Katso minua

Nykyinen media- ja somemaailma on hämmentävä. Päivittäistä toimintaamme, ajatteluamme ja mielipiteitämme sekä ihmissuhteitammekin ohjaa eräiden nerokkaiden amerikkalaisten teknologiakehittäjien ja business-yritysten luoma todellisuus. Todellisuus ei ole enää sitä, mitä luulemme sen olevan vaan uuden, keinotekoisen, osin virtuaalisen maailman muodostama todellisuus.

Kehitys lähti aikanaan liikkeelle massadataa tehokkaasti käsittelevien tietokoneiden kehittämisestä. Koneiden ja niitä linkittävien tietoverkkojen pohjalle rakennettiin internet, datasiirron valtatie – nyt jo jokaisen pöydällä ja taskussa. Seuraava vaihe, joka on jo alkanut, on, että kaikki sähköllä toimivat laitteet kytketään samaan verkkoon. Näin on luotu todellinen globaali Octobus.

Mielen maisemaamme hallitsevat amerikkalaisten henkilöiden ja yritysten luomat sovellutukset ja käyttöjärjestelmät, Windows, Apple, Google, Amazon, Facebook, Instagram, Twitter, LikedIn ja mitä kaikkia niitä onkaan. Perässä tulevat nyt kovaa vauhtia kiinalaiset Alibaban johdolla.

Käyttöjärjestelmät ja sovellutukset ovat tehneet kehittäjistään maailman rikkaimpia, mutta mitä seurauksia niiden tulo merkitsee meidän käyttäjien kannalta. Hyvin suuri osa päivästä – niin työstä kuin vapaa-ajastakin - kuluu edellä mainittujen parissa. Voi sanoa, että niiden kautta hahmotamme maailman ja sosiaaliset suhteet sekä asioiden tärkeysjärjestyksen. Vain ne asiat ja ihmiset, jotka kulkevat näiden myllyjen läpi, ovat tärkeitä. Vanhat mediat, tapaamiset, kirjat, lehdet, radio ja televisio, jäävät aikaisempaa vähemmälle.

Oma kokemukseni uusista medioista on rajoittunut, enkä tunne tarjolla olevista kuin pienen osan.  Saatua kokemusta kannattaa kuitenkin pohtia. Olen eri vaiheissa mennyt joihinkin mukaan, ja niistä ei helpolla pääse irti. Katsotaanpa esimerkiksi hyvin suosittua Facebookia.

Lähdin mukaan Facebook-ryhmään aikanaan työtoverin houkuttelemana. Huomasin kuitenkin pian, ettei tuttujen, puolituttujen tai peräti uusien tuttavuuksien kanssa seurustelu tai viestien vaihto Facebookin kautta ollut minun juttuni. Jättäydyin pois.

Facebook ei kuitenkaan unohtanut. Säännöllisin väliajoin sähköpostiini tuli viesti, kuinka helppoa olisi pitää yhteyttä kavereihin Facebookin kautta. Sinnittelin vastaan. Lähdin kuitenkin uudelleen mukaan, kun ulkomailla asuva tuttava ei halunnut pitää yhteyttä sähköpostin kautta vaan ehdotti Facebookia. Niinpä täytin perusjutut kuvineen uudelleen ja loin kaveriyhteyden.

Sittemmin kaveriyhteyksiä on tullut lisää ja Facebook suosittelee säännöllisesti uusia. Lisäksi tutut ja puolitutut ehdottavat kaveriyhteyttä, kun huomaavat omilla sivustoillaan pönäkän profiilini. Olen valinnut kuitenkin mahdollisimman passiivisen linjan. Siitäkin huolimatta, että Facebookin järjestelmä – joka kerta vieraillessa – eri tavoin yrittää aktivoida tai koukuttaa.

Facebookin kannalta tämä on ollut ymmärrettävää, koska sen liikeidea perustuu siihen, että järjestelmässä on mahdollisimman monta mukana, ja lukumäärä kasvaa, ja että osallistujat ovat mahdollisimman aktiivisia. Näin Facebookista tulee yhä houkuttelevampi alusta mainostajille ja muille käyttäjien profiloijille, jolloin Facebookin liikevaihto ja voitot kasvavat. Ja nehän ovat kasvaneet tähtitieteellisiin lukuihin. Mark Zuckerbergin luomalla Facebook-verkostolla on jo yli miljardi käyttäjää.

Facebook on epäilemättä tehokkaimpia yhteydenpitoverkostoja ja myös tiedon välittäjiä tarvittaessa. Mutta mitä muuta se tekee?

Ensinnäkin järjestelmä on nerokas siinä, että se koukuttaa monin tavoin aktivoimaan yhteydenpitoa ja käyntejä sivulla. Joka kerta sivuston avatessa ohjelma ensiksi kysyy, miten haluat kommentoida päivääsi. Sen lisäksi houkutus on suuri – jo kohteliasuudenkin vuoksi – luomaan kontakteja tai vastaamaan kaveripyyntöihin. Tällöin sitoudut kuitenkin seuraamaan kaveripiirin elämää tarkemmin kuin haluaisitkaan.

Uteliaisuudenkin vuoksi Facebookin tarjontaa on kuitenkin vilkaistava. Jo nyt on helppo havaita, että kunkin tuttavan käynnit ja kiinnostuksen kohteet muodostavat helposti profiloitavan kokonaisuuden. Kuvat vastaavat aika hyvin omia ennakko-odotuksia. Mitä profiili sitten tarjoaa sivustonpitäjille tai heidän asiakkailleen, sitä en osaa kuvitella? Teräväpiirtoisen kuvan kuitenkin kustakin osallistujasta saa.

Uteliaisuuden tyydyttämisen lisäksi Facebook-yhteydestä on muitakin seurauksia. Jatkuva reagointi silmien ohi vilahtavaan kuvamateriaaliin on hermoärsyke, joka vie energiaa. Henkisen ja fyysisen energian puute on ainakin omalla kohdalla tärkeimpiä hyvinvoinnin ja aktiivisen toiminnan rajoitteita. Inspiroivat ihmissuhteet ja uuden oivaltaminen luovat uutta energiaa. Facebook ei minulla toimi näin, pikemminkin päinvastoin.

Mielenkiintoista on, että aikanaan Facebookin käyttäjämäärän kasvusta vastannut varajohtaja Chamath Palihapitiya on tullut samaan johtopäätökseen. Stanfordin yliopistossa puhunut Palihapitiya sanoi tuntevansa syyllisyyttä aiemmasta tehtävästään. Hän arveli ”sydänten, tykkäysten ja peukutuksen” tuhoavan yhteiskunnan toimintaa, sillä niihin ajaa lyhytaikainen, hyvästä palautteesta saatavan mielihyvän tavoittelu.

Ei kai hyvän palautteen kaipuussa sinänsä ole mitään pahaa. Jokainenhan sitä kaipaa.

Facebook on joskus käännetty suomenkielelle sanalla Naamakirja. Itse käyttäisin ilmaisua Katso minua. Tällainen minä olen ja tätä minä teen. Hyväksytkö?

Twitter-tilini työntää tavaraa sähköpostiini päivittäin mitä erilaisimmista asioista ja mielipiteistä. Usein Twitter vinkkaa asiasta tai puheenvuorosta, jota itse en olisi voinut havaita tai tietää. Tällöin Twitter ohjaa uuden tiedon tai mielipiteen lähteille.

Twitter täyttyy tämän lisäksi parin lauseen mielipiteistä, joista harvoin saa ajatuksille aineksia. Näin ei voi ollakaan. Lyhytjänteinen aika ja nopeasykkeinen media vaativat tiivistämään asian ja asiantuntemuksen muutamaan sanaan. Pahimmillaan joudutaan USA:n presidentin Trumpin toteuttamaan surkuhupaisaan Twitter-kierteeseen, joka vie kaiken uskottavuuden. Pahimmillaan tavasta on seurauksena traaginen lopputulos.

Oma some-suosikkini näkyy tässäkin kirjoituksessa. Haluan käydä tarkastelemani asian tai siihen liittyvät seikat perustellen läpi. Itsekeskeisyyttä tähänkin tapaan liittyy. Tarkoitus ei ole kuitenkaan houkuttaa katsomaan vaan kuuntelemaan. Lukemaan sitä, mitä mieltä minä olen ja mitkä ovat perusteluni. Haluan siis liittyä historialliseen, kirjalliseen perinteeseen. Taito ja tieto riittävät siihen, mitä saan ”paperille”. Se ei ehkä ole enää nykyaikaa, mutta jokainen onnistunut lause antaa tyydytystä sinänsä. Pieneltä osin myös ajatukset kirkastuvat.  

Suomen ihme

Suomi täyttää 100 vuotta. Suomen valtiollinen itsenäisyys alkoi virallisesti joulukuun 6. vuonna 1917, jolloin eduskunta hyväksyi julistuksen maan itsenäisyydestä. Eduskunnan päätös ei ollut kuitenkaan yksimielinen. Julistus hyväksyttiin äänin 100 – 88. Sosialidemokraatit äänestivät sen hyväksymistä vastaan. Heillä oli ehkä eri käsitys ratkaisusta tai muodosta, millä kansallista itsemääräämisvaltaa olisi lisätty. Tämä ristiriita oli osa prosessia, joka johti myös kansalaissotaan tammikuun lopulla 2018.

Suomen itsenäisyystaival alkoi toisaalta onnellisten tähtien alla. Suomi oli 1900-luvun alussa monin tavoin valmis itsenäiseksi kansakunnaksi ja valtioksi. Oli niitäkin ääniä - ainakin maailmalla, jotka totesivat, etteivät suomalaiset ole kypsiä valtiolliseen itsenäisyyteen. Nämä tahot olivat väärässä.

Suomi ja suomalaiset olivat hyvin valmistautuneita. Pitkä Ruotsinvallan aika oli vakiinnuttanut oikeusvaltion periaatteet ja muodot. Luterilainen kirkko, joka uskonto tuli vallitsevaksi Ruotsinvallan vaikutuksesta myös Suomeen, johti kirjakielen syntyyn ja kansanopetuksen vakiintumiseen. Lukkarin koulu oli tuttu jo ennen Aleksis Kiven Seitsemää veljestä.

Kun Suomi eurooppalaisen valtapolitiikan tuloksena irrotettiin emä-Ruotsista, alkoi kehitys kansakunnaksi kansakuntien joukkoon. Suomi ei suinkaan ollut vielä valmis kansakunnaksi, kun tsaari Aleksanteri I tätä juhlallisesti vakuutti Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809. Valtiopäivillä aloitettiinkin Suomeen soveltuvien hallintomuotojen rakentaminen. Keisari oli jo ennakolta hyväksynyt, että Ruotsinvallan aikaiset lait pidetään voimassa.

Suomalaisen kansakunnan ja itsenäisen valtiollisen pohjan rakentaminen oli pitkä ja määrätietoinen prosessi. On tosin enää vaikea sanoa, miten itsenäisyys hahmottui 1800-luvun voimahahmojen, J. l. Runebergin, Elias Lönnrothin, J.W. Snellmanin, Sakari Topeliuksen tai muiden kulttuurihenkilöiden mielissä. Henkisiä ja käytännöllisiä aineksia menestyvälle kansakunnalle luotiin kuitenkin tietoisesti. Lainsäädännöllisesti oli suuri läpimurto, kun suomen kieli hyväksyttiin viralliseksi kieleksi vuonna 1863.

Kun nyt kysytään mikä on suomalaisuuden ydin tai suomalaisen ihmisen identiteetti, suomen kieli nousee ensimmäiseksi esille. Myös ruotsin kieli on edelleen osa suomalaista identiteettiä.

Kielellisen identiteetin vahvistuminen ja kaikkinainen suomalaisen kulttuurin kehitys saivat uutta vauhtia, kun 1800-luvun puolivälin jälkeen luotiin kansakoululaitos. Uno Cygnaeus laati senaatin pyynnöstä silloisissa oloissa vallankumouksellisen ehdotuksen Suomen kansakoulutoimesta. Sen mukaan kansakoulusta tulisi kaikille yhteiskuntaluokille ja molemmille sukupuolille yhteinen koulu, jossa opetettaisiin sekä teoreettisia että käytännöllisiä aineita. Hän haki koululle mallia mm. Saksasta ja Sveitsistä sekä Skandinaviasta.

Yleisellä kansakoululaitoksella oli arvaamattoman suuri vaikutus ihmisten kehitys- ja toimintamahdollisuuksiin. 1800-luvun lopulla levisi vapaa kansalaisjärjestötoiminta ja -aktiviteetti kaikille elämänaloille. Nämä tekijät loivat perustan myös valtiollisen toiminnan kehitysmahdollisuuksille.

1800-luvun viime vuosikymmenet synnyttivät myös henkisen nosteen, jonka merkitystä ei voi ylikorostaa, taiteen Kultakauden. Jos kirjallisuus ja myös erityisesti Snellmanin toimesta korostettu kansallisuusaate olivat jo valmistaneet kansakuntaa, kuvataiteet ja erityisesti musiikki voimistivat suomalaista identiteettiä ja suomalaisten omanarvontuntoa. Jean Sibeliuksen säveltämä Finlandia (1899), jonka V.A. Koskenniemen sanoitti uudelleen talvisodan vuonna 1940, elähdyttää suomalaisia tänäkin päivänä. ”Oi nouse, Suomi, näytit maailmalle…” Tänäkin päivänä haluamme näyttää maailmalle – ja itsellemme.

Valtiollinen kehitys sai sysäyksen Venäjän politiikan käänteistä vuosisadan lopulla. Vuonna 1899 alkoivat venäläistämistoimet myös Suomessa. Se synnytti vastarintaa. Oma erityinen piirteensä vastatoimissa oli kansalaisadressi tsaari Nikolai II:lle. Adressiin kerättiin 522 931 allekirjoitusta. Joka viides suomalainen kirjoitti nimensä.

Vuosien 1904 ja 1905 heikko menestys Japanin sodassa johti puolestaan lakkoliikkeisiin koko valtakunnassa ja vaatimuksiin tsaarin yksivallan korvaamisesta perustuslaillisella monarkialla. Suomessa seurauksena oli muutos säätyvaltiopäiviltä maailman edistyksellisimpään vaalijärjestelmään vuonna 1906, ja siten eduskuntaan vuonna 1907.

Suomi päätyi ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumousten seurauksena sekä maan omien kansalaisten aktiivisuuden tuloksena itsenäisyysprosessiin, joka johti itsenäisyysjulistukseen 6.12. 1917, jonka 100-vuotispäivää parhaillaan vietetään. 

Näin on kerrottu lyhyesti suomalaisen kansankulttuurin ja poliittisen historian vaiheet, joiden tuloksena Suomi oli valmis itsenäiseksi kansakunnaksi. Kuten tiedämme, kivuttomasti tai ilman määrätietoista työtä muutos ei tapahtunut.

Nyt sadan vuoden jälkeen tarkasteltuna, kehitys on kuitenkin ollut huikea. Määrätietoisesta ja hyvästä valmistautumisesta sekä laajasta kansansivistyksestä huolimatta kehitys ei suinkaan ollut itsestään selvyys. Eurooppalaisittain Suomi oli lähtökohdiltaan vielä viime vuosisadan alussa köyhä maa.

Riitta Hjerppe toteaa Kasvun vuosisata kirjassaan (2007) seuraavasti: ” Suomen bruttokansantuote henkeä kohden oli l870-luvulla noin 40% jäljessä länsieurooppalaista keskitasoa. Suomi oli köyhä maa, sillä länsieurooppalainen keskitasokin oli nykypäivän mittapuiden mukaan alhainen. Toisaalta sen ajan rikkaimmassa maassa, Englannissa tulotaso oli keskimäärin miltei kolminkertainen Suomeen verrattuna. Ero Ruotsiin oli arviolta neljännes tai ajassa kasvunopeuden huomioon ottaen 30 vuotta.”

Riitta Hjerppen tutkimuksen perusteella voi sanoa, että kehitys Suomessa suhteessa silloisiin edistyneimpiin länsimaihin on ollut menestys. Viime vuosikymmenien takapakeista (1990-luvun lama ja 2010-luvun pitkä taantuma) huolimatta suomalaisten elintaso on parinkymmenen rikkaimman maan joukossa maailmassa. Lähes kaikilla muilla mittareilla alkaen demokratiasta, tasa-arvokysymyksistä, koulutuksesta, aina innovaatiokykyyn ja ympäristökysymysten hoitoon saakka, Suomi kuuluu muiden pohjoismaiden tavoin maailman kärkikymmenikköön, usein ihan terävimpään kärkeen, kun maapallon maita verrataan toisiinsa.

Luettelo on niin pitkä, ettei sitä ole mahdollista tässä toistaa. Ehkä hauskin vertailu kannattaa mainita. Suomi on ollut jo peräkkäisinä vuosina maailman vähiten epäonnistunut maa. Tämä vertailu sopii hyvin suomalaiseen mentaliteettiin. Emme halua tai uskalla epäonnistua, mutta emme myöskään rehentele saavutuksillamme. Löydämme saavutuksistammekin aina jotakin puutetta tai moitittavaa.

Suomen ja suomalaisuuden paras puolestapuhuja, kanadalainen Andre Noel Chaker kiteytti suomalaisen menestystarinan puhuessaan kansainväliselle yleisölle kolmeen ydintekijään:

                      Openness

                      Entrepreneurship

                      Courage.

Suomalainen ei heti ensimmäisenä olisi osannut valita näitä käsitteitä ja arvoja, mutta puhujalla oli hyvät perustelut. En kuitenkaan ryhdy niitä toistamaan, koska se veisi liikaa tilaa. Keskeisiksi johtopäätöksiksi hän nosti menestyksen takaajina sosiaalisen liikkuvuuden sekä keskinäisen luottamuksen.

Olin aikanaan usean vuoden ajan jäsenenä eri neuvottelukunnissa pohtimassa ja luotaamassa Suomen harjoittamaa kehitysyhteistyötä. Avainkysymys usein oli, mitä kehitysavussa pitää painottaa ja miten toteuttaa sitä käytännön tasolla. Toimintaympäristö maapallon nykyisissä köyhissä maissa on monin tavoin erilainen kuin täällä vauraassa pohjolassa. Onko meillä oikeasti annettavaa?

Suomen taholta selvitettiin myös sitä, mitä vastaanottajamaat meiltä haluavat – tietysti määrärahojen lisäksi. Yllättäen kehitysmaiden asiantuntijoiden ja päättäjien taholta tuli usein toivomus: ”Kertokaa meille, miten Suomi nousi köyhästä maasta menestystarinaksi.” Kysyjät tiedostivat, että Suomi oli aikanaan Euroopan köyhä, yhden raaka-aineen, puutavaran, viennistä riippuvainen maa. Lisäksi se oli kuulunut vuosisatoja Ruotsiin ja yli vuosisadan Venäjään. Samastumiskohteita löytyi helposti.

Meidän suomalaisten on syytä arvostaa tätä kansallista ihmettä ja kertoa siitä tarvittaessa muillekin. Menestys ei ole kuitenkaan pysyvä etu. Sen lisäksi, että arvostamme edellisten ja omankin sukupolvemme saavutuksia, tulee pitää huolta siitä, että kaikki nykysuomalaiset voivat pysyä mukana kehityksessä - myös alueellisesti tasapuolisesti. Mikään taho ei ole etuoikeutettu. Vain näin säilyy luottamus eri ihmisryhmien välillä.