Kansalaissodan onnensoturi

Sana onnensoturi viittaa ensisijaisesti japanilaisen elokuvaohjaajan Akira Kurosawan vuonna 1961 ohjaamaan veijarielokuvaan Yojimbo – onnensoturi. Tarina kertoo isännättömästä samuraista, palkkasotilaasta, joka osaa käyttää hyväkseen kaupunkia hallitsevien sotaherrojen riitoja ja vastakkainasetteluja.

Italowesternien ohjaaja Sergio Leone käytti samantapaista tarinaa mm. elokuvassaan Kourallinen dollareita, jonka salaperäistä päähenkilöä näytteli Clint Eastwood.

Miten onnensoturi liittyy Suomen kansalaissotaan keväällä 1918? Ei ihan edellä mainittujen tarinoiden luonteisena. Me suomalaisethan olemme tottuneet puhumaan enemmänkin kovan onnen sotureista kuin onnensotureista. Viimeksi mainitun käsitteen kyllä voi liittää valkoisten joukoissa taistelleeseen Hämeen I pataljoonan komentajaan, kapteeni Hans Kalmiin.

Hans Kalm oli kansallisuudeltaan virolainen, mutta hänen elämäntarinansa liittyi monin sitein Suomeen. Hänestä tuli lopulta Suomen kansalainen. Hän kuoli 91-vuotiaana Jyväskylässä, minne hänet on haudattukin.

Ennen kuolemaansa Kalmin elämässä ehti tapahtua monin verroin enemmän kuin useimmat voivat elämältään odottaa. Juuri tähän vuodenaikaan, helmikuun alkupuolella sata vuotta sitten, Hans Kalm kokosi joukko-osastoa, jolla tuli olemaan suuri rooli taisteluissa Kuhmoisissa, sekä taisteluissa Padasjoen ja Asikkalan kautta Lahteen.

Hans Kalm, joka oli syntynyt vuonna 1889 Viljandin maakunnassa Virossa, opiskeli 1910-luvun alkupuolella Suomessa agrologiksi. Hänen tarkoituksensa oli suuntautua maanviljelysalalle. Kalmin juuri palattua kotimaahansa, alkoi ensimmäinen maailmansota. Virolaisena Kalm kutsuttiin Venäjän armeijaan. Kolmen vuoden sotilasuralla hän nousi kapteeniksi. Kun Venäjän armeija alkoi 1917 hajota, Hans Kalm pakeni armeijasta ja palasi Viroon.

Suomen ajauduttua tammikuun 1918 lopussa sisällissotaan, Hans Kalm tuli Suomeen ja kokosi mm. alaisensa Lauri ”Tahko” Pihkalan avustuksella joukko-osaston valkoisten puolelle.  Joukko-osaston miehistön ydinjoukon muodostivat Ähtärin Tuorinniemen sekä Lammin Evon metsänvartijakoulujen oppilaat. Joukosta muodostettiin Hämeen I pataljoona. Se asettui Kuhmoisiin, pitäjän keskustan tuntumaan. Punaisten rintama oli Kuhmoisten eteläosassa, Harmoisten kylän tuntumassa. 

Helmikuu oli punaisten ja valkoisten välisen rintamalinjan hakemista ja taistelua eri paikkakuntien väristä ja vallasta. Punaiset pyrkivät Kuhmoisista kohti Jämsää ja siitä edelleen pohjoiseen katkaistakseen Pohjanmaan ja Karjalan välisen strategisen ratayhteyden. Kapteeni Kalmin joukot toimivat Kuhmoisten alueella erittäin tehokkaasti nujertaen punaisten vastarinnan. Vaikka punaisten joukot olivat lukumääräisesti selvästi suuremmat, Kalmin kolmen vuoden kokemus Venäjän armeijassa sekä määrätietoisuus takasivat valkoisille yliotteen. 

Kapteeni Kalmin joukot torjuivat mm. maaliskuun 10. päivä punaisten suurhyökkäyksen. Nämä taistelut mahdollistivat Mannerheimin suunnitteleman suurhyökkäyksen kohti Tamperetta myös idän suunnalta. Eversti K.E. Wilkmanin osaston hyökkäys kohti Tamperetta alkoi Jämsästä maaliskuun 15. päivä. Tampere vallattiin 6. huhtikuuta. Se oli ratkaiseva käänne kansalaissodan kannalta.

Kapteeni Hans Kalmin pataljoona toimi lohkollaan itsenäisesti. Joukko-osasto lähti kohti Padasjokea. Marianpäivänä 25. maaliskuuta Kalmin joukot olivat Padasjoen kirkolla. Kalm käytti taktiikkanaan erilaisia keinoja vihollisen hämäämiseksi, aina lentolehtisten avulla tehdystä pelottelusta koukkauksiin punaisten selustaan. Tällaiseen eivät kouluttamattomat punaisten joukot olleet tottuneet ja niinpä Kalmin pataljoona eteni vähäisin tappioin.

Seuraavana oli vuorossa Asikkalan valtaaminen. Tämä tapahtui huhtikuun alussa. Tässä vaiheessa kapteeni Kalm joutui hankaluuksiin valkoisten joukkojen rintamakomentajien kanssa. Hän sai toistuvasti määräyksiä siirtää pataljoona milloin Karjalan kannakselle, milloin Orivedelle. Kun määräykset tulivat lisäksi ruotsiksi, hän jätti ne huomiotta. Joku on laskenut, että Kalm sai maalis-huhtikuun aikana esimiehiltä kaikkiaan 23 käskyä, joista hän noudatti vain yhtä ja sitäkin vain osittain.

Ylipäällikkö Mannerheim antoi Kalmille käskyn siirtyä Heinolan ja Vierumäen suuntaan ja hyökätä siellä olevien punaisten joukkojen selustaan. Kalm jakoi joukkonsa niin, että osa lähti toteuttamaan annettua käskyä ja osa jatkoi hänen johdollaan Lahteen.

Lahteen oli huhtikuun 19. hyökännyt aikaisemmin Loviisasta maihin noussut saksalaisrykmentti eversti Otto von Brandensteinin johdolla. Kalmin joukot kohtasivat saksalaiset ja jakoivat näin punaisten alueen kahteen osaan. Samalla saksalaiset ja Kalmin joukot pysäyttivät Hämeestä ja Varsinais-Suomesta pakoon lähteneet ja Karjalaan pyrkivät punaisten joukot sekä niiden mukana pakenevat siviilit. Syntyi valtaisa 30 000 punapakolaisen leiri Felmanin pelloille. Sen vartiointiin ja hallitsemiseen määrättiin Kalmin pataljoonan yksiköt. 

Tapahtumat Fellmanin kentällä ja Hennalan kasarmeilla jäävät synkimpiin raa’assa sisällissodassa. Vangeista ja pakolaisista teloitettiin kenttäoikeuden tuomiolla noin 600. Heistä noin 200 oli nuoria naisia.

Suomen sisällissodan jälkeen Hans Kalm osallistui vuonna 1919 Viron vapaussotaan. Hänen sotilasarvokseen oli tullut eversti. Hän toimi suomalaisista vapaaehtoisista kootun Pohjan Poikain rykmentin komentajana.

Hans Kalm oli sotatoimissaan onnekas, taitava ja röyhkeä. Useimmat hänen operaatioistaan onnistuivat oman joukon kannalta hyvin. Sisällissodan luonteeseen kuului kuitenkin synkkä puolensa. Myös Kalmin joukot toimivat säälittä ja raa’asti. Vastustajia teloitettiin kentälle. Vankeja ei juurikaan ainakaan sodan alkuvaiheessa otettu.

Tarina kertoo, että Hans Kalmin esi-isä oli 1600-luvulla pelastanut itsensä ja poikansa riehuvalta ruttoepidemialta pakenemalla hautausmaana käytettyyn saareen. He olivat katkaisseet silta- yms. yhteydet mantereelle. Pelastettuaan näin henkensä, tämä esi-isä oli ottanut nimekseen hautausmaan tai kalmiston vironkielisen muodon, Kalm.

Hans Kalmin jäljiltä jäi epäilemättä kalmistoja sotareittien varsille. Tästä sodan puolesta ei voi Hans Kalmia yksistään syyttää. Kaiken kaikkiaan tapahtumat olivat sellaisia, joiden henkisiä seurauksia on kannettu vuosikymmeniä. Täysin eivät henkiset haavat ole vieläkään arpeutuneet, vaikka tapahtumista on kulunut sata vuotta.

Oliko Hans Kalm onnensoturi? Riippuu vähän siitä, miten käsite määritellään. Hän ei ainakaan ensisijaisesti ”pelannut” omaan pussiinsa, kuten ehkä elokuvien yksinäiset ratsastajat. Kalmin luonteessa lienee kunnianhimo ollut varsin korostunut. Siinä suhteessa hän oli onnekas, hän sai paljon sotilaallista menestystä. Vaikka kohosikin everstiksi ja rykmentin komentajaksi (Viron vapaussodassa), ei hän saanut esimiehiltään kovin paljon ylistystä. Tämä johtui todennäköisesti Kalmin omapäisyydestä, ehkä myös ainakin joidenkin muiden kateudesta.

Kalm näki suurten päämääriensä toteutuvan. Suomesta ei tullut työväenliikkeen äärilaidan johtamaa maata, joko itsenäistä tai Neuvosto-Suomea. Viron itsenäisyys säilyi vuonna 1919 venäläisten hyökkäyksestä huolimatta. Itsenäisyyden palautumista vuonna 1991 hän ei enää nähnyt. Hän oli kuollut kymmenen vuotta aikaisemmin.

Vihan lietsontaa

Tänään tuli kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun Suomen sisällissota, kansalaissota, vapaussota tai miksikä sitä halutaan kutsua, alkoi. Lähtölaukaus oli myöhään tammikuun 26. päivän iltana Helsingin Työväentalon torniin nostettu punainen lamppu. Seuraavana päivänä, eli tammikuun 27. päivänä alkoi Helsingin avainpaikkojen miehitys. Tarkoitus oli vangita myös Svinhufvudin johtama senaatti, mutta senaatin jäsenet saivat vihiä tulevasta punakapinasta ja ehtivät piiloutua. Kolme senaattoria matkusti junalla Vaasaan.

Sota käynnistyi helmikuussa toden teolla ja jatkui toukokuun alkupäiviin saakka, eli kolmisen kuukautta. Sodan varsinainen käännekohtia olivat valkoisten suorittama Tampereen valloitus 6. huhtikuuta sekä Saksan Itämeren divisioonan suorittama Helsingin valtaus 13. huhtikuuta.

Sodassa kuoli kaatuneina noin 9000 valkoista ja punaista. Teloitukset ja vankileireillä kuolleet mukaan lukien suomalaisia uhreja oli noin 36 000. On vaikea tietää, ajattelivatko vallankumoushankkeen käynnistäneet lainkaan tulevia uhreja tai mahdollisesti hävitessään omaa kohtaloaan.

Sodan syyt ovat tietysti moninaisemmat ja syvemmällä kuin vallankumoukseen tähtäävien seikkailupolitiikka tai vallanhalu. Venäjän vallankumousten synnyttämä valtatyhjiö oli osatekijänä taistelujen syntyyn. Vasta itsenäistyneellä maalla oli toisaalta valtavat ongelmat lähtien äärimmäisestä köyhyydestä, jota oli paljon, tullen vuoden 1917 vaikeaan elintarviketilanteeseen, joka oli seurausta sekä heikosta sadosta että Venäjän vallankumouksista, jotka tyrehdyttivät perinteisen viljakaupan.

Maaseudun tilaton väestö muodosti maan väestöstä suurimman ryhmän. Heitä oli torppareihin verrattuna vähintään kaksinkertainen määrä. Nämä ryhmät, mukaan lukien alkavan teollisuuden työvoima, olivat selkeä enemmistö Suomen kansasta.

Objektiivisista olosuhteista huolimatta on varsin vaikea ymmärtää, että tilanne kärjistyi suomalaisten keskinäiseksi tappamiseksi. Usein tapetut olivat tappajilleen ainakin puolituttuja. Senpä vuoksi on vaikea ymmärtää tai löytää siinä määrin painavaa syytä, että oltiin valmiit tappamaan.

Ainoa seikka, mistä selitystä voi etsiä, on vihan tunne muita, tai määrättyjä ihmisiä kohtaan. Näin vuosisadan takaa on tietysti vaikea tietää, oliko ihmisryhmien välillä piilevää tai avointa vihaa. Historian kirjat eivät oikein anna ymmärtää, että niin olisi ollut. Päinvastoin, koko 1800-luku rakennettiin Suomessa kansallista sivistystä ja kansakuntaa. Kansakoululaitoksen syntyminen 1860-luvulla mahdollisti aste asteelta köyhempienkin väestöryhmien pääsyn kehitysuralle kohti parempaa ja turvatumpaa elämää. Suomalaisten kesken vallitsi vahva koulutustahto. Torpparienkin pojat ja tytöt lähetettiin kansakouluihin ja sieltäkin vielä jatkokoulutukseen. Näin oli isoisänikin perheessä.

Vuoden 1917 kuluessa väestöryhmien väliset yhteenotot lisääntyivät ja epäluulo kasvoi. Bolsevikkien päästyä valtaan Venäjällä, tilanne alkoi Suomessa nopeasti eskaloitua. Marraskuu oli kulminaatiopiste, jonka jälkeen kehitys alkoi edetä vääjäämättä kohti veristä yhteenottoa.

Bolsevikkien vanavedessä ja yllyttämänä työväen radikaalit piirit tähtäsivät vallat ottamiseen omiin käsiin. Tähän tähtäsi osaltaan marraskuun yleislakko 14. – 20. Lakon tavoitteina oli kyllä mm. saavuttaa kahdeksan tuntinen työpäivä ja kunnallislain uudistus.

Molemmat tavoitteet toteutuivatkin, mutta se ei riittänyt. Kärjistyneessä tilanteessa, missä ei oltu totuttu poliittiseen lakkoon, syntyi yhteenottoja, katkeruutta ja myös veritekoja. Nämä todennäköisesti käänsivät yhteiskuntaluokat peruuttamattomasti tosiaan vastaan.

Kärjistyneestä vastakkainasettelusta huolimatta tuntuu vaikealta ymmärtää, mistä on kummunnut sellainen viha, joka teki mahdolliseksi summittaisen tappamisen ja sodan jälkeisen kostomentaliteetin. Voittaneen valkoisen puolen kostonhalun vuoksi punaisia menehtyi vielä vankileirilläkin toistakymmentä tuhatta.

Vuoden 1917 ja kevään 1918 aikana on täytynyt tapahtua vihan lietsontaa, jonka seuraukset ovat olleet kohtalokkaat. Oma painava roolinsa vihan syntymisessä on tietysti ollut verioteoilla, jotka johtivat kymmenien kuolemaan. Tällaisesta tappamisen kierteestä nähdään esimerkkejä tänäänkin eri puolilla maailmaa.

Muutamat viime päivinä siteeratut lehtileikkeet syksyltä 1917 ja keväältä 1918 kertovat siitä, että lehtien toimittajat ovat – ehkä nostattaakseen omia joukkoja – kärjistäneet huhuja ja tulkintoja vastapuolen vihamielisyydestä ja pahantahtoisuudesta.

Tämä ilmiö on tuttu taas tänäkin päivänä. Lähes päivittäin on kyse ns. vihapuheen yltymisestä ja sen eskaloitumisen hillitsemisestä. Nyt vihapuheen foorumeina toimivat some-median eri kanavat. Niihin kertyy puheenvuoroja, joita ei osannut kuvitella olevan olemassakaan. Asiat nähdään kummallisen yksipuolisena ja kärjistyneinä. Vielä ihmeellisempää on varsinkin julkisuuden henkilöiden, etenkin poliitikkojen mustamaalaaminen.   

Monilla nettisivustoilla noudatetaan sensurointia siten, etteivät kirjoitukset saa rikkoisi kunnianloukkaus- tai muita vastaavia lakeja. Typeriksi tai tyhmiksi nimittäminen ei tietystikään ole kunnianloukkausasia.

Inhimilliseltä kannalta tarkasteltuna panettelu lievässäkin muodossa synnyttää pahaa verta. Lietsooko se kohteissaan vihaa? Sitä en osaa sanoa. Joka tapauksessa voisi ajatella, että vastaavat mekanismit toimivat myös sata vuotta sitten.

Kokonaistilanne oli tietysti aivan toinen – lähes joka suhteessa. Uskoisin nykyisin olevan paljon enemmän pidäkkeitä väkivallan tielle lähtemiseen. On sekä viranomaiskontrollia että väestöryhmien itsesäätelyä. Vihan lietsomista tulisi niiden lisäksi jokaisen itse tykönään välttää. Viha – varsinkin jatkuessaan ja kärjistyessään – on tuhoisa tunne, vaikkei sitä ulospäin purkaisikaan.