Suomi täyttää 100 vuotta. Suomen
valtiollinen itsenäisyys alkoi virallisesti joulukuun 6. vuonna 1917, jolloin
eduskunta hyväksyi julistuksen maan itsenäisyydestä. Eduskunnan päätös ei ollut
kuitenkaan yksimielinen. Julistus hyväksyttiin äänin 100 – 88. Sosialidemokraatit
äänestivät sen hyväksymistä vastaan. Heillä oli ehkä eri käsitys ratkaisusta tai
muodosta, millä kansallista itsemääräämisvaltaa olisi lisätty. Tämä ristiriita
oli osa prosessia, joka johti myös kansalaissotaan tammikuun lopulla 2018.
Suomen itsenäisyystaival alkoi
toisaalta onnellisten tähtien alla. Suomi oli 1900-luvun alussa monin tavoin
valmis itsenäiseksi kansakunnaksi ja valtioksi. Oli niitäkin ääniä - ainakin maailmalla,
jotka totesivat, etteivät suomalaiset ole kypsiä valtiolliseen itsenäisyyteen.
Nämä tahot olivat väärässä.
Suomi ja suomalaiset olivat hyvin
valmistautuneita. Pitkä Ruotsinvallan aika oli vakiinnuttanut oikeusvaltion
periaatteet ja muodot. Luterilainen kirkko, joka uskonto tuli vallitsevaksi Ruotsinvallan
vaikutuksesta myös Suomeen, johti kirjakielen syntyyn ja kansanopetuksen
vakiintumiseen. Lukkarin koulu oli tuttu jo ennen Aleksis Kiven Seitsemää
veljestä.
Kun Suomi eurooppalaisen
valtapolitiikan tuloksena irrotettiin emä-Ruotsista, alkoi kehitys
kansakunnaksi kansakuntien joukkoon. Suomi ei suinkaan ollut vielä valmis
kansakunnaksi, kun tsaari Aleksanteri I tätä juhlallisesti vakuutti Porvoon
valtiopäivillä vuonna 1809. Valtiopäivillä aloitettiinkin Suomeen soveltuvien
hallintomuotojen rakentaminen. Keisari oli jo ennakolta hyväksynyt, että
Ruotsinvallan aikaiset lait pidetään voimassa.
Suomalaisen kansakunnan ja itsenäisen
valtiollisen pohjan rakentaminen oli pitkä ja määrätietoinen prosessi. On tosin
enää vaikea sanoa, miten itsenäisyys hahmottui 1800-luvun voimahahmojen, J. l.
Runebergin, Elias Lönnrothin, J.W. Snellmanin, Sakari Topeliuksen tai muiden
kulttuurihenkilöiden mielissä. Henkisiä ja käytännöllisiä aineksia menestyvälle
kansakunnalle luotiin kuitenkin tietoisesti. Lainsäädännöllisesti oli suuri
läpimurto, kun suomen kieli hyväksyttiin viralliseksi kieleksi vuonna 1863.
Kun nyt kysytään mikä on
suomalaisuuden ydin tai suomalaisen ihmisen identiteetti, suomen kieli nousee
ensimmäiseksi esille. Myös ruotsin kieli on edelleen osa suomalaista
identiteettiä.
Kielellisen identiteetin
vahvistuminen ja kaikkinainen suomalaisen kulttuurin kehitys saivat uutta
vauhtia, kun 1800-luvun puolivälin jälkeen luotiin kansakoululaitos. Uno Cygnaeus laati senaatin pyynnöstä silloisissa oloissa vallankumouksellisen ehdotuksen Suomen kansakoulutoimesta. Sen mukaan kansakoulusta tulisi kaikille yhteiskuntaluokille ja molemmille sukupuolille yhteinen koulu, jossa opetettaisiin sekä teoreettisia että käytännöllisiä aineita. Hän haki koululle mallia mm. Saksasta ja Sveitsistä sekä Skandinaviasta.
Yleisellä kansakoululaitoksella oli
arvaamattoman suuri vaikutus ihmisten kehitys- ja toimintamahdollisuuksiin.
1800-luvun lopulla levisi vapaa kansalaisjärjestötoiminta ja -aktiviteetti
kaikille elämänaloille. Nämä tekijät loivat perustan myös valtiollisen
toiminnan kehitysmahdollisuuksille.
1800-luvun viime vuosikymmenet
synnyttivät myös henkisen nosteen, jonka merkitystä ei voi ylikorostaa, taiteen
Kultakauden. Jos kirjallisuus ja myös erityisesti Snellmanin toimesta korostettu
kansallisuusaate olivat jo valmistaneet kansakuntaa, kuvataiteet ja erityisesti
musiikki voimistivat suomalaista identiteettiä ja suomalaisten omanarvontuntoa.
Jean Sibeliuksen säveltämä Finlandia (1899), jonka V.A. Koskenniemen sanoitti uudelleen talvisodan vuonna 1940, elähdyttää
suomalaisia tänäkin päivänä. ”Oi nouse, Suomi, näytit maailmalle…” Tänäkin
päivänä haluamme näyttää maailmalle – ja itsellemme.
Valtiollinen kehitys sai sysäyksen
Venäjän politiikan käänteistä vuosisadan lopulla. Vuonna 1899 alkoivat
venäläistämistoimet myös Suomessa. Se synnytti vastarintaa. Oma erityinen piirteensä vastatoimissa oli kansalaisadressi tsaari Nikolai II:lle. Adressiin kerättiin 522 931 allekirjoitusta. Joka viides suomalainen kirjoitti nimensä.
Vuosien 1904 ja 1905 heikko menestys
Japanin sodassa johti puolestaan lakkoliikkeisiin koko valtakunnassa ja
vaatimuksiin tsaarin yksivallan korvaamisesta perustuslaillisella monarkialla.
Suomessa seurauksena oli muutos säätyvaltiopäiviltä maailman
edistyksellisimpään vaalijärjestelmään vuonna 1906, ja siten eduskuntaan vuonna
1907.
Suomi päätyi ensimmäisen
maailmansodan ja Venäjän vallankumousten seurauksena sekä maan omien
kansalaisten aktiivisuuden tuloksena itsenäisyysprosessiin, joka johti
itsenäisyysjulistukseen 6.12. 1917, jonka 100-vuotispäivää parhaillaan
vietetään.
Näin on kerrottu lyhyesti suomalaisen
kansankulttuurin ja poliittisen historian vaiheet, joiden tuloksena Suomi oli
valmis itsenäiseksi kansakunnaksi. Kuten tiedämme, kivuttomasti tai ilman
määrätietoista työtä muutos ei tapahtunut.
Nyt sadan vuoden jälkeen tarkasteltuna,
kehitys on kuitenkin ollut huikea. Määrätietoisesta ja hyvästä
valmistautumisesta sekä laajasta kansansivistyksestä huolimatta kehitys ei suinkaan
ollut itsestään selvyys. Eurooppalaisittain Suomi oli lähtökohdiltaan vielä
viime vuosisadan alussa köyhä maa.
Riitta Hjerppe toteaa Kasvun
vuosisata kirjassaan (2007) seuraavasti: ” Suomen bruttokansantuote henkeä
kohden oli l870-luvulla noin 40% jäljessä länsieurooppalaista keskitasoa. Suomi
oli köyhä maa, sillä länsieurooppalainen keskitasokin oli nykypäivän
mittapuiden mukaan alhainen. Toisaalta sen ajan rikkaimmassa maassa,
Englannissa tulotaso oli keskimäärin miltei kolminkertainen Suomeen verrattuna.
Ero Ruotsiin oli arviolta neljännes tai ajassa kasvunopeuden huomioon ottaen 30
vuotta.”
Riitta Hjerppen tutkimuksen
perusteella voi sanoa, että kehitys Suomessa suhteessa silloisiin
edistyneimpiin länsimaihin on ollut menestys. Viime vuosikymmenien takapakeista
(1990-luvun lama ja 2010-luvun pitkä taantuma) huolimatta suomalaisten elintaso
on parinkymmenen rikkaimman maan joukossa maailmassa. Lähes kaikilla muilla
mittareilla alkaen demokratiasta, tasa-arvokysymyksistä, koulutuksesta, aina
innovaatiokykyyn ja ympäristökysymysten hoitoon saakka, Suomi kuuluu muiden
pohjoismaiden tavoin maailman kärkikymmenikköön, usein ihan terävimpään
kärkeen, kun maapallon maita verrataan toisiinsa.
Luettelo on niin pitkä, ettei sitä ole
mahdollista tässä toistaa. Ehkä hauskin vertailu kannattaa mainita. Suomi on
ollut jo peräkkäisinä vuosina maailman vähiten epäonnistunut maa. Tämä vertailu
sopii hyvin suomalaiseen mentaliteettiin. Emme halua tai uskalla epäonnistua,
mutta emme myöskään rehentele saavutuksillamme. Löydämme saavutuksistammekin aina
jotakin puutetta tai moitittavaa.
Suomen ja suomalaisuuden paras
puolestapuhuja, kanadalainen Andre Noel Chaker kiteytti suomalaisen
menestystarinan puhuessaan kansainväliselle yleisölle kolmeen ydintekijään:
Openness
Entrepreneurship
Courage.
Suomalainen ei heti ensimmäisenä
olisi osannut valita näitä käsitteitä ja arvoja, mutta puhujalla oli hyvät
perustelut. En kuitenkaan ryhdy niitä toistamaan, koska se veisi liikaa tilaa.
Keskeisiksi johtopäätöksiksi hän nosti menestyksen takaajina sosiaalisen
liikkuvuuden sekä keskinäisen luottamuksen.
Olin aikanaan usean vuoden ajan jäsenenä
eri neuvottelukunnissa pohtimassa ja luotaamassa Suomen harjoittamaa
kehitysyhteistyötä. Avainkysymys usein oli, mitä kehitysavussa pitää painottaa
ja miten toteuttaa sitä käytännön tasolla. Toimintaympäristö maapallon
nykyisissä köyhissä maissa on monin tavoin erilainen kuin täällä vauraassa pohjolassa.
Onko meillä oikeasti annettavaa?
Suomen taholta selvitettiin myös sitä,
mitä vastaanottajamaat meiltä haluavat – tietysti määrärahojen lisäksi.
Yllättäen kehitysmaiden asiantuntijoiden ja päättäjien taholta tuli usein toivomus:
”Kertokaa meille, miten Suomi nousi köyhästä maasta menestystarinaksi.” Kysyjät
tiedostivat, että Suomi oli aikanaan Euroopan köyhä, yhden raaka-aineen,
puutavaran, viennistä riippuvainen maa. Lisäksi se oli kuulunut vuosisatoja
Ruotsiin ja yli vuosisadan Venäjään. Samastumiskohteita löytyi helposti.
Meidän suomalaisten on syytä arvostaa
tätä kansallista ihmettä ja kertoa siitä tarvittaessa muillekin. Menestys ei
ole kuitenkaan pysyvä etu. Sen lisäksi, että arvostamme edellisten ja omankin
sukupolvemme saavutuksia, tulee pitää huolta siitä, että kaikki nykysuomalaiset
voivat pysyä mukana kehityksessä - myös alueellisesti tasapuolisesti. Mikään
taho ei ole etuoikeutettu. Vain näin säilyy luottamus eri ihmisryhmien välillä.
Avoimuus,yritteliäisyys ja rohkeus...mielenkiintoista, että kanadalainen luonnehtii näin meitä.
VastaaPoistaVarmasti vinha perä kun ajattelen.