Kalle-papan koivikko

Suomessa harjoitettavaa metsäpolitiikkaa koskevassa keskustelussa ilma on sakeanaan väitteitä ja vaatimuksia, joiden todenperäisyys on epämääräinen tai joiden tarkoitus arvailujen varassa. Kiivaimpana käy parhaillaan luonnonsuojelujärjestöjen hyökkäys metsien talouskäyttöä vastaan ja erityisesti puunkorjuun menetelmää, jota kutsutaan aukko- tai avohakkuuksi. Luonnonsuojelujärjestöt haluaisivat ensivaiheessa kieltää avohakkuun valtion omistamissa metsissä.

Puun korjuumenetelmänä päätehakkuu tai ts. avohakkuu yleistyi 1960-luvulla. Nykyisin lähes kaikki sahatavaraksi kelpaava puu korjataan päätehakkuina. Hakkuun jälkeen metsä istutetaan tai kylvetään kasvamaan uutta puustoa.

Avohakkuu on edennyt korjuutekniikan sekä metsäteollisuuden tarpeiden ehdoilla. Metsien omistajille päätehakkuut ovat taanneet kohtuulliset kantohinnat.

Harvennushakkuita sovelletaan puuston varhaisemmissa kasvuvaiheissa. Kantohinnat ovat tällöin matalampia ja tulokertymä paljon pienempi. Paperi- ja kartonkiteollisuuteen menevän massapuun kantohinnat ovat viime vuosikymmeninä jopa reaalisesti laskeneet.

Aukkohakkuun vastustajien vaatimukset perustuvat lähinnä kahteen seikkaan, metsien ns. hiilinielujen ylläpitämiseen ja metsien lajiston monimuotoisuuden suojelemiseen. Kumpikin tavoite on vaaditun kiellon suhteen ristiriitainen.

Ensinnäkin metsien hiilinielut. Puuston kasvu sitoo ilmakehän hiilidioksidia ja siten hiiltä eniten puuston voimakkaimman kasvun vaiheessa. Puuston suurin lisäkasvu lienee noin 35 – 65 vuoden ikäisessä puustossa, jos metsänhoitotoimenpiteet aina istutustaimien valinnasta, taimikonhoidosta ja ensivaiheen harvennuksista alkaen on tehty ajallaan ja huolellisesti. Metsänomistajalle ensimmäiset 35 vuotta ovat työteliäitä ja kalliita. Myyntituloja ei juurikaan kerry.

Vanha metsä ei sido enää hiiltä vaan puusto alkaa lahota ja lahoamisen edistyessä metsä muuttuu hiiltä ilmakehään vapauttavaksi, hiilinielulle vastakkaiseksi. Parhaimmillaan vanha metsä on eräänlainen hiilen pystyvarasto.

Ilmakehän hiilitaseen kannalta paras vaihtoehto on metsien vahva lisäkasvu ja hakatun puuraaka-aineen käyttö fossiilisia raaka-aineita, öljyä, kivihiiltä ja maakaasua korvaaviin käyttökohteisiin. Tällaisia käyttökohteita on jo lukuisia ja uusi tulee kaiken aikaa. Ympäristön kannalta olisi äärimmäinen vahinko, jos Suomessa kiellettäisiin puun lisäkäyttö. Taloudelliset, sosiaaliset ja ympäristölliset tappiot olisivat suuret.

Aukkohakkuu on tehostanut merkittävästi metsätaloutta ja siten metsänhoitoa ja puuston lisäkasvua. Epäilemättä se on ollut eräs tekijä, jonka turvin puuston lisäkasvu on noussut 57 miljoonasta kuutiosta nykyiseen 110 miljoonaan kuutioon. Jos taloudelliset kannustimet poistuisivat, panokset metsänhoitoon supistuisivat ja metsien vuotuinen kasvu alenisi.

Hakattu aukko ei näytä juuri kenenkään silmään kauniilta. Muutos on liian suuri. Aukkohakkuun vaikutus eliölajien monimuotoisuuteen on kuitenkin jo toinen juttu. Valo ja tila ovat useimpien kasvilajien menestykselle elinehto. Niinpä synkkä korpimaisema on jylhyydestään ja komeudestaan huolimatta useimmiten aika hiljainen ja autio.

Valoa ja tilaa loivat aikanaan toistuvat metsäpalot ja myrskytuhot. Nykyisin ei metsäpaloja sallita. Syttyneet palot sammutetaan mahdollisimman pian. Myrskytuhojen voi sen sijaan olettaa ilmastonmuutoksen seurauksena lisääntyvän. Vanhoissa metsissä tuhoa aiheuttavat myös tuhohyönteiset kuten kirjanpainajan toukat. Ne tappavat usein heikot ja vanhat puut. Joskus kanta runsastuu epidemiaksi ja tuhoaa yksittäisten puiden lisäksi puuston laajoilta alueilta. Näin syntyy tietysti myös tilaa uudelle kasvulle.

Meitä metsänomistajia on jo lähes 600 000. Metsäpinta-ala on tilaa kohden varsin pieni, varmaankin keskimäärin noin 30 hehtaaria. Yleensä hakkuut, oli ne sitten päätehakkuita tai harvennuksia, ovat nekin alaltaan pieniä, keskimäärin alle kaksi hehtaaria. On vaikea kuvitella, että tästä olisi lopputuloksena yksipuustoisia puupeltoja. Pikemminkin on ihme, että näin mosaiikkimaisilla kuvioilla saadaan puut taloudellisesti korjatuiksi. Upea suoritus sekä metsänomistajilta että metsätaloudelta. Omistajien lukumäärästä myös seuraa, että päätökset myynneistä ja metsänkäsittelystä ovat moninaiset. Mikään yksi linja ei toteudu. Monimuotoisuus säilyy näin ollen.

Miksi otsikoin blogin Kalle-papan koivikoksi. Siirryn nyt periaatteellisen pohdiskelun jälkeen tarkastelemaan hakkuutapausta, joka itsellä on tuoreimmassa muistissa. Hakkautin viime talvena (2017/2018) pari pientä aukkoa sekä teetin harvennuksen mökin rantametsässä. Syitä oli monia, mutta 0,7 hehtaarin aukon päätehakkuun suorittamisen keskeinen syy oli se, että sähköyhtiö Elenia Oy edellytti mökin ohi kulkevalle sähkölinjalle suojavyöhykettä myrskytuhojen varalta. Suojavyöhykkeen leveydeksi vaatimus oli 12 metriä.

Korvaus, jonka Elenia olisi tarjonnut, oli sen verran pieni, että päätin lisätä hakkuualuetta kokoon, joka kelpaisi metsäyhtiöille. Näin sain puusta parikymmentä prosenttia paremman hinnan.

Muotoilimme hakkuualueen metsänhoitoyhdistyksen metsäneuvojan kanssa L-kirjaimen muotoisena männikköistä mäensyrjää kiertäväksi alueeksi. Mäen rinteillä ja laella kasvaa 1960 alussa istutettua männikköä. Minun silmissäni alueen maisemallinen arvo ei heikentynyt. Kauneus on tietysti katsojan silmässä, ja osasin odottaa moitteita perheen muilta jäseniltä, joilla on erilainen maku tai erilaiset periaatteet. Onneksi olen edelleen päätöksentekijän asemassa.

Kun siivosin hakkualueen jälkiä raivaussahalla, huomiota kiinnitti luonnontaimien vähäisyys. Alueella oli vain muutamia alle puolen metrin mittaisia kuusentaimia. Jatkuvan kasvun intoilijoille voisi kertoa, että jyhkeässä kuusikossa ei kovin helposti synny uutta taimisukupolvea. Ilmeisesti valo ja ravinteet eivät riitä tai suosi luontaista uudistumista. On ristiriitaista vaatia kasvattamaan vain järeää tukkipuuta, josta saadaan sahatavaraa, ja olettaa, että samaan aikaan saadaan luonnostaan alku uusille puusukupolville. Ainakaan vanhassa kuusikossa se ei onnistu.

Keräsin hakkuiden jäljiltä jääneet latvat ja lumpit sekä metsäteollisuudelle kelpaamattomat lehtipuut mökille polttopuiksi. Puutavaraa kertyi yli 10 kuutiota. Kun pilkon ne klapeiksi, saunapuita ja polttopuuta rannan grilliin on mökillä yli kymmeneksi vuodeksi. Ne riittänevät minun ajakseni, ja ehkä jonkin aikaa jälkipolvillekin.

Polttopuita kerätessäni seuranani lenteli lauma pikkulintuja. Niitä pyrähteli ympärilläni. Tunnistin niistä ainakin kolme rastaslajia, mustarastaan, punakylkirastaan ja räkättirastaan. Punarinta ja kirjosieppo kävivät myös työmaalla. Levähtäessäni kannon nokassa oli hauska seurata västäräkkipariskunnan keikutusta.

Miksi pikkulintuja oli yht’äkkiä paljon? Syy oli valossa. Pieni aukko kylpi nyt auringonpaisteessa ja houkutteli hyönteisiä kukkiin, jotka saivat lisää valoa ja loistivat kauas. Lahopuista ja pökkelöistä löytyi toukkia myös tiaisille.

Tämä alue oli ollut useina kesinä laitumena naapurimme Rasilan Timon hevoselle. Se söi ylimääräiset heinät ja kortteet. Niinpä ahomansikka pääsi kukoistamaan. Poikiemme ollessa pieniä söimme monta kortta makeaa metsämansikkaa. Myös kanttarelli viihtyi nuoremman puuston katveessa. Puiden järeytyessä kanttarellit katosivat.

Hevosen lannoitettua nykyistä hakkuualuetta, maaperä on edelleenkin rehevää. Niinpä lähivuosina on odotettavissa runsaita vadelmasatoja. Vattu odottaa kymmeniäkin vuosia aikaa, jolloin valon vallatessa maiseman, se pääsee uudelleen kasvuun.

Odotukset noin puolen hehtaarin hakkuuaukon suhteen eivät kohdistu kuitenkaan ensisijaisesti tulevaan marjasatoon. Tarkoitus on, että keväällä 2019 istutan koivuntaimia. Sen jälkeen pyrin varjelemaan ja hoitamaan taimien alkuvaihetta niin, että vuosien kuluttua paikalla kasvaa komea koivikko.

Muistoissani on, kuinka isäni ja äitini – silloin 80 ikävuoden kummankin puolen – istututtivat Viialan peltoon koivua. Koivikko lähti hyvin kasvuun. Talon lähistöllä taimikkoa eivät uhanneet hirvituhot, kuten kauempana metsässä, myös Vaherissa, on laita. Heinikkokaan ei tukahduttanut taimia, koska ne olivat jo valmiiksi riittävän suuria.

Sittemmin olen raivannut useamman kerran tuota koivikkoa pajusta ja muusta vesaikosta. Lisäksi olen jo useampana vuonna harventanut koivikkoa ja siten hankkinut polttopuita keittiön hellaan ja talon saunaan. Eero Heino harvensi ja keräsi nuorta koivikkoa hieman enemmänkin, ja niin saimme parin vuoden puut Viialan keskuslämmityskattilaan. 

Ajatukseni ovat saman suuntaisia Vaheriin tulevan koivikon suhteen. Seuraava polvi saa mökille polttopuut koivikkoa harventamalla. Aikaa myöten koivikosta kasvaa upea maisemallinen miljöö. Siihen kulunee kuitenkin 25 – 30 vuotta.

Metsän uudistaminen on pitkäjänteistä työtä, ja tiedän hyvin, etten tule näkemään koivikkoa sellaisena kuin sen nyt kuvittelen. Metsänhoidossa toteutuukin konkreettisesti se, mitä tarkoitetaan ylisukupolvisuudella. Moni kaupunkilainen ei tätä ymmärrä. Meille maalla syntyneille se on itsestään selvyys. Pellot ja metsät sekä rakennukset pitää jättää seuraaville sukupolville paremmassa kunnossa kuin on ne itse saanut. Taka-ajatuksena itselläni on, että jos – ja kuten toivon – lapset ja lapsenlapset jne. vuosikymmenien päästä katsovat kaunista koivikkoa, he muistaisivat ajatella, että se on se Kalle-papan koivikko.

Puuta ja heinää

Valtoimenaan käyvä keskustelu Suomen metsien tilasta ja tulevaisuudesta hämmentää mieltä. Erityisesti näin, koska oma kokemukseni metsänhoidosta ja metsätaloudesta on jo yli 60 vuoden mittainen. Tätä taustaa vasten on vaikea ymmärtää, mitä metsältä oikein halutaan. Paljon onkin muuttunut sitten 1950-luvun.

Oma metsänhoitokokemukseni alkoi alle kymmenvuotiaana, kun isä antoi käteen vesurin ja ohjasi harventamaan lehmien laitumena olleen hakamaan lepikkoa. Leppä on sinänsä hyvä esivaiheen puu, koska se sitoo typpeä maahan, mikä parantaa myös kuusen ja koivun kasvua. Silloin ja myöhemmin raivaamallemme parin hehtaarin alalle onkin kasvanut jylhä kuusikko. Parhaimpina vuosina puiden vuosikasvun pituus oli lähes metrin.

Kaikkiaan metsien ja metsätalouden tila on nyt aivan erilainen kuin 1950-luvulla. Silloin puuston vuotuinen lisäkasvu oli Suomessa noin 57 miljoonaa kuutiometriä ja metsien puuston kokonaismäärä hieman yli 1500 miljoonaa kuutiometriä. Uusimpien metsänarviointien mukaan lisäkasvu on nyt 110 miljoonaa ja puuston määrä 2300 miljoonaa kuutiometriä. Muutos on 60 vuodessa hämmästyttävä. 1950-luvun lopulla poistuma metsistä ylitti vuotuisen lisäkasvun. Nyt hakkuut ovat hieman yli 60 miljoonaa kuutiometriä ja kokonaispoistuman jälkeen kolmannes lisäkasvusta jää kasvattamaan puuston kokonaismäärää.

Jotta nykyiseen puuston kasvuun ja kokonaismäärään on päästy, on tarvittu paljon suunnittelua, työtä ja taloudellisia panoksia. Arvioin aikaisemmassa blogissani (25.11.2016 Metsänhoitopanostus Kankkulan kaivoonko?), että 1960-luvun alusta metsänhoitoon ja metsänuudistamiseen on Suomessa panostettu nykyrahassa noin 16 miljardia euroa, mistä metsänomistajien osuus on noin 9 miljardia euroa. Maan taloudellisessa kehityksessä ja hyvinvointiyhteiskunnan kehittämisessä tämä työ on ollut ratkaisevan tärkeää.

Nykyisen keskustelun perusteella voisi päätellä, että näihin päämääriin ja tavoitteisiin ei enää pyritä. Sen lisäksi, kun kuuntelee tai lukee metsää ja metsätaloutta koskevia näkemyksiä ja kannanottoja, tuntuu kuin niiden esittäjillä ei olisi käsitystä, mitä kahdella kolmasosalla Suomen pinta-alasta tapahtuu.  Keskustelusta on paljon ihan puuta heinää.

Käsityksissä ja kannanotoissa vilisee niin paljon ihmeellisyyksiä, ettei niihin ole mahdollisuutta tarkemmin puuttua. Otan tässä kuitenkin esiin esimerkkinä Uuden Suomen aktiivisen puheenvuoropalstan kirjoittajan, Antti Kasvion jutun. Hänellä lienee kirjoitustavasta päätellen akateeminen tausta. Sen antamalla varmuudella hän ottaa kantaa mitä erilaisimpiin asioihin. Metsätaloutta ja metsäsektoria sivuava kirjoitus ”Sipilän hallituksen perintö” julkaistiin Uuden Suomen palstalla 19.5.2018. Antti Kasvio kirjoitti, että ”Tehtaiden raaka-ainetarpeet on määrä turvata muuttamalla mahdollisimman suuri osa luonnonmetsistä puupelloiksi. Näin tuhotaan suuri osa suomalaisten metsien biologisesta monimuotoisuudesta tietämättä ja välittämättä siitä, mitä vaikutuksia muutoksella on luonnon kiertokulkuun kokonaisuudessaan.”

Tietäväisen tuntuista tekstiä, mutta kaukana asiantuntemuksesta. Ensinnäkin luonnonmetsiä Suomessa on vasta äsken julkaistun kansainvälisen tutkimuksen (Where are Europe’s last primary forests?, Humboldt University Berlin) mukaan 0,9 miljoonaa hehtaaria, mikä on kuitenkin ylivoimaisesti eniten tutkituista 32:sta Euroopan maasta. Maissa oli yhteensä vain 1,4 miljoonaa hehtaaria määriteltyä luonnonmetsää. Luonnonmetsää on lähes yksinomaan suojelluilla alueilla. Suomessa metsien pinta-alasta on suojeltua jo yli 12 prosenttia, mikä on Euroopan suurimpia osuuksia. Lisäksi metsänomistajien sosiaalinen rakenne on muuttunut rajusti viime vuosikymmeninä. Omistajista suuri osa on iäkkäitä ja yhä suurempi osa kaupunkilaisia. Metsätuloilla ei ole entistä merkitystä toimeentulon tukena tai elinkeinon vaatimien investointien rahoittajana. On oletettavaa, että ehkä viidennes metsänomistajista ei juuri myy metsiään. Näin ollen metsäpinta-alasta viidennes tai enemmänkin jää tulevaisuudessa aktiivisen metsätalouden ulkopuolelle.

Mitä puupeltoihin tulee, niitä näkee lähinnä hiekkaisilla kangasmailla, missä vain mänty menestyy. Usein tuollainen männikkö on kuitenkin maisemallisesti komea näky.

Omassa metsässäni, jonka isäni vajaat 80 vuotta sitten hankki, puustoa on myyty ja uudistettu ainakin 80 prosentin osuudelta pinta-alasta. Minusta se ei näytä puupellolta. Hyvä esimerkki on alue, jonka istutimme isäni kanssa tasan 40 vuotta sitten. Viikon aikana istutimme 10 000 tainta. Minä parhaimmassa iässäni – 35 vuotta – istutin 7000 tainta, ja isäni – 75 vuotta – noin 3000 tainta.

1960- ja 1970-luvuilla suosittiin männyntainta, koska silloin mäntytukista sai parhaan hinnan. Oli virhe istuttaa mäntyä tälle männylle liian rehevälle maaperälle. Koska silloiset pottitaimet olivat vielä heikkolaatuisia, kävi niin, että suurin osa männystä – onneksi – katosi ja tilalle tuli luonnostaan kuusta ja koivua. Nyt koko aluetta peittää hyvin kasvava sekametsä. Tämä onkin yleistä, ainakin Keski-Suomessa. Luonto täydentää istutukset muilla Suomessa tunnetuilla puu- ja pensaslajeilla. Sekametsä kasvaakin usein paremmin kuin yksipuulajinen metsä. Varsinaisia puupeltoja – jos niitä on – on tosi vähän.

Seuraavaksi Kasvio toteaa, että ”Selluteollisuus on puuvarojen ohella suuri energian käyttäjä. Nimenomaan energiaintensiivisen teollisuuden tarpeet ovat ajaneet Suomen viimeisimpänä länsimaana kasvattamaan ydinsähkön osuutta energiahuollossa.” Outoja käsityksiä edelleen. Ensinnäkin selluloosantuotanto pikemminkin myy energiaa ulkopuolelle kuin on ostosta riippuvainen. Puusta lähes kolmannes on ligniiniä, joka kuidun hyötykäytön jälkeen käytetään pääosin energiaksi. Puunjalostusteollisuuden ns. sivuvirtojen ansiosta, sahanpuru ja puun kuoriosat mukaan lukien, puusta noin 20 miljoonaa kuutiometriä, kokonaiskäytöstä siis lähes kolmannes, menee energiaksi. Voi olla, että ligniinillekin kehitetään energian lisäksi raaka-ainekäyttöä, mutta vielä se on aika vähäistä.

Asiantuntemattomat tahot halveksivat meneillään olevaa selluboomia toteamalla, että hienoa suomalaista puuraaka-ainetta jalostetaan Kiinan painoparin tai pehmopaperin raaka-aineeksi. Puusta pitäisi saada aikaan jotakin hienompaa ja arvokkaampaa. Boomin takana on tietysti markkinoiden kysyntä, joka on nostanut sellun hinnat ja tehnyt tuotannosta kannattavaa. Paljon hienompaa on kuitenkin jo tekeillä ja aivan nurkan takana.

Puuraaka-aine, lähtien kuidun jalostuksesta selluksi ja siitä edelleen, tulee olemaan ehkä tärkein muovia eri muodoissaan korvaava raaka-aine. Suomalaiset ovat kehittäneet puukuituun perustuvan mikromuovin korvaajan, joka korvaa erilaisissa pesu- yms. kemiallisissa aineissa huomaamattoman mutta petollisen mikromuovin. Sellupohjainen kelmu voi jo pian korvata muovin erilaisessa pakkauksissa. Myöskään nestekartonkipakkaukset eivät kohta tarvitse muovia. Puukuidulla voidaan korvata myös puuvillaa, jonka tuotanto vaatiessaan valtavasti vettä on suuri rasitus ympäristölle ja ihmisille siellä, missä vedestä on muutenkin puutetta. Tässä vain pari esimerkkiä, mitä selluteollisuus tulee tulevaisuudessa tekemään ympäristön hyväksi.

Selluntuotanto on ollakseen kannattavaa suurteollisuutta. Niinpä hankkeet Suomessa edellyttävät miljoonien kuutiometrien lisähakkuita. Ne ovat raaka-aineen saannin puolesta täysin mahdollisia. Nykyiset hakkuut ovat alle 60 prosenttia vuosikasvusta. On arvioitu, että kestävästi voidaan hakkumäärä nostaa noin 80 miljoonaan kuutiometriin, jos myyntihalukkuutta löytyy. Lisäksi metsien lisäkasvun nousu ei pysähdy 110 miljoonaan kuutiometriin. Kymmenen vuoden päästä kasvu voi olla jo 120 miljoonaa kuutiometriä, jos metsänhoidolta ei vielä kannustimia.

Mitä tulee Antti Kasvion mainitsemiin Olkiluoto 3 ja Hanhikivi 1 ydinvoimaloihin, niiden rakentaminen ei suinkaan johtunut selluteollisuudesta. Taustalla on se, että olemme nyt – kun suuria hiilivoimalaitoksia on suljettu, onneksi – sähkökulutuksessa noin viidenneksen osalta riippuvaisia tuonnista. Osa tuotetaan vesivoimalla Ruotsissa ja Norjassa, osa tuonnista tuotetaan Venäjän ydinvoimalla. Onko siis makuasia, jos ydinvoimala sijaitsee Suomessa eikä rajan takana Venäjällä? Kun siirrytään laajasti sähköautokantaan – mikä on hyvä asia – , tarvitaan uutta sähköntuotantoa. En ota kantaa siihen, millä se tuotetaan.

Olin ajatellut käsitellä vielä aukkohakkuuseen liittyviä väitteitä, mutta juttu venyi liian pitkäksi. Tuon otsakkeen heinää -termin voi liittää aukkohakkuun problematiikkaan. Taimikoiden alkuvaiheen heinittyminen on metsänomistajalle aika riesa ja kustannus. Palaan siihen myöhemmin.