäkasvu kiihtyy vauhdilla, on katastrofi metsien hiilinielun kehityksen kannalta.

Olenkin ymmärtänyt, että äärivihreille ja luonnonsuojelijoille ihannemetsä - tai koko maaseutu - on erämaa tai aarnimetsä. Tällaisten alueiden osalta käsitys hiilinieluista on jotenkin väärä. Erämaat ja vanhat aarnimetsät eivät kai juuri enää sido lisää hiiltä. Vanhaa metsää lahoaa, eli vapauttaa hiiltä, samaa tahtia kuin mahdollisesti uutta sitoutuu. Jos metsäluonnon annetaan olla rauhassa, vanhat, lahoavat metsät palavat ajoittain, jolloin lähes koko hiilivarasto vapautuu ilmaan. Mikä metsien maksimaalinen hiilimäärä voisi olla, sitä en tiedä?

Kansantalouden ja samalla elintason kannalta museoiva metsäpolitiikka on tuhoisaa. Taloudellisen hyvinvoinnin ylläpitämisestä tuskin voidaan puhua, jos runsainta luonnonvaraa ei voida kohtuudella hyödyntää. On erittäin ristiriitaista, että samat henkilöt, jotka haluavat estää puuston lisäkasvun käytön, jyrkästi vastustavat leikkauksia esimerkiksi koulutuksesta. On vaikea nähdä, mistä korvaavat valtion tai kuntien verotulot voisivat tulla, jos runsainta luonnonvaraa tai siihen liittyvää osaamista ei voida käyttää.

Jos ja kun Suomen metsistä halutaan saada kansantaloudellista hyötyä sekä myös ekologisesti kestäviä tuotteita, joista kirjoituksen alussa puhuttiin, tarvitaan metsäalalla suuria investointeja. Kuituja ja kemikaaleja ei saada käyttöön, jos niiden jalostukseen ei kannata investoida. Biotuotetehtaiden investoinnit ovat miljardiluokkaa, kuten vasta valmistunut Äänekosken tehdas osoittaa. Epävarmuus alan tulevaisuutta kohtaan, joka oli jo syntymässä EU-lainsäädännön kiemuroiden vuoksi, oli vetää ”maton alta” uusilta kehittämisinvestoinneilta. On naivia olettaa, että uudet tuotteet syntyvät tai saavat ainakaan merkittävän mittaluokan tuotantoa, jos epävarmuus tuotantomahdollisuuksista on suuri.

Toinen harha koskee metsäluonnon monimuotoisuutta. Jo nyt laskentaperusteista riippuen Suomen metsäalasta on 12 – 17 prosenttia suojeltua. Hakkuun kohteena olevissa talousmetsissäkin noudatetaan periaatteita, jotka ottavat monimuotoisuuden huomioon. Samaan aikaan tiedetään , että metsänomistajien ikä- ja sosioekonomisen rakenteen sekä asuinpaikan muutokset  johtavan yhä enemmän siihen, etteivät kaikki metsänomistajat edes tarjoa puuta myyntiin. Kaikki eivät tarvitse metsästä saatavia tuloja menojen katteeksi tai kotitalouksien investointien rahoittamiseen. Kaiken kaikkiaan viidennes tai aikaa myöten jopa neljännes metsätalousmaasta jää aktiivisten talousmetsien ulkopuolelle.

Jo edellä mainittujen rakenteellisten seikkojen vuoksi ei Suomessa edes ajatella päästävän metsien käytössä tasolle, jossa vuotuisesta lisäkasvusta saataisiin yli 80 prosenttia käyttöön.  

Yksityiskohtana monimuotoisuuden katoamisessa pidetään lahopuun vähäisyyttä. Kasvi- ja eläinlajit, jotka tarvitsevat lahopuuta, ovat siis katoamassa. Tämäkään väite ei pidä pitkän päälle paikkaansa. Jo nyt metsänkäytössä otetaan huomioon lahopuun säästäminen. Vielä suurempi tekijä tulee jo lähivuosina olemaan ilmastonmuutos. Jokainen metsänomistaja tietää, että kaatuvaa puuta tulee ilmaston ääri-ilmiöiden vuoksi vuosi vuodelta enemmän. Nykyisin on lähes mahdotonta korjata yksittäisiä kaatuneita puita. Ne jäävät lahomaan metsäluontoon.

Oma lukunsa on vahvistuva mielipide, ettei esteettisistä syistä hyväksytä päätehakkuiden aiheuttamaa muutosta maisemassa. On selvää, että metsämaisema muuttuu, kun vanhat puut kaadetaan ja uudet istutetaan tilalle.  Vanhalla metsällä on epäilemättä ainutlaatuista esteettistä arvoa. Niinpä voidaan hyvin harjoittaa metsän käsittelyn monimuotoisuutta ottamalla huomioon tämäkin näkökohta hakkuita suunniteltaessa. Vanhaa kuusimetsää ei kyllä kunnolla pysty uudistamaan ilman päätehakkuuta. Maiseman esteettinen ongelma kestää sinänsä vain muutaman vuoden, koska nuori, vahvasti kasvava metsä pitää sisällään myös esteettisiä arvoja, vaikka toisenlaisia. Kauneus on tässäkin katsojan silmässä.  

Suomessa lienee 600 – 700 000 metsänomistajaa. Intressit varmasti jakautuvat, mutta on hyvä tietää ja panna merkille, ketkä henkilöt tai mitkä poliittiset tahot oikeasti pitävät heidän puoliaan. Varmasti voi jo sanoa, että metsänomistajat ovat sekä taloudellisesti että metsien hoidon ja metsien käsittelyn suhteen kantaneet valtavan korren sekä Suomen talouden että koko ihmiskunnan ilmastotalkoiden hyväksi. Kaikki vaikuttajatahot eivät halua tätä tunnustaa eikä ottaa huomioon.  Euroopan unionin hiilinieluprosessi selkeytti tässä suhteessa eri henkilöiden ja tahojen roolia sekä viime käden pyrkimyksiä.

Samat tahot, jotka vastustivat Suomen ajamaa kompromissia, pitävät yleensä tärkeänä kestävää kehitystä. Kestävä kehitys, siten kuin se YK:ssa ja maailmanlaajuisesti ymmärretään, koostuu kolmesta komponentista, ekologisesta, sosiaalisesta ja taloudellisesta kestävyydestä. Kestävässä kehityksessä halutaan ottaa huomioon erityisesti kestävyys ylisukupolvisuuden suhteen. Jätetään paremmat mahdollisuudet ja olosuhteet seuraaville sukupolville. Siihenhän Suomen metsätaloudessa on jo pitkään pyritty. Samalla, kun estetään metsien hävittäminen, pyritään tukemaan myös ihmisyhteisöjen toimeentuloa ja olosuhteita. Tähän kestävyyteen sopii hyvin metsien ja yleensä luonnon monimuotoisuuden korostaminen.  

Tämä blogikirjoitus on poikkeuksellisen pitkä. Olen pitänyt tavoitteena noin kahden liuskan juttuja. Tarkasteltu asia on niin suuren mittaluokan asia, ettei tämä normaalia pidempikään kirjoitus voi kattaa kuin osan asian vaatimista näkökohdista. 

Hyvän kierre

Keväällä 2015 oli menossa eduskuntavaalien vaalikiertue. Olin Jämsänniemen mökillä käymässä ja huomasin lehdestä, että Vitikkalan koululla oli Suomen keskustan vaalitilaisuus. Paikalla olivat puoluesihteeri Timo Laaninen ja kansanedustaja Anne Kalmari. Keskustelun ytimessä oli Suomen talouden kuntoon saattaminen.

Vuosien 2008 ja 2009 talouskriisin, jonka alkusyy oli Yhdysvaltojen finanssisektorin romahduksessa, jälkeen tapahtui lyhytaikainen toipuminen, mutta jo vuodesta 2011 alkaen Suomen talous oli joutunut alakierteeseen, mikä johti talouden jatkuvaan supistumiseen. Tuotannon määrä, eli Suomen bruttokansantuote painui alle vuoden 2006 tason. Oltiin siis eletty entiselle ekonomistille käsittämättömät kymmenen vuotta ilman talouden kasvua. Kuitenkin samaan aikaan suuret ikäluokat jäivät eläkkeelle ja muutenkin sosiaaliturva vaati lisää varoja, koska se oli aikanaan rakennettu vähintään kahden (2 %) prosentin vuotuisen talouskasvun varaan. Vuonna 2015 bruttokansantuote oli siten jo lähes 20 prosenttia oletettua pienempi. Syntymässä oli lähes 10 miljardin euron aukko valtion tuloissa ja menoissa.

Kataisen kuuden puolueen hallitus vastasi valtion verotulojen vajaukseen lainanoton ohella ennen muuta veroja korottamalla ja kuntien valtionapuja pienentämällä, mikä taas johti kunnissa leikkaustarpeisiin ja verojen korotuspaineisiin. Yrityksille annetut verohelpotukset eivät riittäneet kääntämään kehitystä.

Käytin tuossa Suomen keskustan tilaisuudessa puheenvuoron, missä toin esiin, että Suomessa ja Suomen taloudessa on päästävä eroon apatiasta ja aneemisesta supistumiskierteestä. Taloudessa on saatava aikaan hyvän kierre. 

Niin kuin hyvin tiedetään, taloudellinenkin toimeliaisuus on suurelta osin myös psykologiaa. Kansantalouden tutkijat ovat jo vuosikymmeniä korostaneet odotusten merkitystä. Kansantaloudessakin odotukset joko hyvästä tai vaihtoehtoisesti negatiivisesta tulevaisuudesta kertautuvat, akkumuloituvat hyvän tai pahan kierteenä. Kun tulevaisuuteen uskotaan, uskalletaan ottaa riskejä, joita tuntematon tulevaisuus pitää sisällään. Näkijöitä lukuun ottamatta tulevaisuus on aina tuntematon tai yllätyksellinen. Mutta taloudessakin osittain pätee sananlaskun neuvo: ”Usko siirtää vuoria.”

Pelkän uskon tai ruusuisten odotusten varassa ei voi kuitenkaan sivuuttaa tosiasioita. Maailmantalouden kriisi ja Suomen viennin heikko menekki, joka johtui sekä viennin rakenteesta että menetetystä hintakilpailukyvystä, johti viennin romahtamiseen. Suomen työllisyys ja tulonmuodostus ovat merkittävästi riippuvaisia viennin menestyksestä, joten tältäkin osin talous joutui kurimukseen. Vasta vuosien 2016 ja 2017 aikana vienti on alkanut selkeästi elpyä.

Lähde: Findikaattori

Juha Sipilän hallitus on osaltaan tehnyt hartiavoimin töitä palauttaakseen luottamuksen Suomen talouteen. Siihen on tarvittu tietysti muidenkin osallistumista, erityisesti merkittävien yritysten. Esimerkkeinä mainittakoon Äänekosken biotuotetehdas, Turun telakka, Uudenkaupungin autotehdas, Terrafamen kaivos sekä viimeisenä Nordean pääkonttorin siirto Suomeen. Yhdessä työmarkkinajärjestöjen maltillisen palkkaratkaisujen kanssa toiminta ja toimenpiteet ovat luoneet talouteen vakautta ja ennustettavuutta. Usko palautuu.

Kiinnostavin seikka on nähtävissä kuluttajien luottamusindikaattoreissa. Suomen talouden saneeraus – kun velkaantumista on ollut pakko supistaa - on merkinnyt monia ikäviä päätöksiä eri ihmisryhmien kannalta. Saavutettuja etuja on jouduttu leikkaamaan. Usein säästötoimet koskevat kipeimmin niihin ryhmiin, jotka saavat toimeentulonsa yhteiskunnan tuella tai julkisen sektorin, valtion ja kuntien, maksamista palkoista. Valtiontalouden tervehdyttämisessä joudutaan leikkauksia kohdentamaan näihin menoihin, vaikka tulotaso olisi jo ennestään suhteellisen alhainen. Samalla on leikattu menoja myös tulevaisuuteen tähtääviltä toiminoilta ja hankkeilta, eli koulutuksesta ja tutkimuksesta.

Harjoitetun politiikan arvostelu on ollut armotonta. Varsinkin oppositio, etenkin vihreistä vasemmistoon, on uskollisesti toistanut sitä mitä ei olisi saanut leikata. Lopullista totuutta siitä, onko lopputulos oikeudenmukainen, ei tietysti helpolla voi osoittaa. Jos koulutuksesta ei leikattaisi, pitäisikö eläkeläisten osuutta nostaa? Tähän ei kritiikki vastaa.

Leikkauskritiikin ohella pitää media uskollisesti yllä mielikuvaa, etteivät talouden ja sosiaalipolitiikan uudistuksetkaan onnistu. SOTEsta ei median mukaan voi mitenkään tulla onnistunutta. Uudistus on niin valtava, ettei lienekään mahdollista, että se kerralla ”menisi putkeen”. Korjausliikkeitä joudutaan tekemään pitkälle 2020-luvulle. Muutos on kuitenkin välttämätön.

Media- ynnä muun kohun rinnalla on yllättävää, että kuluttajien luottamus Suomen talouden kehitykseen on noussut melkein historialliseen huippuunsa. Ihmisillä lienee kaiken kohun keskellä jokin selittämätön taju siitä, missä mennään.

Lähde: Findikaattori

Kuluttajien luottamuksen nousu Suomen talouteen on oheisen kuvan mukaan paljon suurempi kuin oman taloutensa kehitykseen. Oma talous tunnetaan tietysti paremmin. Luottamus Suomen talouteen perustuu käsitykseen siitä, mitä muuten on tapahtunut, sekä harjoitetusta politiikasta. Merkitystä on mm. sillä, että työllisyys on kohentunut noin 50 000 työpaikalla, kun työllisyys edellisen hallituksen aikana aleni 100 000 työpaikkaa. Matkaa menetysten korjaamisen tietysti vielä on.

Mielenkiintoinen loppukaneetti aikaansaadulle hyvän kierteelle on keskustelu siitä, kenen ansiota alkanut talousnousu on. Monet asiantuntijat viittaavat siihen, että maailmalla on menossa talouden nousukausi. Se tosin on jatkunut jo kohta kahdeksan vuotta. Eduskunnan oppositiosta on tuotu esille, että käänne on itse asiassa edellisten hallitusten ansiota. Tätä keskustelua voi kommentoida vain viittaamalla monivuotisen valtiovarainmisterin Ahti Pekkalan siteeraamaan sananlaskuun: ” Aina on oksan ottajia, kun (jos) on kuusen kaatajia.”