Oikeus omaan ääneen

Viime käden virike tämän teeman käsittelyyn syntyi, kun luin viikko pari sitten GEO-lehden Maailmankansalainen-sarjasta jordanialaisen Aysha El Shamayleh -nimisen nuoren, 24 vuotiaan naisen haastattelun. Sarjan ideana on poimia ihmisiä maailman eri kulmilta valottamaan jonkun maapallon, tällä hetkellä 7,103 miljardin hengen väestön edustajan mielipiteitä tai näkemyksiä elämästä ja tulevaisuudesta. Ayshalta kysyttiin: ”Mitä jordanialaiset tarvitsisivat nyt kipeimmin?” Aysha vastasi: ”Oman äänen.”

 

Oma ääni, tai mielipiteen vapaus, on olennainen osa universaaleja ihmisoikeuksia. Ihmisoikeuksien määrittely, yhteisten normien hyväksyminen onkin ollut yksi eniten maailmaa muuttaneita tekijöitä viimeisen puolen vuosisadan aikana. Tiedämme Ihmisoikeuksien julistuksen vuodelta 1948 ja samoin Taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien julistuksen vuodelta 1966.

 

Ihmisoikeuksien julistuksen19. artikla sanoo: ”Jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta. ”

 

Sananvapaus, sanomisen vapaus, oma ääni, on ajatuksena itsestään selvyys ja ihmisyyden syvintä olemusta. Kuinka vaikea sitä on kuitenkin ollut soveltaa käytännössä huolimatta siitä, että ääni on ainutlaatuinen.

 

Oma ääni kiehtoo alusta alkaen. Ei ole vaikea kuvitella tilannetta, missä vastasyntyneen äiti, mahdollisesti synnytyksessä mukana ollut isä, kätilö ja tai lääkäri odottavat jännittyneenä vauvan ensimmäistä parkaisua. Siten hän ilmoittaa olevansa elinkelpoinen ihmiskunnan jäsen. Kaikki ovat helpottuneita, kun kuulevat vauvan oman äänen.

 

Yksilön viimeisistä sanoista odotetaan elämänviisauden kiteytystä. Tämä lienee useimmiten turhaa, koska lähtevällä tuskien, muutoksen pelon, tajuttomuuden tai muun syyn vuoksi on vaikea keskittyä pohtimaan päättyvän elämänsä antia. Isäni oli sanonut muutama tunti ennen kuolemaansa, kun puhuttiin hänen nuoruuden urheilijataustastaan, että ”Minä olin viisiottelija”. Siinä hän tiivisti elämänsä symbolisestikin kolmeen sanaan. Harvoin näin kuitenkaan käy.

 

Sanomisen oikeuteen liittyy tuon ensiparahduksen ja viimeisten kuolemattomien sanojen välillä lukematon määrä vivahteita ja hyvin erilaisia, kohtalokkaitakin, vaiheita. Sanan ja oman ajattelun oikeuteen liittyy läheisesti vallankäyttö suhteessa muihin ihmisiin ja muiden ihmisten yli. Ihan arkisessakin perhe-elämässä käydään jatkuvaa kampailua – leikillisesti tai tosissaan – sananvallasta, ts. oikeudesta sanoa, missä ”kaappi seisoo”. Tämäkin voi monesti olla traagista, mutta ei ehkä ole ihmisoikeuksien kunnioittamisen vaikeinta aluetta.

 

Kun perehtyy viime vuosisadan historiaan, sananvapauden kohtalo on ollut hiuksia nostattavaa. Juuri mihinkään ei puututtu niin kovalla kädellä kuin yksilön oikeuteen sanoa mielipiteensä. Tosin on todettava, että vuosisadan aikana myös mahdollisuus mielipiteen tai käsitysten esittämiseen etenivät. Ranskan vallankumouksessa ja Yhdysvaltojen perustuslaissa ilmaistut oikeudet ovat muuttuneet askel askeleelta käytännöksi, vaikka vastavoimatkin ovat valtavat.

 

Luin juuri Christer Pursiaisen kirjoittaman kirjan bolsevikkivallankumouksellisesta Lev Trotskista - intohimoisen vallankumousideologin tragedia. Kirja kuvaa hyvin Trotskin oman elämän ohella Neuvostoliiton syntyä bolsevikkivallankumouksen seurauksena. Ensinnäkin siitä seurasi ns. toisinajattelijoiden tuhoaminen. Toisinajattelijoiden torjumisesta ja lopulta tuhoamisesta tuli Neuvostoliiton ylläpitämisen käytäntö, joka alkoi Leninistä ja Trotskista ja kehittyi Stalinin aikana massamurhaamiseksi. Jo Trotskia syytettiin kymmenien, jopa satojen tuhansien toisinajattelijoiden surmaamisesta. Tuho kohdistui suurelta osin myös ns. älymystöön, eli Trotskin aikana saivat mm. surmansa eräiden lähteiden mukaan 15 000 professoria.

 

Kiinassa Mao kehitti toisinajattelijoiden tuhoamisesta taiteen, joka kohdistui suurelta osin lähipiiriin. Mao oli älykkäästi, mutta kierosti ajatteleva vainoharhainen. 1950-luvun puolivälissä Mao käynnisti kampanjan ”Antakaa satojen kukkien kukkia”, jolla kannustettiin ilmaisemaan omat, vallanpitäjän mielipiteestä poikkeavat mielipiteet. Jung Changin mukaan harvat ymmärsivät, että Mao oli asettamassa ansaa, ja että hän kehotti ihmisiä kertomaan mielipiteensä niin että voisi käyttää heidän sanomisiaan tekosyynä heidän vainoamiseensa. Maon kohteena olivat intellektuellit ja koulutetut ihmiset. Kävi niin kuin Mao oli odottanutkin. Monet ilmaisivat ajatuksensa, jonka jälkeen heidät tuomittiin ”kapitalistisen tien kulkijoiksi”, ja tuhottiin.

 

Stalinhan kehitti toisinajattelijoiden, jotka olivat usein vain isä aurinkoista lähellä olevia kilpailijoita, tuhoamisesta käytännön, missä ao. henkilöt tunnustivat näytösoikeudenkäynneissä virheensä, minkä jälkeen heidät tuhottiin. Nyt Putinin aikana oikeuteen ollaan panemassa toisinajattelija, joka jo kuoli vankilassa.

 

Hitler viritti tuhoamisen syyt hieman toisaalle. Hänelle ja hänen kannattajilleen tuhoamisen peruste oli etninen tai rotuhygieeninen; juutalaisuus, mustalaisuus, vammaisuus, mielisairaus jne. Lauri Viita kiteytti 1900-luvun inhimilliset kauhut runossa Pedot seuraavasti:

 

                      Hän huusi: ”Alas sortajat!”

                      Ei muuta aikonutkaan

                      Se riitti. Kädet tulivat

                      ja veivät hänet putkaan.

                      Hän kiersi monet vankilat

                      ja kuoli köydenmutkaan.

 

Toisinajattelijoiden tuhoissa kuoli viime vuosisadalla kymmeniä, ehkäpä satoja miljoonia ihmisiä. Surmaaminen on totaalinen tapa tukahduttaa ihmisen ääni. Ihmisten oikeutta ajatella itse ja ilmaista on tietysti hallittu ja hillitty monilla hienosyisemmilläkin keinoilla. Tukahdutettuja sanojia ja ilmaisematta jääneitä ajatuksia on surmattuihin nähden moninkertainen määrä. Seurauksena on, että erityisesti totalitaarisissa valtioissa ja yhteiskunnissa tämä on johtanut totaaliseen typeryyteen. Kun ei ymmärretä eikä hyväksytä, että luovuus, innovaatiot ja kehitys perustuvat kykyyn ja haluun nähdä asiat toisin, kehityksen moottori hiljenee. Suunnittelu on hyvästä, mutta pelkästään sen turvin ei synny ainutlaatuisia uusia ratkaisuja ja ideoita.

 

Nykyisin korostetaan sitä, että taloudellinenkin kehitys vaatii ideoita ja innovaatioita. Innovaatiosta on tullut jopa jonkinlainen taikasana, jonka turvin uudet maailmat aukeavat.

 

On mielenkiintoista seurata, miten maat, joissa itsenäinen ajattelu ja sen ilmaiseminen tukahdutettiin 1900-luvulla, pärjäävät tässä innovaatioita vaativassa ajassa. Ainakin Venäjällä tilanne näyttää heikolta. Totaalisen typeryyden perinnettä ei saada katkaistuksi. Kiina koettaa edetä jotakin uutta tietä. Helpolta ja riskittömältä ei sekään näytä. Edessä on todennäköisesti törmäys ympäristötuhoon, ellei ihmisille oikeasti anneta sananvaltaa.

 

Yksilön kannalta on inhimillisesti, henkisesti ja fyysisestikin tuhoisaa, jos häneltä viedään oikeus ilmaista – jopa julkisesti – itseään. Olemme ihmiskuntana edenneet tässä pienin askelin. Eteenpäin on epäilemättä päästy, vaikka paljon on vielä tekemättä. Tiedetään kuitenkin mihin pitäisi pyrkiä. Se on julistuksissa sanottu.

 

Vapauskin on vaikea ja etenkin vastuullinen asia, mutta oikein oivallettuna se on suotuisan kehityksen tae. Toivotaan, että arabikeväänä alkanut tuskainen tie antaa oman äänen jordanialaiselle Ayshalle ja hänen ikätovereilleen. Ja uskon, että senioreillekin ajatuksen ja ilmaisun vapaus kelpaa.