Suuret maahanmuuttajat

Vuonna 2004 Yle järjesti äänestyksen aiheena Suuret suomalaiset. Ylen toimesta oli alkukarsintaan valittu 99 nimekästä suomalaista - henkilöitä sekä historiasta että nykypäivästä. Heidän lisäkseen sai äänestää omaa suosikkia listojen ulkopuolelta. Ennakkovalinnan ulkopuolelta kärkijoukkoon valikoitui myös sota-ajan presidentti Risto Ryti.

Ensimmäisen äänestyksen perusteella valikoitui kymmenen henkilöä, joista jokaisesta Yle teki erityisohjelman. Heistä äänestettiin sitten Suurin suomalainen.

Lopullisessa äänestyksessä kolme eniten ääniä saanutta olivat marsalkka C.G.E. Mannerheim (104 244 ääntä), presidentti Risto Ryti (80 790) ja presidentti Urho Kekkonen (57 456). Kaikki kolme olivat olleet presidenttejä - ja myös paljon muuta. He olivat luonteeltaan ja taustoiltaan hyvin erilaisia henkilöitä. Kekkonen oli itäsuomalainen, metsien ja tukinuiton jätkämiesten jälkeläinen. Risto Rytin sukujuuret menivät länsisuomalaiseen talonpoikaisväestöön.

Mannerheimin tausta oli aivan erilainen. Hänen esi-isänsä olivat lähtöisin Alankomaista tai ehkä Saksasta – tästä on hieman poikkeavaa tietoa. Perimätiedon mukaan suvun kantaisä Henrik Marhein tuli laivapoikana vuonna 1645 Gävleen, Ruotsiin, ja jäi sinne asumaan. Sen jälkeen suvun useat jäsenet ovatkin olleet Ruotsin, Suomen ja vähän Venäjänkin historiaa. Henrikin pojista nuorimman Ruotsin kuningas Kaarle XI aateloi vuonna 1693 ansioista Ruotsin kuningaskunnan hyväksi. Hän otti aatelisnimekseen Mannerheim.

Marsalkka Mannerheimin isoisän isä, Carl Erik Mannerheim osti Louhisaaren kartanon ja muutti vuonna 1795 Suomeen, joka vielä silloin oli osa Ruotsia. Carl Erik Mannerheimilla oli merkittävä asema, kun Suomi liitettiin autonomiseksi osaksi Venäjää. Ansioistaan hän sai Aleksanteri I:ltä kreivin arvon vuonna 1825.

Marsalkka Mannerheimin ansiot Suomen historiassa tunnetaan hyvin. Hänet palkittiinkin ansioistaan monin tavoin, ja ehkä mieluisin tunnustus oli tasavaltaisen Suomen Marskin 75-vuotipäivänä myöntämä Suomen marsalkan arvonimi.

Mitä tällä on tekemistä maahanmuuton kanssa? Kukaan suurista suomalaisista ei ollut maahanmuuttaja, ei edes Mannerheim, vaikka hänen sukujuurensa olivat Saksasta tai Alankomaista. Sen sijaan hänen 1600-luvun esi-isäänsä voidaan pitää maahanmuuttajana. Silloisissa oloissa maasta toiseen siirtyminen oli yleistä, myös muutto suoraan Suomeen. Kauas historiaan katsoen olemme kaikki maahanmuuttajien jälkeläisiä, koska ensimmäiset merkit Suomen asuttamisesta ovat noin 9000 vuoden takaa.

Mannerheimin suvun historia kuitenkin osoittaa, että nykypäivän suhtautuminen maahanmuuttajiin sekä käyty keskustelu maahanmuutosta on aivan vinoa ja puutteellista. Nuiva suhtautuminen maahanmuuttajiin voi tuhota tulevaisuuden mahdollisuuksia, jotka aikaa myöten voisivat olla kullanarvoisia koko Suomelle.

On selvää, ettei Mannerheimin kaltaisia henkilöitä synny sen paremmin maahanmuuttajista ja kuin kantasuomalaisista edes kerran vuosisadassa. Henkilökohtaisten lahjojen ja ominaisuuksien lisäksi tarvittaisiin ao. henkilöhistoriaan niin poikkeuksellisia olosuhteita, ettei sellaisia voi edes toivoa.

Nykyoloissakin maahanmuuttajat voivat kuitenkin antaa - ja tulevat myös antamaan - monitahoisen panoksen Suomen tulevaisuudelle. Näin voi hyvin sanoa, vaikka maahanmuuttoon kuten vapaaseen liikkuvuuteenkin liittyy monenlaisia lieveilmiöitä tai sopeutumisongelmia. Ammattimaisen rikollisuuden ja erilaisen harmaan talouden ilmiöiden tai hyvinvointipalvelujen havittelun lisäksi törmätään erilaisiin tapakulttuureihin, joita ei Suomessa aina pidetä hyvänä. Äidinkielen tunnitkaan eivät rajoitu enää kolmeen viralliseen kieleen, kun monissa pääkaupunkiseudun kouluissa puhutaan äidinkielenä kymmeniä muita kieliä.

Sopeutumisongelmien lisäksi - ja näin erityisesti - maahanmuuttajat tuovat suomalaiseen arkipäivään omien kulttuuriensa kirjon, mikä parhaimmillaan rikastuttaa kaikkien suomalaisten elämää. 

Kun palataan uudelleen marsalkka Mannerheimin elämään, hän antoi aivan oivallisen jokapäiväiseen arkielämään liittyvän esimerkin – tekemiensä suurten suoritusten ohella. Tämän voi jatkuvasti nähdä vierailemalla Mannerheim-museoksi muutetussa Kaivopuiston kodissa. Talon tavara- ja tapakulttuurista voi helposti havaita, kuinka kansainvälinen marsalkka Mannerheim aikanaan oli. Museossa on esillä runsaslukuisesti Mannerheimin saamia lahjoja, kunniamerkkejä ja muistoesineitä eri puolilta maailmaa. Kalusteista suuri osa on jo marsalkan Puolan kodista Varsovasta. Myöhemmin hän hankki itselleen tärkeitä esineitä Pariisista, Venetsiasta, Marokosta, Espanjasta, Intiasta jne. Luettelon mukaan erilaisia esineitä on kaikkiaan yli 6000.

On tietysti selvää, että vain harvalla Suomessa oli taloudellisia tai kulttuurisia edellytyksiä toimia ja hankkia esineitä niin kansainvälisesti kuin Mannerheimilla. Tähän vaikutti merkittävästi sekä Mannerheimin poikkeuksellinen asema että suvun historia niin Keski-Euroopassa, Ruotsissa, Suomessa kuin Venäjälläkin.

Kun maahanmuuttokeskustelu ja siihen liittyen poliittinen kiehunta käy kuumana, Mannerheim voi ehkä jälleen tehdä Suomelle palveluksen, kuten niin monessa muussakin historian vaiheessa. Esimerkki kertoo, että meillä on maahanmuuton kautta mahdollisuus saada maahamme jotakin ainutlaatuista – vaikka usein vasta aikaa myöten. Ehkä sellaistakin, joka viime kädessä ratkaisee Suomen menestymisen maailmalla.

Sykettä erämaahan

Kirjoittelen tätä Jämsänniemellä, kesäpaikan rauhassa. Kevään tulo on nyt vauhdikasta, kun aurinko paistaa ja lämpöasteita on lähes kymmenen. Kevät on kuitenkin myöhässä. Ollaan jo yli huhtikuun puolivälin ja lunta on kymmeniä senttejä.

Edessäni olevasta ikkunasta avautuu näkymä järvelle, missä teeret ovat tähän aikaan vuodesta soitimella. Aamuisin niitä saattaa kerääntyä ranta-alueelle joskus toistakymmentä. Teerikukkojen hyörintä ja pyörähtely pyrstösulat pystyssä on aina hauskaa seurattavaa. Joku niistä voittaa muut, ja saa naaraiden suosion.

Ajattelen tällä hetkellä myös keskikesää ja syyskesän hämärää. Kesällä kurki pesii teerien soidinpaikan takana olevassa kaislikossa, mistä kurkien kaulat joskus ojentuvat näkyville. Kun poikaset ovat riittävän suuria, vanhemmat rohkaistuvat töräyttelemään korkealta ja kovaa. Ilta-auringon laskiessa tunnelma on käsin kosketeltava.

Vielä arkaaisemman ja alkukantaisemman tunnelman luo kuikan huhuilu hämärtyvässä elokuun tai syyskuun illassa. Pimeältä järveltä kuikan surumielinen ääni on kuin jostakin kaukaa inhimillisen historian takaa. Kuikka onkin ikivanha lintu. Se on säilynyt lähes muuttumattomana kymmenen miljoonaa vuotta, ja sen kantaisät ja kantaemot ovat vielä kymmeniä miljoonia vuosia tätäkin vanhempia.

Kuikka pesii tuolla vastarannalla, parinsadan metrin päässä, mistä maasto alkaa kohota runsaan puolen kilometrin päässä sijaitsevalle Kehämäelle. Mäki on korkeimpia kohtia Jämsäniemen soisella ja mäkisellä, pienien järvien kuvioimalla järviylängöllä.

Tätä idylliä uhkaa nyt raju muutos. Viime marraskuussa Keski-Suomen liiton valtuuskunta hyväksyi maakuntakaavan kolmannen vaiheen, jossa määritellään turvetuotantoon sopivat suot ja tuulipuistojen paikat.  

Jämsänniemi on kolmelta suunnalta vesistöjen ympäröimä niemialue pinta-alaltaan ehkä noin 10 000 hehtaaria. Ainakin kartan mukaan alue on noin 10 kertaa 10 kilometriä. Maakuntakaavan mukaan Jämsänniemeltä varataan 2600 hehtaaria, eli neljäsosa, teolliseen energiantuotantoon - tuulivoimapuiston käyttöön. Alueelle on merkitty kaikkiaan 36 tuulimyllyn paikat. Tuulivoima pitää vielä nykyisin itsessään sympaattisen, vihreän ja uusiutuvan energian imagoa, ja saa siten suurta suosiota. Toteutuessaan todellisuus on kuitenkin ihan toisenlainen.

Kaavaillut myllyt ovat todella suuria. Alustavissa kaavailuissa Jämsänniemelle tulevien myllyjen napakorkeus olisi 120 metriä, mikä nostaa 100 metriä halkaisijaltaan olevien siipien kanssa niiden korkeuden noin 170 metriin. Myllyjen alueella erämaaluonnosta ei olisi mitään jäljellä, koska ko. kokoluokan tuulivoimalaitokset hallitsisivat totaalisesti maisemaa. Myllyjen rakentaminen ja huolto edellyttävät myös mittavan tieverkon ja voimalinjojen rakentamista. Siellä, missä nyt kulkee soita ja mäkiä kierrellen kapeita metsäautoteitä tai polkuja, olisi tämän jälkeen leveät valtaväylät myllyltä toiselle.

Naapurini kanssa olemme luonnollisesti tehneet muistutuksia, huomautuksia ja valituksia aina, kun siihen vain tilaisuus on annettu. Tämän vuoden alussa jättämäämme valitukseen Ympäristöministeriölle Keski-Suomen liitto on antanut vastineensa. Vastine saa ihmettelemään entistä enemmän, millä tiedoilla asiaa viedään eteenpäin. Vai onko niin, että virkamiehet tekevät vain sen – joskus vastoin parempaa tietoaankin – mitä poliitikot vaativat.

Vastineen mukaan tuulimyllyt peittyvät puiden katveeseen, toisin kuin voisi maallikkojärjellä kuvitella. Tästä asiasta ei kuitenkaan tarvitse tehdä riitaa, koska se on helppo testata. Kun pannaan helikopteri lentämään parinsadan metrin korkeudessa alueen yli, nähdään helposti kuinka kauas se näkyy. Itse asiassa tästä on näyttöäkin. Suurajojen Vaherin tai nykyisin Himoksen pikataival kulkee Jämsänniemen poikki. Hulluina vuosina taivaalla näkyi kymmenenkin helikopteria, kun rahamiehet halusivat saada hyvän kuvan kilpailuista. Helikopterit näkyivät kauas Jokilaaksoon saakka saati sitten Päijänteelle.

Keski-Suomen liiton vastine yllätti monella tavalla. Vastine antaa ymmärtää, ettei Päijänne ole erityinen ympäristöllisesti arvokas osa Keski-Suomea. Sitähän ei ole suojeltu ehkä eräiden rantojen Natura-alueita lukuun ottamatta.Päijänne ei myöskään kuulu Keski-Suomen matkailustrategian panopistealueisiin.

Tämä näkemys on todella historiaton ja lyhytnäköinen. Aikaisemmat sukupolvet ovat hyvin ymmärtäneet, mitä Päijänne on merkinnyt koko Keski-Suomen asutukselle ja elinkeinotoiminnalle. Se on aina ollut merkittävä osa alueen asukkaiden sielunmaisemaa. Martti Korpilahti kiteytti asian hyvin vuonna 1920 runoilemassaan Keski-Suomen kotiseutulaulussa:

                      Keitele vehmas ja Päijänne jylhä,

                      kirkkaus Keuruun ja Kuuhankaveen,

                      vuorien huippujen kauneus ylhä,

                      ah, kotiseutua muistoineen.

Maakunnan nykypäättäjien tuskin kannattaisi laulaa tätä säkeistöä kovin rinta rottingilla, jos kaavaillut tuulivoimapuistot ranta-alueiden läheisyydessä toteutuvat. Silloin olisi menetetty myös suuri osa matkailuun, virkistystoimintaan ja vapaa-ajankäyttöön liittyvän elinkeinotoiminnan mahdollisuuksista.

Maisemallinen menetys ei ehkä ole kuitenkaan haitallisin ja vaarallisin. Pyörivät, viuhuvat tuulimyllyt aiheuttavat suhahtelevaa melua pyörimisnopeudesta riippuen. Vaikka kuultavissa oleva melu kohoaa joskus myllyn lähellä 100 desibeliin, virkamiehet ja päättäjät vähättelevät haittaa. Ääni kuulemma vaimenee riittävästi jo parin kolmensadan metrin etäisyydellä.

Kuultavissa oleva melu ei ole kuitenkaan petollisin ja terveydelle vaarallisin. Värähtelevät lavat lähettävät matalataajuista, alle 20 hertsin taajuudella etenevää ääntä, joka on siis kuuloalueen alapuolella. Sitä kutsutaan infraääneksi, mikä viittaa näkyvän valon spektrin ulkopuolelle jäävään infrapunasäteilyyn. Infraääntä kutsutaan myös bassoääneksi. Se etenee kuultua ääntä tehokkaammin erilaisten esteiden kuten puuston tai seinien läpi, ja paljon kauemmas kuin kuultavissa oleva ääni. Tämän värähtelyn terveydellisistä tai fysiologisista vaikutuksista tiedetään vielä varsin vähän. Onko sillä samankaltainen salakavala terveydellinen vaikutus kuin homeitiöillä huoneilmassa? Jos suunnitelmat toteutuvat, moni joutuu koekaniiniksi.

Myllyt luovat ääniefektin lisäksi vielä uuden visuaalisen ympäristön. Jo 120 metrin korkeuteen nostetun generaattorin siivet varustetaan punaisilla huomiovaloilla, jotka siis pyörivät yössä lähes 200 metrin korkeuteen saakka. Nykyisin kaavaillaan jo 140 metrin napakorkeuden myllyjä. Ministeri Lauri Tarasti suositteli kevään 2012 raportissaan jopa 180 metrin napakorkeutta. Sisämaassahan eivät tuuliolot ole riittäviä lähellä maan pintaa.

Nämä korkeimmat tornit varustetaan lentoturvallisuuden vuoksi sykkivillä varoitusvaloilla, jotka näkyvät kymmenien kilometrien päähän.

Täytyy oikein ihmetellä, onko nykyiseltä viranomais- ja päättäjätahoilta kadonnut suhteellisuuden taju. Vai ovatko rokkisukupolvet vallanneet jo valmistelun ja päätöksenteon. Erämaihinkin halutaan bassomelun jytkettä ja pyörivien valojen sykettä, eli sykettä ja säpinää erämaahan. Itse en sitä kaipaa.

Ilmastonmuutoksen torjumiseksi tarvitaan puhtaita, uusiutuvia energialähteitä. Meillä suomalaisilla on paljon hyödyntämätöntä bioenergiaa, maan ja ilman lämpöä, jonkin verran vielä veden liikettä sekä erityisesti auringon säteilyvoimaa. Edetään niillä keinoilla, jotka jo osataan tai joista tiedetään, ettei niistä ole olennaista ympäristöllistä haittaa. Ilman liikettäkin voidaan hyödyntää, mutta ei niin karkealla pensselillä vedellen kuin nyt ollaan tekemässä, vaan huolellisesti paikat valikoiden niin, ettei myllyistä ole terveydellistä eikä maisemallista haittaa. 

   

Islanti - syntyvä maa

Islantia käsittelevässä matkaoppaassa sanotaan, että Islanti on Euroopan nuorin maa. Tämä pitää paikkansa, mutta ei valtiollisessa mielessä. Islanti itsenäistyi Tanskasta kesäkuun 17. vuonna 1944. Jo sitä ennen islantilaiset olivat saaneet pitkälle menevän valtiollisen autonomian. Islannin perustuslaki hyväksyttiin vuona 1874. Islantilaiset itse ovat olleet jo kauan itsellisistä kansaa, aina siitä asti, kun ensimmäinen pysyvä asukas, Ingólfur Arnarson, asettui saarelle, nykyisen Reykjavikin lähistölle. Islantilaisten ensimmäiset käräjät kokoontuivat Thingvellirinessä vuonna 930. Sen paremmin norjalaisten kuin tanskalaistenkaan hallinnollinen valta ei paljon hetkauttanut islantilaista elämänmuotoa. Islannin kieli, jota puhutaan ja jolla kirjoitetaan, ja jolla Satujen saaren saagat 1100-, 1200- ja 1300-luvuilla kirjoitettiin, kehkeytyi muinasnorjasta toisen tuhatluvun alussa. Kielen säilyminen ei ole merkki pysähtyneisyydestä, vaan kulttuurin vahvuudesta.  

Islanti on nuorin maa konkreettisesti. Koko saari kohosi merestä Pohjois-Atlantilla noin 17 miljoonaa vuotta sitten. Sen synnytti Euraasian ja Pohjois-Amerikan mantereiden erkaantuminen toisistaan. Atlantin selänteenä tunnettu mannerlaattojen rajavyöhyke kohosi kuuman magman nostamana ylöspäin, kun laattojen liike teki tilaa. Islannin kohdalla merenpohja nousi nykyistä valtameren pintaa korkeammalle. Liike jatkuu edelleenkin, ja Islannin saaren alla myllää kuuma laava, itse asiassa eräänlainen hot spot, kuuma piste. Islannin kohdalla maan kuori on vain parinkymmenen kilometrin paksuinen, kun mantereiden kohdalla kuori on yleensä 70 – 80 kilometriä.

Monin kohdin tuliperäinen maa-aines pursuaa pintaan. Saarella on kymmeniä toimivia tulivuoria, ja tulivuoren purkauksia tapahtuu keskimäärin viiden vuoden välein. Säännöllisin purkautuja on Hekla, joka kypsyy purkaukseen jokseenkin joka kymmenes vuosi.

Kun Islannin saaren mykistävää luontoa katselee, tulee mieleen kreikkalaiset filosofit ja luonnontutkijat. Aristoteleen ja muiden hieman yli parituhatta vuotta sitten eläneiden kreikkalaisten tiedemiesten käsitys oli, että maailma on luotu neljän elementin, tulen, veden, ilman ja maan, varaan. Meidän aikamme etsii samaa selitystä metsästämällä kiihkeästi ja suurella rahalla Higgs’in bosoneita ja muita äärimmäisen pieniä hiukkasia. Kun on ollut mahdollisuus katsella Islannin mykistävää luontoa, ei antiikin kreikkalaisten selitykset tunnu ollenkaan huonoilta. Islannissa on kaiken aikaa nähtävissä luomistapahtuma. Islannissa maa syntyy.

Tulen ja tuliperäisen maan läsnäolo on hätkähdyttävä ja käsin kosketeltava. Magma ei vello vain parinkymmenen kilometrin syvyydessä vaan monin paikoin laavapesäkkeitä on paljon lähempänä pintaa. Reykjavikin, savujen lahden niemimaan alla tulinen laava on vain parin kilometrin syvyydessä. Sen höyrystämää kuumaa vettä ja vesihöyryä hyödynnetään sähkön ja lämmön tuotannossa. Höyryäviä kuumia lähteitä löytyy eri puolilta saarta.

Haukadalurin alueella, Reykjavikista itään, sijaitsee kuumien lähteiden alue, missä vesi pursuaa aika ajoin geisireiksi. Geisir purskauttaa sata-asteisen veden parin kolmenkymmenen metrin korkeuteen, jotkut geisirit muutaman minuutin välein, toiset vain kerran pari vuodessa. Ilmiö tuntuu taianomaiselta.

Tulen rinnalla vesi luonnehtiikin Islannin maisemaa. Vesihöyryä savuavat lähteet, purskahtelevat geisirit, virtaavat joet sekä kuohuvat kosket eivät ole ainoita veden elementtejä saarella. Islannissa vesi ilmenee myös jäänä, koska saarella on 8 – 10 jäätikköä, joista Vatnajökull on suurin. Se on koko maapallon suurin Etelä-mantereen ja Grönlannin jälkeen. Islanti on myös merellinen saari, jonka rantaviiva on lähes 5000 kilometriä pitkä.

Islannissa tuli tai tulen kuva ei ole esillä vain maassa tai maan alla. Varsinkin tämän talven aikana, jolloin aurinko on taas ollut aktiivinen, revontulet ovat usein valaisseet yötaivaan. Islantihan sijaitsee pohjoisessa lähellä napapiiriä.

Ilma on olennainen ja hieno elementti muutenkin Islannissa. Tuulien pyyhkiessä Pohjois-Atlantilla sijaitsevaa saarta, ilma saarella on poikkeuksellisen puhdasta. Vielä puhtaammaksi ilman tekee nykyaikaisessa maassa se, että lämmitys ja energiantuotanto perustuvat suurimmalta osin uusiutuvaan energiaan, maan lämpöön. Islannilla on tarkoitus saattaa koko energiahuolto geotermisen energian varaan, jolloin mitään päästöjä ei synny.  Kun pohjoinen valo tuo oman erityisen sävynsä kesäisin pitkään päivään, monet valokuvaajat pitävät Islantia erinomaisena kuvausympäristönä.

Hätkähdyttävin kaikista ympäristöistä on maa ja maaperä. Islannissa on silmin nähtävissä kuinka maa syntyy.  Helposti voidaan myös seurata, miten tuliperäinen, kiveksi jäähtynyt maa muuttuu ensimmäisten vuosituhansien ja vuosimiljoonien aikana. Jo vajaan 50 kilometrin matka Keflavikin lentoasemalta Reykjavikiin on hätkähdyttävä. Muutamien tuhansien vuosien vanhaa, mustaa tulivuoribasalttia ei peitä vielä muu kuin ohut jäkälä- tai sammalkerros. Monimuotoiseksi jäähtynyttä, mustaa kiveä peittää ohut vihreä pintakerros. Maisema on kuin kuun maisemaa.

Nuorimmat laajat kivikentät ovat muutaman sadan vuoden ikäisiä. Siellä missä jääkaudet ovat jyystäneet huokoista kiviainesta pitempään, on kertynyt myös tuhkapitoista, hienojakoista irtomaata, joka on soistunut ja alkanut kasvaa heinää ja turvetta. Joihinkin laaksoihin ja notkelmiin on ilmaantunut käkkäräkoivikoa ja pihlajistoa.  

Islannissa ei näe vain nuorta tuliperäistä kallioperää, vaan eri puolilla esillä olevat vuoret ja vuoristot ovat myös tuliperäistä maata, jonka jääkaudet ovat nostaneet esiin. Saarella ja saaren yli kulkeneet jääkaudet ovat jäävirtoineen uurtaneet miljoonien vuosien ajan jatkuneiden tulivuorten purkausten kerryttämiin laavakenttiin syvät uomat, vuonot, niin, että vuonojen laidoilla vuoret kohoavat satoihin metreihin merenpinnasta. Korkeimmat vuoret yltävät yli kahteen kilometriin.

Jääkausien työn jäljiltä vuorten rinteet ovat usein kuin veitsellä tai teräaseella jyystetyt. Niistä voi helposti lukea vuorten synnyn historian ihan kuin puussa vuosikasvuista kasvutapahtuman historian.  Jään pureutuessa laavakenttään, syntyvät vuoret ovat jääneet usein tasalakisiksi. Joukossa on kuitenkin myös terävähuippuisia, keilamaisia tulivuoria.

Islannissa näkee siten maan syntyhistorian muutaman miljoonan vuoden ajalta.  Historia ei ole kuitenkaan päättynyt vaan uutta maata syntyy koko ajan. Muutama vuosi sitten saaren eteläpuolelle syntyi tulivuorenpurkauksen yhteydessä uusi saari, Surtseyn saari. Saari syntyi 14. marraskuuta 1963.

Surtseyn saari on rauhoitettu tieteellistä tutkimusta varten, eikä yleisöllä ole sinne pääsyä. Siellä tutkitaan, kuinka kauan kestää, ennen kuin muualta tullut kasvillisuus ja eläimistö leviävät äsken merestä nousseelle saarelle. Tulosten arvellaan antavan valoa myös siihen, kuinka kauan Pohjois-Euroopassa kesti jääkauden jälkeen, ennen kuin eri lajit levisivät jään alta vapautuneelle alueelle.  Islannissa kaikki luomisen elementit ovat silmien edessä. Ne täytyy vain nähdä.