Tummahipiäisen Eevan kasvot

National Geographic –lehden mukana tuli auki taitettava liite, jonka sisältämä kuva muodostui tuhansista pienistä kasvokuvista. Ne muodostivat yhdessä kokonaisuuden, josta hahmottui nuoren miehen kasvot. Se esitti 28 -vuotiasta kiinalaista miestä. Tuon ikäinen han-kiinalainen mies on lehden mukaan tyypillisin ihminen maapallolla. Kiinassa asuu maailmassa eniten ihmisiä, noin 1,3 miljardia henkeä. Heistä 92 prosenttia kuuluu etnisenä enemmistönä oleviin han-kiinalaisiin. Kiinassa miehiä on enemmän kuin naisia ja ikäjakautuman mukaan juuri 28 vuotta on keskimääräisin ikä.

Tilanne kuitenkin tulee muuttumaan varsin nopeasti. Kiinan yhden lapsen politiikka on pysäyttämässä väkiluvun kasvun, ja uudet maat ja alueet tulevat menemään väkiluvussa Kiinan ohi.

Ennen kuin menemme tarkastelemaan tulevaa, katsotaan hieman, mistä olemme tulleet. Geneettinen ja paleoantropologinen tutkimus ovat selvittäneet, että nykyihminen (Homo sapiens, viisas ihminen) ilmestyi maapallolle noin 200 000 vuotta sitten. Geenitutkimus perustuu solussa olevan mitokondrion muunteluun mutaatioiden kautta. Mitokondrio periytyy seuraavalle sukupolvelle vain naisen kautta, joten tätä äiti tytär-linjaa pitkin on päädytty siihen, että ensimmäinen Eeva syntyi noin parisataatuhatta vuotta sitten. 

Kun tämä tapahtui tutkimusten mukaan itäisessä Afrikassa, on syytä olettaa, että ensimmäiset eevat olivat tummaihoisia. Ilman riittävää pigmenttiä he eivät olisi selvinneet Afrikan auringon paahteessa. Länsimaisen kulttuurin mukaan niin Eeva kuin Aatamikin mielletään valkoihoisiksi, mikä tuskin vastasi todellisuutta. Itselläkin on muistikuva Sikstiiniläiskappelin katon freskosta, missä Michelangelo kuvasi maailman ja ihmisen luomisen sekä Aatamin ja Eevan syntiinlankeemuksen ja karkotuksen paratiisista. 1500-luvun alussa luodussa freskossa niin Aatami kuin Eevakin ovat vaaleita, tosin aika vankkarakenteisia. En tiedä olisinko itse uskaltanut ottaa omenaa niin atleettiselta Eevalta.

Alku-Eevan ja alku-Aatamin lisääntyminen ja täyttäminen koko maan ei ollut mitään paraatimarssia. Itse asiassa nykyihmiset pystyttelivät ensimmäiset 100 000 vuotta Afrikan mantereella. tähän aikakauteen liittyi suuria ilmastonmuutoksia, jotka panivat nykyihmisen säilymisen tulikokeeseen. Geneetikot ovat maapallon eri puolilta keräämiensä perimän näytteiden perusteella päätelleet, että jossakin vaiheessa, ehkä vajaat 100 000 vuotta sitten, koko laji oli vaarassa hävitä. Jäljellä oli vain muutama sata, ehkä korkeintaan parituhatta yksilöä.  Tutkijoiden mukaan nykyiset ihmiset ovat vain noin 500 hedelmällisessä iässä olleen naisen jälkeläisiä. Tämän vuoksi roduista puhuminen ei ole perusteltua. ”Rotujen” sisäiset erot yksilöiden välillä ovat suurempia kuin ”rotujen” väliset erot. Muutamat ulkoiset piirteet vain ylikorostuvat.

Käsitykset roduista ja niiden eroista ovat vielä nykyisillä sukupolvilla useimmilla koulussa tai kirjoista opittuja ja varsin lähellä pintaa. Itsellä on muistikuva kansakoulusta, opettaja Kilpiön tunnilta, missä opettaja nosti tummakulmaisen, lyhyenlännän, vielä kasvun alkuvaiheessa olevan pojan luokan eteen esimerkiksi tyypillisestä lappalaisesta, saamelaisesta. Vaikea sanoa kuka siitä eniten kärsi, tuo poikako, joka sai käydä saamelaisesta, saamelaiset, jotka eivät tosin tapahtumasta mitään tienneet, vai oma käsitys, jonka mukaan saamelaiset ovat kaikki ulkonäöltään tietyn tyyppisiä.

Oppikoulussa biologian ja maantieteen opettajamme tohtori Aki Koskinen, joka 50-luvun lopulla oli maailmanmatkaajana edelläkävijä, näytti usein pimennetyssä luokassamme lotoskoopillaan, tai mikä sen nimi olikaan, kuvia eksoottisista maista ja eksoottisista ihmisistä. Useamman kerran kuvissa vilahti vähäpukeisia, pyöreälantioisia naisia Afrikasta. Aki Koskisella oli tapana sanoa: ”Ne ovat hyviä synnyttäjiä.” Tämä jäi mieleen keskikoulun biologian tunnilta.

Vaikka länsimaisen ihmisen silmissä afrikkalaiset ovat ensivaikutelmana hyvin samannäköisiltä, ulkonaiset erot ovat varsin suuret. Itse asiassa afrikkalaisten ulkomuodon moninaisuus on suurempi kuin länsimaiden ihmisen. Tämä saattaa johtua mm. siitä, että ne länsimaissa olemme suhteellisen suppean joukon jälkeläisiä, joukon, joka ehkä 50 – 60 000 sitten lähti Afrikasta etsimään parempia metsästysmaita.

Muistan itse hyvin mustaihoisen naisoppaan, joka johdatti ryhmäämme maailman suurimmassa slummissa,  Kiberassa Nairobin lähellä. Slummissa asuu arviolta 750 000 ihmistä. Kuljimme siellä maastopukuisten, rynnäkkökivääreillä varustettujen turvamiesten saattelemana. Oppaamme oli pitkähkö, hoikka ja kasvoiltaan hauskanäköinen nuori nainen, joka puhui sujuvaa englantia. Voisi hyvin kuvitella hänet suoraan Pariisin, Milanon tai jonkin muun muotikaupungin catwalkeille.  Näinhän nykyisin käytännössä tapahtuukin. Hänen kintereillään kierrellessä omat opitut tai hankitut ennakkoluulot karisivat slummin lukuisiin katuojiin.

Maapallon väestöstä valtaosa on jo vuosituhansia elänyt Aasiassa. Kiinan väestökasvun hiljetessä, Intian väkiluku ylittänee jo 2020-luvulla Kiinan. Jos silloin etsisimme tyypillisintä maapallon asukasta, hän voisi olla intialainen 26 -vuotias mies. Intiassakin on väestöpoliittisista syistä miesenemmistö. Sielläkin poikaa suositaan tyttöä enemmän. Tosin Intiasta puhuttaessa ei oikein voi puhua etnisesti yhdestä intialaisesta, koska maan väestö koostuu lukuisista entisesti ja kulttuurisesti erilaisista ryhmistä. Maassa on virallisia kieliäkin yli kaksikymmentä.

Kun mennään vielä parikymmentä vuotta eteenpäin, 2040-luvulle. Kasvot taas muuttuvat. Nyt on perusteltua olettaa, että tyypillinen ihminen löytyy Afrikasta. Afrikkalaisten maiden väestöt ovat ikäjakautumaltaan hyvin nuoria. Jossakin maissa keskimääräinen ikä on vain 16 – 17 vuotta.

Ikäjakautuman lisäksi afrikkalaiset poikkeavat muista alueista paljon. Syntyvyys on edelleen hyvin korkea, jopa keskimäärin 5 – 6 lasta naista kohden. Korkea syntyvyys ei ole kuitenkaan, niin kuin koulussa opimme, fysiologian tulos vaan lähinnä kulttuurinen ja sosioekonominen seuraus. Seurauksena kuitenkin on, että väkiluku kasvaa vielä pitkään paljon. Afrikan väestön kokonaismäärä ylitti vasta äsken miljardin. Lisääntyminen on niin nopeaa, että jo 2030-luvulla Afrikassa elää yli kaksi miljardia ihmistä. Väestö kasvaa nopeimmin Saharan eteläpuolisessa, ns. mustassa Afrikassa.

Vaikka Afrikan väestöä ei, kuten ei Intiankaan, voida pitää yhdestä etnisestä taustasta koostuvana, voidaan kai sanoa, National Geographic –lehden ideaa lainaten, että jo 2040-luvulla ihmiskunnan tyypillisimmät kasvot ovat tummaihoisen Eevan. Afrikassa naisia on hieman enemmän kuin miehiä. Afrikan väestön nuoren ikäjakautuman vuosi Eeva on vain parikymppinen, eikä siis vielä tällä hetkellä edes syntynyt.

Väestötrendien jatkuessa ja eri etnisten ryhmien vähitellen sekoittuessa valtaosa ihmisistä tulee olemaan tummaihoisia. Ollaan palamassa nykyihmisen alkulähteille, jolloin niin Eeva kuin Aatamikin olivat tummia. Sinänsä suklaan erivivahteiset ihonvärit varmasti tyydyttävät myös useimpien kauneusihanteita.

Mutta ainakin meidän varttuneempien silmissä on sijaa myös Marilynin, 50-luvun vaalean naisikonin, vaikka keinotekoisesti vaalennetun, tyyppisille figuureille.

Oikeus omaan ääneen

Viime käden virike tämän teeman käsittelyyn syntyi, kun luin viikko pari sitten GEO-lehden Maailmankansalainen-sarjasta jordanialaisen Aysha El Shamayleh -nimisen nuoren, 24 vuotiaan naisen haastattelun. Sarjan ideana on poimia ihmisiä maailman eri kulmilta valottamaan jonkun maapallon, tällä hetkellä 7,103 miljardin hengen väestön edustajan mielipiteitä tai näkemyksiä elämästä ja tulevaisuudesta. Ayshalta kysyttiin: ”Mitä jordanialaiset tarvitsisivat nyt kipeimmin?” Aysha vastasi: ”Oman äänen.”

 

Oma ääni, tai mielipiteen vapaus, on olennainen osa universaaleja ihmisoikeuksia. Ihmisoikeuksien määrittely, yhteisten normien hyväksyminen onkin ollut yksi eniten maailmaa muuttaneita tekijöitä viimeisen puolen vuosisadan aikana. Tiedämme Ihmisoikeuksien julistuksen vuodelta 1948 ja samoin Taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien julistuksen vuodelta 1966.

 

Ihmisoikeuksien julistuksen19. artikla sanoo: ”Jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta. ”

 

Sananvapaus, sanomisen vapaus, oma ääni, on ajatuksena itsestään selvyys ja ihmisyyden syvintä olemusta. Kuinka vaikea sitä on kuitenkin ollut soveltaa käytännössä huolimatta siitä, että ääni on ainutlaatuinen.

 

Oma ääni kiehtoo alusta alkaen. Ei ole vaikea kuvitella tilannetta, missä vastasyntyneen äiti, mahdollisesti synnytyksessä mukana ollut isä, kätilö ja tai lääkäri odottavat jännittyneenä vauvan ensimmäistä parkaisua. Siten hän ilmoittaa olevansa elinkelpoinen ihmiskunnan jäsen. Kaikki ovat helpottuneita, kun kuulevat vauvan oman äänen.

 

Yksilön viimeisistä sanoista odotetaan elämänviisauden kiteytystä. Tämä lienee useimmiten turhaa, koska lähtevällä tuskien, muutoksen pelon, tajuttomuuden tai muun syyn vuoksi on vaikea keskittyä pohtimaan päättyvän elämänsä antia. Isäni oli sanonut muutama tunti ennen kuolemaansa, kun puhuttiin hänen nuoruuden urheilijataustastaan, että ”Minä olin viisiottelija”. Siinä hän tiivisti elämänsä symbolisestikin kolmeen sanaan. Harvoin näin kuitenkaan käy.

 

Sanomisen oikeuteen liittyy tuon ensiparahduksen ja viimeisten kuolemattomien sanojen välillä lukematon määrä vivahteita ja hyvin erilaisia, kohtalokkaitakin, vaiheita. Sanan ja oman ajattelun oikeuteen liittyy läheisesti vallankäyttö suhteessa muihin ihmisiin ja muiden ihmisten yli. Ihan arkisessakin perhe-elämässä käydään jatkuvaa kampailua – leikillisesti tai tosissaan – sananvallasta, ts. oikeudesta sanoa, missä ”kaappi seisoo”. Tämäkin voi monesti olla traagista, mutta ei ehkä ole ihmisoikeuksien kunnioittamisen vaikeinta aluetta.

 

Kun perehtyy viime vuosisadan historiaan, sananvapauden kohtalo on ollut hiuksia nostattavaa. Juuri mihinkään ei puututtu niin kovalla kädellä kuin yksilön oikeuteen sanoa mielipiteensä. Tosin on todettava, että vuosisadan aikana myös mahdollisuus mielipiteen tai käsitysten esittämiseen etenivät. Ranskan vallankumouksessa ja Yhdysvaltojen perustuslaissa ilmaistut oikeudet ovat muuttuneet askel askeleelta käytännöksi, vaikka vastavoimatkin ovat valtavat.

 

Luin juuri Christer Pursiaisen kirjoittaman kirjan bolsevikkivallankumouksellisesta Lev Trotskista - intohimoisen vallankumousideologin tragedia. Kirja kuvaa hyvin Trotskin oman elämän ohella Neuvostoliiton syntyä bolsevikkivallankumouksen seurauksena. Ensinnäkin siitä seurasi ns. toisinajattelijoiden tuhoaminen. Toisinajattelijoiden torjumisesta ja lopulta tuhoamisesta tuli Neuvostoliiton ylläpitämisen käytäntö, joka alkoi Leninistä ja Trotskista ja kehittyi Stalinin aikana massamurhaamiseksi. Jo Trotskia syytettiin kymmenien, jopa satojen tuhansien toisinajattelijoiden surmaamisesta. Tuho kohdistui suurelta osin myös ns. älymystöön, eli Trotskin aikana saivat mm. surmansa eräiden lähteiden mukaan 15 000 professoria.

 

Kiinassa Mao kehitti toisinajattelijoiden tuhoamisesta taiteen, joka kohdistui suurelta osin lähipiiriin. Mao oli älykkäästi, mutta kierosti ajatteleva vainoharhainen. 1950-luvun puolivälissä Mao käynnisti kampanjan ”Antakaa satojen kukkien kukkia”, jolla kannustettiin ilmaisemaan omat, vallanpitäjän mielipiteestä poikkeavat mielipiteet. Jung Changin mukaan harvat ymmärsivät, että Mao oli asettamassa ansaa, ja että hän kehotti ihmisiä kertomaan mielipiteensä niin että voisi käyttää heidän sanomisiaan tekosyynä heidän vainoamiseensa. Maon kohteena olivat intellektuellit ja koulutetut ihmiset. Kävi niin kuin Mao oli odottanutkin. Monet ilmaisivat ajatuksensa, jonka jälkeen heidät tuomittiin ”kapitalistisen tien kulkijoiksi”, ja tuhottiin.

 

Stalinhan kehitti toisinajattelijoiden, jotka olivat usein vain isä aurinkoista lähellä olevia kilpailijoita, tuhoamisesta käytännön, missä ao. henkilöt tunnustivat näytösoikeudenkäynneissä virheensä, minkä jälkeen heidät tuhottiin. Nyt Putinin aikana oikeuteen ollaan panemassa toisinajattelija, joka jo kuoli vankilassa.

 

Hitler viritti tuhoamisen syyt hieman toisaalle. Hänelle ja hänen kannattajilleen tuhoamisen peruste oli etninen tai rotuhygieeninen; juutalaisuus, mustalaisuus, vammaisuus, mielisairaus jne. Lauri Viita kiteytti 1900-luvun inhimilliset kauhut runossa Pedot seuraavasti:

 

                      Hän huusi: ”Alas sortajat!”

                      Ei muuta aikonutkaan

                      Se riitti. Kädet tulivat

                      ja veivät hänet putkaan.

                      Hän kiersi monet vankilat

                      ja kuoli köydenmutkaan.

 

Toisinajattelijoiden tuhoissa kuoli viime vuosisadalla kymmeniä, ehkäpä satoja miljoonia ihmisiä. Surmaaminen on totaalinen tapa tukahduttaa ihmisen ääni. Ihmisten oikeutta ajatella itse ja ilmaista on tietysti hallittu ja hillitty monilla hienosyisemmilläkin keinoilla. Tukahdutettuja sanojia ja ilmaisematta jääneitä ajatuksia on surmattuihin nähden moninkertainen määrä. Seurauksena on, että erityisesti totalitaarisissa valtioissa ja yhteiskunnissa tämä on johtanut totaaliseen typeryyteen. Kun ei ymmärretä eikä hyväksytä, että luovuus, innovaatiot ja kehitys perustuvat kykyyn ja haluun nähdä asiat toisin, kehityksen moottori hiljenee. Suunnittelu on hyvästä, mutta pelkästään sen turvin ei synny ainutlaatuisia uusia ratkaisuja ja ideoita.

 

Nykyisin korostetaan sitä, että taloudellinenkin kehitys vaatii ideoita ja innovaatioita. Innovaatiosta on tullut jopa jonkinlainen taikasana, jonka turvin uudet maailmat aukeavat.

 

On mielenkiintoista seurata, miten maat, joissa itsenäinen ajattelu ja sen ilmaiseminen tukahdutettiin 1900-luvulla, pärjäävät tässä innovaatioita vaativassa ajassa. Ainakin Venäjällä tilanne näyttää heikolta. Totaalisen typeryyden perinnettä ei saada katkaistuksi. Kiina koettaa edetä jotakin uutta tietä. Helpolta ja riskittömältä ei sekään näytä. Edessä on todennäköisesti törmäys ympäristötuhoon, ellei ihmisille oikeasti anneta sananvaltaa.

 

Yksilön kannalta on inhimillisesti, henkisesti ja fyysisestikin tuhoisaa, jos häneltä viedään oikeus ilmaista – jopa julkisesti – itseään. Olemme ihmiskuntana edenneet tässä pienin askelin. Eteenpäin on epäilemättä päästy, vaikka paljon on vielä tekemättä. Tiedetään kuitenkin mihin pitäisi pyrkiä. Se on julistuksissa sanottu.

 

Vapauskin on vaikea ja etenkin vastuullinen asia, mutta oikein oivallettuna se on suotuisan kehityksen tae. Toivotaan, että arabikeväänä alkanut tuskainen tie antaa oman äänen jordanialaiselle Ayshalle ja hänen ikätovereilleen. Ja uskon, että senioreillekin ajatuksen ja ilmaisun vapaus kelpaa.

 

 

 

 

 

Ikäihmiset aliarvostettu voimavara

Viime vuosien julkista keskustelua valtiontaloudesta ja muistakin yhteiskunnan ongelmista seuratessa on alkanut tuntua oudolta, kun ikääntyminen ja siinä samalla vanhat ihmiset nähdään yhdeksi suurimmista ongelmista. Ensimmäinen ajatus kai pitäisi olla, että saavutettu korkea ikä on hieno asia sekä ihmisen itsensä että koko yhteisön kannalta. Tätä asiaa ja todellista tilannetta lienee syytä hieman valottaa tarkemmin. Ennen sitä sallittakoon katsaus kauas menneisyyteen. Miten silloin ikäihmisiin suhtauduttiin?

Raamatun psalmien mukaan ”Meidän elinpäivämme ovat seitsemänkymmentä vuotta taikka enintään kahdeksankymmentä vuotta”. Parituhatta vuotta sitten sitä voitiinkin pitää korkean iän hyvänä arviona, koska hyvin harva eli niin pitkään. Historian kirjoista tiedämme, että pitkäikäisiä on aina ollut, mutta kuolleisuus oli suurta jo lapsesta alkaen. Näin ollen vain pieni osa ihmisistä eli lähelle ihmisen fyysistä maksimi-ikää – mikä se sitten onkaan?

Vanhoja kunnioitettiin ja arvostettiin jo siitä syystä, että he olivat onnistuneet välttämään sairauksien, tapaturmien, nälänhätien, sotien ja muiden väkivaltaisuuksien aiheuttamat varhaiset kuolemat. Hitaasti muuttuvissa yhteisöissä vanhoilla oli se etu, että heillä oli kokemuksensa ja pitkän muistinsa vuoksi paljon tietoa, josta oli hyötyä yhteisön menestykselle ja selviytymiselle.

Vanhojen arvostuksesta kertoo jo Kreikan mytologiasta kertova Homeroksen Ilias ja Odysseia. Troijan sotaan lähdettäessä kreikkalaisten suurin sankari Akhilleus ja muut kreikkalaiset kyselivät Pyloksen kuninkaan, Nestorin neuvoa. Nestori oli Troijan sodan alkaessa jo vanha mies, tarun mukaan ehkä jopa 110 vuoden ikäinen. Homeros korostaa kuitenkin hänen viisauttaan ja viisaita sanojaan. Nestori onkin säilyttänyt nimenä mielikuvan vanhasta ja viisaasta. Jos jostakusta sanotaan, että hän on paikkakunnan Nestori, on se arvostuksen ilmaus.

Mihin nämä vanhat ja viisaat ovat sitten nykyisin kadonneet? Suurin syy lienee meidän suuressa lukumäärässämme, ja tietysti muutoksen kiihtyvässä nopeudessa. Nopeushan ei ole ikääntyvän vahvimpia puolia.

Kun ihmisten elinajanodote, syntymähetkellä odotettavissa oleva keskimääräinen elinikä, oli vielä pari sataa vuotta sitten joka maassa alle 40 vuotta, tällä hetkellä ei ole yhtään maata, jossa se olisi alle 40 vuotta. Suomessakin kehitys on ollut häikäisevä. Kun isäni syntyi vuonna 1905, miesten elinajanodote oli 45 vuotta. Kun minä synnyin 1945, oli elinajanodote 54 vuotta – sota laski sitä hieman. Kun Teemu syntyi 1975, miesten elinajanodote oli noin 68 vuotta. Kun Tommi syntyi 2011, elinajanodote oli jo vajaat 78 vuotta. Tytöillä se oli jo lähes 84 vuotta. Sadassa vuodessa keskimääräinen odotettavissa oleva elinaika nousi siten yli 30 vuotta.

Elinajanodote noussee tulevaisuudessa vielä ainakin kymmenisen vuotta, vaikka inhimillinen raja väistämättä lähestyy. Seurauksena on, että meitä ikäihmisiä, esimerkiksi 65 vuoden ylittäneitä on koko ajan enemmän ja enemmän. Yhteiskunnallisesti se merkitsee kohonneita kustannuksia mm. eläkemenojen muodossa. Väestöstä on jo viidennes yli 65 -vuotiaita ja tulevaisuudessa tämä osuus nousee ensin neljännekseen ja ehkä lopulta kolmannekseen koko väestöstä. Sairauksien aiheuttamien hoivan ja sairaudenhoidon tarve ei ole hoitoaikojen puolesta kasvanut – pikemminkin päinvastoin. Ihmiset elävät terveesti ja terveenä. Ongelmaksi muodostuu taas lukumäärä. Vanhoja ja hoidon tarpeessa olevia on koko ajan enemmän.

Yhteiskunnallisesti ja inhimillisesti on kuitenkin väärin, että vanhuudesta on tehty poliittinen ongelma, jota ratkotaan sitkeästi ja vuodesta toiseen. Se kuulostaa väärältä ja ainakin masentavalta ikääntyneistä. Asia ja asenne pitäisi kääntää toisinpäin. Ensinnäkään ikääntyneet eivät ole ”tumput suorassa” seisova avuton joukko, vaan enemmistö kykenee hoitamaan omat asiansa ja tarpeensa. Osa jopa hoitaa suurta vaivaa nähden läheisensä omaishoitajina ja näin säästävät julkiselta sektorilta valtavan määrän varoja muuhun käyttöön.

Ikäihmiset, ja erityisesti isovanhemmat osallistuvat monin tavoin lastenlasten hoitamiseen ja auttamiseen ”tien päälle”. Apu on sekä käytännöllistä, taloudellista, sosiaalista että inhimillistä. Isovanhempien tuen turvin moni lapsi on päässyt hyvin alkuun. Tämä sanottuna väheksymättä lasten omien vanhempien tehtävää, joka on tietysti lasten tulevaisuuden kannalta ratkaiseva. Auttavia lisäkäsiä ja lisäkorvia tarvitaan monessa vaiheessa.

Ikäihmiset toimivat itse aktiivisesti. Lukuisten järjestöjen ja yhdistysten toiminta on eläkeläisten varassa tai aikaansaamaa. Pitkä elämä ja työura ovat kehittäneet osaamista tälläkin alalla. Ikäihmiset ovat myös suuria kulttuurin, virkistystoiminnan ja vapaa-ajantarjonnan kuluttajia. Varttuneet ihmiset käyvät teattereissa, näyttelyissä, konserteissa; kiertävät katsomassa nähtävyyksiä, nauttivat kylpylä- ynnä muista palveluista, ovat suuria matkailu- ja ravintolapalvelujen käyttäjiä. Yhä enemmän hankitaan vapailta markkinoilta myös erilaisia siivous- kunnostus-, korjaus- jne. kotipalveluja. Ikääntyvien omaehtoinen harrastustoiminta on mittavaa.

Ikäihmiset pyörittävät siten huomattavaa osaa kansantalouden palvelutoiminnasta. Ikäihmisillä on monipuolinen kokemus eri tehtävistä työelämästä ja ammateista. Osaamista on kertynyt aina vaativimmat tehtävät mukaan lukien.

Kun kansantalouden toinen suuri huoli – ikääntyneiden ohella –  on työvoiman riittävyys tulevaisuudessa, ikääntyneet voivat tarjota tiettyyn asteeseen saakka myös työvoimareservin. Moni eläkeikärajan ylittänyt voisi olla halukas jatkamaan tavalla tai toisella työtehtävissä, joista heillä on mittava kokemus. Tuntuu tuhlaukselta heittää hukkaan osaamista, jonka hankkiminen on vienyt vuosikymmeniä ja jonka hankkimiseen yhteiskuntakin on antanut koulutusvaroja. 

Eläkkeelle siirtyneiden ja ikäihmisten rekrytointi työelämän tehtäviin edellyttää tietysti hyvin erilaista työkulttuuria kuin tällä hetkellä. Töiden vastaanottaminen täytyy tässä elämänvaiheessa olla täysin vapaaehtoista. Työhön osallistumisen pitää myös olla joustavaa siten, että sopivista työajoista ja aikamääristä sovitaan ikääntyneen ehdoilla. Valtiovalta voisi tarjota taloudellisen kannustimen siten, että työpanoksen korvausta verotetaan erillisverona varsinaisesta eläkkeestä eikä lisätulona. Tämän erillisverotuksen piiriin voisi päästä varsinaisen työikävaiheen jälkeen, eli nykyisin yli 68 -vuotiaana.   

Kun asenne, työelämän käytännöt ja taloudelliset kannusteet ovat kohdallaan, ikääntyneiden työpanos olisi varmasti kymmeniä tuhansia työpäiviä vuodessa. Hyöty olisi moninkertainen, koska ilman suurempaa lisäkoulutusta saataisiin osaavaa työvoimaa työvoimapulan tarpeisiin, ja samalla ikäihmisten terveys ja kunto pysyisi todennäköisesti pidempään hyvänä, kun moni saisi elämälleen uutta merkitystä.

Nollakasvun autuus

Kiistely talouskasvun tarpeellisuudesta ja tasosta on ikuisuuskysymys. Jo 1970-luvulla tiedettiin, ettei eksponentiaalinen kasvu, eli kasvu korkoa koron päälle, ole rajallisessa maailmassa mahdollista.  Jälleen yksi ajatussuunta korostaa tarvetta talouskasvusta luopumiseksi. Ainakin näin olen ymmärtänyt ns. degrowth –ilmiön (talouslasku) ja suuntautumisen. Voi olla, että pyrkimyksessä on aitoa huolta tulevaisuudesta, mutta todennäköisesti siihen liittyy myös väärinkäsityksiä.

Kun talous perustuu pääosin tavaratuotantoon, talouskasvu merkitsee materiaalisten panosten ja energian jatkuvaa lisäkäyttöä. Kun väestön lukumäärä kasvaa ja ostovoima lisääntyy, tullaan globaalilla tasolla tilanteeseen, missä resurssit, eli materiaalit ja energia käyvät niukoiksi ja ympäristön muutokset kestämättömiksi. Tästähän on esimerkkinä ilmaston lämpeneminen, kun ilmakehään päästetty hiilidioksidi ja muut kasvihuonekaasut alkavat lämmittää maapallon pintalämpötilaa. Liiallisesta käytöstä ovat esimerkkejä myös katoavat kalakannat ja monet muut kasvi- ja eläinlajit, jotka eivät kestä ihmisen toimintaa.

Talouskasvun, kuten sitä kansainvälisesti hyväksytyllä mittaristolla, kansantalouden tilinpidolla, SNA:lla mitataan, ei välttämättä tarvitse merkitä aina materiaalien lisäkäyttöä. Talouskasvua syntyy myös ihmisten välisistä palveluista, sellaistenkin, jotka eivät juuri kasvata materiaalien tai energia kulutusta. Kun käyn hierojalla, hierontahuone on toki lämmitettävä - joskus se on rakennettukin - ja hieroja käyttää jonkin verran öljyä ihon tekemiseksi hieronnalle sopivaksi. Materiaalinen lisäkulutus on kuitenkin aika vähäistä, mutta toimitus näkyy talouskasvuna.

Kehittyneissä talouksissa yhä suurempi osa kasvusta muodostuu aineettomasta kulutuksesta. Informaatio on vielä oma lukunsa. Informaation tuottamiseen, välittämiseen ja jalostamiseen tarvitaan omat välineensä, mutta sen jälkeen ns. rajakustannus on melkein nolla. Sähkön tai muiden panosten lisäkulutus on lähes olematon lähetinpä saman sähköpostin sitten yhdelle tai sadalle ystävälle. Yhä suurempi osa työstä tehdäänkin nykyisin informaatiosektorilla. Informaation digitalisoituminen näkyy jopa materiaalien kulutuksen laskuna, kuten Suomen metsäteollisuudessa hyvin tiedetään. Saadaan yhä vähemmästä yhä enemmän.

Toisaalta olemme tuomittuja laskennallisesti jonkinasteiseen talouskasvuun. Suomessa nimittäin parhaillaan eletään kiinnostavaa koetta siitä, mitä nollakasvu käytännössä tarkoittaa. Jo vuonna 2008 talouskasvu oli finanssikriisin heijastuessa Suomeen vain 0,3 prosenttia. Seuraavana vuonna talous syöksyi alaspäin viennin romahtaessa kaikkiaan 8,5 prosenttia. Toipuminen romahduksesta on ollut hidasta, ja nyt voidaan jo ennustaa, että vuonna 2015 saavutetaan vasta vuoden 2008 kansantuotteen taso. Näin onkin koettu tuo raamatullinen seitsemän laihan vuoden ajanjakso. Eli käytännössä siis nollakasvua yli seitsemän vuoden ajan.

Mielenkiintoista on, että laihoja vuosia edelsi lähes seitsemän lihavan vuoden jakso vuodesta 2002 vuoteen 2008. Tuo jaksohan perustui paljon katteettomalle virtuaaliselle rahalle niin Yhdysvalloissa kuin osittain Euroopassakin, kuten myös muulla näiden maiden vanavedessä. Silloin ei vain ollut sitä Joosefia ja viisasta faaraota, jotka olisivat nähneet kasvun katteettomuuden.

Nykyisen nollakasvun seurauksena on meilläkin krooninen valtiontalouden alijäämä. Julkisen sektorin menot, niin eläkkeet, terveydenhoito, sosiaalitoimi kuin koulutuskin on mitoitettu tietylle verotulojen kasvulle. Verotulot eivät kasva, jos talous ei kasva – jos ihmiset eivät osta kaupasta tai vienti ei vedä tai yritykset eivät investoi. Huolimatta siitä, että on nollakasvu, tuottavuuden kasvu ei pysähdy. Hyvin suuri osa voimavaroista niin yrityksissä kuin julkisella sektorillakin on suunnattu tieteeseen, tutkimukseen, informaation tuottamiseen ja tuotekehitykseen, viime kädessä teknologian kehitykseen. Teknologinen kehitys johtaa tuottavuuden nousuun. Jos ei ole talouskasvua, se merkitsee työllisyyden heikkenemistä, kun sama saadaan aikaan aikaisempaa pienemmin työpanoksin. Seurauksena on talouden näivettymiskierre.

Jos taas tuottavuutta ei kyettäisi nostamaan, se merkitsisi kilpailukyvyn heikkenemistä ulkomaisen tuotannon suhteen. Suomalainen työ ei kävisi kaupaksi, koska se on suhteessa liian kallista. Avoimilla markkinoilla ostaisimme yhä enemmän tuontitavaraa. Kun tuotavuus on heikko, suomalaiset yritykset siirtäisivät tuotantoa pois maasta. Eli näivettyminen seuraa joka tapauksessa. Olemme siis tuomittuja tuottavuuden nousuun ja siten talouskasvuun.

Yksilöt voivat tehdä degrowth -ratkaisuja mutta kansantaloudet eivät. Pentti Linkolan esimerkki on yksi vaihtoehto, mutta kuinka moni sen pystyy valitsemaan.

Vaikka olemmekin tuomittuja taloudelliseen kasvuun – joka väistämättä on Suomessa enää 1 – 1,5 prosentin luokkaa vuodessa, säästäväisyys on edelleen hyve. Varsinkaan materiaa ja energiaa ei pidä tuhlata. Ahneuskin on edelleen kuolemansynti. Sen sijaan voimme tuhlata toisillemme tarjoamiamme palveluja, jos niihin on varaa ja niillä on kysyntää. Nekin kasvattavat taloutta - mutta ennen kaikkea keskinäistä hyvinvointia.