Uusiutuvat luonnonvarat ja aluetalous

Kirjoitin syyskuussa 2019 muistion, missä tarkastelin Suomen uusiutuvien luonnonvarojen merkitystä aluekehitykselle. Se oli tarkoitettu puheenvuoroksi keskusteluun, kuinka paljon käytetään kotoisia voimavaroja, joita luonnosta saamme, koko maan taloudelliseen kehittämiseen ja hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Viimeaikaisessa keskustelussa on päällimmäiseksi noussut näkemys, jonka mukaan mahdollisista resursseista pitäisi ilmasto- yms. syistä jättää merkittävä osa käyttämättä. Minun kantani on, että voimavaroja pitää käyttää ja kehittää. Uudet vaatimukset pitää kuitenkin ottaa huomioon. Otetaan haasteet vastaan, mutta käytetään mahdollisuudet, ei kyyristytä. Laitan tähän koko muistion, vaikka se on normaalia tekstiäni pitempi.

Aluetalouden luonnonvaraperusta kasvien yhteyttämisessä, fotosynteesissä

Suomi on laaja maa ja Suomella on runsaat ja monipuoliset luonnonvarat. Viljelyala henkeä kohden on korkea, metsää on enemmän kuin useimmissa muissa maissa, Suomi on myös tuhansien järvien maa. Suomi on vihreä maa, missä maa-alaa peittävät kasvien yhteyttämistä hyödyntävät puustot ja pensaat, luonnonvaraiset niityt ja kedot sekä peltoviljelyn kasvit. Auringon energia sekä sopiva sateisuus tarjoavat edellytykset runsaalle uusiutuvien luonnonvarojen kasvulle.  

Suomen luonnonvarat sijaitsevat eri puolilla maata. Näin ollen niiden hyödyntäminen tukee aluekehitystä sekä luo toimeentuloa paikalliselle väestölle. Perinteisen elinkeinotoiminnan, maa- ja metsätalouden, rinnalle avautuu uusia mahdollisuuksia. Virkistys- ja matkailuelinkeino ei rajoitu vain Suomen omaan kysyntään. Suomen luonto, väljyys sekä eksotiikka kiinnostavat myös ulkomaisia matkailijoita, jopa kaukomaita myöten.

Uusiutuvien luonnonvarojen rooli on noussut politiikan keskiöön. Tämä johtuu ennen muuta ilmaston muutoksen seurauksista. Uusiutuvat energialähteet ovat tärkein mahdollisuus korvata fossiilista energiaa, öljyä, kivihiiltä ja maakaasua, joiden hyödyntäminen on tärkein syy ilmaston lämpenemiseen.

Ilmaston muutoksen estämisessä on kyse hiilidioksidipäästöjen sidonnasta sekä päästöjen vähentämisestä. Metsät ja maaperä sekä vesistöt ovat tällä hetkellä tärkeimpiä ilmakehän hiilidioksidia sitovia elementtejä. Myös tämä näkökulma on otettava huomioon luonnonvarojen käyttöä ja luonnonvaroihin perustuvaa tuotantoa kehitettäessä.

Pointit:

·         Otetaan haasteet vastaan ja käytetään mahdollisuudet hyväksi. Ei vetäydytä kuoreen.

·         Viljellyn maaerän hoito on tärkeä osa ilmastomuutoksen torjuntaa. Potentiaalia on paljon.

·         Metsäala on aluetalouden keskeisimpiä tukirakenteita. Sekä ilmastonmuutoksen torjumiseksi että aluekehityksen tukemiseksi on metsien kasvupotentiaali käytettävä mahdollisuuksien mukaan.

-          lisätään sekä yksityisiä että julkisia panoksia metsän kasvuun ja metsitykseen; metsitetään heikkotuotteisia suopeltoja

·         Asenne fotosynteesitalouteen on käännettävä myönteiseksi. Väestömäärään nähden Suomen uusiutuvien luonnonvarojen resurssit ovat runsaat.

Maataloudessa korostuu maaperän hoito

Maatalouden kehitys on ollut Suomessa viimeisen sadan vuoden aikana huikea. Elinkeinon tärkein tehtävä on ollut ravinnon tuottaminen ja turvaaminen maan omalle väestölle. Olosuhteiden muutoksista huolimatta elinkeino on onnistunut päätehtävässään hyvin. 

Markkinoiden kansainvälistyminen on vaatinut maataloudelta tuottavuuden nopeaa nousua. Muutos on merkinnyt viljelijäväestön supistumista, tuotannon pääomavaltaistumista sekä tuotantoyksiköiden kasvua.  Muutoksesta kertoo mm. se, että maitoa meijeriin tuottavia tiloja oli 50 vuotta sitten yli 200 000. Nykyinen luku on 6 000 ja supistuu edelleen. Ennusteiden mukaan maitotiloja on vuonna 2020 enää 5 000.

Maatalouselinkeinoa on vuosikymmenien mittaan syyllistetty monin eri tavoin. Maatalous kuten muutkin uusiutuviin luonnonvaroihin perustuvat elinkeinot ovat jälleen uuden sopeutumisvaateen edessä. Tällä kertaa haasteena on ilmastomuutoksen hillintä.

Elinkeino tuottaa ilmaston lämpenemistä aiheuttavia päästöjä lähinnä peltoviljelyssä ja kotieläintuotannossa. Nautakarjan rehunkäytössä vapautuu ilmaan metaania, joka on myös kasvihuonekaasu. Luonnonvarakeskuksen tuoreimpien arvioiden mukaan maatalouden ja kotieläintuotannon tuotantotapoja kehittämällä maatalouden kasvihuonekaasupäästöjä voidaan suhteellisen nopeasti pienentää kolmanneksella. Investoimalla mm. navettoihin ja lannan käsittelyyn sekä kotieläinkannan jalostukseen on päästöjen supistaminen edelleen mahdollista. Suuri potentiaali on mm. lannan jalostamisessa biokaasuksi. (Isot navetat, levitysala supistuu)

Maatalous sitoo viljelyissä kasveissa ilmakehän hiilidioksidia. Heinä ja nurmi käytetään kotieläinten rehuksi. Viljelymenetelmien kehittäminen ja kasvilajikkeiden valinta voivat tehostaa hiilen sitoutumista maaperään (Ilkka Herlin, HS). Tällöin ilmakehästä poistuu hiilidioksidia ja hiiltä, ja toisaalta maaperän kasvukunto kohoaa orgaanisen aineksen eli ruokamullan vahvistuessa.

Metsät Suomen aluetalouden, kansantalouden sekä ympäristön kulmakivi

Missään muussa maassa ei tunneta metsiä yhtä hyvin kuin Suomessa. Tämä johtuu metsien inventoinneista, jotka aloitettiin jo 1920-luvulla. Parhaillaan on menossa 13. metsien inventointiprosessi.

Metsätalouden saavutukset ovat kuluneen 50 vuoden aikana olleet ainutlaatuiset. Vielä 1960-luvun alussa metsiä hakattiin yli vuotuisen kasvun, eli hiilinieluista ei voinut puhua. Vuotuinen kasvu on sen jälkeen kaksinkertaistunut ja puuvarannon lisäys 1000 miljoonaa kuutiometriä. Metsien puustoon on siis sitoutunut kuluneina vuosikymmeninä noin miljardi tonnia hiilidioksidia, eli noin 16-kertainen määrä verrattuna Suomen nykyisiin vuotuisiin hiilidioksidipäästöihin.

Tämä on seurausta metsänomistajien sekä koko metsäsektorin työstä metsänkasvun hyväksi. Metsänomistajat ovat sekä lainsäädännön määräysten mukaisesti että vapaaehtoisesti sijoittaneet vuosittain 150-200 miljoonaa euroa metsänhoitoon sekä metsien uudistamiseen. Vuoden 1960 jälkeen käytetty kokonaissumma lienee nykyrahassa lähes 10 miljardia euroa. Tämä on ollut mittavin työ ilmaston muutoksen hillitsemiseksi Suomessa.

Ilmaston muutoksen hillintä vaatii aikaisempaa voimakkaampia toimenpiteitä kaikilta mailta. Suomi tavoittelee hiilineutraaliutta vuoteen 2035 mennessä. Pääpaino on päästöjen vähentämisessä. Metsätaloudessa tavoite ja vaatimus joudutaan ottamaan huomioon, koska metsät ovat tärkein hiilinielu Suomessa.

Suomessa on tuotu esiin vaatimus, että puunjalostuksen ja puuperäisen bioenergian hyödyntämisen pitäisi olla nykyistä tai tulevaa metsänkasvun mahdollistamaa tasoa alempi. Hakkuilla eli puun määrällä, joka saadaan jalostuksen käyttöön, on esitetyissä vaihtoehdoissa merkittävästi erilaiset aluetaloudelliset, kansantaloudelliset sekä yhteiskunnalliset vaikutukset. Puunjalosteiden viennin, tuotannon työllisyyden sekä kerrannaisvaikutusten kautta hyvinvointivaikutusten erot ovat suuret. 

Metsänhoitoon panostamalla voidaan puuston vuosikasvua tuntuvasti nostaa. Jalostuksen käyttöön saatavan raaka-aineen määrää on mahdollista nostaa kymmeniä prosentteja tai miljoonia kuutiometrejä. On syytä korostaa, että Suomessa on kehitetty käänteentekeviä vaihtoehtoja mm. selluraaka-aineen jatkojalostukselle, kuten myös muulle puuraaka-aineen hyödyntämiselle.  Selluloosaraaka-aineesta tuotetaan korvaavia valmisteita muoville ja muille fossiilista raaka-ainetta käyttäville tuotteille. Vähäinen seikka ei ole myöskään puuvillan korvaaminen tekstiileissä ja vaateteollisuudessa.

Suojelulle ja monimuotoisuudelle jää tilaa

Samaan aikaan kun metsien kasvua voidaan vahvistaa, myös muiden metsiä koskevien tavoitteiden toteutuminen on mahdollista. Suomessa on metsistä suojeltu jo 13 prosenttia ja myös talousmetsissä noudatetaan lukuisia suojelutoimenpiteitä. Suojelualue kasvaa sekä yhteiskunnan päätöksin että vapaaehtoisin toimenpitein.

Eläin- ja kasvikunnan monimuotoisuuden, biodiversiteetin, ylläpitämisessä metsien hoidolla on tärkeä rooli. Uhanalaisia lajeja on Suomen metsissä noin 700. Merkittävää on, että hyvin moni uhanalainen laji, sieni, jäkälä tai muu vastaava, on riippuvainen lahopuusta. Tilanne on lahopuun osalta muuttumassa. Ilmastonmuutos aiheuttaa poikkeuksellisten tuuli- ja lumiolojen vuoksi metsissä yhä enemmän vahinkoja. Tämän kehityksen voimistuessa metsään jää paljon nykyistä enemmän lahopuuta.

Poliittiset johtopäätökset

Myös maa- ja metsätaloudessa joudutaan pohtimaan perusteellisesti, mitkä ovat tulevaisuuden kehityslinjat elinkeinojen perinteisten tehtävien rinnalla, eli mikä on uusien haasteiden rooli ja painoarvo. Paineet eri suuntiin ovat kovat.

Sekä maataloudessa että metsätaloudessa on huomattavaa potentiaalia toimia ilmastopolitiikan tukena sekä hyödyntää samalla uusia liiketoimintamahdollisuuksia. Kyse on ennen muuta tavoitteiden yhteen sovittamisesta, sekä myös rohkeasta panostamisesta tuotantopotentiaalin kasvattamiseen. Metsätaloudessa edellytykset tuotantopotentiaalin kasvattamiseen ovat erityisen hyvät.

Metsätaloudessa voidaan oikein valituilla toimenpiteillä ja kannustimilla lisätä metsänkasvua samaan aikaan, kun huolehditaan luonnon monimuotoisuuden säilymisestä. Keinoista on jo varsin hyvä käsitys. Tärkeintä on nähdä suunta ja toimia sen hyväksi. Mikäli yhteisesti hyväksyttävissä olevat tavoitteet voidaan asettaa ja keinot valita, uusiutuvien luonnonvarojen, maaperän, metsän ja vesistöjen, aluetaloudellinen merkitys kasvaa entisestään.

Sukupolvien ketju

Huomaan nykyisin kirjoittavani tälle palstalle lähinnä siitä, mikä parhaillaan eniten koskettaa itseäni. Maailmanparantaminen on jäämässä taka-alalle. Ehkä se on ymmärrystä siitä, että kovin vähän voi vaikuttaa maailman menoon, jos ollenkaan. Omat asiat nousevat siksi päällimmäisiksi.

Omiin asioihin kuului viime kesänä Päijänteen metsänhoitoyhdistyksen metsäteknikon kanssa sovittu koivikon ennakkoharvennus synnyinkotini maastossa. Kyse oli siitä, että 1980-luvun lopulla istutettu koivikko alkoi tulla ikään, jolloin koivikossa on syytä tehdä ensiharvennushakkuu. Aluetta on kyllä raivattu useampaankin kertaan, mutta nyt oli kyse harvennushakkuusta, jonka suorittaa mahdollinen ostaja ja joka hakkuu tuottaa istutetusta alueesta ensimmäisen kerran myyntituloja. Hakkuuta oli syytä valmistella raivaamalla näkyvyyttä estävää pensaikkoa ja tehdä siten tilaa korjuukoneille. Hakkuujälki tulee näin parempi.

Raivaamani alue on entistä peltoa, jolla lienee pitkä historia. Tämän vainionperäksi kutsutun pellon istutusala on noin 1,5 hehtaaria. Muistan lapsuudesta ja nuoruudesta monet kesät, kun tältä pellolta korjattiin kesällä heinää tai syksymmällä kauraa.

Aluetta raivatessani mietin sitä, että tämä työ toteuttaa asiaa, jota kutsutaan sukupolvien ketjuksi. Se mitä minä nyt tein, oli seurausta edeltävien sukupolvien valinnoista. Ja toisaalta työni tulokset koituvat pääosin tulevien sukupolvien, toivottavasti omien jälkeläisteni hyödyksi.

Raivaustyötä tehdessäni katselin koko vainionperän aluetta ja metsää. Raivaamani koivikon alue oli tosiaan lapsuudessa peltoa, josta saatiin monet vilja- ja heinäsadot. Vainion keskellä oli silloin kaksiosainen heinälato, johon korjattu heinä varastoitiin talvikautta varten. Hain lukiolaisena monet kerrat sieltä reellä heiniä navettaan lehmille ja hevoselle. Kun päivä oli lyhimmillään, heinänhakumatka täytyi tehdä joskus lähes pimeässä, ehkä vain tähtien ja kuun valaistessa maisemaa.

Vainionperän koivikkoa reunustaa nykyisin kuusikko, joka istutettiin pienille peltolohkoille jo parikymmentä vuotta koivikkoa aikaisemmin. Lohkot olivat liian pieniä ja hankalia viljellä nykyaikaisilla koneilla, traktoreilla ja leikkuupuimureilla. Näidenkin peltolohkojen historia kannattaa muistaa. Isoisäni kuokki ne pelloksi ehkä vähän yli 100 vuotta sitten.

Raivausalueeni koivikon antoivat isäni ja äitini istuttaa noin 30 vuotta sitten. Ehkä he katsoivat, ettei jälkipolvi tule koskaan harjoittamaan aktiivista maanviljelyä, ja siksi on perusteltua siirtyä kasvattamaan ainakin osalla pelloista metsää. Alueen metsityksellä ei ollut talon ympäristölle maisemallista haittaa. Sen kasvava puusto ei maisemaa sulje. 

Alueella on nyt hyväkasvuista koivikkoa. Koivujen joukkoon on ilmestynyt kuusta ja mäntyä. Osalle lohkoa on vähitellen kehittynyt hyvin monipuolinen taimikko ja metsän alku.

Vainionperän koivikon ensimmäisen raivauksen teki Olkkolassa asunut ikämies, Tapani Mattila. Mattila oli raivausta tehdessä jo 80 ikävuoden tuntumassa, mutta ikäisekseen hän olikin oikea teräsvaari. Minä olen hänen lisäkseen raivannut alueen aikaisemmin raivaussahalla jo pariinkin kertaan.

Jos tarjottu leimikko – yhdessä parin muun lohkon kanssa – käy syksyllä 2019 kaupaksi, hakattava puu korjattaneen talvikaudella 2019/2020 tai viimeistään seuraavana talvena. Tämän jälkeen on odotettavissa, että jäljelle jäävä koivikko saa uutta kasvuvoimaa ja kasvattaa runkoa entistä nopeammin sahapuuksi, mahdollisesti vaneritukiksi.

Samaan aikaan, kun koivikko vankistuu, jo syntyneet kuusentaimet ja näreet kasvavat ja vahvistuvat. Kuluneena kesänä on ollut enemmän kuusenkäpyjä kuin koskaan. Niinpä suuri osa siitäkin koivikosta, missä ei vielä ole kuusentaimia, taimettuu todennäköisesti lähimmän parin kolmen vuoden aikana. Koivikon harvennuksen ja myöhemmin koivujen poiston jälkeenkin vainionperällä kasvaa hyvä metsä.

Koivutukit lienevät hakkuukypsiä noin 15 – 20 vuoden kuluttua. Silloin niiden hakkuista päättävät seuraavat sukupolvet. Onko silloin alueen kuusimetsään tehtävä täydentävää istutusta tai jälkiraivausta, siitä en ehkä tule tietämään mitään?

Olen siis kolmas polvi, joka päättää vainionperän metsistä, raivauksista, puiden hakkuista ja tarpeellisista jälkitöistä. Seuraava sukupolvi/sukupolvet – oma jälkipolvi tai muut – jatkavat niistä lähtökohdista, jotka olemme heille luoneet. Metsänhoito ja metsätalous on erittäin pitkäjänteistä työtä. Siinä sukupolvien ketju toteutuu hyvin konkreettisesti ja käsin kosketeltavasti. Kun teet valintoja sekä vuodatat hikeä tulevan kasvun toivossa, mielessäsi on luottamus siitä, että tämä työ tulee kantamaan hedelmää minunkin jälkeeni.

Nykyiselle kvartaalitalouteen sekä twiitinformaatioon nojaavalle elämänmuodolle sukupolvien ketjuun perustuva metsänhoito on varsin vieras asia. Metsänhoito ja metsätalous on myös elinikäisen oppimisen jatkuva prosessi. Oma kokemukseni ja opetteluni on jatkunut jo yli 60 vuotta. Pitkästä kokemuksesta huolimatta koen kyllä tarvetta ja syytä oppia uutta. 

Kun tartun sepän takomaan kuokkaan, jolla isoisäni kuokki silloisia metsiä pelloksi, tunnen erityistä hartautta ja kunnioitusta.  Tartun myös toisenlaiseen kuokkaan, millä istutan maahan joko kuusen- tai koivuntaimia. Näen nyt jo aikanaan koulupoikana istuttamani puut suurina tukkeina. Toivon tietysti, että jälkipolvet näkevät saman juuri tänä vuonna maahan laitettujen taimien suhteen.