Väestöräjähdys oli jo

Ihminen on ollut eliölajeista niin menestyksekäs, että se uhkaa menestyksensä vuoksi oman tulevaisuutensa lisäksi suurta osaa muuta eliökuntaa. Kyse ei ole vain tuhovoimaisista aseista, jotka laajasti käytettyinä palauttaisivat eliökunnan ns. kivikauteen. Myös ihmisen lisääntymistä on verrattu pommiin. Ympäristöliikkeen kulmakiviähän on ollut amerikkalaisen Paul R. Ehrlichin vuonna 1968 julkaisema kirja The Population Bomb, väestöräjähdys.

Ehrlichin kirjasta alkaen väestöräjähdys on ollut yksi keskeinen termi puhuttaessa maapallon tulevista uhkakuvista. Maapalloa, ja erityisen sen biosfääriä uhkaa tulevaisuudessa ilmaston lämpeneminen, luonnonvarojen ehtyminen, puute juomakelpoisesta vedestä, yleensä ympäristön saastuminen, sekä erilaisten eliöiden sukupuuttoon kuoleminen. Kaikissa näissä muutoksissa on ihmisen vaikutus suuri, ellei ratkaiseva.

Uhkien syypääksi nimetään usein tulossa oleva väestöräjähdys. Numeroilla mitattuna väestöräjähdys on jo tapahtunut tosiasia.

Minä synnyin vuonna 1945, jolloin maapallon väestön kokonaismäärä oli noin 2,2, - 2,3 miljardia. Maapallon väestön nykyinen lukumäärä on 7,2 miljardia henkeä. Lisäys on nykyisin noin 79 miljoonaa ihmistä vuodessa, 135 miljoonaa syntyy ja 56 miljoonaa kuolee. Näinä lähes 70 vuoden aikana maapallolla elävien ihmisten luumäärä on siis noussut peräti 5 miljardia. Luumäärä on kirjoittajan aikana kolminkertaistunut.

Lukumäärillä leikittäessä voi tehdä muitakin mielenkiintoisia havaintoja. YK:n tilastojen mukaan kuluneena aikana on syntynyt noin 8,5 miljardia uutta ihmistä. Kun lähtötilanteessa olivat nuo runsaat 2 miljardia kanssaihmistä, voi sanoa, että olen elänyt samaan aikaan lähes 11 miljardin muun ihmisen kanssa.

Tätä 11 miljardin ihmisen lukua on hauska verrata nykyihmisen lukumäärään kaikkina aikoina. Geneetikkojen mukaan nykyihminen, Homo Sapiens, eli viisas ihminen ilmaantui maapallolle noin 195 000 vuotta sitten. Silloin syntyi ensimmäinen Eeva, joka syntyseutujensa perusteella oli tummaihoinen.

Väestötieteilijät ovat arvioineet, että nykyihmisiä on elänyt koko tänä 200 000 vuoden ajanjaksona yhteensä 106 – 107 miljardia, eli noin 100 miljardia ennen nykyisin eläviä ihmisiä. Numeroleikkiä jatkaakseni voi siis ajatella että olen elinaikanani elänyt maapallolla samaan aikaan joka kymmenennen nykyihmisen kanssa.

Pienessä Suomessa törmäämme usein uusia tuttavuuksia tavatessamme siihen, että meillä on yhteisiä tuttuja. Jos oikein ryhtyisi kaivelemaan, näin lienee lähes jokaisen kanssa.

Ihmisten verkostojen ja kontaktien tutkijat ovat selvitelleet, että jokainen maapallon ihminen on vain kuuden kontaktin päässä toisistaan. Kun tätä tietoa soveltaa edelleen, voi sanoa, että itsellä olisi ollut mahdollisuus saavuttaa kuuden välittävän henkilön kautta joka kymmenes kaikkina aikoina elänyt ihminen. Tämä mahdollisuus pätee tietysti vasta nykyaikana, jolloin globaali kontaktiverkosto on ihan eri luokkaa kuin 60 – 70 vuotta sitten.

YK:n ennusteiden mukaan maapallon väkiluku kasvaa edelleen mutta hidastuen. Vuoteen 2043 mennessä lukumäärä nousee 9 miljardiin. Eli jos elän lähes sadan vuoden ikäiseksi, maapallon väestö tulee nelinkertaistuneeksi elinaikanani. Tämä on ja on ollut aikamoinen väestöräjähdys.

Tuleva runsaan kahden miljardin lisäys syntyy Aasiassa ja Afrikassa. Kummallakin mantereella lisäystä on miljardin verran. Väestön lukumäärän nousun ongelma kulminoituu Afrikkaan. Afrikan väestö ylitti juuri miljardin rajan, mutta saavuttaa toisen miljardin jo 2040-luvun alussa. Jos väestönkasvu jatkuisi edelleen, Afrikan kokonaisväestö olisi 2100 jo 4 miljardia.

Näin ei tule käymään eikä voikaan. Ympäristön kestokyky on erityisen haavoittuvainen Afrikassa. Väestövaikutus, varsinkin kun Afrikankin ihmiset pyrkivät nostamaan elintasoaan, olisi Afrikan luonnolle tuhoisa.

Vaikka väestön lukumäärä ei enää kasva entiseen tapaan hillittömästi vaan ihmisten lisääntyminen hidastuu, ympäristövaikutus ei kuitenkaan vastaavasti vähene. Jo nykyisen väestön lasketaan kuluttavan maapallon uusiutuvien luonnonvarojen vuosituoton 1,5 -kertaisesti. Tämä siis tarkoittaa heikkenevää kasvukykyä tulevaisuudessa.

Väestön lisääntymistä suurempi uhka luonnolle onkin elintason ja siten kulutuksen nousu. Tässä suhteessa on aivan parin viime vuosikymmenen aikana tapahtunut räjähdysmäinen muutos. Vielä 1900-luvun viime vuosikymmeninä teollisen yhteiskunnan elintasosta nautti vain miljardi ihmistä. Nyt teollisen kulttuurin piiriin on tullut 2 – 3 miljardia ihmistä lisää ja oikeutettu pyrkimys on, että maapallon jokaisella ihmisellä on oikeus kohtuulliseen ja turvattuun elämään. Tämähän on kansainvälisen kehityspolitiikan päämäärä ja se on kirjattu YK:ssa myös ihmisoikeudeksi.

Ihmisen nykyinen teollinen tuotantotapa sekä kiihkeä halu kuluttaa enemmän kuin kohtuullista, osoittautuu kohtalokkaaksi. Maapallon väestömäärä ei enää ”räjähdä”. Lisääntymisen suhteen olemme kuitenkin puun ja kuoren välissä. Tehokkain tapa alentaa syntyvyyttä on elintason nousu. Odotettavissa oleva väestölisäys tapahtuu maapallon köyhimpien väestöryhmien keskuudessa. Ongelma on, jääkö köyhille riittävä mahdollisuus elintason nousuun, jos resurssit tulee syödyksi ennen kuin heidän elintasonsa on ehtinyt nousta.

Perheviljelmät köyhien maiden pelastuksena

Maapallolla elää juuri nyt 7,2 miljardia ihmistä. Voidakseen viettää kunnollista elämää ja täyttääkseen saamansa tehtävät jokainen tarvitsee päivittäin 2000 – 3000 kilokaloria ravintoenergiaa sekä muutamia kymmeniä grammoja valkuaisaineita. Energian ja valkuaisen lisäksi tarvitaan lukuisa määrä ns. hivenaineita, mm. rautaa ja vitamiineja, joita saadaan syömällä riittävän monipuolista ruokaa. Kunnolliseen elämään tarvitaan siis sekä määrältään että laadultaan riittävästi ravintoa. Tämän tosiasian tyydyttäminen on YK:n toimesta todettu olevan myös ihmisoikeus. Joka tapauksessa riittävä ravinto ja ravitsemus ovat edellytys elämän jatkumiselle. Jokapäiväinen leipä on oikeus elämään.

Kaikilla ihmisillä ei ole onni saada riittävää päivittäistä ravintoa. Aliravittuja tai suoranaisesta nälänhädästä kärsiviä lasketaan olevan vieläkin 800 – 850 miljoonaa. Voi sanoa vieläkin siinä mielessä, että aliravitsemusta on pyritty kansainvälisin toimin poistamaan jo vuosikymmeniä. Tänä vuonna tulee kuluneeksi tasan 40 vuotta ensimmäisestä maailmanlaajuisesta ruokakonferenssista Roomassa. Kehitystä hyvään suuntaan on tapahtunut, mutta ei lainkaan riittävästi.

Ruokaturvaa ja ihmisten mahdollisuutta riittävään ravintoon on vuosien mittaa edistetty monenlaisin kansainvälisin kampanjoin. Kuluvan vuoden kampanjan teemaksi on valittu perheviljelmät, family farming. Asiantuntijoiden keskuudessa on viime vuosina käyty keskustelua siitä, kun tähtäimessä on maailman ruokaturvan kohentaminen, pitäisikö painottaa enemmän kaupallisen mittakaavan suurtuotantoa vain keskittää huomio pieniin perheviljelmiin.

Valtaosa köyhien maiden yli 400 miljoonasta perheviljelmästä on viljelyalaltaan varsin pieniä, korkeintaan kahden hehtaarin tiloja. Esimerkiksi Tansaniassa perheviljelmien keskimääräinen pinta-ala on vain muutama aari.

Pienten tilojen ongelma on tuottavuuden kohottaminen, ts. alhaisten hehtaarisatojen nostaminen. Heikot hehtaarisadot ovat lähes kaikkien köyhien maiden vitsaus. Kehitys parempaan on ollut äärimmäisen hidasta. Kun teollisuusmaissa parhaimmilla paikoilla päästään viljan hehtaarisadoissa jopa 10 000 kiloon hehtaarilta, koko Afrikka polkee paikallaan keskimäärin 1 000 kilon satotasossa.

Hyvin monissa kehitysmaissa maatalouden tuottavuuden kasvu on jo lähtenyt varsin hyvin nousuun. 1960-luvulla puhuttiin paljon Intian nälänhädästä ja mitä sille pitäisi tehdä. Keinoksi keksittiin ns. vihreä vallankumous. Se tarkoitti aikaisempaa satovarmempien ja satoisempien riisilajikkeiden kehittämistä ja muutakin maatalouden modernisointia. Intian viljasadot ovatkin jo lähes 3 000 kiloa hehtaarilta.

Intian maatalouden modernisoinnissa on tosin jouduttu lieveilmiöihin, jotka johtuvat esim. geenimanipuloidun siemenviljan käytöstä ja käytön aiheuttamasta riippuvuudesta kansainvälisistä suuryrityksistä. Seurauksena ovat olleet tuhansien viljelijöiden itsemurhat, kun velkaantuneet viljelijät eivät löydä tietä ulos riippuvuuden aiheuttamasta velkakierteestä.

Afrikankin pienviljelijöillä on lukematon määrä ongelmia voitettavana. Pientilojen viljelijöillä on monia esteitä tuotannon kehittämisessä. Hyvin pieniä pinta-aloja on vaikea koneellistaa. Puuttuu pääomaa ja koneiden käyttö on tehotonta. Sama koskee lannoittamista ja satoisampia viljalajikkeita, jotka joudutaan ostamaan markkinoilta. Niinpä pienet tilat antavat tulokseksi heikot tulot, ehkä vain mahdollisuuden niukkaan elämiseen, ei juuri tuotannon tai jalostuksen kehittämiseen.

Afrikan maataloutta vaivaa vielä lähimarkkinoiden alkeellisuus ja erityisesti viljelijöiden heikko asema välittäjien ja myös kansainvälisten kauppaketjujen paineessa. Lähes puolella tiloista ei ole edes tietä lähimarkkinoille. Pienet myytäväksi säästyneet erät kuljetetaan markkinoille pyörien takatelineillä tai kantamalla. Erityisesti naisten asema on tuotantoketjussa heikko. Naiset tekevät suuren osan tuotantoon, jalostukseen ja myyntiin liittyvästä työstä, mutta heillä ei ole samoja oikeuksia miesten kanssa tuotantovälineiden omistukseen tai myynnistä saatuihin tuloihin. Tämä lienee Afrikan ruokaturvan kehittämisen suurin pullonkaula. 

Vastaus kysymykseen kaupalliset tilat vai perheviljelmät ruokaturvan kohottajina ei ole yksiselitteinen. Pienten perheviljelmien kehittämisen edessä on siis lukuisia vaikeita esteitä. Mikään niistä ei ole kuitenkaan voittamaton. Muutos vaatii viljelijöiden yhteistyötä, osuuskuntapohjalta tai muuten järjestäytyen. Muutos vaatii kultakin maalta politiikkaa, jolla pyritään luomaan kotimaiselle maanviljelylle edellytyksiä.  Suotuisa kehitys vaatii myös kansainvälisiltä avuantajilta jatkuvuutta ja pitkäjänteisyyttä.

Minkään avunantajatahon ei pitäisi tehdä samaa kuin Suomi 1990-luvun puolivälistä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puoliväliin. Silloin maatalouteen suunnattu kehitysapu ajettiin lähes alas. Menetetyn vuosikymmenen aikana menetettiin myös suuri osa suomalaisesta asiantuntemuksesta. Kokeneet asiantuntijat ja osaajat vanhenivat ja uusia tuli hyvin vähän tilalle. Kotimaassa ei ollut kysyntää.

Avun kohdentamista pieniin perheviljelmiin suurtuotannon kustannuksella korostaa se, että se on samalla köyhyyden poistamista. Yli 400 miljoonalla perheviljelmällä elää puolitoista miljardia ihmistä ja välillisesti niiden tuotannosta saa toimeentulonsa sadat miljoonat maalla asuvat. Tiedetään myös, että äärimmäisessä köyhyydessä elävistä kaksi kolmasosaa kuuluu pienviljelijöihin tai maaseudun maattomiin. Maailman köyhyysongelmaa ei voida siis ratkaista luomatta edellytyksiä perheviljelmien kehitykselle. 

Kehitysmaiden kaupallinen ja teollinen maatalous työllistää noin 20 miljoonaa ihmistä. Se on siis köyhyyden ja toimeentulon kannalta marginaalista verrattuna kahteen miljardiin, joiden toimeentulo riippuu pienistä perheviljelmistä.

Gringo ja Manda maalaismaisemissa

Parhaillaan eletään talvikauden 2013/2014 ydintalvea. Runsaan kahden viikon tiukka pakkaskausi on hellittämässä. Ajatuksen siirtyvät vähitellen kesään. Tällä hetkellä ajattelen kuitenkin enemmän viime kesää. Upean kesän huippukohtia oli kahden koiran, Gringon ja Mandan vierailu ja oleskelu mökillä. Manda oli isäntänsä ja emäntänsä Petruksen ja Johannan kanssa juhannuksesta pari viikkoa ja Gringo vastaavasti Davin ja Luisan kanssa kolme viikkoa. Viikot olivat koirien ja koiranomistajien juhlaa.

Ihmisen ja koiran suhde on merkillinen. Geneetikot ovat tutkineet koiran taustaa ja kesyyntymistä ihmisen kumppaniksi. Pitkään ajateltiin, että koiran kesyyntyminen alkoi noin 14 000 vuotta sitten. Tuoreisiin DNA-analyyseihin perustuvat arviot ajankohdasta liikkuvat nyt noin 30 000 – 35 000 vuoden taa. DNA-tutkimuksiin perustuen arvioidaan myös, että koiran esi-isät alkoivat eriytyä omaksi alalajikseen sudesta jo yli 100 000 sitten. Susi ja kesykoira ovat edelleen niin läheisiä sukulaisia, että ne voivat saada lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä.

Koirasta tuli ihmisen kumppani paljon aikaisemmin kuin muista villieläimistä, vuohista, lampaista, lehmistä, hevosista ja muista ns. hyötyeläimistä. Kissaa voinee pitää lähinnä lemmikkinä, vaikka silläkin on katsottu olleen tehtäviä pyydystäessään ihmisen kannalta haitallisia tuholaisia kuten rottia ja hiiriä.

Pitkään pohdittiin sitä, mikä eläin oli koiran kantaisä. Oliko se susi, sakaali vai jokin muu koiran sukulainen. Viimeaikaiset geenitutkimukset ovat tulleet siihen tulokseen, että kantaisä tai -emo oli todella susi. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että susi on ihmisen eniten vihaamia tai ennen kaikkea pelkäämiä petoeläimiä kun taas ”koira on ihmisen paras ystävä”. Karhu ja suuret kissaeläimet ovat ihmiselle vähintään yhtä vaarallisia, mutta varsinainen viha kohdistuu suteen. Siitä kertovat mm. maailmanlaajuiset sadut, Punahilkka ym., missä susi edustaa pahaa, jolle sitten loppujen lopuksi käy huonosti.

Suden sukulaisesta koirasta on tullut ihmiselle erityisen läheinen eläin. Lukuisat koirat saavat toimia rakastettuina lemmikkeinä, mutta vielä useammat ovat jossakin tehtävässä, johon niiden ominaisuudet antavat hyvät edellytykset. Yhtä merkillinen kuin on tarina koiran kesyyntymisestä ihmisen kaveriksi, on koiran jalostuminen ja jalostaminen erilaisiin muotoihin ja erilaisiin tehtäviin.  

Koiran perimään sisältyy uskomaton määrä ominaisuuksien vaihtelevuutta. Ihmisen jalostamana virallisia koirarotuja on jo yli 400. Eri rotujen ominaisuudet ja ulkomuodot eroavat niin paljon toisistaan, melkein millä mittarilla hyvänsä, ettei sitä oikein voi uskoa todeksi. Jo yksin koon erot ovat huikeat. Suurin koira, tanskandoggi on säkäkorkeudeltaan vähintään 80 cm (uros) ja painaa yli 90 kiloa. Pienin koira on puolestaan chihuahua. Se on korkeudeltaan noin 15 - 20 cm ja painoltaan 1,5 - 3 kg. Vaikea käsittää, että nämä ovat saman eläinlajin edustajia.

Koosta, näöstä, karvaisuudesta tai muista eroista huolimatta kaikilla koirilla on paljon yhteisiä ominaisuuksia. Tosin ominaisuuksissa tai taipumuksissa on eri koirarotujen välillä myös eroja. Jalostuksella on haluttu korostaa koiran käyttötarkoituksesta riippuen erilaisia taitoja ja ominaispiirteitä. Monet koirarodut ovatkin olleet välttämättömiä ihmisen menestykselle poikkeuksellisissa oloissa. Arktisen alueen olosuhteiden valloittamista on vaikea kuvitella ilman kestäviä vetokoiria. Paimen- tai metsästyskoirat ovat olleet eduksi näiden elinkeinojen harjoittamiselle.

Myös moderni yhteiskunta käyttää hyväksi koirien erityisominaisuuksia. Sokeain palvelukoirat ovat edelleen tarpeen. Huippuhajuaistia hyödynnetään huume- ja rauniokoirien käytössä. Uusinta uutta on, että koirat voidaan kouluttaa havaitsemaan ihmisen sairauksia syövästä alkaen. Arkielämässä koira tekee palvelutyötä myös olemalla ihmisen paras ystävä tunnistaen emäntien ja isäntien mielialan liikkeet ja osallistuen myötätunnolla niihin. 

Manda on ulkomuodoltaan hiukan keskikokoista koiraa pienempi, lyhytkarvainen, missä karvan perusväri on valkoinen. Kyljissä, niskassa ja korvissa on eri tummuuden sävyissä ruskeita laikkuja.  Muuten pystyt korvat kääntyvät yläosastaan eteenpäin osoittavaksi lerpuksi.

Manda on hoikka ja kevytjalkainen, herkkä kuin haavanlehti. Sille on ominaista, että se katsoo ruskeilla silmillään samalla kertaa kysyvästi ja vaativasti. Katseeseen sisältyy kysymys: ”Mistä nyt on kysymys?” Tätä Manda miettii aina tarkasti. Hyvin älykkäänä koirana se useimmiten oivaltaa onko nyt leikin aika, onko odotettavissa jotakin namia vai lähdetäänkö autolla jonnekin.

Kun tulemme isäntäperheelle kylään, ensimmäisiä seremonioita on Mandan tervehtiminen. Joka kerta Manda osoittaa ylipursuavaa riemua siitä, että taas tavattiin, ja asiaan kuuluu, että Manda nostetaan syliin, aina olkapään korkeudelle, mistä se ylväänä seuraa ympäristöä ja tilannetta. Viime aikoina Mandaa on hieman häirinnyt, että perheen uusi jäsen, nelikuinen Emma-vauva vie aikaisemmin Mandalle kuuluvaa huomiota. Kaikesta huolimatta nyt jo yhdeksän vuoden ikäinen tyttökoira on tyytynyt osaansa toiseksi tärkeimpänä huomion kohteena.

Manda on jo rutinoitunut mökillä kävijä. Takana on kohta kymmenisen kesää. Vaherin mökkihän on kiltille perhekoiralle paratiisi. Siellä on kaiken aikaa tuttuja henkilöitä läsnä. Koskaan ei tarvitse erikseen lähteä lenkille tekemään päivittäisiä tarpeita vaan voi vetäytyä valitsemilleen paikoille hakemaan helpotusta milloin tarvetta ilmaantuu. Kilttinä ja oppivaisena koirana Manda on pysynyt uskollisesti mökkialueella, joka on rannan suuntaisesti koiran kannalta varsin pitkä, useampia satoja metrejä. Ranta-alue on kuitenkin kapea, 30 – 50 metriä, koska aluetta rajaa metsän puolella ohi kulkeva tie. Tien reunaan on rakennettu riukuaita, mutta Manda ei koskaan mene omin päin tielle, vaikka se helposti aidan raoista pääsisikin.  

 Mandalle suurta huvia on erilaisten esineiden perässä juokseminen. Jokapäiväiseen ohjelmaan maalla kuuluu keppien, ruttuisten jalkapallojen sekä pienten, esimerkiksi tennispallojen perässä juokseminen. Kevytjalkainen Manda loikkii kuin kauris kanervikossa tai nurmikentällä, kun joku paikalla olevista ihmisistä heittää esineen milloin mihinkin suuntaan. Nuorempana Mandalta meni juoksemiseen vähintään kolme päivää ennen kuin se alkoi väsyä. Nyt varttuneena ladyna riittää väsymiseen jo puoli päivää. Joka päivä tämä ohjelma on kuitenkin vietävä läpi.

Toinen Mandan huvi on laiturilta hyppääminen ja uiminen rantavedessä. Muutoin aika aralta koiralta osoittaa rohkeutta juosta kovalla vauhdilla laiturin päähän ja hypätä jalat oikoisena kauas järveen. Energinen uinti veteen heitetyn kepakon tai kumirenkaan perään on päivittäinen huvi, jota Manda hoitajiltaan vaatii. Vesileikit ovatkin Mandan suurinta huvia.

Rodultaan Manda on kromfohrläder, mikä rotu syntyi Saksassa joskus 1940- tai 1950-luvulla. Sen on yhdistelmä sileäkarvaisesta kettuterrieriä ja luultavasti bretagnen griffonia. Suomessa rotua on vain muutamia satoja.

Manda on saanut mökillä olla lady omalla maallaan, eikä sen ole tarvinnut kilpailla reviiristä. Jonkin verran Manda ärhentelee ohi kulkeville pyöräilijöille tai kävelijöille, jos sattuu heidät huomaamaan. Lintuja lukuun ottamatta ei se ole villieläimiin joutunut tutustumaan. Metsästysvaistot ovatkin Mandalla jo hävinneet, minkä näkee, kun lähtee kävelylle metsäteille ja poluille.  Siellä Manda katsahtelee koko ajan vaivautuneena seuralaiseen, että eiköhän olisi jo aika kääntyä takaisin ja palata sivistyksen pariin - vaikka nyt vain mökkielämään.

Kuluva kesä toi – kuten alussa mainitsin – Mandalle uuden mökkikokemuksen. Davin ja Louisen autossa tuli mökille nuori herra Gringo. Se on kolmevuotias saksassa asuva poikakoira, joka oli päässyt isännän ja emännän matkassa uusiin maisemiin. Gringo on myös keskikokoinen koira. Se on ruskea, sileäkarvainen ja hoikka, vaikkakin vankkarakenteinen. Gringolla on veren perintönä sekä snautserin että portugalilaisen laivakoiran verta.

Gringon ego on vahva ja omanarvontuntoinen. Koira tuo selkeästi esiin, että sille kuuluu omat oikeutensa. Asia kävi hyvin esille lomaviikkojen lopulla, kun istuskelimme Mandan perheen jo lähdettyä rantapöydän ääressä iltateellä. Tukeista halottuja penkkejä oli pehmennetty meille keski-ikäisille ja ikäihmisille pehmeämmäksi paksuilla tyynyillä. Gringo halusi istumaan penkille ihmisten väliin ja siihen se myös pääsi. Pelkällä puulla istuminen ei kuitenkaan Gringolle riittänyt vaan se sai vähitellen työnnetyksi takamuksensa tyynyn kulmalle, joka kulma oli ihmisiltä jäänyt vapaaksi.    

Kirjoittajan ja Gringon kohtaaminen oli oma lukunsa. Kun muuten vahvan luonteen omaava koira havaitsi tulonsa jälkeen minut, alkoi perusteellinen haukkuminen. Gringo haukkui silmät sirrillään ja korvat päätä pitkin sydämensä kyllyydestä. Davi selitti, että syntymäkodin isäntä oli kohdellut Gringoa huonosti ja niinpä se suhtautuu aina isoihin miehiin erittäin epäluuloisesti.

Meillä Gringon kanssa alkoi vähittäinen tutustuminen toisiimme. Pitkään Gringo väisteli lähestyessäni sitä eikä antanut oikein silittää. Vähitellen luottamus löytyi. Aika nopeasti Gringo oivalsi, kuka oikeasti oli mökissä isäntä tai ainakin teki kiinnostavimmat hommat. Eikä aikaakaan, kun huomasin puutöitä, saunan lämmitystä tai lapiohommia tehdessä, että jalan viereen oli ilmestynyt ruskea seuralainen. Gringo seurasi kuono pitkällä ja suurella mielenkiinnolla, mitä paikan isäntä kulloinkin puuhasi.

Sanomalehti tulee päivittäin mökille noin 150 metrin päähän naapuritaloon, Rannikon postilaatikkoon. Se haetaan ohi kulkevan maantien kautta. Koska halusimme, ettei Gringo opi menemään omin päin tielle, lähdin hakemaan lehteä kierrellen salaa lähikallion takaa tielle. Uskoin päässeeni huomaamatta laatikolle kunnes huomasin ruskean varjon taas kulkevan vierelläni. Samaan aikaan mutkan takaa oli tulossa kovaa vauhtia henkilöauto. Huusin ja huidoin vapaana juoksevalle koiralle hätistääkseni sen pois tieltä. Gringo katsoi ihmeissään korvat luimussa, että mikä sille mökki-isännälle nyt taas tuli eikä reagoinut auton tuloon mitenkään. Onneksi autonkuljettaja jarrutti huitovan ikämiehen pelästyttämänä eikä ajanut keskellä tietä seikkailevan Gringon päälle.

Vähitellen Gringon ja mökki-isännän välinen luottamus vahvistui. Loman loppuvaiheessa Gringo hakeutui jo mökin parivuoteella lueskelevan isännän kainaloon lepäämään ja putsaamaan herkimpiä paikkojaan.

Gringon ja Mandan keskinäinen sopeutuminen oli oma lukunsa. Manda oli saanut pitää mökkimaisemaa jo pitkään omana reviirinään. Mandan mielestä oli hieman loukkaavaa, että hänen reviirilleen sai tulla itsetietoinen nuorimies. Sopeutuminen sujui alkuun kyllä hyvin, kun kumpikin kulki omia reittejään ikään kuin toisiaan huomaamatta. Gringoa kyllä kiinnosti vanha rouva ja se hivuttautui vähitellen tunnusteluetäisyydelle. Koirat sivuuttelivat toisiaan lähes koskettaen. Lopulta Mandan hermot pettivät ja se aloitti erittäin äkäisen rähinän, mikä sai Gringon hillitsemään itsensä ja ottamaan etäisyyttä. Loppu yhteinen aika menikin ilman suurempia konflikteja.

Gringo sai vallita mökkimaisemaa vielä viikon Mandan poislähdön jälkeen. Gringon olemuksesta näki, että se oli näillä rannoilla, kallioilla ja nurmikentillä herra ja hidalgo. Se marssi edes takaisin jäykin jaloin ja niska pystyssä, ja vähän kauemmaksikin. Päivittäiseksi rutiiniksi muodostui sisiliskojen jahtaaminen. Sisiliskot viihtyivät terassien laitamien lämmössä. Gringo vahti uskollisesti sisiliskojen aiheuttamaa rapinaa ja syöksähteli niiden perään. Emme havainneet, että se olisi saanut yhtään sisiliskoa kiinni.

Sen sijaan Gringon saaliiksi jäi pesäpöntöstä pudonnut kirjosiepon poikanen. Pihakierroksillaan se löysi piipittävän poikasen, joka oli lähtenyt tutkimusmatkalle liian aikaisin. Kun huomasimme tämän, Gringo oli tehnyt jo tuttavuutta pienokaisen kanssa riepottamalla sitä. Linnunpoikanen ei ollut kuollut eikä näyttänyt vahingoittuneeltaankaan, mutta emoparille sen hoitaminen oli mahdotonta ympärillä pyörivän jättiläispedon vuoksi.

Ihmisen halu jalostaa koirarotuja johtaa joskus liian pitkälle. On syntynyt ominaisuuksia, jotka ovat eläimen hyvinvoinnille haitallisia. Ne kärsivät luusto- ja lonkkavioista. Joillakin roduilla hengittäminen on vaikeaa. Jalostaminen voi korostaa ympäristölle vaarallisia luonteenpiirteitä. Joskus koirien ulkomuotoa muokataan tarpeettomasti vielä kirurgisin toimenpitein, esimerkiksi häntiä typistämällä.

Kesykoiria lienee maapallolla kaikkiaan yli 400 miljoonaa yksilöä. Koira on yksi parhaiten menestyneitä eläinlajeja. Useimmilla koirilla on hyvät oltavat, niistä pidetään huolta, ja niillä on mielekkäät tehtävät. Palvelu-, metsästys- sekä paimennusvietin tai muun tällaisen ominaisuuden omaavat koirat eivät viihdy, jos niillä ei ole riittävästi toimintaa.

Paljon on myös koiria, joiden olosuhteissa tai joihin suhtautumisessa ei ole kehumista. Eläimet voivat kärsiä monellakin tavalla. Tämä loukkaus upeiden eläinten oikeuksia kohtaan.  Parhaimmillaan koirien luonteenpiirteistä voimme oppia paljon. Luonteiden laadut ovat selkeästi nähtävissä eivätkä koirat niitä ihmisten tavoin peitäkään.

Monille kokee koiralemmikin lähes ihmisen kaltaiseksi, ts. koiraa siten inhimillistetään. Näin voidaan tehdä koiran ominaispiirteille toisella tavalla väkivaltaa. Kesykoira on lajille tyypillisellä tavalla laumaeläin. Viime kädessä sillä on enemmän yhteistä suden kanssa kuin ihmisen. Voisimme kenties tästä koira-susi –suhteesta muistaa sen, että monet koiran hienot ominaisuudet ovat myös sudella – ainakin piilevänä. Näin ajatellen voitaneen ehkä löytää toimivat ekolokerot rinnakkaiselämälle sekä suden että ihmisenkin kannalta.