Netin Wikipedia -tietokirjan mukaan kromfohrländer on hyvin eloisa, herkkä, jämäkkä, hyväluontoinen ja älykäs koira. Ne pitävät leikkimisestä ja pelaamisesta, sekä juoksemisesta. Manda rakastaa uimista. Kromfohrländer on myös hyvin kiintynyt isäntäänsä/emäntäänsä. Se on arka vieraiden ihmisten suhteen, mutta tutustuttuaan siitä tulee elinikäinen ystävä.
Nämä kaikki luonnehdinnat sopivat hyvin myös Mandaan, tähän kromfohrländer -ikäneitoon. Tunnen sen hyvin, koska minulla on tehtävä ja oikeus ulkoiluttaa koiraa arkipäivisin, kun isäntä ja emäntä ovat töissä. Koira ei pystyisi olemaan 9-10 tuntia ilman päivittäistä lenkkiä tarpeilleen.
Näiden lenkkien aikana olen voinut tarkkailla koiran eloa ja käyttäytymistä. Kuten alussa viittaan, sillä on koiraksi jo aika paljon ikää. Ulkonaisesti Manda on muuttunut kuitenkin vuosien mittaan yllättävän vähän. Se on edelleen solakka, melkein laiha, vaikka ruokaa on koko ajan tarjolla. Väri on pysynyt lähes samana. Päässä ja kasvoissa karvoitus kyllä kasvaa ja tuuhenee, ihan kuin vanhan miehen kulmakarvat. Koiran kasvoista näkee, että vanhuus lähenee.
Mikä sitten on koiran ikä? Vanhastaanhan on sanottu, että yksi koiran vuosi vastaa seitsemää vuotta ihmisen iässä. Näin laskien Manda vastaisi siis ihmisen iässä jo 105-110 -vuotiasta. Tämä on tietysti leikkimielistä teoriaa, jota ei pidä ottaa vakavasti. Olenkin lukenut uusia arvioita, joiden mukaan Manda olisi aika lailla ikätoverini (75v).
Monta yhtäläisyyttä huomaankin. Vaikka ulkonainen muutos koirassa on paljon pienempi kuin omassa ikääntymisessä, sen muut muutokset ovat ilmeisiä ja osin tuttuja.
Aikanaan Mandan kuulo oli hyvin tarkka. Jos käytävässä tai oven takana kuului pientäkin epämääräistä rapinaa, Mandan haukkuminen alkoi kuulua sisältä, jopa ennen ovikellon soittoa. Kun minä nyt tulen hakemaan koiraa päivittäiselle lenkille ja avaan oven saamillani avaimilla, Manda ei koskaan hauku. Onkohan sillä jonkinlainen ajan taju – tulen aina suurin piirtein samaan aikaan -, vai tuleeko koiralle tuttu haju ennakolta jo ovenkin läpi?
Nykyisin Manda ei siis juuri enää kuule, joten käytävän oudot äänet eivät enää sitä häiritse. Omakin kuuloni on alkanut tuntuvasti heiketä. Eniten se haittaa kotioloissa, joissa en kuule riittävän hyvin minulle annettuja ohjeita tai esitettyjä toiveita.
Mandan heikentynyt kuulo näkyy joskus jopa niin, että voin tulla sisään ja kävellä nukkuvan koiran viereen ennen kuin se havahtuu tulooni. Myös näkö heikkenee hyvää vauhtia. Päivälenkillä Manda pysähtyy usein kauhuissaan, jos edessäpäin näkyy joku vanha täti vetämässä pyörillä varustettua kauppakassia. Siinä olemuksessa on jotakin pelottavaa, mistä koira ei saa näön tai hajun perusteella selkoa. Itsekin poden silmäsairautta, joka heikentää aikaa myöten näköaistia, joten minun on helppo samaistua.
Koiran tärkein aisti on ilmeisesti hajuaisti. Se onkin seikka, josta Manda nauttii eniten. Jos ei kuule tai ei oikein näe, on hienoa, että ympäristöä voi havainnoida haistelemalla. Tätä meidän päivittäiset lenkkimme ovatkin pääosin. Lyhyin välein täytyy tutkia kaikki ruohonkorret ja kivenkolot. Minulle niiden viestit eivät kerro mitään. Jonkin pylvään tai puun juurella voi epäilemättä nähdä poikakoiran tai ehkä tyttökoirankin jättämän märän jäljen. Lenkkimme ovat siis pysähtelevää kävelyä mättäältä toiselle. Se sopii meille molemmille – olin sanoa ikäihmisille.
Mandassa on ikääntyessään ilmennyt piirre, jonka tunnistan ja joka on harmillinen. Ennen niin valpas koira tuntuu olevan usein ihan kuin ”pihalla”. Se ei aina oikein tiedä missä ollaan tai mitä ollaan tekemässä. Se jää tuijottelemaan tyhjyyteen. Ei kai se ole jonkinlaista koiran dementoitumista? Olenkohan tässäkin ei vain ikätoveri vaan kohtalotoveri? Siitä on syytä olla huolissaan.
Iän karttuessa koirakaan ei välty sairauksilta. Hoikkuudesta huolimatta Mandan lonkkanivelissä on kulumaa, joka aiheuttaa särkyä ja kipeyttää jalkoja. Joskus sen on vaikea astua jommalla kummalla takajalalla. Kyykistyminen tarpeille alkaa olla vaappuvaa. Manda saa päivittäin kipulääkitystä, jottei kipu käy ylivoimaiseksi. Näin elämä on voinut jatkua. Niinhän me ihmisetkin pärjäämme.
Ruuansulatus on myös käynyt herkäksi. Vain jotkut ruoka-aineet kelpaavat eivätkä aiheuta oksennusta tai vatsan löystymistä, mikä johtaa ongelmiin sisätiloissa. Koiralla ei ole sisävessaa.
Koiran – Mandankin - elämässä edessä on jossakin vaiheessa isännän ja emännän päätös, että sairaudet ovat liian rankkoja. Edessä on lempeä piikitys pois elämästä. Se on omistajien vaikea päätös. Onneksi minun ei sitä tarvitse tehdä.
Miten tuo lienee omalla kohdalla. Olisiko eutanasia paras vaihtoehto, jos toivoa ei ole ja tuskat ovat sietämättömät? En osaa vastata. Eihän se ole vielä hyväksyttävääkään. Ehkä asia kypsyy päätöksiin. Onneksi vielä ei tarvitse edes ottaa kantaa. Mutta muutokset ovat itselläkin edessä. Joskus.
Ai niin - hoitotahto on vielä kirjoittamatta.
