Työurani ohessa minulla oi monin
tavoin mahdollisuus perehtyä kehitysmaiden historiaan, nykyisyyteen ja tuleviin
mahdollisuuksiin. Olin kolmisenkymmentä vuotta erilaisten kehitysmaasuhteiden
neuvottelukuntien jäsenenä. Lisäksi tein selvityksiä muutamista kehitysmaille
tärkeistä tuotannonaloista. Vuosien varrella kävin useissa kehitysmaissa
Afrikassa ja Aasiassa.
Monet tapaamani kehitysmaiden
asiantuntijat olivat suhteellisen hyvin perillä myös Suomen asioista. Ehkä he
olivat perehtyneet Suomeen ja Suomen historiaan juuri siksi, että tiesivät
tapaavansa suomalaisia. Monet tiesivät, että Suomi oli ollut runsas vuosisata
sitten köyhä maa, yksi Euroopan köyhimmistä. He tiesivät myös, että Suomen
talous, erityisesti vienti, oli ollut raaka-ainevaltainen, yhdestä
raaka-ainelähteestä, puusta, riippuvainen.
Valtaosa nykyisistäkin kehitysmaista,
tai nimenomaa köyhistä maista, on yhdestä tai muutamasta raaka-aineesta
riippuvainen. Viennistä suuri osa tulee erilaisten hedelmien, kahvin, kaakaon,
teen, puuvillan tai mineraalien ja metallien viennistä. Onnekkaimmista
kehitysmaista on löytynyt öljyä tai muita hyvin arvokkaita raaka-ainelähteitä. Pari
tusinaa kehitysmaata on jo päässyt nopean teollistumisen vaiheeseen, ja ovat
siten vaurastuneet.
Keskeinen asia, kun vertailimme
maidemme tilannetta, oli kehitysmaiden asiantuntijoiden kysymys: ” Kertokaa
meille, miten Suomesta on tullut vauras maa.”
Suomen historiasta, joka on
kiistämättä ollut menestys, voi kertoa montakin tarinaa. Parhaillaan, kun
itsenäinen Suomi täyttää kuluvana vuonna 100 vuotta, Suomen tarinaa kerrotaan
monella tavalla ja monissa paikoissa. Helsingin yliopiston Studia Generalia
sarjassa on tänä keväänä tarkasteltu teemaa Suomi – myytit ja todellisuus.
Professori Matti Klinge puhui aiheesta Suomi – sata vai tuhat vuotta? Espoon
työväenopiston Omnian sarjassa kuuntelin professori Seppo Hentilän luennot vuosista
1917 ja 1918 sekä ostin hänen tuoreen kirjansa Saksalainen Suomi 1918.
Parhaillaan luen tohtori Risto Volasen kirjaa Suomen synty ja kuohuva Eurooppa.
Se tarkastelee Suomen itsenäistymisen polkua aina Ranskan vallankumouksen
ajoista, 1700-luvun lopulta, saakka.
Jo näiden kuulemisten ja lukemisten
perusteella voi sanoa, että Suomen polku itsenäiseksi kansaksi oli
monipolvinen, useiden ennakoimattomien sattumusten ja hyvän onnenkin
saattelema. Tie itsenäisyyteen ei ollut mitenkään itsestään selvyys. Toisaalta
voidaan Matti Klingen tavoin sanoa, että Suomi oli harvinaisen valmis
itsenäiseksi valtioksi silloin, kun se tapahtui. Valmistautuminen oli myös
monien sattumusten summa, mutta myös useiden henkilöiden tietoisten
ponnistusten ja pitkäjänteisen työn tulos. Suomi valmistautui lähes koko
autonomisen ajan, eli 1800-luvun.
Suomen kehitys maailman kärkimaiden
joukkoon ei – jos ei itsenäiseksi tulokaan – ollut aina suoraviivaista. Maan
historiassa oli vaiheita, joissa väestö kärsi tai oli joutua vastaavaan asemaan
kuin siirtomaiden tai nykyisten kehitysmaiden ihmiset vuosisatojen ajan.
Todennäköinen kehityskään ei olisi ajan mittaan poikennut paljonkaan
kehitysmaiden kokemuksista.
Suomessa asuvat heimot joutuivat 1100
– 1200-luvuilla Ruotsin hallitsijoiden alaiseksi. Väki eli kuitenkin maahan
tuotua kristinuskoa lukuun ottamatta pitkään omissa oloissaan. Ajoittain
jouduttiin mukaan Ruotsin, Tanskan ja Venäjän välisiin sotiin.
Eniten suomalaisia rasitettiin
1500-luvun lopulla ja 1600-luvulla, kun Ruotsin Vaasa-kuninkaat rakensivat
suurvalta-Ruotsia. Sotaväen otot ja ankarat verot panoivat talonpoikais- ja
maalaisväestön polvilleen. Jämsässäkin huomattava osa, ehkä jopa puolet
tiloista autioituivat, kun talolliset eivät kyenneet maksamaan kruunun perimiä
veroja. Vaihtoehtoina olivat sotaväkeen palkkautuminen tai lähtö mieron tielle.
Kiinnostava historiallinen episodi
koettiin alusmaa mielessä vielä 1900-luvun alussa. Suomi oli julistautunut
itsenäiseksi joulukuun 6. vuonna 1917. Kuten hyvin tiedetään, maa ajautui
kuitenkin veriseen sisällissotaan tammikuun lopussa 1918. Valkoinen osapuoli
sai huhtikuun alussa tuntuvaa apua Saksan keisarikunnalta, kun Saksan Itämeren
divisioona rantautui Hankoon kenraali Rüdiger von der Goltzin johdolla.
Saksalaiset valtasivat Helsingin ja suuren osan eteläisintä Suomea.
Saksalaisten tulo oli herättänyt
ristivetoa valkoistenkin puolella. Mm. valkoisten sotapäällikkö Mannerheim
vastusti saksalaisten tuloa. Historian kirjoittajille on edelleenkin hieman
epäselvää, oliko kutsu vain Berliinin lähettilään Edward Hjeltin käsialaa, vai
oliko hänellä vallassa olevan senaatin valtuutus.
Yllättävin ja kiinnostavin seikka
sopimuksissa Saksan kanssa oli se, että niissä sitouduttiin Saksan määräämiin
taloudellisiin ja poliittisiin ehtoihin, jotka olisivat tehneet Suomesta Saksan
vasallivaltion, puolittaisen siirtomaan. Saksa olisi mm. määrännyt Suomen
ulkomaankaupasta.
Saksalla olikin ensimmäisen
maailmansodan vielä jatkuessa sekä sotilaallisia että poliittisia intressejä
Euroopan pohjoisilla leveysasteilla. Ymmärrettävintä on, että Saksaa kiinnosti
erityisesti Suomessa olevat raaka-aineet, erityisesti puuraaka-aine. Myös
vesivoimalla arvioitiin olevan merkitystä.
Siirtomaa-ajattelu oli vielä
1900-luvun alkuvuosikymmeninä yleistä länsimaissa. Vuosina 1884-85 olivat
länsimaat jakaneet Berliinin konferenssissa Afrikan eri maiden kesken.
Itsenäisiksi jäivät ainoastaan Etiopia ja Liberia. Saksalle jäi tässä jaossa
lähinnä Lounais-Afrikka, Kamerun ja Tanganjika. Ensimmäisen maailmansodan
seurauksena Saksa menetti siirtomaansa.
Vielä 1930-luvulla valittelivat eräät
saksalaiset taloustieteilijät sitä, että Saksa on lähtökohtaisesti huonomassa
asemassa kuin etenkin Englanti ja Ranska, joilla oli laajat siirtomaa-alueet.
1900-luvun henkeen sopi hyvin, että
Suomelle kaavailtiin eräänlaista siirtomaa-asemaa eurooppalaisissa puitteissa.
Suomen pelasti tästä harharetkestä, johon eräät suomalaiset poliitikot olivat omalta
osaltaan maata ajaneet, Saksan häviö maailmansodassa. Tämäkin oli vain yksi
merkillinen sivupolku siinä monipolvisessa tiessä poliittisesti itsenäiseksi ja
aikaa myöten vauraaksi maaksi.
