Savusaunan auvossa

Muutama vuosi sitten kuulin radiosta ohjelman, missä saunaekspertti kertoi laatimastaan saunomisen hyvyyden luokituksesta. Hän oli laatinut viisiportaisen laadullisen asteikon, millä arvioida saunomiskokemuksen nautintoa. En valitettavasti muista asteikosta kuin neljä porrasta. Ne olivat huonommasta päästä lähtien nuiva, käypä, oiva ja auvo. Näilläkin kyllä pärjää, koska ainakaan minä en joudu kokemaan useinkaan saunaa, joka olisi huonompi kuin käypä. Ehkä muutama kerta on tullut saunotuksi saunassa, jonka aikaansaamaa tunnetta voi kuvata sanalla nuiva.

Mieluimmin muistelee saunakertoja, joiden muistikuva on joko oiva tai peräti auvo. Onneksi saan kokea saunomista asteikon tässä päässä omassa mökkirannassa. Sen mahdollistaa tänä kesänä 20 vuoden ikään tuleva savusauna.

Vaherin saunan hankkiminen ja rakentaminen oli oma mainio tarinansa. Olimme usean kesän ajan saunoneet kerran kesässä naapurimme Jänttien ikivanhassa savusaunassa. Meillä miehillä saunassa käynti venähti yleensä pariin tuntiin, koska leppeässä löylyssä oli mukava istuskella ja samalla käydä maailman asiat läpi tähtitieteestä kalan perkuuseen. Toistelin aina, että olisipa itselläkin tällainen sauna.    

Haave lähti toteutumaan talvella 1994, kun naapurimaatalon vanha isäntä Timo sanoi, että nyt pannaan projekti käyntiin. Hän sanoi ottavansa seinähirsiksi tulevat puut metsästä, jos sinä (eli minä) piirrät mallin. Niinpä hankin Saunaseuran saunalta Risto Vuolle-Apialan toimittaman omakustanteen Suomen savusaunoista. Piirsin keskisuomalaista ja savolaista savusaunatyyppiä yhdistelemällä oman mallini. Rakennuksen mittasuhteet kävin hakemassa Seurasaaren vanhoista museorakennuksista. Kun rakentajat tulkitsivat ruutupaperipiirrostani hieman eri lailla kuin olin tarkoittanut, saunasta tuli jyrkkäkattoisempi, kirkkomaisempi.

Savusaunan sydän on kiuas. Kiukaaksi valitsin Aitokiukaan kehittäjän savusaunamallin. Sen etuna on, että vetämällä kansi kuumennettujen kivien päälle, sauna pysyy kylpykunnossa kymmenenkin tuntia. Niinpä lämmitin sen aamupäivällä ja saunaan menimme illansuussa.

Kuluneiden parinkymmenen vuoden aikana olemme saunoneet noin 400 kertaa. Nyt kiuas on jo  vaiheessa, että se vaatisi kunnostusta. Kivethän lämmitetään punahehkuisiksi ja lämmityksen loppuvaiheessa päällimmäisten kivien yläpuolella palaa sininen liekki, joka polttaa viimeisetkin nokihiukkaset, jotka voisivat aiheuttaa ns. tikua silmiin. Lämpötila nousee kivien päällä 700 – 800 asteeseen, joten kiuas on kovilla. Vähitellen sen rakenteet antavat hieman periksi eivätkä ominaisuudet säily ihan parhaimmillaan.

Parhaimmillaan mökin savusaunakokemus on ollut ehdottomasti auvo. Vieläkin löylyt ovat varsin oivia, vaikka ehkä jotakin kohennusta voisi miettiä.

Mikä sitten tekee saunomisesta savusaunassa auvoisen kokemuksen? Savusaunassa istut korkealla lauteella mustien seinien ja nokimustan katon luodessa tummahämyisen hämärän. Hämärää valaisee vain pienestä ruutuikkunasta tuleva ilta-auringon valo. Ikkunan yläosa on sekin nokeentunut lämmityssavun kohotessa kiukaan pinnasta seiniä pitkin lakeiseen ja siitä ulos.  Kun avaat takaseinällä olevan räppänän saunomisen aikana, siitä sisään tuleva valokeila valaisee saunan ilmassa olevat hienot noki- yms. pölyhiukkaset. Tunnelma ja atmosfääri on ainutlaatuinen.

Istuessasi lauteiden hämärässä keskityt itseesi ja ajatuksiisi. Hyväilevä löyly sihahtavilta kiviltä nostaa vähitellen hien ihon pintaan. Ensin joutuu ehkä hetken odottamaan, ennen kuin hiki kohoaa pintaan. Se ihan kuin salaa lämmittää ja kastelee ihon. Tunnelma on hyvin meditoiva, eikä kaipaa välttämättä keskustelua muuta kuin omien ajatuksien kanssa.

Keskustelulle on paras hetki istahtaminen uinnin ja parin löylykerran jälkeen saunan kupeelle, missä pyyhkeeseen kääriytyneenä voi maistella virvoitusjuomaa ja pohtia maailman ja maailmankaikkeuden tilaa. Yksinkin istuen hetki on melkein pyhä. Edessä on ilta-auringon säteiden sävyttämä järven pinta ja järven selän takana tummuva sankan metsä raja. Leikillisesti olenkin sanonut, että hetki on ikääntyvän miehen kliimaksi.

Lähes jokaiseen paratiisiin kuuluu kuitenkin käärme. Omaan saunaidylliini tämä käärme alkoi hiipiä pari vuotta sitten maakuntakaavan muodossa. Saunan seinustalta avautuvaan maisemaan on kaavaehdotuksessa merkitty 36 tuulimyllyn paikkaa. Nykyiset myllyt nousevat 200 metriin. Lähin paikka on suoraan edessä järven toisella puolella noin 600 metrin päässä. Tällä hetkellä Suomessa on tuulimyllyjen rakentamisessa todellinen kiihko meneillään. Se johtuu ruhtinaallisesta yhteiskunnan tuesta, jonka ansiosta myllyistä on tulossa omistajilleen rahasampoja.

Vaikka vastapäätä ei ehkä koskaan oikeasti rakennettaisi tuulimyllyjä, tietoisuus niiden tulon mahdollisuudesta on jo muuttanut tunnelman. En voi koskaan enää täysin siemauksin nauttia savusaunan auvosta ajattelematta että entä jos.

Ps. Alkava kesäaika näyttää taas tuovan ruhtinaallisesti fyysistä ja ajatuksellista työtä metsän ja rakentamisen parissa niin, että näyttää järkevältä pitää pieni tauko muissa henkisissä ponnisteluissa. Ei niin etteikö asioiden pohtiminen ja jäsentely olisi edelleenkin hauskaa, mutta tauko kypsyttänee uusia näkökulmia ja teemoja. Oikein antoisaa kesää kaikille mahdollisille lukijoilleni! Palailen palstoille elokuun loppupuolella.

On aikamme kallis

Ympäristöämme hahmottaessamme kolmiulotteinen maailma tuntuu luonnolliselta. Ehkä luonnolliselta tuntuu neljäskin ulottuvuus, aika. Sitä se ei kuitenkaan ole vaan aikaan liittyy paljonkin ihmeellistä, mystistä. Vielä ihmeellisemmältä tuntuu kosmologien pohdiskelema maailmankaikkeus, missä ulottuvuuksia on usein vielä neljää enemmänkin. Sanotaan, että maailmankaikkeutta tutkivien kosmologien hahmottamassa todellisuudessa olisi keskimäärin yksitoista ulottuvuutta. Mitä se sitten oikein tarkoittaneekaan?

Aika sen sijaan meillä on aina käsillä. Etiopialainen ystäväni Simelles Tennaw kirjoitti muutamia vuosia sitten kirjan nimellä Time is for all. Aika kuuluu siis kaikille ja on siinä mielessä demokraattien ja tasapuolinen, että se on sama kullakin hetkellä jokaiselle.

Olemme tottuneet mittaamaan ajan kulua taivaankappaleiden liikkeiden avulla. Maa kiertää auringon tietyssä määrässä päiviä, joiden pituus taas määräytyy maan pyörähdyksestä akselinsa ympäri. Vanhojen kulttuurien ajan mittaamisen ja kalentereiden tärkein erottava tekijä lienee se, onko mittarina käytetty kuun vai auringon liikkeitä.

Ihminen on yrittänyt mitata ajan kulua myös itse kehittämillään välineillä. Meille Sinuhemme lukeneille on tuttua miten vesikello mittaa aikaa. Euroopan luolamaalauskulttuureiden jäljiltä on löydetty jo noin 20 - 30 000 vuoden takaa luuesineitä, joihin on systemaattisesti vedetty viivoja. Emme voi tietenkään tietää, ovatko nämä viivat vedetty mittamaan aikaa vai esimerkiksi laskemaan saatua saalista.  

Kävin toistakymmentä vuotta sitten Amsterdamin reissuillani useamman kerran Rijksmuseumissa katsomassa sekä Rembrandtin Yövartijat -maalausta että esineitä Hollannin kultakaudelta, 1600-luvulta. Esineiden joukossa oli valtava, melkein huoneen kokoinen rakennelma, joka oli kellokoneisto jostakin keskiaikaisesta kirkosta. Monimutkaiset rattaat, punnukset ja köysistöt pitivät kellon viisarit liikkeessä ja kertoivat kyläläisille ajan kulun.  

Nykyiset digitaalikellomme saavat ajan mitan koneistossa olevien kiteiden värähtelystä. Liike merkitsee äärettömän tarkkaa ajan mittausta niin, ettei kellomme juuri jätätä eikä edistä.

Olennaista on, että ajan kokemuksemme ja käsityksemme tulee liikkeestä. Kappaleet, ainehiukkaset, kvantit, fotonit ja mitä kaikkia niitä onkaan liikkuvat jossakin avaruudessa toisiinsa nähden. Koko kosmologinen avaruus, kuten me sen käsitämme, syntyi alkuräjähdyksessä 13,8 miljardia vuota siten. Silloin syntyi aika. Albert Einstein opetti meille, että aikakin on suhteellinen käsite. Se riippuu kappaleiden nopeudesta, liikkeestä toisiinsa nähden.   

Aikaa ja maailman syntyä pohtiessani sähkökemialliset impulssit liikkuvat synapsien kontrollomana, mikä vilkkaammin mikä hitaammin, yhdistellen muistipaikkoja parhaansa mukaan. Jos hyvin käy, siitä syntyy kohtuullinen käsitys ympäröivästä todellisuudesta. Joka tapauksessa, vaikka kuinka vilkasta liikettä saisin aikaan, käsitys on äärimmäisen rajallinen. Se on myös suhteellinen siinä mielessä, että kenenkään muun aivosolut eivät synnytä täsmälleen samaa kokonaishahmoa.

Ajan kuluessa maapallolla on syntynyt ja kehittynyt orgaanisten aineyhdisteiden kokonaisuus joka synnyttää ja ylläpitää itseään, eli elämä. Sekin on liikkeen tulos ja myös uusi ihme. Ihminen on itsetietoisuuden synnyttyä pyrkinyt löytämään vastauksen tämän ihmeen, elämän syntyyn. Monet ovat löytäneetkin vastauksen. Omalta kohdalta tunnustaudun Konrad Lorenzin seuraajaksi. Hän aikanaan kiteytti vanhan sanonnan muotoon: ”Ihmettelen, olen siis olemassa.”

Elämän olemukseen yksilön kannalta kuuluu ajan rajallisuus. Tämän oivaltaminen vie aikansa. Monet, kuten itsekin, oivaltavat aikuistumisen kynnyksellä, ettei meille ole annettu aikaa kuin rajallisesti. Rajan tiedostaminen lienee ihmiselle kautta historian ollut merkittävimpiä, kovimpia juttuja. Aiheen käsittely onkin ollut eri kulttuurien syvintä ydintä.

Koska aikaa on itse kullakin rajallisesti, siitä tulee erittäin arvokas asia – ainakin pitäisi. Jokainen toivoisi elämälleen merkitystä. Siihen pitää kaikilla olla oikeuskin. Jokaisen oikeuteen tuleekin suhtautua kunnioittavasti ja arvoa antaen. Näin ei riittävästi ole.

Ajan kuluessa ja iän karttuessa oppii tietämään, että merkitystä hamutessaan kovin paljon ei voi suoritusten varaan laskea. Moni haluaa kuitenkin itselleen jonkinlaisen muistomerkin. Siinä suhteessa vaihtoehdot ja mahdollisuudet ovat monenlaiset. Tosin muistomerkkien merkityksestä tuleville sukupolville ei voi olla varma.

Omat tavoitteeni alkavat kiteytyä taimikoiden harventamiseen. Taimikoiden paikalla olleet metsät ovat antaneet aikanaan taloudellista tukea perheen toimeentulolle. Raivaussahalla tehtävä raivaus ja vesakoiden poisto antavat tilaa ja valoa uudelle arvopuiden kasvulle. Siisti jälki tuottaa tekijälle mielihyvää. Hoidettu metsä kasvaa paremmin kuin risukkoinen riukumetsä, ja antaa kenties taloudellista arvoa tuleville sukupolville – aikaa myöten.