Kansalliskirjailijoittemme naisenkuvia

Isoisäni, Kalle Vihtori, oli sanavalmis mies. Hän ei kuitenkaan kirjoittanut mitään muistiin eikä pitänyt myöskään puheita, kuten isäni, mutta hänellä oli lukematon määrä sanontoja, ns. sutkauksia. Niitä riitti joka tilanteeseen, ja usein ne osuivat naulankantaan. Muistiini on jäänyt mm. seuraava: ” Kun talossa on hyvä emäntä ja tammahevonen, isäntä voi olla millainen hyvänsä.” Pappa olikin intohimoinen hevosmies ja hevosten kasvattaja, mutta mitä sutkaus kertoi hänestä tai hänen naisenkuvastaan, sitä en osaa tulkita.

Olen viime aikoina palaillut nuoruudessa useaankin kertaan lukemiini kansalliskirjailijoiden merkkiteoksiin. Näin pappaiässä niissä kiinnittää huomion aivan eri seikkoihin kuin vielä alle parikymppisenä tai miehuuden parhaina vuosina. Esimerkiksi Aleksis Kiven, Mika Waltarin ja Väinö Linnan ihmiskuvaukset ja inhimillisen elämän analyysit saavat nyt aivan uudenlaisen painon. Lukuisten, hyvin syvällisten henkilökuvien joukossa heillä on myös monia luonnehdintoja ja kuvauksia – miesten lisäksi – eri naistyypeistä ja -luonteista. En ole kirjallisuudentutkija, joten omat havainnot ovat vain pinnallisia, ja epäilemättä minusta itsestäni kertovia enemmän kuin analyyttisiä.

Edellä mainitut kirjailijat olivat miehiä, ja siten heidän henkilögalleriansa koostuvatkin etupäässä mieshahmoista. Päähenkilöt ja minäkertojat, esimerkkeinä Seitsemän veljestä, Tuntematon sotilas, Täällä Pohjatähden alla tai Sinuhe egyptiläinen, Mikael Hakim sekä Johannes Angelos, ovat miehiä. Mies osannee luonnehtia paremmin miestä kuin naista. Mainituista kirjoista ei kuitenkaan pulaa mielenkiintoisista naishahmoista. Ovatko ne kuinka tyypillisiä tai todellisia, vai kertovatko ne enemmän kirjoittajien traumoista, haaveista tai intohimoista, sitä en osaa arvioida. Kiinnostavia monet naisenkuvat kuitenkin ovat.

Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä naiset ovat aika paljon sivuosassa. Taitavana kuvaajana Kivi kuitenkin loi hahmoja ja tilanteita, jotka ovat muodostuneet yhteisiksi kansallisiksi mielikuviksi, eräänlaisiksi ikonisiksi kuviksi. Ehkä voimakkaimpia ikonisia kuvia on, kun veljekset puuhaavat kosioretkeä Männistön muorin mökkiin, missä nuori Venla on heidän haaveidensa kohteena, veli Aapon luonnehdinta ihannevaimosta.

 ”Talo ilman aitanpolulla astelevata emäntää on niin kuin pilvinen päivä, ja se perheenpöydän päässä asuu ikävyys kuin riutuva syksy-ilta. Mutta hyvä emäntä on talon kirkas aurinko, joka valaisee ja lämmittää.”

Sitten Aapo kuvaa hyvän emännän tehtäviä aamusta iltamyöhään, ja yölläkin, kun hän lohduttaa kehdossa itkevää lasta. Kuvaus luo ihannekuvan perheenemännästä ja naisesta, joka pystyy lähes yli-inhimillisiin suorituksiin. Haavekuva kertonee osittain siitä, mitä naiselta on Suomessa odotettu.

Seitsemän veljeksen lopussa Kivi kuvaa veljesten elämää, myös perhe-elämää, sitten kun nuoruusvuodet ovat takana ja elämä asettunut. Kiinnostavin naishahmo - ja myös häneen liittyvä tunnelmakuvaus - lienee Eeron vaimo, Seunalan Anna, hoikka, liinatukkainen, kainosilmäinen nuori nainen, joka elää paljon näkyjensä maailmassa. Hän on monessa vastakohta voimahahmoille, joita Kivenkin naisissa on. Annan hauraus, henkisyys ja hengellisyys saavat miehensä Eeron tuen. 

Väinö Linnaa syytettiin Tuntemattoman sotilaan jälkeen siitä, että hän loi naisista hyvin pinnallisen ja eräissä tapauksissa naisia vähättelevän kuvan. Linnahan kuvaa pääasiassa nuoria, noin parikymppisiä tai vain hiukan vanhempia poikia ja miehiä sekä heidän selviytymistään äärioloissa. Nuorten miesten näkökulma naisiin oli luonnollisesti vielä varsin yksipuolinen ja pinnallinen.

Kirja Täällä Pohjantähden alla, joka kuvaa suomalaista elämänmuotoa ja historiaa aina 1800-luvun viime vuosikymmeniltä toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, antaa tilaa lukuisille, erilaisille naishahmoille.  Linna on pyrkinyt pääsemään hahmojensa mielen ja maailmankuvan sopukoihin. Lukuisat luonnehdinnat ja kohtaukset, vaikka niiden tarkoitus on tietenkin palvella kokonaistarinan kulkua, antavat kiinnostavan läpileikkauksen Linnan naisenkuvista.

Jälleen luettuna nousi minulle kirjan naishahmoista päällimmäisiksi kaksi, Koskelan Jussin vaimo Alma sekä kirkkoherra Salpakarin puoliso Ellen. He edustavat kirjassa draaman kahta vastakkaista puolta, toisaalta alistettuja torppareita ja työväestöä sekä toisaalta valtaa käyttävää yläluokkaa.

Myöskään ihmistyyppeinä Koskelan Alma ja Salpaparin Ellen eivät voisi olla enemmän erilaisia ja vastakkaisia. Almassa ilmenee kaikki ihmisen hyvyys, kun taas Ellen, vaikka pystyykin perustelemaan toimintansa itselleen ja pehmeälle miehelleen, kirkkoherralle, edustaa ilkeyttä ja ymmärtämättömyyttä toista osapuolta kohtaan. Ellenille on tärkeintä, mitä minä saan, kun taas Alma panee omat murheensa sivuun ja antaa tukensa miehelleen Jussille, pojilleen Akselille, Aleksille ja Akustille sekä miniälleen Elinalle. 

Almassa Linna luo eräänlaisen yli-inhimillisen, haavekuvamaisen hahmon, jollainen kuva voisi miehellä olla omasta äidistään tai toiveestaan puolisoksi. Todellisuudesta haavekuvan luomaa hahmoa harvoin tapaa. Almassa on jotkakin samaa kuin Kiven kirjoittamassa kuvauksesta hyvästä emännästä.

Salpakarin Ellenille löytyy paljon sukulaissieluja Mika Waltarin teoksista. Mika Waltarin tuotanto on lyhyesti sanottuna valtava. Niinpä tuotantoon sisältyy ihmiskuvia, niin miesten kuin naisten, laidasta laitaan. Tuntematta Waltarin tuotantoa koko laajuudessaan voi kuitenkin sanoa, että tietyt teemat toistuvat. Ainakin näin on laita suurteosten osalta. Niissä hyvin usein päähenkilö, minäkertoja, etsii yhteyttä intohimonsa kohteeseen, naiseen, ennen kaikkea lohduksi yksinäisyytensä. Usein päähenkilö pettyy ja päätyy yksinäisyyteen vanhuudessa, ellei sitten kuole väkivaltaisesti, kuten Johannes Angeloksen Johannes.

Mika Waltarin naisenkuva on ilmeisesti muotoutunut vahvasti hänen omien luonteenpiirteidensä sekä nuoruuden kokemusten ja tietysti valtavan lukeneisuuden pohjalle. Waltarihan pyrki parhaimpaan aikaan lukemaan kirjan päivässä.

Waltarin elämäkertojen ja hänen omien sanojensa perusteella tiedetään, että kirjailija koki voimakasta, eroottispainotteista intohimoa kauniimpaa sukupuolta kohtaan jo hyvin varhain. Tästä intohimosta Waltari kirjoitti aikanaan eroottissävyisiä tekstejä, ehkä hieman rohkeanakin pidettyyn tyyliin. Mitään skandaalinomaista ei hänen kynästään kuitenkaan syntynyt.

Waltarin kiinnostusta ilmentää hänen jo nuorena opiskelijana laatimansa opinnäyte taivaallisesta ja maallisesta rakkaudesta. Voi hyvin ajatella, että tämä teema heijastui hänen kirjoissaan, etenkin Sinuhe egyptiläisessä. Maallista rakkautta - seksuaalisuutta äärimmillään - edustaa Sinuhessa (siis noin 1350 eKr.) Nefernefernefer. Kirjan hahmoon lienevät vaikuttaneet Waltarin omat nuoruuden rakkaudet, joista eräät tuottivat syvän pettymyksen.

Taivaallisen rakkauden kuvan Waltari piirtää kreetalaisessa prinsessassa, Mineassa, jonka Sinuhe pelastaa haaremiorjuudesta Babyloniassa. Minea on kreetalaisia neitsyitä, jotka on valittu uhriksi Minotaurus-kultin rituaaliin, missä Pimeässä talossa, eräänlaisessa labyrintissa elävälle häränpäiselle hirviölle uhrataan määräajoin nuorukaisia ja neitsyitä. Nämä rituaaliin vihityt nuoret ovat kauniita ja huippuunsa treenattuja tanssijoita, jotka tanssivat villien härkien edessä.

Babyloniasta pakenemisen jälkeen Sinuhe ja Minea vaeltavat Mesopotamian alankoa pitkin ja Syyrian vuoristojen yli Välimeren rannikolle ja sieltä vihdoin meritse Kreetaan. Heidän välilleen kehkeytyy matkan aikana läheinen yhteisymmärrys, yhteisyys ja rakkaus, joka ei saa kuitenkaan täyttymystä, koska Minea on vihitty Minotaurus-kultille.

Kolmannen keskeisen naishahmon Waltari kehittää Krokotiilin pyrstö -nimisen kapakan emännästä, Meritistä. Merit, kapakan emäntä ja myös entinen kurtisaani, on maailmaa nähnyt ja sitä ymmärtävä nainen. Hänen kanssaan Sinuhe saa lopulta lohdun yksinäisyyteensä. Sinuhen hulluuden, hulluuden joka on seuraista äärimmäisestä ja epärealistisesta idealismista, seurauksena Merit ja heidän yhteinen poikansa tulevat kuitenkin Egyptin sekasorrossa surmatuiksi. Sinuhelle jää jäljelle vain lohduton ja loputon yksinäisyys karkotettuna Puntinmaahan. 

Kaksoisromaaneissaan Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim Mika Waltari luo monta kiinnostavaa naishahmoa. Jälkimmäisen romaanin voimahahmoksi nousee salaperäinen Giulia, johon Mikael Hakim törmää epäonnekkaalla laivamatkalla Venetsiasta Pyhälle maalle. Mikael Hakimille Giuliasta, jolla erityispiirteenä on eriväriset silmät, muodostuu mystinen intohimon ja haaveen kohde. Monien vaiheiden jälkeen Mikael Hakim ottaa Giulian puoliväkisin puolisokseen. Siitä hänelle seuraa vain murhe toisensa jälkeen ja haaveet jäävät toteutumatta.

Giulia edustaa äärimmilleen kehitettyä kuvaa ilkeästä, kierosta ja julmasta ihmisestä, sellaisesta, joka ei ole sinänsä sukupuoleen sidottu. Hyväuskoinen Ja pehmeäluontoinen Mikael Hakim ymmärtää tämän vasta yli 900-sivuisen kirjan loppuselvittelyissä.

Giulia luulee, että sulttaani Soliman on orjarakastettunsa Khurrem-sultanan kehotuksesta määrännyt Mikael Hakimille kuolemantuomion silkkiköydellä hirttäen. Giulia sanoo tulleensa katsomaan toimitusta ja nauttimaan miehensä, joka odotti vaimoltaan vain rakkautta ja hellyyttä, surmaamisesta. Kävikin niin, että Khurrem-sultana oli määrännyt Giulian hirtettäväksi, kun taas sulttaani Soliman karkotti Mikael Hakimin Konstantinopolista Egyptiin, missä Hakim muisteli elämäänsä ja kirjoitti sen vaiheet muistiin sekä vietti vanhuuden päivät yksinäisyydessä.

Waltarin kiinnostavimpia naisenhahmoja löytyy romaanista Johannes Angelos. Kirja sijoittuu aikaan, jolloin Bysantin tuhatvuotinen valtakunta lopullisesti tuhoutuu, kun Ottomaanit valtaavat Konstantinopolin vuonna 1453. Kirjan päähenkilö on kirjan nimen mukaisesti Johannes Angelos. Jälleen päähenkilö on hyväuskoinen, pehmeä mutta älykäs ja onnekas mies, jolla on veren perintönä oikeuksia valtakunnan korkeimmalle paikalle, keisariksikin. Tämä seikka pysyy kuitenkin piilossa, kuten tapahtui Sinuhessakin.

Johannes Angeloksen kumppaniksi ja rakastetuksi tulee hyvin toisenlainen nainen kuin Waltarin monissa muissa teoksissa, Anna Notaras. Ylhäinen nainen Anna Notaras on megadux Lukas Notaraksen, Konstantinopolin suurherttuan ja keisarin laivaston komentajan ainoa tytär. Hän ja Johannes törmäävät sattumalta katedraali Hagia Sofian ovella. He tuntevat heti olevansa sielunveljiä tai -sisaria.

"Katsoimme toisiamme ja riehuvan väkijoukon keskellä olimme yhtä kahden kuin olisimme yhdessä heränneet paratiisin aamuun ajan alkaessa. Ujous paloi hänen poskissaan, mutta hän ei painanut katsettaan maahan edessäni. Tunsimmehan silmistä toisemme. Kunnes mielenliikutus voitti hänet ja hän kysyi vapisevalla äänellä: Kuka olet." (s. 10)

Vie kuitenkin aikansa ennen kuin heistä tulee rakastavaiset. Anna Notaras on hyvin itsetietoinen ja asemastaan ylpeä nainen, joka ei halua joutua kenenkään käskyläiseksi. Itse asiassa Waltari on luonut kuvan varsin modernista ja nykyaikaisesta naisesta. Annasta ja Johanneksesta tulee tasavertaiset kumppanit ja rakastavaiset, joiden sielun liikkeet ovat samalla aaltopituudella.

Johannes Angelos on, kuten eräs varttunut lady keskustellessamme kerran kirjasta sanoi, kaunein rakkauskertomus. Waltari ei tietenkään luonut tähänkään rakkauskertomukseen happy endiä, vaan Konstantinopolin valloituksen loppuselvittelyissä Anna Notaras tarttuu aseisiin puolustaakseen kaupunkiaan ”kuin mies” ja tulee surmatuksi. Johannes Angelos tulee surmatuksi Ottomaanien sulttaanin Muhammed Valloittajan toimesta - ”keisarin purppurasaappaissa” veren valuessa katkaistuista reisivaltimoista.