Iskelmä hivelee suomalaisen kulttuurin ydintä

Tänään vietetään suomalaisen kulttuurin päivää, Kalevalan päivää. Minulle sillä on erityistä merkitystä, koska täytän tänään 68 vuotta, ja siten siirryn virallisestikin työikäisten joukosta ikäihmisiin, senioreihin. Suomalaisen kulttuurin päivä ei ole vahingossa Kalevalan päivä. Syvimmillään kansojen kulttuuri ilmenee kielessä. Luonnollisesti tavat ja sosiaaliset suhteet, taiteen ja tieteen saavutukset, rakennuskanta, kulttuurimaisema jne. ovat elementtejä kunkin kansan kulttuurissa. Lähimmäksi kulttuuri tulee meitä jokaista äidinkielessä. Sen oppimisen avulla me olemme liittyneet yhteen siihen yhteisöön, johon olemme syntyneet. Kielessä meillä on tietoinen kanava vuorovaikutukseen muiden ihmisten kanssa. Johanneksen evankeliumi ilmaisee saman: ”Alussa oli sana (Logos).” Sanaan liittyy siten jopa jumalallista voimaa.

Näin juhlallisesti sanaa ja kieltä ei tarvitse tarkastella. Sana, kieli, puhe puhuttelevat meitä ilman pyhittämistäkin. Kun haluamme sanoa jonkin asian todella sisimmästämme ja syvältä, käytämme äidiltä ja isältä oppimaamme kieltä, kotoa saatua ilmaisutapaa. Se on tarkin oman minän viestittäjä muille ihmisille, ja monesti vielä itsellekin. Kun kirjoitan suomenkielellä, kirjoitan itselleni.

Mitä tällä on tekemistä iskelmän kanssa? Vaikka ihailemme älyä ja älyllistä osaamista, kaikkein vaativimmat ilmaisut liittyvät kuitenkin tunteisiin ja tunteiden luomiin tunnelmiin. Tunteiden älyllinen analysointi, luokittaminen ja määrittely häivyttävät usein syvimmän ytimen. Iskelmä on kuitenkin osoittautunut kumman hyvin toimivaksi sillaksi ilmailullisten vaikeuksien yli. Iskelmässä yhdistyy sanallinen ilmaisu, musiikki ja melodia, sekä myös fyysinen konteksti, eli missä iskelmää kuullaan ja kuunnellaan – tunnelmoidaan. Ei ole turhaan sanottu, että tansseissa iskelmän sanat, sävel, sekä koettu läheisyys ja liike kertovat kumppanille sen, mitä suomalainen mies ei pysty verbaalisesti ilmaisemaan. Iskelmä on toiminut vuosikymmenet tärkeänä välineenä ja kanavana pariutumisriitissä, jota sukupolvi toisensa jälkeen haluaa tavoitella.

Iskelmään ja iskelmien sanoihin suhtaudutaan helposti vähättelevästi. Iskelmien sanoittajat löytävät kuitenkin usein ilmaisuja, joiden yli ei paraskaan filosofi tai edes runoilija pääse. Kun Reijo Taipale aloittaa Unto Monosen tangon ”Meren yllä on tähtien vyö”, tulee siinä lähelle koko kosmos ja maailman luominen; alkumeri, missä elämä syntyi, tähdet, Linnunrata, universumi, maailmankaikkeuden synty. Suurempia kuvia tuskin pystytään luomaan; ei ainakaan näin lyhyesti ja yksinkertaisesti.

Kun Katri Helena laulaa Jukka Kuoppamäen sanoittamassa iskelmässä: ”Anna mulle tähtitaivas, anna valo pimeään”, siinä ei puhuta vain itse kunkin yksilön tuskasta ja yksinäisyydestä, vaan puhutellaan kaiken Luojaa. ”Tulkoon valkeus – ja valkeus tuli.”

Esimerkkejä on lukemattomia. Iskelmien sanoista tulee parhaimmillaan koko kansan syväkulttuuria, jonka olemassaolo vaikuttaa meihin, vaikka emme sitä huomaisikaan. Aivan samalla tavalla kuin Raamatun lauseet ja viisaudet.

Yleisradion tehtävänä on tuoda esiin ja tulkita kansan ja maan omaa kulttuuria. Juuri parhaillaan on menossa kymmenosainen sarja suomalaisesta iskelmästä, Iskelmä-Suomi. Kolmen osan perusteella voi jo sanoa, että ohjelmasta on tullut ainutlaatuinen kumarrus suomalaiselle iskelmäkulttuurille ja sen tekijöille. Erittäin arvokasta on se, että näin taltioidaan vanhemman polven iskelmätähtien ja vaikuttajien muistot ja näkemykset. Iskelmään kiteytyy suomalaisten elämä ja kehitys vuosikymmenien varrelta. Kulttuuria parhaimmillaan. Itsellekin ohjelma on jo antanut paljon, kun uudelleen on voinut eläytyä suomalaisiin lauluihin ja tähtiin aina 50-luvulta saakka. Sanoitusten, melodioiden ja tähtien kautta kertautuvat omat elämykset vuosien takaa.

Vaikka suomalaiset sanoittajat Saukista, Juha Vainioon ja Vexi Salmeen kummallisella tavalla löytävät ilmaisun kunkin ajan ilmiöille ja ihmisten tuntemuksille, iskelmien sanallinen vaikutus ei rajoitu vain omaan kieleen. Musiikkihan sinänsä ei tunne rajoja, ja hyvin tulkittuna ulkomainenkin teksti puhuttelee – vaikkei kaikkea ymmärtäisikään.

Itsellä tulevat aina kylmät väreet iholle, kun Nancy Sinatra tulkitsee James Bond – kappaleen You only live twice vuodelta 1967. You only live twice, or so it seems. One life for yourself, and one for your dreams. Niinpä! Kappale nostaa unelmaksi rakkauden, jonka puolesta pitäisi rohjeta toimia. Muuten unelma, the stranger, katoaa. Itse tulkitsen unelman laajemmin, intohimoksi jonkin asian suhteen tai puolesta. Jonkin jonka kokee itselle tärkeäksi. Elämää ei näin ajatellen pitäisi elää vain elämisen vuoksi vaan myös jonkin, ehkä saavuttamattoman unelman, tavoittelemiseksi.

Toisena ulkomaisena esimerkkinä – niitähän on lukemattomia -, voisi nostaa isä Sinatran ”It was a very good year”. Juuri tässä 68 vuoden iässä haluasi unelmoida, että voisi sanoa kuten Sinatra viimeisessä säkeistössä:

                      But now the days are short

                      I’m in the autumn of the year

                      And now I think of my life as vintage wine

                      From the brim to the dregs

                      It poured sweet and dear

                      It was a very good year

Niinpä! 1945 – it was a very good year.

                     

Jokapäiväinen leipä omasta maasta

 

Kirjoittelin 1990-luvun alkuvuosina elintarvikeomavaraisuuden puolesta. Käytin niissä ja asiaa koskevissa keskusteluissa joskus yllä olevaa slogania: ”Jokapäiväinen leipä omasta maasta”. Silloin ei asia ollut lainkaan ajankohtainen, tai se ei herättänyt suurempaa kiinnostusta. Pikemminkin oltiin huolestuneita maataloustuotannon ylituotannosta, jota esimerkiksi tuolloin oli kananmunissa ja maitotuotteissa. Vielä suurempi haloo oli ruuan hinnasta. Ruoka oli median mukaan Suomessa liian kallista verrattaessa muihin Euroopan maihin, ja tämä oli kotimaisen maatalouden syy.  

EU-jäsenyyden puolustajien yksi argumentti olikin, että jäsenyyden myötä saadaan halpaa, ja hyvää ulkomaista ruokaa. SAK kävi jopa likaista kampanjaa asian puolesta levittämällä mainoksia: ”Kuka syö pöydässäsi?” Suomalaisen perheen ruokapöydässä istui perheenjäsenten lisäksi MTK:n Heikki Haaviston näköisen miehen jyhkeä hahmo.  

Hevosenlihaskandaali toivottavasti lopulta avaa suomalaisten silmät sen suhteen, mihin on pyritty ja mihin on päästy. Se että EU-jäsenyyden aikana maatalouden osuus kuluttajan maksamista elintarvikkeista supistuu kohti kymmentä prosenttia ja kaupan osuus lähestyy kolmeakymmentä, ei vielä ole herättänyt suuria kansanjoukkoja. Joka tapauksessa lienee edelleen syytä kysyä, miksi kaupan tuoma lisäarvo on niin suuri, että sen osuus on kohta kolmikertainen elintarvikkeiden alkutuotantoon verrattuna. Maataloudessakaan tuote ei synny ilma työtä, tuotantopanoksia ja pääomaa. Kaupan kustannuksista suuri osa lienee seiniä, kun kilpailukeinona ovat toinen toistaan suuremmat kauppakeskukset erilaisine lisätiloineen, viihteestä hartaustiloihin. Onko niin, että korkealla ruuan hinnalla maksetaan ylimitoitetut liiketilat? Jos halutaan käyttää SAK:n lanseeraamaa vertausta, syökö kauppa kuluttajan pöydässä.

EU:n laajeneminen ja maatalouskaupan vapautuminen ovat tuoneet esiin markkinoiden toisen, vielä vakavamman ilmiön – huijauksen. Suomessa on totuttu siihen, että oman maan järjestelmät pitävät huolen siitä, ettei varsinkaan elintarvikkeissa ole muuta kuin mitä siellä sanotaan olevan. Elintarkkeiden valmistusketjun venyminen ja mutkistuminen sekä tuotteiden alkuperän etääntyminen yhä kauemmas kotimaasta ovat johtaneet siihen, että tuotteiden sisällöstä ja alkuperästä ei ole enää mitään varmuutta. Liike-elämä on osoittanut, että joukkoon mahtuu aina huijareita, jos siihen vain tulee tilaisuus. Elintarvikkeiden kohdalla tämä on useimpia muita tuoteryhmiä kohtalokkaampaa. Emme enää voi olla varmoja, minkälaisia tuotteita tai minkälaisissa olosuhteissa tuotettuja tuotteita syömme. Tämä voi johtaa eettisesti arveluttavasti tuotettuihin elintarvikkeisiin ja myös terveydelle vaarallisiin. Ala-arvoiset tuotteet eivät ainakaan tue kansanterveyden tavoitteita.

Yleinen mielipide saattaa olla kääntymässä 1990-luvulla ja vielä viime vuosikymmenellä vallinneista näkemyksistä. Näin voi lukea viime aikoina julkaistuista lehtikirjoituksista. Yllättävintä on ollut, että selkeimmät kananotot ja näkemykset ovat tulleet kokoomukselaiselta europarlamentaarikko Petri Sarvamaalta. Esimerkiksi Maaseudun tulevaisuudessa (22.2.2013) julkaistu kolumni: ”Hevoset, kuluttajat ja maaseudun tulevaisuus”, ei jätä mitään epäselväksi. Jokaisen aikaansa seuraavan pitäisi lukea Saravamaan kirjoitus. Eikä Saravamaa jätä asiaa pelkästään kirjoituksiinsa, vaan hän toimii myös europarlamentaarikkona näkemyksiensä hyväksi. Sekin on erinomainen esimerkki muille europarlamentaarikoille tai niiksi pyrkijöille. Täältä kotomaasta seuratessa tuntuu joskus siltä, että eräät toiset euroedustajat toimivat pikemminkin omaan maan vahingoksi kuin eduksi.

Elintarvikkeet ovat osa kansainvälistä kauppaa niin EU-maiden kesken kuin laajemminkin. Enää ei ole mahdollista pyrkiä tulemaan sataprosenttisesti toimeen oman maan tuotteilla. Suomessakin jo kolmannes ostetuista elintarvikkeista tuodaan. Esimerkiksi lihassakin, jossa pitkään oltiin omavaraisia, jo viidennes tuodaan ulkomailta. Näin ovat kauppa ja kuluttajat päättäneet. Edelleenkin on kuitenkin syytä kantaa huolta siitä, että kotimaassa voitaisiin tuottaa pääosa kulutetuista elintarvikkeista. Tärkein osa jokapäiväisestä leivästä tulisi tuottaa omassa maassa.

Stoppi hiilen pystyvarastoinnille

Suomen metsävarojen kehitys on ollut hämmästyttävää viimeisen runsaan 30 vuoden aikana. Metsävarat on se puumäärä, mikä meidän 20 miljoonan hehtaarin metsissämme seisoo. Metsävarojen kehitys kuuluu niihin seikkoihin, joissa yleinen mielikuva poikkeaa todellisesta. Joskus kuulee varoitettavan jopa metsien häviämisestä. Tuskin koskaan viimeisen parinsadan vuoden aikana Suomen metsissä on ollut niin paljon puuta kuin juuri tällä hetkellä. Eikä tässä kaikki; metsien kasvu, eli puuston lisäkasvu on suurempaa kuin koskaan.

Lueskelin mökillä antikvariaatista ostamaani kirjaa, johon oli koottu 1960-luvun lopulla silloisten Suomen Akatemian jäsenten pitämät esitelmät Helsingin yliopiston Studia Generalia –sarjassa - kukin omalta alaltaan. Akateemikko, professori Yrjö Ilvessalo puhui Suomen metsätalouden kehityksestä. Metsätieteen edustajana Yrjö Ilvessalo oli sikäli omalla asiallaan, että hänen toimestaan ja hänen johdollaan suoritettiin Suomen ensimmäinen valtakunnallinen metsävarojen inventointi vuosina 1921 – 24.

Esitelmässään Ilvessalo visioi, että Suomen metsien vuosittainen lisäkasvu voisi joskus tulevaisuudessa nousta jopa kaksinkertaiseksi 1950- ja 1960-lukujen tasoon verrattuna. Metsien lisäkasvu jökötti vuosikausia vakaasti noin 57 miljoonan kiintokuutiometrin tasolla. Kasvu oli tosin nopeutunut, koska metsien lisäkasvu oli vielä 1930-luvulla vain noin 45 miljoonaa kuutiometriä vuodessa, vaikka Suomen metsäala oli ennen Karjalan luovutusta nykyistä suurempi.

Ilvessalon kaukonäköinen visio on kirjaimellisesti toteutunut. Vuosien 2009 – 2011 valtakunnallisen inventoinnin mukaan vuotuinen lisäkasvu oli 104 miljoonaa kiintokuutiometriä vuodessa eli täsmälleen kaksinkertainen 1960-luvun alun tasoon verrattuna. Metsien kokonaispuuston määrä oli puolestaan noussut 2305 miljoonaan kiintokuutiometriin, kun vastaava luku vielä 1960-luvulla, ja vielä 1970-luvun alussakin oli 1500 miljoonaa kuutiometriä.

Metsäntutkijat ovat arvioineet (Bioenergia, ilmastonmuutos ja Suomen metsät, METLA), että Suomen metsien puuvaranto voi nousta jopa 3000 – 3500 miljoonaan kuutiometriin 2040-luvun alkuun mennessä, eli seuraavien vajaan 30 vuoden kuluessa. Suomen metsävarat olisivat siten 2,2, - 2,4 -kertaa suuremmat kuin 1970-luvun alussa. Ilmaston lämmetessä, sateisuuden lisääntyessä, ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden noustessa sekä vuosikasvun ylittäessä vuotuisen poistuman yhä enemmän, puuvarannon kasvu vain kiihtyy.

Metsien puuvarannon kasvu on ollut tärkein ilmakehän hiiltä sitova tekijä Suomessa. Tämä hiilinieluksi kutsuttu tekijä on sitonut yli kolmanneksen Suomen hiilidioksidipäästöistä. Mikäli uutiset YK:n Durbanin ilmastokokouksesta(2012) pitävät paikkansa, suomalaiset luopuivat ympäristöministeri Ville Niinistön johdolla tästä Suomelle kuuluvasta edusta. Metsiemme hiilinielua ei enää lueta Suomen hyväksi. Maallikosta se vaikuttaa aika typerältä.

Puusto onkin tärkeä hiiltä sitova biomassan osatekijä. Lähes puolet puiden kiintomassasta on hiiltä. Jos laskelmat pitävät paikkansa, Suomen metsissä seisoo siis runsaan 1000 miljoonan kuutiometrin hiilivarasto. Vuonna 2040 hiilivarasto olisi näiden laskemien mukaan siten jo yli 1500 miljoonaa kuutiometriä.

Suomen metsissä on siten valtavat hiilen pystyvarastot. Tämä voi olla hienoa ilmastopoliittisista syistä, vaikka siitä ei saisi edes sitä etua mikä periaatteiden mukaan kuuluisi. Jatkuva hiilen pystyvaraston kasvattaminen panostamalla metsien lisäkasvuun saatua lisäystä hyödyntämättä, on järjetöntä. Se on äärimmäisen kallis keino ja kohdistaa kustannukset väärille tahoille. Lisäksi puuston kasvulla voisi energia- ja ilmastopoliittisesti olla varsin tärkeä ja hyödyllinen käyttömahdollisuus muualla, jos siihen vain ymmärrettäisiin tarttua.

Metsien uudistamiseen ja lisäkasvuun panostetaan vuosittain noin 200 miljoonaa euroa ja miljoonia palkattomia työtunteja. Tämä johtuu politiikasta, jolla pyritään maksimoimaan metsien lisäkasvu. Politiikka syntyi 1950- ja 1960-lukujen taitteessa, jolloin hakkuut ylittivät kasvun ja metsien häviäminen oli todellinen uhka. Tätä vaaraa ei siis enää ole. Metsänomistajat maksavat kuitenkin uudistamisesta vuosittain 150 miljoonaa euroa tai 1,5 miljardia euroa vuosikymmenessä politiikan jatkuvuuden säilyttämiseksi. Näin on laissa määrätty.

Puu on erinomainen ja monipuolinen raaka-aine.  Se on mahdollinen fossiilisten polttoaineiden, öljyn, kivihiilen ja maakaasun korvaava niin teollisena raaka-aineena kuin energialähteenä. Jostakin syystä mahdollisuuksia ei Suomessa käytetä täysimääräisesti hyväksi. Teollisuus myöhästyi puuraaka-aineen modernin tuotekehityksen saamisessa alkuun, kun se keskittyi vain sahaukseen sekä paperin ja kartongin tekemiseen. Nyt on lähdetty vähitellen liikkeelle, mutta vienee vuosikymmeniä, ennen kuin uusista tuoteryhmistä tulee edellä mainittuihin verrattavia massatuoteryhmiä.

Aikanaan puu oli lähes ainoa energialähde Suomessa. 2000-luvulla puun energiakäyttö on uudelleen noussut hyvää vauhtia, mutta vie vielä vuosia ennen kuin tässäkään päästään lähelle potentiaalisia käyttömääriä. Puu on erinomainen auringon energian varanto kuten muukin biomassa. Puuta voidaan hyödyntää kuitenkin paljon monipuolisemmin ja tehokkaammin energiakäyttöön kuin useimpia muita bioenergialähteitä. Puusta voidaan valmistaa biodieseliä ja muita polttonesteitä. Sitä voidaan kaasuttaa. Teknologisen kehityksen mahdollisuudet ovat rajattomat, mutta ne ovat vasta kehkeytymässä. Onneksi ollaan lähdetty vihdoin liikkeelle.

Kun metisen lisäkasvusta jää vuosittain kolmannes tai ylikin hyödyntämättä ja metsäteollisuuden puuntarve supistuu vuosi vuodelta, myös periaatteessa teollisuuden ainespuuksi soveltuvaa massapuuta pitäisi hyödyntää energiakäyttöön. Tätä teollisuus vastustaa mustasukkaisesti, mutta järjettömintä on suurin taloudellisin panoksin varastoida puuta metsään. Riittävästi ja metsähoidollisesti oikein hakattuna metsät kasvavat puuta entistä enemmän. Tiheytyvä, riukuuntuva tai yli-ikäinen puusto ei enää kasva eikä sido hiiltä ilmasta.

On järjetöntä varastoida hiiltä kalliilla metsien pystyvarastoihin. Sen sijaan on järkevää varastoida hiiltä hirsi- ja muihin puutaloihin. Kuten on nähty, siten voidaan ratkaista myös monta sisäilmaongelmaa, joiden aiheuttamat kustannukset koko Suomessa ovat nekin valtavaa luokkaa.

Missä kokoonnumme

Muutama päivä sitten oli lehdessä uutinen, jonka mukaan nykynuorisosta on tullut sisätilaihmisiä. Porukat hengailevat pääasissa erilaisissa katetuissa ja lämmitetyissä tiloissa. Suosituimpia ovat suuret kauppakeskukset kuten Itis, Sello tai Iso Omena. Enää ei niinkään pyöritä kulmilla, ehkä Helsingin päärautatieasemaa lukuun ottamatta. Tämä sisätilaelämä ei sinänsä ole nuorison etuoikeus. Myös varttuneemmat ikäluokat valitsevat katetut tilat menoilleen ja tuloilleen, jos se on mahdollista.
On ehkä kiinnostavaa tarkastella, miten ihmisten tuleminen yhteen, kokoontuminen on aikojen kuluessa muuttunut tai kehittynyt - ja miksi?

Ihmisen kylä- ja  kaupunkilaisasuminen alkoi noin 9000 - 10000 vuotta sitten, todennäköisesti Lähi-idässä. Kaupunkilaisasuminen syntyi rinnan maatalouden kehittymisen kanssa. Elinkeinojen siirtyminen keräilystä ja metsästyksestä viljelyyn ja karjanhoitoon mahdollisti paikallaan pysyvän elämänmuodon ja tiheän asumisen. Arkeologisista löydöistä päätellen keräilijä-metsästäjä-ihminen oli kyllä suosinut luolia tai muita suojaisia tiloja jo vuosituhansia. Rakennetuista sisätiloista ei ole kuitenkaan aikaisemmin jäänyt merkkejä.

Suurten korkeakulttuurien syntyminen, Mesopotamiassa, Egyptissä, Kiinassa, Intiassa jne., merkitsi suurten rakennushankkeiden alkua ja läpimurtoa. Kiinnostavaa on, että esimerkiksi antiikin Egyptissä suurimmat hankkeet tähtäsivät kuoleman jälkeisen elämän turvaamiseen. Temppeleiden ja hautojen rakennustyömaille ei tosin kokoonnuttu vapaaehtoisesti vaan pakolla. Rakennetut tilatkin jäivät vain muutamien vainajien käyttöön.

Antiikin Kreikan ja antiikin Rooman kokoontumispaikoille oli tyypillistä aukiot, torit, joille kokoonnuttiin käymään kauppaa, hoitamaan hallinnollisia päätöksiä, käyttämään valtaa tai juhlistamaan eri tapahtumia. Kreikassa agora oli aukio, jolla sanotaan demokratian syntyneen. Roomassa foorumit, Forum Romanum, Ceasarin, Agustuksen, Nervan, Trajanuksen jne. forumit olivat kaikkien tapahtumien keskuksia. Forum Romanumilla sijaitsi eri jumalien temppeleiden lisäksi Curia, missä Rooman senaatti kokoontui, Saturnuksen temppeli, joka toimi valtion varojen säilytyspaikkana - jonkinlainen valtiovarainministeriön ja keskuspankin yhdistelmä siis, sekä rostra, puhujalava, jolta usein julistettiin kansalle tärkeimmät poliittiset sanomat. Sekä antiikin Kreikassa että Roomassa oli vielä paikkoja, joihin kokoonnuttiin sekä ruumiin että hengen kulttuurin vaalimiseksi. Jälkikäteen silmiinpistävimpiä ovat amfiteatterit, tärkeimpänä Colosseum, joilla näyteltiin usein verisiä näytelmiä ihmis- ja eläinuhreineen. Antiikin aikana suosioon nousivat myös hevosten kilpa-ajot, joille rakennettiin omat puitteensa, sirkukset. Oma lukunsa ovat tietysti kylpylät, termit, joissa ainakin yläluokka vietti päivittäistä aikaansa. Termit saattoivat olla valtavia, kuten Caracallan termi, josta on edelleen nähtävänä suuret rauniot. Sinne mahtui kerralla 9000 vierailijaa altaisiin, höyryhuoneisiin ja sisäpelien kentille.

Caracallan termi Roomassa

Keskiajan Eurooppaan tultaessa kansan kokoontumispaikat näyttävät hieman antiikin aikaan nähden erilaisilta. Kirkko hallitsi keskiajan henkistä mutta myös poliittista ja aineellista kulttuuria. Kokoontumisen keskuksiksi nousivat toinen toistaan korkeammat ja komeammat kirkkorakennukset. Vatikaaniin, Roomaan kohosi 1500-luvun taitteessa apostoli Pietarin ristiinnaulitsemispaikalle Pietarin kirkko. Siitä tuli suurin ja monella tavalla myös taiteensa puolesta komein. Komeita ovat myös monet goottilaiset kirkot, joiden taivaisiin kohoavat holvit ja tornit saivat kenties ihmisen hengen kohoamaan yleviin ajatuksiin. Joka tapauksessa valtavat rakennuskompleksit kertoivat katolisen kirkon mahdista ja ihmisen pienuudesta sen rinnalla.

1800-luvulla puhalsivat jo uudenlaiset tuulet. Valtaa pitävät halusivat jättää merkkinsä ympäristöön - kuten ennenkin - myös rakennuskannassa ja katukuvassa. Missä vain oli tilaa, syntyi suuria aukioita tai toreja, joilla oli helppo järjestää sotilasparaateja tai muita joukkotapahtumia. Napoleonin vaikutuksesta Pariisi sai suuret aukionsa ja Bulevardinsa. Pienessä Suomessakin tapahtui, kun tsaari Aleksanteri I käynnisti uuden provinssipääkaupunkinsa, Helsingin, muuttamisen emämaan, Venäjän mahtia vastaavaksi kaupungiksi. Rakennettiin Tuomiokirkko, Senaatintori ja Helsingin empirekeskusta. Tämä oli varsin mahtipontista vain parinkymmenen tuhannen asukkaan kaupungissa. Senaatintori on saanut toimia niin 1800-luvulla, 1900-luvulla kuin nyt 2000-luvulla monien kokoontumistilaisuuksien näyttämönä. Tilaisuuksien henki ja tyyli ovat ehkä vuosikymmenten mittaan paljonkin muuttuneet.

1800-luvun jälkipuolisko muutti olennaisesti kokoontumispaikojen ilmeen ja tarkoituksen. Uudet tilat ja paikat eivät enää olleet kirkon tai hallitsijoiden mahtia ilmentäviä, vaan niiden synty ja syyt nousivat kansan keskuudesta. Alettiin rakentaa kansakouluja, palokunnantaloja,seurojentaloja, työväentaloja jne. Kansallisen heräämisen merkeissä kokoonnuttiin kesäisin eri puolilla maata suurille kansanjuhlille, ulkokenttineen ja laulukatoksineen.1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kokoontumispaikoille oli luonteenomaista kansanvallan nousu. Kansalaisyhteiskunta aktivoitui ja organisoitui sekä rakensi tiloja toimintaansa, kokoontumistaan varten.

1900-luvulla suomalaista identiteettiä vahvistettiin kansainvälisellä urheilumenestyksellä. Suomi juostiin maailmankartalle. Suomalaiset yleisurheilijat, painijat ja hiihtäjät kuuluivat maailman parhaimmistoon. Niinpä nuoriso kokoontui laajoin joukoin kentille harjoittelemaan ja valmentautumaan. Elettiin todeksi urheilun jaloa aatetta.Ympäri Suomea rakennettiin urheilukenttiä, joilla oli juoksuradat sekä hyppy- ja heittopaikat.

Urheilupyhättöjen rakentaminen huipentui 1930-luvun lopulla Helsingin olympiastadionin rakentamiseen. Suomessa piti järjestää olympialaiset kesällä 1940. Maailmansodan syttyminen sen kuitenkin esti. Vuonna 1952 maailman kansat sitten vihdoin kokoontuivat Helsingin olympiastadionille ja muille suorituspaikoille.
Jo 1950-luvulla alkoi nostaa päätään toisenlainen kokoontuminen. Jälleen Helsingistä alkaen alettiin rakentaa ostoskeskuksia lähikauppaa ja muita palveluja varten. Niiden kahviloista ja kulmilta tuli pian suosittuja tapaamis- ja oleskelupaikkoja. Sen jälkeen ihmisiä eniten mukaansa vetävä ja yhteen tuova aate onkin ollut kaupallinen aate, shoppailu samoissa marketeissa.

Kun urheilukentät, hiihtomäet, luistinradat ja myös maauimalat yms. liikuntapaikat suosivat ulkonaoloa, alettiin viimeistään 1960-luvulla siirtyä sisätiloihin. Luonnollisesti sisätiloihin oli syntynyt jo pitkään sekä liikunnan että kulttuurin kokoontumispaikkoja, mutta jäähallien ja uimahallien rakentaminen toi siihen uuden ulottuvuuden. Jäähalleja Suomessa on tällä hetkellä noin 55 ja uimahalleja sekä kylpylöitä puolestaan 80. Lukumäärä noussee siitä vielä vähin erin. Jäähallien kävijämäärästä ei kirjoittajalla ole tietoa, mutta uimahalleissa ja kylpylöissä vuotuinen kävijämäärä lähestyy miljoonaa.

Uima- ja jäähallit laajentavat merkittävästi sisäliikuntamahdollisuuksia ja niillä on suuri kansaterveydellinenkin merkitys. Sisätiloihin sijoittuvia kokoontumispaikoja ovat luonnollisesti myös erilaiset kulttuuritalot ja taidelaitokset. Niiden lukumäärä lisääntyy pikku hiljaa, mutta suurin osa niistä on rakennettu julkisin varoin ja niitä ylläpidetään tai ainakin merkittävästi tuetaan verovaroista. Uusien rahoitusta on siten hainkittavissa vain hyvin rajoitetusti.

Varsinaisesti uuteen aikakauteen astuttiin sisätilojen käyttämisessä, kun ryhdyttiin rakentamaan toinen toistaan suurempia kauppakeskuksia. Stockmann, Sokos ja eräät muuta tavaratalot ovat jo vuosikymmeniä toteuttaneet monipuolisen kaupan liiketilaideaa. 1900-luvun jälkipuoliskolla Suomeen alettiin rakentaa uudenlaisia kaupallisia kokonaisuuksia, joissa on sekä keskeisten kauppaketjujen myymälöitä että kymmeniä eri tuoteryhmiin ja kulutustavaroihin erikoistuneita liikkeitä. Leppävaarassa sijaitsevassa kauppakeskus Sellossa lienee ainakin sata eri liikettä. Sen lisäksi samaan kompleksiin sijoitetaan monenlaisia palvelupisteitä kirjastoista hartaushuoneisiin. Kauppakeskukset ovatkin hyvällä syyllä sanottuna täyden palvelun laitoksia.  Vuonna 2011 arvioitiin kauppakeskusten yhteen laskettu kävijämäärä olleen 326 miljoonaa.

Erillisten kauppakeskuten lisäksi pyritään rakentamaan korttelien läpi ja sisäpihoille sekä myös talokompleksien välille katettuja tiloja, joista ei tarvitse mennä ulkoilmaan. Niihin tullaankin omalla autolla suurien maanalaisten parkkihallien kautta. Kampin kauppakeskuksen alla sijaitsee jopa Helsinkiin lännestä tulevan bussiliikenteen terminaali. Vastaavaa palvelevat myös metron asemat ja pysäkit.
Ei ihme, että nuoriso viihtyy näissä sään suhteen suojatuissa ja lämpimissä tiloissa. Kuvaan kuuluu, että alueelle sijoittuu myös laaja valikoima ravintola- ja kahvilapalveluja ml. myös viihde elokuvateattereineen.

Lopuksi pieni omakohtainen muistelu eräästä kauppakeskuksesta ja sen aikaansaamasta tunnelatauksesta. Olin vuonna 1996 Etelä-Afrikan tasavallassa, Johannesburgissa maailman ravintokonferenssissa (World Food Summit). Olimme majoittuneet muutaman kilometrin päähän konferenssipaikasta, joka sijaitsi aika paljon Johannesburgin ulkopuolella, bungalow-tyyppisesti rakennettuun hotelliin. Etelä-Afrikan tapaan hotellin alue oli aidattu korkealla betonimuurilla, jonka laki oli päällystetty rikottuilla pullolaseilla. Ilmeisesti oli syytä pelätä ryöstäjiä tai murtautujia.

Lauantaipäivänä ei ollut ohjelmaa, joten päätin lähteä läheiseen kaupunginosaan, Johannesburgin keskustan ulkopuolelle varakkaille rakennettuun Sun Cityyn. Kun matkaa oli vain puolitoista kilometriä, ajattelin ettei se minulle, joka kävelen mielelläni, ole matka eikä mikään mennä jalan. Niinpä lähdin kuumassa auringonpaisteessa vaeltamaan pikkukatuja Sun Cityä kohden. Pian huomasin, miksi valkoihoiset eivät kävele yksikseen ja omin neuvoin. Vastaan ja perääni alkoi tulla eri näköistä ja eri ikäistä mustaa miestä. Vähitellen alkoi puseroon hiipiä tunne, että mitähän, jos joku päättää ryöstää minut. Miten siinä sitten okein  käy? Vaelsin kiireisenä ja sulkeutunein ilmein kohti kauppakeskusta, joka muutaman mutkan jälkeen alkoikin siintää edessä. Kun vihdoin saavutin alueen ja ohitin ulko-ovien tarkastukset, huokasin helpotuksesta. Upea ja suuri kauppakeskus oli aseistettujen vartioiden vartioima. Vyöllä roikkuvin pistoolein varustettuja vahteja oli sisääntulo-ovilla ja myös eri puolilla kauppakeskusta. Ilmastoidussa, tarkoin vartioidussa kauppakeskuksessa tunsin rentoutuvani ja nauttivani olostani. Oli ihankuin olisin selviytynyt vihamielisten villieläinten viidakosta. Vaikea tietää, perustuiko tuo tunne kokonaan perusteettomaan mielikuvituksen luomaan ennakkoluuloon, vai oliko asiassa perää. Olimmehan kuulleet paljon varoituksia väkivaltaisista ryöstöistä Johannesburgin kauduilla.