Historia hämmästyttää. Historian harrastajalle menneisyys on kuitenkin ehtymätön aarreaitta. Kävellessäni maaliskuun puolivälissä Anatolian
etelärannikolla, Antalyan lähellä sijaitsevan Pergen sileäksi kuluneilla,
monimuotoisilla katukivillä, tunsin väistämättä historian siipien havinaa.
Samoja katukiviä olivat astelleet Aleksanteri Suuri 2350 vuotta ja apostoli
Paavali 1970 vuotta sitten.
Siitähän on jo hirmuisen pitkä aika
ja niiden aikojen tapahtumat ovat painuneet historian hämärään. Onko niin, että
noiden samojen kivien tallustaminen on vain yksi, hauska nykyelämän
mahdollistama kuriositeetti? Noin ei kuitenkaan ihan ole.
Ensinnäkään tuosta ajasta ei ole ihan
hirveän pitkä aika, jos muuttaa näkökulmaa. Ajanlaskumme alun aikaan lapset
synnytettiin nykyiseen nähden varhain, joten sukupolven mittana voi pitää 20
vuotta. Aleksanteri Suuren ajasta on näin laskien kulunut hieman yli 110 ja
Paavalin ajasta hieman alle 100 sukupolvea. Omassa elämässämme olemme tunteneet
parhaimmillaan 4 - 5 sukupolvea ja tiedämme ehkä pari kolme lisää. Sukupolvissa
mitattuna Aleksanteri Suuresta ja apostoli Paavalista ei ole ihan hirveän pitkä
aika.
Muutama päivä Pergeä aikaisemmin ihmettelin
Troijan sileäksi kuluneita kivetyksiä. Niillä kulki - tai ei ihan, koska
kreikkalaiset valtasivat Troijan hieman hänen kuolemansa jälkeen - sankari
Akhilleus. Akhilleuksen ajasta on kulunut noin 150 – 160 sukupolvea.
Akhilleus, Odysseus, Agamemnon, Hektor,
Priamos, Paris, Helena, Nestori ja muut Troijan sodan sankarit ja henkilöt
kuuluvat kreikkalaisen mytologiaan ja ovat kaiketi olleet taruhenkilöitä.
Heidänkin jälkensä näkyvät kuitenkin vielä tänäkin päivänä.
Akhilleus oli kreikkalaisten
ylivertainen sankari ja ratkaisija. Hektor oli troijalaisille samaa. Kymmenvuotista
sotaa ei voitu ratkaista ilman näiden ylivoimaisten hahmojen keskinäistä
kamppailua. Akhilleus löi Hektorin, mutta tehdessään niin, hän tiesi tehneensä oman
kuolemantuomionsa. Tämän olivat jumalat hänelle ennustaneet.
Akhilleus uhrautui siis kansansa
puolesta. Homeroksen nimissä kerrottu ja kirjattu tarina Troijan sodasta on
luonut meille länsimaisille ihmisille identiteetin erään ytimen. Edelleenkin
kaipaamme sankaria, joka pelastaa meidät, mutta joka samalla uhraa itsensä.
Makedonialainen Aleksanteri Suuri jatkoi
siitä, mihin Ateenan ja Spartan kreikkalaiset puolitoista sataa vuotta
aikaisemmin olivat Marathonin kentällä, Salamiin taistelussa ja Plataian
taistelutantereella jääneet. Kreikkalaiset olivat pysäyttäneet idän, eli
persialaisten invaasion länteen. Aleksanterin pontimena oli kostaa kreikkalaisten
kokema hävitys Anatoliaa hallussaan pitäville persialaisille. Sen hän tekikin
korkojen kanssa.
Aleksanteri ylitti vuonna 334 eKr.
Hellespontoksen salmen ja iski maihin noustuaan keihäänsä maahan pystyyn ja
sanoi valloittaneensa Aasian. Siitä hän jatkoi falangeineen aina nykyiseen
Afganistaniin, poiketen tosin välillä Egyptissä, saakka. Aleksanteri perusti
kymmeniä kaupunkeja, joista mm. Afganistanin Kandahar vaikuttaa elämäämme vielä
tänäkin päivänä.
Aleksanteri Suuren tärkein
aikaansaannos ei kuitenkaan ollut kosto persialaisille. Tärkeintä oli idän ja
lännen maailmojen sulauttaminen yhteen, mihin hän itsekin aktiivisesti pyrki.
Syntyi Hellenistinen kulttuurikausi, jonka vaikutus jatkui vuosisatoja. Itse
asiassa maailmankuvallisesti hellenistinen vaikutus näkyi ptolemaiolaisena käsityksenä,
missä Maa on maailmankaikkeuden keskus, aina 1500- ja 1600-luvuille, jolloin
Kopernikus ja Galilei avasivat ihmiskunnan silmät aurinkokeskeiseen avaruuteen.
Sittemmin ajatus avaruudesta on edennyt vielä paljon Aurinkokuntaa kauemmas.
Idän invaasio Eurooppaan ei päättynyt
Aleksanteri Suureen vaan Keskiajalla ja Uuden ajan alussa mm. Ottomaanien
turkkilainen valtakunta laajeni aina Wienin porteille. Ihan kuin kokisimme saman
uudelleen, kun miljoonainen kansainvaellus Länsi-Eurooppaan alkoi vuonna 2015.
Apostoli Paavali nousi Anatolian
rannikolle, Pamfylian Pergeen, Kyprokselta. Hänen ensimmäinen lähetysmatkansa
alkoi vuonna 46 Kristuksen syntymän jälkeen. Siis muutama vuosi Jeesuksen
ristiinnaulitsemisesta. Paavali teki kolme lähetysmatkaa Anatoliaan, ja samalla
myös Makedoniaan ja Kreikkaan. Hän perusti käymiinsä paikkakuntiin seurakuntia.
Matkoista kerrotaan Uuden testamentin Apostolien teoissa.
Paavali ohjeisti seurakuntiensa
ihmisiä sekä maallista ja hengellistä elämää kirjeillä, jotka löytyvät myös
Uudesta testamentista. Lienee paljon Paavalin sinnikkyyden ansiota, että
kristinuskosta tuli sellainen, minä me sen nykyisin tunnemme. Ainakin meille
luterilaisille Paavalin kirjeet ovat tuttuja. Ne ovat edelleen keskeistä
sanomaa, mitä Suomenkin kirkon saarnoissa toistetaan ja selitetään.
Homeroksen sankarit, etenkin
Akhilleus ja Odysseus, Alensanteri Suuri sekä apostoli Paavali ovat jättäneet
meille nykyihmisillekin maailmankuvallisen ja henkisen perinnön, joka ohjaa
ajatteluamme ja käyttäytymistämme, sekä ymmärrystämme. Ihmeellistä vain on,
että samat seudut, samanlaiset vastakkainasettelut sekä inhimilliset
pyrkimykset ovat arkipäivää tänäkin päivänä. Ristiriidat ovat syvät, vaikka
ihmiset eri puolilla rajaa ovat pohjimmiltaan, toiveiltaan ja haluiltaan samanlaisia.
Kuinka kauan tarvitaan, että ihmisryhmien ja kansojen väliset rosot hioutuvat sileiksi
kuin Troijan tai Pergen katukivet?
