Palvelus vai karhunpalvelus kehitysyhteistyölle?

Tuore eläkkeellä olevan suurlähettiläs Matti Kääriäisen kirja, ”Kehitysyhteistyön kirous”, osuu sekä vaikeaan teemaan, että herkkään aikaan. Nämä ensikommentit tulevat sen perusteella, mitä kuulin Matti Kääriäisen haastatteluista radiossa ja aamutelevisiossa. Kirjaa en ole vielä hankkinut enkä siten lukenutkaan.

Kääriäisen näkemykset perustuvat 40 vuoden työuraan Suomen kehitysyhteistyössä. Hänellä jos kellään on siten paljon käytännön kokemusta. Itsekin olen seurannut kehitysyhteistyöpolitiikkaa lähes saman ajan, aina vuodesta 1973 alkaen. Seuraamisella oli hyvät edellytykset, koska olin jäsenenä kehityspolitiikan toimikunnissa 28 vuotta ja sen lisäksi Finnfundin hallintoneuvostossa 10 vuotta. Tapasin näissä toimissa myös Matti Kääriäisen muutaman kerran. Keskustelut olivat aina räväköitä.

Radio- ja tv-haastatteluista jäi mieleen Kääriäisen kommentti, missä hän korosti sitä, että koko kehitysyhteistyöpolitiikka on ajateltava uudelleen. Jotenkin niin, että on jatkettava ”puhtaalta pöydältä”. Tämä tarkoittanee sitä, että koko vanha järjestelmä on purettava ja rakennettava uudelleen. Kärjistyneimmillään ymmärsin, ettei kehitysapua pitäisi antaa ollenkaan vaan tulisi keskittyä maailmantalouden epäkohtien ja kehitysmaiden kannalta sen vääristymien korjaamiseen.

Tähän mennessä saamani informaation perusteella puhujan ja kirjoittajan näkemyksiin ja käsityksiin on vaikea yksityiskohtaisesti ottaa kantaa. Päällimmäisenä mainituista epäonnistuneista esimerkeistä jäi mieleen se, että useimmat niistä olivat kovin vanhoja, itse asiassa ihan Suomen kehitysyhteistyön alkuvaiheilta. Esimerkkeinä olivat kalastusalukset Dar es Salamin satamassa, suomalaiset traktorit ja Valmetin traktoritehdas Afrikassa sekä myös lääketehdas Tansaniassa.

Itse olin aikanaan tekemässä vuosina 1993 – 94 evaluointia Suomen ja Tansanian välisestä kehitysyhteistyöstä edeltäneen vajaan 30 vuoden ajalta. Kohteenamme oli mm. kahdeksan teollista hanketta Tansaniassa. Tosiasia oli, että jokseenkin kaikki olivat menneet eri syistä pieleen. Myös se lääketehdas, jonka Kääriäinen mainitsee.

Vaikka hankkeet menivät nurin, tai kuten tapana on ilmaista Kankkulan kaivoon, myös vaikutuksia syntyi. Tämä tapahtui usein välillisesti. Esimerkiksi Orionin tekniikkaan perustuneella lääketehtaalla ei ollut elämisen edellytyksiä Tansaniassa. Kuitenkin hankkeen seurausvaikutukset ovat olleet upeat. Mukana ollut orionilainen Pentti Keskitalo perusti myöhemmin kahden intialaissyntyisen kenialaisen markkinointiasiantuntijan kanssa lääketehtaan Universal Corporation Nairobin lähelle Keniaan. He käyttivät Orionilta poistettua tekniikkaa ja hankkimaansa osaamista. Finnfund tuki uuden lääkefirman perustamista. Nyt Ucl on suurin Itä-Afrikkalainen lääkeyritys ja kilpailee hyvin Aasiasta tulevan halpatuonnin kanssa. Lääkkeillä on ollut suuri merkitys afrikkalaiselle terveydenhoidolle, ja samalla hankkeella vietiin Afrikkaan teollisen yritystoiminnan osaamista. Kehityksen tiet eivät aina ole suoraviivaisia.

Aika samalla tavalla Matti Kääriäisen käsitykset esimerkiksi maatalouskaupasta ovat jostakin 1980-luvulta. Euroopan unioni on mm. vapauttanut myös maataloutuonnin tulleista ja tuonnin esteistä lähes kaikista Afrikan maista ns. EBA- (eli everything but arms) sopimusten mukaisesti.

Vaatimus siitä, että maailmantalouden rakenteiden ja toimintatapojen tulisi kokonaan muuttua, jotta kehitysmaat pärjäisivät paremmin markkinoilla, on jonkinlaista käsien nostamista ylös. Itse olin hyvin tiivisti 1970-luvulla mukana YK-johtoisessa hankkeessa, missä pyrittiin luomaan niin sanottu Uusi kansainvälinen talousjärjestys, UKTJ.  Siinä hankkeessa oli mukana paljon uskoa tasapuolisempaan tulevaisuuteen. Osalla kehitysmaista oli lisäksi vahva kuristusote länsimaista, koska öljyriippuvuus oli tuolloin suurta ja öljy tuli eräistä kehitysmaista. Uskottiin, että öljyn hinta tulee jatkuvasti nousemaan. Valitettavasti Uudesta kansainvälisestä talousjärjestyksestä ei jäänyt paljon lapsille kerrottavaa.

Maailmantaloudessa on nyt 40 vuoden jälkeen todella uusi järjestys, mutta se perustuu ihan muihin tekijöihin kuin UKTJ:hin. Voimatekijöiksi ovat nousseet Kiina, Intia, Brasilia ja pari tusinaa muuta nopean talouskasvun maata. Voi jopa kärjistetysti sanoa, että parhaillaan kommunistinen Kiina rahoittaa kapitalistisen USA:n talouskasvua.

Maailmantalouden rakenteita ja mekanismeja ei helposti ohjata globaaleilla päätöksillä. Yhdessä asiassa olen kuitenkin Kääriäisen kanssa täysin samaa mieltä. Veroparatiiseista pitäisi päästä yhteisillä päätöksillä eroon. Jokainen tietää, että suurimmalle osalle maita, myös teollisuusmaille kuten Suomelle, veroparatiiseista on valtavasti haittaa – kehitysmaista nyt puhumattakaan.

Kääriäisen esimerkit ja ehkä kommentitkin ovat monin osin vanhentuneita. Kehityspolitiikan ongelma kuitenkin on, että jokainen uusi päättäjäpolvi haluaa tuoda pöydälle oman käsityksensä siitä, mikä on hyvää kehityspolitiikkaa ja mihin sillä pitäisi pyrkiä. Varsinkin idealisteilla on käsitys, että tulokset ovat hyviä, jos vain minun mallini pantaisiin toimeen. Jokainen uusi hallitus tai kehitysministeri mainostaa, että nyt koittaa aivan uusi aika ja saadaan aikaan todellisia tuloksia. Lopputulos on usein poukkoileva politiikka ja paljon sanahelinää, joka ei tarkoita mitään.

Olen Kääriäisen kanssa samaa mieltä siitä, että annetulla rahalla pitää saada tuloksia aikaan. On myös oltava keinot tuloksellisuuden ja vaikuttavuuden arviointiin.

Kääriäisen ulostulo – ehkä se on tarkoitettukin – sattuu kuitenkin hyvin herkkään aikaan. Jokainen suomalainen tietää minkälaisen valtiontalouden ongelman kanssa seuraava hallitus tulee painimaan. Säästötarpeeksi on arvioitu 2,5 – 5 miljardia. Säästötarve on sitä suurempi, mitä heikommaksi talouskasvu Suomessa jää. Jo pääministeri Koivisto pähkäili aikanaan, ettei Suomella pitäisi olla aihetta antaa kehitysapua valtamerten taa omaa velkaansa lisäämällä.

Kun Suomi ajautui edelliseen syvään lamaan 1990-luvun alussa, meillä oli juuri ennen laman alkua käynnistetty keskustelu kehitysavun tuloksellisuudesta. Jopa kehitysyhteistyötä tukevat kävivät keskustelua, minkä tuloksena muodostui mielikuva, että rahat menevät Kankkulan kaivoon. Niinpä lamatalkoissa olikin helppo leikata määrärahat noin 3,5 miljardista markasta 1,5 miljardiin. Oli siinä kehitysyhteistyövirkamiehillä selittämistä vastaanottajille, kun sovitusta rahoituksesta oli leikattava.

Nyt näyttää muodostuvat uudelleen otollinen tilanne kehitysyhteistyön reippaalle leikkaamiselle. Nylkyinen rahoitus lienee noin miljardin luokassa. Kääriäisen ulostulo voi myötävaikuttaa muutaman sadan miljoonan leikkaamiseen. Tämä tarkoittanee käytännössä julkisen kahdenvälisen avun lopettamista. EU-jäsenyyshän edellyttää kenties parinsadan miljoonan vuosittaista kanavoimista EU:n kautta. Multilateraalisista sopimuksista, esim. Maailmapankin rahoituksesta ei kovin helposti myöskään voi tinkiä. Jonkin verran tarvitaan rahoitusta humanitaarisiin tarkoituksiin, mikä on jo velvollisuus muuta ihmiskuntaa kohtaan. Liipaisin on siten herkimmillään kahdenvälisen ja kansalaisjärjestöjen kautta menevän avun osalta.  Vaikea sanoa, oliko tämä Kääriäisen tarkoitus, kun hän puhuu puhtaasta pöydästä, eli perinteisen politiikan lopettamisesta.

Matti Kääriäisellä on osittain näköharha tapahtuneeseen kehitykseen. Esimerkiksi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, joka onkin kehityspolitiikan vaikein mutta tärkein kohdealue, kehitys on mennyt Kääriäisen mukaan väärään suuntaan, äärimmäisestä köyhyydestä kärsivien lukumäärä on kasvanut. Näin onkin käynyt, mutta suurin syy johtuu voimakkaasta väestönkasvusta. Afrikassa elää tällä hetkellä jo yli miljardi ihmistä. Ikärakenteen ja syntyvyyden perusteella Afrikan väkiluku ylittää 2040-luvulla, eli runsaan parinkymmenen vuoden päästä, jo kaksi miljardia. Millään ohjelmalla tai rahamäärällä ei hyvinvointiongelmaa korjata, jos väestönlisäys on näin suurta.

Suhteellisesti tilanne on kuitenkin parantumassa. Esimerkiksi aliravittujen osuus Afrikassa oli parikymmentä vuotta sitten kolmannes väestöstä. Nyt tätä luku on jo alle 25 prosenttia. Jos suhteellinen osuus olisi pysynyt ennallaan, aliravittuja olisi nyt ainakin 100 miljoonaa enemmän, jos kaikki olisivat elossa.

Kaiken kaikkiaan aliravittujen määrä on maailmassa vähentynyt 1990-luvun alusta noin parisataa miljoonaa henkeä. Määrä on edelleenkin liian korkea, noin 800 miljoonaa. Maapallon väkiluku on kuitenkin noussut samaan aikaan 2 miljardia, joten lukumääräisesti pystytään kohtuullisesti ruokkimaan nyt 2,2 miljardia ihmistä enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten.

Aliravituista on FAO:n tilastojen mukaan noin 150 miljoonaa pieniä lapsia. Hyvällä kehityspolitiikalla tämä ongelma voitaisiin parissa kymmenessä vuodessa voittaa. Jos kehitysapu lopetetaan ja ryhdytään hoitamaan vain kansainvälisen talouden pelisääntöjä, niin vanhaa sanontaa käyttäen, ”ennen kurki kuolee kuin suo sulaa”. Toisin sanoen kymmenet, ehkä sadat miljoonat lapset tulevat edelleen kuolemaan heikon ravitsemuksen vuoksi, tai jäävät ainakin kitukasvuisiksi (stunting).

Afrikan kehitysvaihe ja väestönkasvu huomioon ottaen on Euroopan oman, ja myös Suomen, edun mukaista antaa kehitysapua, vaikka muutos näyttäisi liian hitaalta. Paine väestön massamuuttoon Eurooppaan on jo erittäin suuri. Sen hillitsemisen toinen vaihtoehto olisi poliisivoimien ja rajavalvonnan tiukentaminen, sekä kylmä elintasopakolaisten palauttaminen lähtömaihin.

Myöskään Suomi ei voi vetäytyä lintukotoonsa ja sulkea silmät maailman köyhiltä mailta. Ongelmat kiertyvät keskinäisen riippuvuuden maailmassa väistämättä meidänkin rajoillemme. Käytännön kehitysavun toteuttaminen vaatii aina rahoitusta. Jos kehitysrahoitusta nyt reippaasti leikataan – kuten Matti Kääriäisen ulostuloa voi tulkita tai siitä seuraa -, Suomi ilmoittaa vetäytyvänsä globaalista vastuustaan.