Mika Waltarin kirjallinen tuotanto,
kahdeksan historiallista suurromaania ja lukuisa määrä inhimillistä elämää
tarkastelevia kirjoja ja kirjoituksia, ovat jättäneet lähtemättömän jäljen
omaan ikäluokkaani. Vielä 50-luvulla ja 1960-luvun alussa odotettiin aina vuoden
lopulla Waltarilta uutta kirjaa, joka avaisi näköaloja niin menneisiin aikoihin
kuin ikuiseen ihmiseenkin. Suurteoksia,
ns. pienromaaneja, novelleja ja matkakertomuksia on paljon yli puolensataa,
muista kirjoitetuista teksteistä puhumattakaan.
Minulle Sinuhe egyptiläinen on monin tavoin ylivertainen teos. Sitä ei kai
tarvitse perustella. Luen teoksen aika ajoin uudelleen, koska ikäkaudesta
riippuen sen sanoma avautuu aina uudella tavalla. Murrosiässä pintaan nousivat
ihan toiset seikat kuin nyt vanhuuden kynnyksellä. Hämmästyttävää on, että
Waltarilla on niin paljon sanottavaa ikäihmisillekin, vaikka hän kirjoitti
teoksen ollessaan itse vasta 37-vuotias.
Waltarin historiallisten teosten
tapahtumat keskittyvät pääosin Välimeren vanhojen kulttuurien maihin ja siten
länsimaisen kulttuurin syntysijoille. Eräs kiintopiste hänen tuotannossaan on
ollut Istanbul, tai kuten Waltari vielä varhaisteoksessaan Yksinäisen miehen juna käyttää nimeä, Konstantinopoli, Konstantinus
Suuren kaupunki.
Nimellä Konstantinopoli on perusteensa,
mutta se ei ole ollut paikan varhaisin nimi. Eurooppaa ja Aasiaa erottavan
Bosporin salmen rannalle asettui jo noin 600 vuotta ennen ajanlaskun alkua
kreikkaissukuinen heimo, jonka mukaan kaupunkia kutsuttiin Bysantiksi.
Bysantti, Konstantinopoli, Istanbul on siis kaupunkina lähes yhtä vanha kuin
Rooma, jonka sanotaan perustetun vuonna 753 ennen ajanlaskun alkua. Roomalla ja
Istanbulilla on muitakin kuin ajallinen yhteys.
Rooman keisari Konstantinus Suuri
halusi siirtää Rooman imperiumin pääkaupungin Bosporin salmen rannalle. Hän
halusi uudistaa monien kiistojen, valtataistelujen ja sisällissotien rikki
repimän imperiumin siirtämällä vallan painopisteen itään, ja perusti uuden
pääkaupungin, eli Konstantinopolin vuonna 330. Konstantinus Suuri muistetaan
myös keisarina, joka lopetti kristittyjen vainot Rooman valtakunnassa ja
kääntyi itsekin kuolinvuoteellaan kristinuskoon. Hänen aloitteestaan kokoontui
ensimmäinen kirkolliskokous Nikean kaupungissa lähellä Konstantinopolia. Nikean
kirkolliskokouksen (vuonna 325) linjaukset kristillisestä uskosta ohjaavat
kristittyjä tänäkin päivänä.
Puolitoista vuosisataa Konstantinus
Suuren jälkeen hajosi Länsi-Rooma kansainvaellusten pyörteisiin. Sen sijaan
Itä-Rooma säilyi yhtenäisenä ja ehjänä, vaikka kansainvaellukset ravistelivat
myös Balkania. Bysantista muodostuikin tuhatvuotinen valtakunta, joka oli jo
500-luvulla keisari Justinianuksen aikaan mahtavimmillaan. Silloin rakennettiin
mm. Istanbulin mahtavin maamerkki, Hagia Sofia. Tämä jättimäinen temppeli on
1500 vuotta jatkuneen historiansa aikana ollut sekä ortodoksinen katedraali,
moskeija että – kuten nykyisin – museo. Kansallismielisyyden ja islamilaisuuden
nostaessa tällä hetkellä päätään Turkissa, rakennusta on vaadittu muutettavaksi
jälleen moskeijaksi.
Hagia Sofia näyttelee Waltarin romaanissa
Johannes Angelos tärkeää roolia. Johannes Angelos kertoo historian vaiheesta,
missä Ottomaanit lopulta valtasivat Konstantinopolin vuonna 1453. Siihen
päättyi Itä-Rooman eli Bysantin tuhatvuotinen valtakunta. Tilalle tuli
Ottomaanien imperiumi, joka puolestaan kesti vallassa 500 vuotta, ja se hajosi taas
Ensimmäisen maailmasodan pyörteisiin. Ottomaanien imperiumi levittäytyi
kolmelle mantereelle, Eurooppaan, Aasiaan ja Afrikkaan. Ottomaanien ajalta on
peräisin suuri osa Istanbulin moskeijoista ja loistorakennuksista etunenässään
sulttaanien Topkapin alue, tai seralji, kuten Mika Waltari sitä nimittää.
Ottomaanien imperiumi toi Euroopan
porteille, ja vuosisadoiksi pitkälle Kaakkois-Eurooppaan, kovan haasteen,
erilaisine valtarakenteineen, erilaisine tapakulttuureineen, haaremit mukaan
lukien, sekä erilaisine rakennustaiteineen ja islamiin nojaavine uskontoineen.
Ottomaanien islamilainen valtakunta
herätti vuosisatoja lännessä kauhua. Sen rappeutuessa ja vähitellen hävitessä tämän
kulttuuripiirin eksotiikka alkoi kuitenkin kiinnostaa älymystöä. Sieltä
haettiin erilaisuutta tavanomaiseen elämänmenoon. Varmaan Waltariakin tämä
eksotiikka omalla tavallaan viehätti. Hän lähtikin jo hyvin nuorena miehenä,
vasta 21-vuotiaana itse etsimään idän eksotiikkaa kiehtovasta
Konstantinopolista. Tuo matka Istanbulissa kesti vain pari viikkoa. Hän vieraili
kaupungissa myös pian Toisen maailmansodan jälkeen.
Mika Waltari on luonut kirjoissaan Mikael Hakim ja Johannes Angelos
kaupungin eksoottisten rakennusten ja värikkään historian pohjalle aivan
uskomattoman tarkan ja monopuolisen sekä vivahteikkaan kuvan. Waltarin
kuvauksen mukana on helppo vaellella seraljin pihoilla ja kioskeissa, Kultaisen
sarven rannoilla, linnoitusten muureilla ja Bosporin salmen aalloilla. Waltarin
mukana pääsee eläytymään 1400- ja 1500-luvun valtataistelujen juonitteluihin ja
tragedioihin. Puitteet luovat sen ajan johtavat henkilöt ja historialliset
tapahtumat.
Kuten Sinuhe egyptiläinen, myös
Konstantinopoliin keskittyneet romaanit ovat hyvin monikerroksisia.
Historiallisten tapahtumien ja valtataistelujen, joilla voi olla kuvitteellinen
yhteys romaanin kirjoittamisen aikakauteen, kautta Waltari perkaa kerran
toisensa jälkeen myös kirjojensa päähenkilöiden – siis ehkä myös itsensä –
maailmankuvaa, ihmiskäsitystä ja jumalsuhdetta. Tapahtumat ja puitteet antavat
siihen mainiot kehykset. Ajatusten toisto ei edelleenkään tunnu tylsältä tai
tarpeettomalta.
Waltarin kirjoissa on aina mukana
vahva päähenkilön ympärille kehittyvä eroottinen lataus. Mikael Hakimin ja
Johannes Angeloksen naispäähenkilöiden, Guilian ja toisaalta Anna Notaraksen
hahmot muotoutuvat täysin erilaisiksi. Guilia edustaa – hieman Sinuhen
Neferneferneferin tapaan – pahuutta, jonka mies kohtaa, kun ei hillitse
himojaan. Johannes Angeloksessa Johanneksen ja Anna Notaraksen tarinan on
sanottu olevan taas kaunein rakkauskertomus. Siinä mies ja nainen pääsevät ns.
samalle aaltopituudelle. Mikäli uskoo Waltaria - ja miksikä ei -, tämä on
poikkeuksellista. Tässäkin tapauksessa – kuten Waltarilla useimmiten – tarina
päättyy traagisesti, vaikkakin komeasti.
