Palvelus vai karhunpalvelus kehitysyhteistyölle?

Tuore eläkkeellä olevan suurlähettiläs Matti Kääriäisen kirja, ”Kehitysyhteistyön kirous”, osuu sekä vaikeaan teemaan, että herkkään aikaan. Nämä ensikommentit tulevat sen perusteella, mitä kuulin Matti Kääriäisen haastatteluista radiossa ja aamutelevisiossa. Kirjaa en ole vielä hankkinut enkä siten lukenutkaan.

Kääriäisen näkemykset perustuvat 40 vuoden työuraan Suomen kehitysyhteistyössä. Hänellä jos kellään on siten paljon käytännön kokemusta. Itsekin olen seurannut kehitysyhteistyöpolitiikkaa lähes saman ajan, aina vuodesta 1973 alkaen. Seuraamisella oli hyvät edellytykset, koska olin jäsenenä kehityspolitiikan toimikunnissa 28 vuotta ja sen lisäksi Finnfundin hallintoneuvostossa 10 vuotta. Tapasin näissä toimissa myös Matti Kääriäisen muutaman kerran. Keskustelut olivat aina räväköitä.

Radio- ja tv-haastatteluista jäi mieleen Kääriäisen kommentti, missä hän korosti sitä, että koko kehitysyhteistyöpolitiikka on ajateltava uudelleen. Jotenkin niin, että on jatkettava ”puhtaalta pöydältä”. Tämä tarkoittanee sitä, että koko vanha järjestelmä on purettava ja rakennettava uudelleen. Kärjistyneimmillään ymmärsin, ettei kehitysapua pitäisi antaa ollenkaan vaan tulisi keskittyä maailmantalouden epäkohtien ja kehitysmaiden kannalta sen vääristymien korjaamiseen.

Tähän mennessä saamani informaation perusteella puhujan ja kirjoittajan näkemyksiin ja käsityksiin on vaikea yksityiskohtaisesti ottaa kantaa. Päällimmäisenä mainituista epäonnistuneista esimerkeistä jäi mieleen se, että useimmat niistä olivat kovin vanhoja, itse asiassa ihan Suomen kehitysyhteistyön alkuvaiheilta. Esimerkkeinä olivat kalastusalukset Dar es Salamin satamassa, suomalaiset traktorit ja Valmetin traktoritehdas Afrikassa sekä myös lääketehdas Tansaniassa.

Itse olin aikanaan tekemässä vuosina 1993 – 94 evaluointia Suomen ja Tansanian välisestä kehitysyhteistyöstä edeltäneen vajaan 30 vuoden ajalta. Kohteenamme oli mm. kahdeksan teollista hanketta Tansaniassa. Tosiasia oli, että jokseenkin kaikki olivat menneet eri syistä pieleen. Myös se lääketehdas, jonka Kääriäinen mainitsee.

Vaikka hankkeet menivät nurin, tai kuten tapana on ilmaista Kankkulan kaivoon, myös vaikutuksia syntyi. Tämä tapahtui usein välillisesti. Esimerkiksi Orionin tekniikkaan perustuneella lääketehtaalla ei ollut elämisen edellytyksiä Tansaniassa. Kuitenkin hankkeen seurausvaikutukset ovat olleet upeat. Mukana ollut orionilainen Pentti Keskitalo perusti myöhemmin kahden intialaissyntyisen kenialaisen markkinointiasiantuntijan kanssa lääketehtaan Universal Corporation Nairobin lähelle Keniaan. He käyttivät Orionilta poistettua tekniikkaa ja hankkimaansa osaamista. Finnfund tuki uuden lääkefirman perustamista. Nyt Ucl on suurin Itä-Afrikkalainen lääkeyritys ja kilpailee hyvin Aasiasta tulevan halpatuonnin kanssa. Lääkkeillä on ollut suuri merkitys afrikkalaiselle terveydenhoidolle, ja samalla hankkeella vietiin Afrikkaan teollisen yritystoiminnan osaamista. Kehityksen tiet eivät aina ole suoraviivaisia.

Aika samalla tavalla Matti Kääriäisen käsitykset esimerkiksi maatalouskaupasta ovat jostakin 1980-luvulta. Euroopan unioni on mm. vapauttanut myös maataloutuonnin tulleista ja tuonnin esteistä lähes kaikista Afrikan maista ns. EBA- (eli everything but arms) sopimusten mukaisesti.

Vaatimus siitä, että maailmantalouden rakenteiden ja toimintatapojen tulisi kokonaan muuttua, jotta kehitysmaat pärjäisivät paremmin markkinoilla, on jonkinlaista käsien nostamista ylös. Itse olin hyvin tiivisti 1970-luvulla mukana YK-johtoisessa hankkeessa, missä pyrittiin luomaan niin sanottu Uusi kansainvälinen talousjärjestys, UKTJ.  Siinä hankkeessa oli mukana paljon uskoa tasapuolisempaan tulevaisuuteen. Osalla kehitysmaista oli lisäksi vahva kuristusote länsimaista, koska öljyriippuvuus oli tuolloin suurta ja öljy tuli eräistä kehitysmaista. Uskottiin, että öljyn hinta tulee jatkuvasti nousemaan. Valitettavasti Uudesta kansainvälisestä talousjärjestyksestä ei jäänyt paljon lapsille kerrottavaa.

Maailmantaloudessa on nyt 40 vuoden jälkeen todella uusi järjestys, mutta se perustuu ihan muihin tekijöihin kuin UKTJ:hin. Voimatekijöiksi ovat nousseet Kiina, Intia, Brasilia ja pari tusinaa muuta nopean talouskasvun maata. Voi jopa kärjistetysti sanoa, että parhaillaan kommunistinen Kiina rahoittaa kapitalistisen USA:n talouskasvua.

Maailmantalouden rakenteita ja mekanismeja ei helposti ohjata globaaleilla päätöksillä. Yhdessä asiassa olen kuitenkin Kääriäisen kanssa täysin samaa mieltä. Veroparatiiseista pitäisi päästä yhteisillä päätöksillä eroon. Jokainen tietää, että suurimmalle osalle maita, myös teollisuusmaille kuten Suomelle, veroparatiiseista on valtavasti haittaa – kehitysmaista nyt puhumattakaan.

Kääriäisen esimerkit ja ehkä kommentitkin ovat monin osin vanhentuneita. Kehityspolitiikan ongelma kuitenkin on, että jokainen uusi päättäjäpolvi haluaa tuoda pöydälle oman käsityksensä siitä, mikä on hyvää kehityspolitiikkaa ja mihin sillä pitäisi pyrkiä. Varsinkin idealisteilla on käsitys, että tulokset ovat hyviä, jos vain minun mallini pantaisiin toimeen. Jokainen uusi hallitus tai kehitysministeri mainostaa, että nyt koittaa aivan uusi aika ja saadaan aikaan todellisia tuloksia. Lopputulos on usein poukkoileva politiikka ja paljon sanahelinää, joka ei tarkoita mitään.

Olen Kääriäisen kanssa samaa mieltä siitä, että annetulla rahalla pitää saada tuloksia aikaan. On myös oltava keinot tuloksellisuuden ja vaikuttavuuden arviointiin.

Kääriäisen ulostulo – ehkä se on tarkoitettukin – sattuu kuitenkin hyvin herkkään aikaan. Jokainen suomalainen tietää minkälaisen valtiontalouden ongelman kanssa seuraava hallitus tulee painimaan. Säästötarpeeksi on arvioitu 2,5 – 5 miljardia. Säästötarve on sitä suurempi, mitä heikommaksi talouskasvu Suomessa jää. Jo pääministeri Koivisto pähkäili aikanaan, ettei Suomella pitäisi olla aihetta antaa kehitysapua valtamerten taa omaa velkaansa lisäämällä.

Kun Suomi ajautui edelliseen syvään lamaan 1990-luvun alussa, meillä oli juuri ennen laman alkua käynnistetty keskustelu kehitysavun tuloksellisuudesta. Jopa kehitysyhteistyötä tukevat kävivät keskustelua, minkä tuloksena muodostui mielikuva, että rahat menevät Kankkulan kaivoon. Niinpä lamatalkoissa olikin helppo leikata määrärahat noin 3,5 miljardista markasta 1,5 miljardiin. Oli siinä kehitysyhteistyövirkamiehillä selittämistä vastaanottajille, kun sovitusta rahoituksesta oli leikattava.

Nyt näyttää muodostuvat uudelleen otollinen tilanne kehitysyhteistyön reippaalle leikkaamiselle. Nylkyinen rahoitus lienee noin miljardin luokassa. Kääriäisen ulostulo voi myötävaikuttaa muutaman sadan miljoonan leikkaamiseen. Tämä tarkoittanee käytännössä julkisen kahdenvälisen avun lopettamista. EU-jäsenyyshän edellyttää kenties parinsadan miljoonan vuosittaista kanavoimista EU:n kautta. Multilateraalisista sopimuksista, esim. Maailmapankin rahoituksesta ei kovin helposti myöskään voi tinkiä. Jonkin verran tarvitaan rahoitusta humanitaarisiin tarkoituksiin, mikä on jo velvollisuus muuta ihmiskuntaa kohtaan. Liipaisin on siten herkimmillään kahdenvälisen ja kansalaisjärjestöjen kautta menevän avun osalta.  Vaikea sanoa, oliko tämä Kääriäisen tarkoitus, kun hän puhuu puhtaasta pöydästä, eli perinteisen politiikan lopettamisesta.

Matti Kääriäisellä on osittain näköharha tapahtuneeseen kehitykseen. Esimerkiksi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, joka onkin kehityspolitiikan vaikein mutta tärkein kohdealue, kehitys on mennyt Kääriäisen mukaan väärään suuntaan, äärimmäisestä köyhyydestä kärsivien lukumäärä on kasvanut. Näin onkin käynyt, mutta suurin syy johtuu voimakkaasta väestönkasvusta. Afrikassa elää tällä hetkellä jo yli miljardi ihmistä. Ikärakenteen ja syntyvyyden perusteella Afrikan väkiluku ylittää 2040-luvulla, eli runsaan parinkymmenen vuoden päästä, jo kaksi miljardia. Millään ohjelmalla tai rahamäärällä ei hyvinvointiongelmaa korjata, jos väestönlisäys on näin suurta.

Suhteellisesti tilanne on kuitenkin parantumassa. Esimerkiksi aliravittujen osuus Afrikassa oli parikymmentä vuotta sitten kolmannes väestöstä. Nyt tätä luku on jo alle 25 prosenttia. Jos suhteellinen osuus olisi pysynyt ennallaan, aliravittuja olisi nyt ainakin 100 miljoonaa enemmän, jos kaikki olisivat elossa.

Kaiken kaikkiaan aliravittujen määrä on maailmassa vähentynyt 1990-luvun alusta noin parisataa miljoonaa henkeä. Määrä on edelleenkin liian korkea, noin 800 miljoonaa. Maapallon väkiluku on kuitenkin noussut samaan aikaan 2 miljardia, joten lukumääräisesti pystytään kohtuullisesti ruokkimaan nyt 2,2 miljardia ihmistä enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten.

Aliravituista on FAO:n tilastojen mukaan noin 150 miljoonaa pieniä lapsia. Hyvällä kehityspolitiikalla tämä ongelma voitaisiin parissa kymmenessä vuodessa voittaa. Jos kehitysapu lopetetaan ja ryhdytään hoitamaan vain kansainvälisen talouden pelisääntöjä, niin vanhaa sanontaa käyttäen, ”ennen kurki kuolee kuin suo sulaa”. Toisin sanoen kymmenet, ehkä sadat miljoonat lapset tulevat edelleen kuolemaan heikon ravitsemuksen vuoksi, tai jäävät ainakin kitukasvuisiksi (stunting).

Afrikan kehitysvaihe ja väestönkasvu huomioon ottaen on Euroopan oman, ja myös Suomen, edun mukaista antaa kehitysapua, vaikka muutos näyttäisi liian hitaalta. Paine väestön massamuuttoon Eurooppaan on jo erittäin suuri. Sen hillitsemisen toinen vaihtoehto olisi poliisivoimien ja rajavalvonnan tiukentaminen, sekä kylmä elintasopakolaisten palauttaminen lähtömaihin.

Myöskään Suomi ei voi vetäytyä lintukotoonsa ja sulkea silmät maailman köyhiltä mailta. Ongelmat kiertyvät keskinäisen riippuvuuden maailmassa väistämättä meidänkin rajoillemme. Käytännön kehitysavun toteuttaminen vaatii aina rahoitusta. Jos kehitysrahoitusta nyt reippaasti leikataan – kuten Matti Kääriäisen ulostuloa voi tulkita tai siitä seuraa -, Suomi ilmoittaa vetäytyvänsä globaalista vastuustaan.

 

Lintukoto vai Impivaara?

Lintukoto ja Impivaara ovat käsitteitä, joilla on pitkä historia, mutta joita käytetään edelleen ahkerasti niin arkipuheessa kuin poliittisessa retoriikassakin. Puheissa näillä käsitteillä on hieman erilainen sävy, tai erilainen lähestymiskulma kuten nykyisin voisi sanoa. Lintukoto on jotakin hyvää ja haluttua, jonka olemme ehkä vaarassa menettää. Impivaara, tai ainakin impivaaralaisuus, on jotakin nurkkakuntaisuutta, jota nykyaikaisen ihmisen pitäisi kavahtaa.

Pariisin tuoreen terrori-iskun yhteydessä pääministerimme Aleksander Stubb totesi: ”Suomi ei ole mikään lintukoto.” Voisin kuvitella, vaikka en muistakaan sitaattia, että hän olisi varoittanut esimerkiksi Eduskuntakeskustelun yhteydessä impivaralaisuudesta, eristäytyneisyydestä.  

Kummallakin ahkerasti käytetyllä ja vahvoiksi vertauskuviksi muodostuneilla käsitteillä on mielenkiintoinen tausta ja synty. Lintukoto on hyvin vanhaa perua. Itse asiassa se pohjautuu Itämeren suomalaisten ja myös Siperian kansojen vanhoihin myytteihin, kuten Anna-Leena Siikala on teoksissaan osoittanut. Siikala kirjoittaa laajassa teoksessaan ”Itämerensuomalaisten mytologia”, että lintu- ja nimenomaan vesilintuaiheet ovat keskeisiä monissa uralilaisia kieliä puhuvissa kulttuureissa. Siikalan mukaan ”Suomalaisten Lintukoto on eräs variantti suomalais-ugrilaisten kansojen eteläisestä, muuttolintujen maata koskevasta mielikuvakompleksista.”

Tästä on esimerkkinä kielemme sana Linnunrata, jota monissa länsimaisissa kulttuureissa kutsutaan kreikkalaisen mytologian pohjalta Maitotieksi (Milky Way). Esi-isiemme ajattelun mukaan muuttolinnut, etenkin pyhä lintu joutsen, ja myös hanhet ja vesilinnut, lensivät tähtitaivaan osoittamaa reittiä kauas etelään. Ehkä kaukaiselle taivaanrannan lämpimälle saarelle, missä sijaitsi rauhan ja onnen maa.

Lintukoto-sanaa käytti myös kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi pääteoksessaan Seitsemän veljestä. Kirjassa Juhani toteaa:

                                                          ”Tehkäämme, veljet ankara liitto ja heittäkäämme
                                                          synnit, eljet, kaikki viha ja riita ja vaino täällä lintukodossa."

Vielä paljon käytetympi ja terävämpi on Kiven lanseeraama nimi ja käsite Impivaara. Se on ollut vuosikymmenten ajan elävää kansanperinnettä ja käyttökelpoista sanavarastoa etenkin politiikassa. Seitsemässä veljeksessä Impivaara oli vuori, minkä kupeelle veljekset muuttivat ja rakensivat kodin, kun he joutuivat ristiriitaan yhteiskunnan vaatimusten, etenkin lukutaidon hankkimisen kanssa. Nimensä vuori oli saanut Kiven kirjassa tarinasta, jonka Aapo kertoi veljilleen, eli vuoren onkaloon suljetusta kalveasta immestä.

Sana impi tarkoittaa Suomen kielessä neitsyyttä, puhtautta ja koskemattomuutta. Impi on ollut muinaisuomalaisille rakkauden ja seksuaalisuuden jumalatar.

Impivaaraan veljekset vetäytyivät sen jälkeen, kun he lukkarin koulusta karattuaan ja ikkunan rikottuaan joutuivat esivallan uhkailemaksi. Lautamies Mäkelä kävi heille kertomassa, että veljeksiä voisi uhata jalkapuuhun, eli sen aikaiseen häpeäpaaluun tuomitseminen.  Kirkon ulkopuolella, jalkapuussa istuessaan tuomitut ovat kaiken kansan nähtävinä ja naurettavina. Se olisi häpeä, jota veljekset eivät kestäisi.

Nykyisessä mielikuvamaailmassa impivaaralaisuus tarkoittaa hieman muuta. Sen on ajateltu kuvaavan perinteistä suomalaista mentaliteettia, joka hakee eristäytymistä, omiin oloihinsa vetäytymistä. Ajatellaan, että suomalaiset ovat luonteeltaan eristäytyviä ja mielellään syrjään vetäytyviä. Suomalaisten ja muun maailman välillä olisi näin ajatellen jänniteitä, joita välttääkseen paetaan Impivaaraan. Tämähän on arvostelijoiden mukaan sekä raukkamaista että mahdotonta nykyisessä keskinäisen riippuvuuden maailmassa, missä kaikilla on yhteinen vastuu maailman tulevaisuudesta.

Lintukotoa käytetään, toisin kuin Impivaaraa, luonnehtimaan sitä mikä meillä on hyvää ja josta haluaisimme pitää kiinni. Aina kun puhutaan terrorismista, jonka pelätään siirtyvän myös Suomeen, tai meilläkin tapahtuneista kouluampumisista ja perheväkivallasta, todetaan, ettei Suomi ole tai ei ole enää lintukoto. Joidenkin mielestä lintukotoamme uhkaavat maahanmuuttajat, joiden pelätään tuovan tullessaan kaikenlaista vierasta, ehkäpä jopa kansainvälistä rikollisuutta. Avoimessa maailmassa se voisi ulottaa lonkeronsa idylliseen Suomeenkin.

Muistan tätä lintukoto-mielikuvaa käytetyn kansainvälisessä talouslehdessä, Financial Time:ssa, joskus 1980-luvulla. Artikkelin ajatus oli, etteivät Suomen silloiset varsin pienet elintasoerot voisi säilyä, kun Suomi integroituu kansainväliseen talouteen. Suomessa oli tilastoituja köyhiä tuolloin noin 4 - 5 % väestöstä, kun vastaava luku muualla länsimaissa oli 14 – 15 %. Näin on käynytkin. Köyhien suhteellinen osuus on Suomessa kasvanut yli 10 prosenttiin ja samaan aikaan joukkoomme on muodostunut superrikkaiden luokka.

Kumpi käsite nyt sitten vastaa paremmin todellisuutta, elävää elämää? Ovatko lintukoto ja impivaaralaisuus vaihtoehtoja vai saman kolikon eri puolia? Miten niiden mielikuviin pitäisi suhtautua?

Ehkä ei pitäisi suhtautua kuitenkaan liian vakavasti. Lintukoto on varmasti haavekuva, jota koskaan ei ehkä todellisuudessa ole ollut. Muinaisuomalaiset kuvittelivat Lintukodon jonnekin taivaanrannan taa, missä vallitsee aina rauha, lämmin sekä onnellinen olo. Sama haavekuva oli kai meillä 60-lukulaisilla kun Reijo Taipale tanssilavoilla lauloi Satumaata: ”… kaukaista saartasi päin”. Ihmisille on ominaista haavekuvien luominen.

Impivaaralaisuus tuodaan esiin negatiivisena syrjään vetäytymisenä, heikkona itsetuntona ja ulkoa tulevien haasteiden välttelynä. Toisin päin ajateltuna impivaaralaisuus on tulevaisuudenuskoa, yritteliäisyyttä, olosuhteisiin sopeutumista, vapautta, itseensä luottamista, innovatiivisuutta. Kaikkia näitä ominaisuuksia voidaan myös Aleksin Kiven veljeksistä löytää. Uskon, että nekin sopivat nykysuomalaisiin.

Nykysuomalaiset ovat löytäneet toimivan impivaaralaisuuden omalla tavallaan. Meillä on eri puolilla maata noin 500 000 kesämökkiä tai vapaa-ajan asuntoa. Hyvin suuri osa suomalaisista haluaa viettää ainakin osan vuotta ”omissa oloissaan”, irti arkirutiineista ja työelämän oravanpyörästä.

Itsellenikin kesäpaikka on muodostunut yhä tärkeämmäksi. Kun eläkeläisyys sallii, vietän mökillä huomattavan osan ajasta huhtikuun lopun ja lokakuun alun välisenä jaksona. Mökillä olo merkitsee luontevaa ulkona oloa, mikä on hyväksi mielelle ja terveydelle. Mökkielämä tarkoittaa myös rakentamista, puiden tekoa, metsätöitä, marjastamista, kalastamista, uimista ja luonnon seuraamista. Se merkitsee myös saunomista savusaunassa, seurustelua jälkikasvun kanssa ja ystävien tapaamista.

Mökin ympärillä asustavat linnut tulevat tutuiksi. Kovasti runsastunut mustarastas on löytänyt tiensä omalle mökillenikin. Tämä lintupari on lisäksi erityisen kesy. Usein mustarastasnaaras katselee metrin päässä lapiotöitäni. Se ehkä tietää, että näin löytyy helpommin herkullisia matoja ja toukkia. Iltaisin on mahtavaa kuunnella järvellä vakituisesti pesivän kuikkaparin juttelua, sekä kurkien huutoa, ja katsella joutsenten seurustelua.

Mökillä olo antaa voimaa ja luo inspiraatiota. Monet ajatukset, ideat ja aloitteet ovat syntyneet kesäpaikan ympäristössä fyysisen työn, saunomisen tai kirjallisuuden parissa vietettyjen iltojen tuloksena. Mökiltä saatu impivaaralaisuus antaa siten energiaa ja innoitusta toiminnalle arkielämässä, ja jopa vuorovaikutuksessa maiden rajojen yli. Voi kertoa, mistä on kotoisin. Mökkisuomalaisuus on maailmalla eksotiikkaa.

Hyvin usein idylliin, paratiisiin, kiemurtelee myös käärme, kuten Raamattu meille opettaa. Oman Impivaarani käärme on Keski-Suomen liiton maakuntakaava, mikä sisältää suunnitelmat tuulimyllypuistojen paikoista eri puolille maakuntaa. Liiton suunnitelmaluonnoksessa on 36 myllynpaikkaa aivan mökkimaiseman paraatipuolelle. Ympäristöministeriö ei tätä suunnitelmaa vahvistanut Jämsänniemen osalta, mutta liiton hallitus päätti valittaa päätöksestä Korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Näin ollen haavekuvan, lintukodon ja oman Impivaaran säilyminen on korkeammassa kädessä.

 

 

Kalalle ei ole vertaa

Voidaan kai sanoa, että on kalamiehiä ja meitä muita. Jostakin syystä joillekin tulee intohimo kalastukseen, useimmiten he ovat miehiä. Asiaan myös kuuluu, että ihmisten väliset erot saadussa kalansaaliissa ovat suuria. Joillakin on taito vaistota tai tietää, miten kala parhaiten käy pyydyksiin. Tämä tuli ilmi kavereiden kesken jo poikaiässä, jolloin välineenä oli vain itse koottu onki.

Minulla ei ollut silloin erityistä taipumusta hyväksi kalamieheksi, eikä myöhemminkään. Luonnollisesti jälkipolville on ollut syytä näyttää, miten onki tehdään ja mistä madot löytyvät. Ja mökkielämään kuuluu olennaisena katiska järvessä. Joka kesä on koettava ainakin yhtä katiskaa.

Minulle kalan erinomaisuus näyttäytyy erityisesti kalaruokina. Ravitsemusasiantuntijatkin korostavat kalan terveellisyyttä, koska se sisältää lähinnä vain hyviä rasvoja. Mutta ennen kaikkea hyvin ja oikein valmistetut kalaruuat maistuvat mainiolta. Mikäpä olisi parempi yhdistelmä kuin terveellisyys ja makuelämys. Niin välttämätöntä kuin ruoka – jokapäiväinen leipä – onkin, ruokailu kaikkineen tarjoaa mitä parhaita elämyksiä.

Omiin viikoittaisiin rutiineihini kuuluu käynti torilla, aina kun se on mahdollista. Tämä tarkoittaa käyntiä Helsingin Kauppatorilla ja usein myös Hakaniemessä. Kun olen Jämsässä, silloin ajan lauantaiaamuisin Jämsän torille. Siellä kohteena on Päijänteen viimeisimpiin kuuluvan ammattikalastajan Ari Sorvarin myyntiauto.

Kun käyn Helsingin kauppatorilta ostamassa kalaa, suuntaan useimmiten kulkuni Tuomaan Kalan myyntitelttaan. Tuomaan Kalan myyntipaikan on vuokrannut 40 – 50 -vuotias vankkarakenteinen mies, joka tietää miten kalaa käsitellään ja miten asiakkaisiin suhtaudutaan. Juttelen aina hänen tai muiden myyjien kanssa muutaman sanan. Tiskin takana on yleensä pari vanhempaa vakiomyyjää ja vaihteleva määrä nuorempia miehiä riippuen kalan menekistä. Jos sattumalta näemme jossakin muualla, moikkaamme aina ohi kulkiessamme.

Vaikka kalan torihinnat ovat hieman halvempia kuin marketeissa, käynti siellä omalla autolla on tietysti kokonaiskustannuksiltaan kalliimpi kuin ostot lähikaupasta. Hintaa tärkeämpää on kuitenkin käynnin tunnelma ja kalan laatu. Torilla myytävä kala on aina pyydystetty edellisenä päivänä paitsi Norjan lohi, joka torillakin on 2 -3 päivää vanhaa.

Viime kerralla juttelimme kalan tuoreudesta ja oikeasta käsittelystä ennen ruokien valmistusta. Keskusteluissamme tuli esiin, että pyydetyn kalan käsittely täytyy tehdä huolella. On tärkeää mökilläkin tehdä kalan verestäminen heti tainnuttamisen jälkeen, sekä perkaaminen niin, ettei vatsan sisältö pilaa kalan lihaa. Tuomaan Kalan myyjien mukaan kotimainen vaalea kala on parasta valmistettavaksi mieluummin pyytämistä seuraavana päivänä. Lohella paras aika on noin kolmisen päivää merestä nostamisen jälkeen.

Kesäaikaan torin kalaostoihin kuuluu myös käynti Kolera-altaaseen veneellään Sipoosta tulleen vanhemman rouvan myyntipöydän luona. Tämä ruotsinkielinen rouva myy lohesta ja kuhasta valmistamiaan kalapihvejä, sekä silakkapihvejä. Hänellä on myynnissä myös edellisenä yönä savustettua siikaa ja nieriää.

Torikäynniltä lähtee yleensä mukaan joko ahven- tai kuhafileitä, silakkafileitä sekä jotakin savustettua kalaa. Savustettu kala on kotimaista siikaa, ruotsalaista nieriää tai Norjan lohta. Sekä Maija että Milja ovat erinomaisia kalaruuan valmistajia. Niinpä viikonvaihteen aterioilla saamme uunissa tykötarpeineen laitettua kuhaa tai siikaa taikka nieriää. Joskus – vaikkakin harvoin – on vaihtoehtona lohi- tai kirjolohifilee. Parasta ovat kuitenkin leivitettynä paistetut ahvenet. Kalaherkutteluun kuuluvat luonnollisesti erilaiset graavit tai kylmäsavustelut siiat ja lohet sekä sillit eri muodoissaan.

Pitkän kesäkauden lauantaiaamujen rutiineihin kuului siis torivierailu Jämsän torilla. Ari Sorvarilla on aina tarjolla avattua Päijänteen pikkusiikaa, josta saa erinomaisen maistuvan kala-aterian joko uunissa, paistettuna tai savustuslaatikossa. Sorvarilla on tarjolla myös muikkua ja erilaista savukalaa. Kesällä Päijänteen kuhasaaliit eivät ole kovin hyvät, mutta tarpeen mukaan Sorvari lupaa täyttää erilaiset toiveet, jos hänelle soittaa hyvissä ajoin etukäteen. On ymmärrettävää, että joka lauantaiaamuna Sorvarin kojun edessä on pitkä jono niin kauan kuin kalaa riittää.

Kuten alussa mainitsin, itse en ole erityisen erinomainen kalamies, jos puhutaan kalan pyytämisestä. Yläisellä Vaherjärvellä ei kovin paljon arvokaloja olekaan. Katiskakalastukseemme tuli kuitenkin uusi vaihe muutama vuosi sitten. Kesämökkimme lähin pikkutila on Rasilan talo. Sitä isännöi vuosikymmenet Rasilan Timo, eli Timo Lahtinen. Hän oli syntynyt 1921 ja sai tilan hoitoonsa pian Toisen maailmansodan jälkeen.

Olimme Timon kanssa tekemisissä monessa sukupolvessa. Hän oli ns. vanhan kansan mies, todellinen Vaherinkylän Nestori. Timo ilmoitti sotaveteraaneista tehdyssä matrikkelissa ainoaksi harrastuksekseen kalastuksen. Niinpä sopi hyvin, että hän ehdotti minulle muutama vuosi sitten yhteisen katiskan ostamista. Timo oli huomannut, että korpilahtelainen keksijä- ja kalamies oli kehittänyt Weke-nimisen katiskan, jonka otti pitäisi olla erinomainen. Niinpä päätimme, että ostamme yhdessä pyydyksen. Minä kalastan ja sen jälkeen jaamme kalansaaliin. Timo oli silloin 87 -vuotias, joten kalastus jäisi senkin vuoksi minulle.

Kävi kuitenkin niin ikävästi, että Timo sairastui melkein heti katiskan oston jälkeen vakavasti, eikä yhteisistä kala-aterioista tullut mitään. Weke-katiska on kyllä ollut erinomainen. Se on rakennettu kestävän tuntuisesta vihertävästä metalliverkosta, eikä se ole lainkaan samalainen lerppu kuin markettien halpaversiot. Katiskalla on erinomainen otto. Juuri koskaan ei tarvitse nostaa katiskaa niin ettei siellä olisi hauki tai kaksi.

Syömme siten haukea – useimmiten täytettynä uunissa laitettuna - monta kertaa kesässä, lähes aina niin kauan kunnes siihen kyllästyy.

Katiskaan jää joskus myös suurehkoja lahnoja. Lahnaa moni vierastaa, koska kalassa on isojen kylkiruotojen lisäksi paljon pieniä ruotoja. Kun lahnan valmistaa kypsentämällä sen halsterilla, selkäpuoli hieman alaspäin, avotulen päällä, maku on erinomainen. Lahna kypsyy omassa rasvassaan. Sopivasti suolattuna ja pehmeäksi kypsennettyä lahna maistuu aivan erinomaiselta. Pienet ruodot eivät silloin haittaa.

Katiskassa on usein haukien ja lahnojen lisäksi paljon pieniä ahvenia tai särkiä. Valitsen yleensä muutaman isomman ahvenen, painoltaan ehkä noin 150 – 300 grammaa, jotka perkaan paistettavaksi pannulla. Valtaosa ahvenista on heitettävä takaisin järveen. Ne ovat liian pieniä perattavaksi.

Kun tämä juttu on kirjoitettu aivan vuoden 2015 alussa, teenkin seuraavaksi uudenvuoden lupauksen. Olen jo monet vuodet aikonut opetella yksinkertaisen mutta hyvän kalakeiton valmistusreseptin - ettenkin ahvenista. Opettelu on kuitenkin aina jäänyt. Sain joululahjaksi Johannalta Mökkikalastajan käsikirjan, Petrukselta piikin, jolla kalaa voi pitää kiinni perattaessa sekä Maijalta raudan, jolla kätevästi suomustaa kalan kuin kalan. Niinpä lupaan opetella tekemään kalakeiton kirjan antamien ohjeiden mukaan. Itsehän siitä eniten nauttisin.

Toisen uusia tuulia mökkiruuanlaittoon tuovan välineen hankin itse. Korjaamolla pidetyistä joulumyyjäisistä ostin laudan, jolla voi helposti valmistaa nuotion tai avogrillin ääressä loimukalaa. Tässä mallissa kalan filee asetetaan laudalle metalliristikon alle. Sitä ei siis naulata sen paremmin puu- kuin metallinauloilla. Sain hyviä loimutusohjeita lautoja myyneeltä Hirvensalmelta kotoisin olevalta nuorelta naiselta. Hän oli myymässä appiukkonsa valmistamia loimutuslautoja ja muita tarvikkeita. En oikein malta odottaa lumien sulamista ja talven päättymistä. Tulevan kesän maukkaat kala-ateriat tuoreesta järvikalasta maistuvat jo kielellä.