Informaation voileipäpöydässä

Joskus 1960-luvun alkupuolelta muistan pari laivamatkaa, joilla ensimmäisen kerran tutustuin voileipäpöytään. Ikimuistoisin oli laivamatka lukiolaisena Helsingistä Kööpenhaminaan vanhalla loistolaivalla Ariadnella. Olin kansimatkustaja, joka nukkui yönsä laivan perällä olleen baarin lattialla, kun muut asiakkaat olivat poistuneet hytteihinsä.

Vanhan, tyylikkään, mutta nykymitoin kovin pienen laivan elämys oli ruokasalin seisova pöytä, jonka ääreen me kansimatkustajatkin pääsimme. Kokonaisena savustetut lohet ja lihat olivat ylellisyyttä, joiden syömistä ei tahtonut malttaa lopettaa.

Myöhempien Itämeren laivamatkojen massaruokailu, vaikka tarjonta on määrällisesti ja vaihtoehdoiltaan ollut moninkertaista, ei ole tuntunut enää yhtä eksoottisesta ja ainutkertaiselta. Seisovan pöydän ongelma on vaihtoehtojen runsaus, mahdollisuuksien, joita haluaisi kaikkia maistaa, sekä määrä, minkä pystyy kerralla syömään. Alkuaikoina syöminen seisovassa pöydässä johti ylensyöntiin, mistä aiheutuneen ähkyn vaikutuksia sai kärsiä tunteja aterian jälkeen. 

Nyky-yhteiskunnassa elämme informaatiotulvan aikaa. Siihen on monia syitä. Luin jokin aika sitten netistä, että Tilastokeskus oli luokitellut Suomen työllisestä työvoimasta, joka on noin 2,5 miljoonaa henkeä, peräti 900 000 erilaisiksi asiantuntijoiksi. Asiantuntevuushan on osaamisalue, missä kerätään, kootaan, jalostetaan ja jaetaan erilaista tietoa, informaatiota joko kirjallisesti, suullisesti tai esimerkein muiden käyttöön. Asiantuntijat kouliintuvat informaation tuottamiseen ja jakamiseen.

Samaan aikaan, kun ns. asiantuntijoiden määrä kasvaa, informaation hankkimisen helppous ja jakamisen vaivattomuus sekä nopeus ovat kasvaneet räjähdysmäisesti. Nopeinta kehitys on ollut teknologiassa, jolla tieto kerätään, muokataan ja jaetaan. Yhteiskunnan teollisen kehitysvaiheen jälkeen olemmekin alkaneet puhua informaatioteknologian aikakaudesta. Teknologialla tarkoitetaan tässä ns. IC-teknologiaa, eli informaatio (information) ja kommunikaatio (communication) teknologiaa. 1980-luvulla kehityksen kärki oli tietokoneissa ja vastaavissa, mutta sittemmin kehitystä ovat vieneet eteenpäin etenkin kommunikaatiovälineet, kännykät, älypuhelimet, tapletit, älykellot, älyasusteet jne. Kehitystä leimaa myös sosiaalisen median erilaiset palvelut. Some muuttaa maailmaa.

Seurauksena on ollut toisaalta ns. tiedon tai oikeastaan informaation hurja kasvu. Vielä 1970-luvulla sanottiin tieteellisen tiedon kaksinkertaistuvan noin vuosikymmenessä. Nyt kaksinkertaistumisaika lienee lyhentynyt muutamaan kuukauteen. Esimerkinomaisesti voi taas muistella aikaa 1970-luvulla ja 1980-luvulla. Jos silloin oli saanut jotakin kautta tiedon tieteellisestä tutkimuksesta jossakin ulkomaisessa lähteessä, raportin käsiin saamiseen saattoi mennä kuukausia. Nyt kaikki relevantti tieto on saatavissa heti netistä, jos vain osaa hakea tai löytää. Tiedon kasautumisen nopeus on siten huikeaa verrattuna parin kolmen vuosikymmenen takaiseen aikaan.

Suurin osa saatavilla olevasta ja jaetusta informaatiosta ei ole informaatiota sana varsinaisessa mielessä. Saatikka sitten tietoa. Pikemminkin on käynyt niin, että bittiavaruus on täyttynyt kohinalla, mistä oikean tai perustellun tiedon tavoittaminen on yhä vaikeampaa. Suuri osa informaatiosta on jonkinlaista mielipidekirjoitusta tai puhetta. Sen totuusarvoa on vaikea tarkistaa. Harva ehtii tai viitsii edes viitata lähteisiin, joihin ajatus mahdollisesti perustuu.

Totuuden nimissä on sanottava, että tämäkin kirjoitus kuuluu vastaavaan kategoriaan. Suurimmalla osalla tässä esitetyistä ajatuksista on jokin lähde tai tausta, mutta mielipidekirjoituksessa niitä ei tarvinne kaivaa esiin.

Muodostaakseen kokonaiskuvan kulloisestakin tilanteesta tai käsitellyn asiaan liittyvistä seikoista on pyrittävä seuraamaan mahdollisimman tarkoin ohi kiitävää informaatiovirtaa. Tämä tavoite käy päivä päivältä vaikeammaksi. Informaation määrä on suuri ja sen saatavuus helppoa. Näin ollen ongelmaksi muodostuu väistämättä kaikille sama rajoittava tekijä. Käytettävissä oleva aika. Vuorokauden tunnit ja minuutit eivät ole lisääntyneet. Maapallo pyörii entisellä nopeudella.

Kun yrittää pysyä muutoksen ja siitä kertovan informaation perässä, seurauksena on ennen tai myöhemmin Kalevi Sorsan 1970-luvulla lanseeraama informaatioähky. Informaatiotulvan alla kokee samanlaista tuskaa kuin aikanaan ahnehdittuaan voileipäpöydässä. Vielä 1970-luvulla, jolloin seurasin aktiivisesti ja työn puolesta energiasektoria ja energiapolitiikkaa, oli mahdollista yrittää hankkia ja lukea kaikki aiheeseen liittyvät tärkeät dokumentit ja koota olennainen informaatio. Sittemmin tämä on käynyt aivan mahdottomaksi. Perehdyttävää on liikaa.

Informaatiolla on kasvavan määrän ja jakelun helppouden sekä nopeuden lisäksi ominaista viihteellisyys. Viihteellisyys leimaa muutenkin nykyistä aikaa. Informaatiostakin on tullut jokapäiväinen osa viihtymistä.

Aikanaan ajankäyttöä hallitsivat työn ohella kirjat, lehdet radio sekä televisio. Sittemmin on television tarjolla olevien kanavien lukumäärä lisääntynyt lähes rajattomaksi. Kun samaan aikaan tai muuten on estynyt seuraamasta kaikkia haluamiaan ohjelmia, ohjelmien tallettaminen toi tähän ratkaisun. Eri operaattorit ovatkin tehokkaasti ja päälle käyden markkinoineet eri systeemejä, millä voi viihdyttää itseään haluamaansa aikaan.

Uusin vaihe on uutisohjelmien ja aineiston siirtyminen nettiin ja sitä kautta mukana kulkeviin laitteisiin. Voit seurata milloin vain haluamaasi informaatiolähdettä ja missä vain. Tässä suomalaiset ovat todella eteviä. Kun kuljet yleisillä paikoilla, liikennevälineissä tai odotustiloissa, kukaan ei seuraa enää maisemia tai muita ihmisiä. Kaikki selailevat taskussa kannettavaa tai salkussa pidettävää laitetta. Jos haettu informaatio olisi hyödyllistä, niin ihmiset olisivat nykyisin todella ajan hermolla, tietoisia siitä, mitä muualla tapahtuu tai ”puhutaan”/kommunikoidaan.

Informaatio tai informaatiotulva ei ole kuitenkaan samaa kuin tieto. Pikemminkin informaatio on eräänlaista tajunnanvirtaa tai kaaosta, mistä on vaikea löytää olennaista - totuudesta puhumattakaan. Antti Hautamäki määritteli viestinnän ja ymmärtämisen tasot niiden laadun mukaan. Alimpana on puhdas data siitä, mitä voimme mitata tai muuten havainnoida. Havainnointi on usein jo osa informaatiota, mikä selittää tapahtuvaa tai tilannetta. Jalostetumassa muodossa informaatio on tietoa. Tietoon on päästy päättelymenetelmillä, joiden perusteella voidaan puhua jonkinlaisesta totuusarvosta. Ylimpänä on viisauden taso. Kuten voi hyvin kuvitella ja ymmärtää viisaudesta on kaikkein suurin puute. Jos sitä ei ole, valtavasta informaatiosta voi olla enemmän haittaa ja vahinkoa kuin hyötyä tai iloa. Viisaus tulee yleensä kokemuksen kautta – jos on tullakseen.

 
Joka tapauksessa itse kukin joutuu informaatioähkyn aikana ja sen vuoksi opettelemaan valikoivan nautiskelun taidon. Pitää olla tarkkana, mihin informaatiolähteeseen kalliin aikansa tuhlaa.

Missä kaikki muut ovat?

Otsakkeena oleva kysymys viittaa Fermin paradoksiin. Se on saanut nimensä italialaissyntyisestä fyysikosta Enrico Fermistä (1901 – 1954). Enrico Fermi syntyi Roomassa ja perehtyi opiskeluissaan kvanttimekaniikkaan ja oli niitä teoreetikkoja, joiden työn ansiosta saatiin edistettyä ydinreaktion käyttöönottoa ja soveltamista. Fermi siirtyi juutalaissyntyisenä fasistisesta Italiasta Yhdysvaltoihin, missä hän suoritti merkittävän osan elämätyöstään.

Tarina kertoo, että Fermi olisi istuessaan aamukahvilla muiden fyysikkokollegoidensa kanssa alkanut ihmetellä, miksi ei avaruudesta ole saatu mitään havaintoja elämästä maapallon ulkopuolella. Kaiken järjen mukaan elämää pitäisi kosmoksesta löytyä, koska on erittäin todennäköistä, että maan kaltaisia olosuhteita löytyy maapallon ulkopuolelta hyvinkin paljon. Vaikea sanoa, oliko Fermin toteamus lähtölaukaus elämän etsimiselle, mutta 1950-luvun jälkeen tätä työtä on tehty ja voitu tehdä kiihtyvällä vauhdilla.

Kosmoksen mittasuhteet ylittävät kaiken kyvyn ymmärtää. Omat havaintomme paljailla silmillä yltävät lähinnä kierteisgalaksi Linnunradan Orion-nimiseen haaraan. Näemme tietysti hyvin – vaikka sitä ei suoraan saisi juuri katsoakaan – maapallolla elämää ylläpitävän tähden, auringon. Aurinko on kooltaan keskimääräistä pienempi tähti, mutta sen lämpö ja valo ovat riittäneet elämän syntyyn ja kehittymiseen pallollamme jo lähes 4 miljardin vuoden ajan. Auringon energia riittää vielä tulevaisuudessakin sadoiksi miljooniksi ehkä miljardeiksi vuosiksi. Vaikea kuitenkin tietää, ovatko edellytykset elämälle olemassa aurinkotähden loppuun saakka.

Fermin paradoksin kannalta on tärkeää, että jo yksin Linnunradassa on erikokoisia tähtiä ehkäpä miljardeja. Jos luonnon lainalaisuudet ovat universaaleja, tähtiä kiertäviä planeettoja ja siten elämälle otollisia olosuhteita pitäisi löytyä myös miljardeja.

Avaruuden systemaattinen radiopeilaus ei ole tuonut vielä esiin sähkömagneettista säteilyä tai värähtelyä, joka viittaisi korkeaan teknologiseen osaamiseen ja kehittyneeseen kulttuuriin. Tätä kuuntelua ja peilausta on harjoitettu systemaattisesti aina 1960-luvulta saakka. Se, ettei mitään ole löytynyt, ei tietenkään ole ihmeellistä. Aikaperiodit ja matkaulottuvuudet ovat kosmoksessa niin valtavat, etteivät havainnot ja yhteydet helposti osu kohdalleen. Voidaanpa vain ajatella, että maapalloltakin on lähtenyt avaruuteen sähkömagneettista ”ääntä”, jota voi pitää älyllisenä, vasta parisataa vuotta. Lähinnä sen jälkeen, kun langattomat lennättimet ja radiolaitteet on keksitty ja otettu käyttöön. Nykyisin lähiavaruus on täynnä elektronisen tekniikan tuomaa ja luomaa sähkömagneettista värähtelyä. Voi ajatella, että maapallon kattaa hyvinkin tiheä elektronisen informaation verkko, joka heijastunee kauas avaruuteen.

Maapallon ympäri liikkuvan informaation lisäksi ihminen on lähettänyt tarkoituksellisesti viestejä avaruuteen, joista toivotaan ilmenevän, että tällä pallolla vallitsee älyllistä elämää. Näihin viesteihin ei ole tullut mitään vastausta. Kuten edellä todettu, ajalliset ja avaruudelliset mittasuhteet ovat niin valtavia, ettei tämä tarkoita, etteikö jossakin olisi älyllistä elämää, tai jopa ns. korkeakulttuuria. Sitä voisi olla ehkä muissa galakseissa, joista meitä lähin, Andromeda, on 3 – 4 miljoonan valovuoden päässä. Tuolta etäisyydeltä tullaan tuskin koskaan saamaan valoa tai jotakin muuta säteilyenergiaa ihmeellisempää informaatiota. Valonkin tuoma informaatio siis kertoo ajasta 3 – 4 miljoonaa vuotta sitten.

Yhteys kosmokseen ei ole rajoittunut vain viestien lähettämiseen ja tähtien tarkkailuun. Päinvastoin, avaruusteknologia on edistynyt viime vuosikymmeninä valtavalla nopeudella. Näin ollen informaatio avaruudesta on lisääntynyt eksponentiaalisesti. Onhan ihminen käynyt jo kuussa ja lähettänyt mönkijöitä lähiplaneetalle, Marsiin.

Kuulentojen ohella avaruusvaltiot ovat lähettäneet erilaisia luotaimia aurinkokunnan eri osiin ja jopa sen ulkopuolelle. Erinomaisesti onnistunut hanke on ollut avaruusteleskooppi Hubble, joka on kuvannut avaruutta jo 25 vuotta.  Hubblen kuvat avaruuden kaasusumuista, joista uusia tähtiä ja tähdistöjä on syntymässä, sekä tähtimassan räjähdyksistä niiden kuolin vaiheissa, ovat olleet avaruustutkimuksen riemukulkua. Käsitys maailmankaikkeudesta, mukaan lukien lukemattomat galaksit sekä avaruuden laajentuminen, ovat olleet häkellyttävää luettavaa ja katsottavaa maallikollekin.

Kuvaus-, mittaus- ja teleteknologian huikea kehitys on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana tuonut esiin paljon uusia mahdollisuuksia, jotka ovat voineet luoda edellytykset elämälle. Vuoden 1992 jälkeen on pystytty löytämään ja tunnistamaan taivaankappaleita, jota ovat tähtiä kiertäviä planeettoja. Näitä kutsutaan eksoplaneetoiksi erotuksena aurinkoa kiertävistä taivaankappaleista. Eksoplanneetoja on tunnistettu noin pari tuhatta. Tällä hetkellä tiedetään yhtä monta kandidaattia, joiden luonnetta parhaillaan selvitetään. Tehtävä ei ole helppo, koska planeetat eivät siis lähetä omaa, itsenäistä valoa vaan niiden olemassaolo on ollut todistettava erilaisin välillisin keinoin.

Elämän perusvaatimukset maapallollakin ovat tietyissä erityisvaatimuksissa ja marginaaleissa. Keskeinen edellytys on ollut nestemäisen veden olemassaolo. Voi hyvin olettaa, etteivät maapallon olosuhteet ole kuitenkaan ainoat tällaiset avaruudessa. Emmekä voi olla varmoja, etteikö itseään uusivaa elämää syntyisi muunlaisissakin olosuhteissa.

Aivan viime aikoina avaruustutkimus on saanut merkkejä siitä, että muualtakin löytyy hiilen yhdisteisiin perustuvia komponentteja, orgaanisia yhdisteitä, joiden olemassaolo on välttämätöntä taas aminohappojen ja proteiinien muodostumiselle. Nehän ovat maapallolla ilmenevän elämän kulmakiviä. Tiedemiehet ovat ennustaneet, että todistettavissa olevia merkkejä elämästä maapallon ulkopuolella saataisiin jo ehkä vuosikymmenen kuluessa. Se elämä ei välttämättä ole meidän mittapuumme mukaan älyllistä, mutta kuitenkin tärkeä viite siitä, että muitakin voi olla olemassa.

Ihmiskunnan eri kulttuurit ja uskonnot ovat vuosituhansien aikana antaneet omat selityksensä elämän synnylle maapallolla. Onpa edelleen olemassa kaksi poikkeavaa näkemystä, joista toisen mukaan elämä on luotu maapallolle, eikä kehittynyt alkuaineista ja alkeellisista muodoista. Tämän oppisuunnan mukaan on jopa jumalan pilkkaa puhua kehitysopista, evoluutiosta.

Oman käsitykseni mukaan nämä ihmiset ovat ottaneet itselle aivan liian suuret valtuudet puhua perimmäisistä totuuksista. Elämän olemassaolo on ilman erilaisia luomiskertomuksiakin suuri ihme sinällään. Ja erityisesti maapallolla esiintyvän elämän olemassaolon sinnikkyys ja kehitys herättävät suurta ihmetystä. Tälle luonnonilmiölle ja näille luonnonlaille ei ole helppo löytää selitystä. Sitä tulee vain kunnioittaa.

 

 

 

 

 

Suomen kehitysyhteistyö vedenjakajalla

Eduskuntavaalien lähestyessä ilmassa on Suomen kehitysyhteistyön uuden vaiheen odotusta. Huomiota herättävää on ollut eräänlainen hiljaiselo kehitysyhteistyöpolitiikan ympärillä. Asia on ollut hyvin vähän esillä itse vaalitaistelussa. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, kun eri tahoilla – niin politiikassa mukana olevien kuin kansalaisten keskuudessa – odotetaan sydän kylmänä, minkälaisia etujen ja palvelujen leikkauksia uuden hallituksen politiikkaan tulee sisältymään. Valtiovarainministeriön virkamiehet ovat mitoittaneet leikkausten tarpeen noin 6 miljardiin euroon seuraavan vaalikauden aikana. Siitä 4 miljardia on jyvitetty valtiolle, jonka vuosibudjetti on nyt 55 miljardin euron luokkaa.

Varsinaiseen kehitysyhteistyöhön on suunnattu vuoden 2015 valtion talousarviossa hieman yli 800 miljoonaa euroa. Kehitysyhteistyön määrärahoja lisää jonkin verran päästöoikeuksien myynnistä saadut tulot. Kokonaisuudessaan määrärahat supistuvat kuluvana vuonna ehkä 100 miljoonan euron luokkaa. Tämä on käänne kehitykseen, missä Vanhasen hallitukset nostivat määrärahan kaksinkertaiseksi. Kataisen hallitus oli sitoutunut nostamaan Suomen kehitysyhteistyön määrärahan 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta, mikä olisi merkinnyt ehkä 400 – 500 miljoonaa suurempaa rahoitusta nyt toteutuvaan.

Jo yli 40 vuotta sitten Suomen rahoitukselle asetettu tavoite jää jälleen saavuttamatta. Tosiasiassa tilanne on kääntynyt varsin paljon vaikeampaan suuntaan. Nyt ei puhuta määrärahojen lisäyksestä vaan siitä, kuinka paljon niitä leikataan. Puolueilta on edellytetty jo ennen vaaleja täsmennettyjä valtion talouden leikkauslistoja. Odottelun jälkeen mielialat ovatkin muuttuneet ja listojen esittelyssä ilmassa on eräänlaista huutokauppatunnelmaa. Eli kuka esittää kovimmat leikkaukset.

Leikkauslistat ovat osittain sisältäneet myös kehitysyhteistyön määrärahat. Tähän mennessä puolueet ovat valinneet kaksi tai oikeastaan kolme linjaa. Keskusta, Kokoomus ja Perussuomalaiset ovat kertoneet täsmällisiä lukuja. Sosialidemokraatit eivät ole sanoneet kehitysyhteistyöstä mitään, vaikka kokonaissopeutus valtiontaloudessa heillä on neljän miljardin luokkaa. Pienpuolueet ovat pitäytyneet 0,7 prosentin BKTL-tavoitteessa, mikä siis käytännössä tarkoittaisi noin puolen miljardin lisäystä määrärahoihin. Se on tietysti tässä tilanteessa epärehellistä. Lisäys edellyttäisi vähintään samaa leikkausta muista valtiontalouden menoista.

Ilmassa on itse asiassa samaa tunnelmaa kuin 1990-luvun alussa. Tuolloin kehitysyhteistyömäärärahojen kovan nousun loppuvaiheessa alkoi kuulua arvostelua toteutetun politiikan suhteen. Silloin äänessä olivat eräänlaiset kehitysyhteistyön ortodoksit, joille Suomen politiikka oli liian itsekästä. Arvostelun mukaan yhteistyössä otettiin liiaksi huomioon Suomen omat edut. Kun maan talous ajautui vuosikymmenien pahimpaan lamaan, kehitysyhteistyöstä oli helppo leikata, kun siitä todistusten mukaan suuri osa meni ”Kankkulan kaivoon”. Määrärahat leikattiin vajaasta 3,5 miljardista markasta noin 1,5 miljardiin. Oli siinä virkamiehillä selittämistä meidän kehitysmaakumppaneillemme.

Nyt objektiivinen tilanne on hyvin samanlainen. Suomen talouden romahdus vuonna 2009 ja sen jälkeen alkanut näivetysaika ovat johtaneet siihen, että BKT on kooltaan enää vuosien 2006/2007 tasoa. Olemme eläneet siten kohta kymmenen vuotta nollakasvun aikaa. Olemme kroonisessa valtiontalouden alijäämässä ja kohta kestävyysvajeessa. Valtio velkaantuu 5 – 6 miljardia vuodessa. Käytännössä siis kehitysyhteistyökin rahoitetaan velkarahalla.

Tällä kertaa Kankkulan kaivon avasi Ulkoministeriön entinen korkea virkamies, ex-suurlähettiläs Matti Kääriäinen. Hänen tammikuussa ilmestynyt kirjansa ”Kehitysyhteistyön kirous” todistelee, ettei kehitysyhteistyöllä päästä asetettuihin tavoitteisiin. Päinvastoin, kehitysrahoitus on itse asiassa haitallista. Vaikka väitteet ovat monin osin vääriä, ne ovat tehneet tehtävänsä. Koko politiikka on saatettu kyseenalaiseksi. Nykytilanteessa se merkitsee määrärahoihin miljoonien, ehkä satojen miljoonien leikkauksia. Korkean asiantuntijan lausunnot antavat selkänojaa poliitikoille.

Leikkaussummia onkin alkanut ilmaantua. Keskustan listalla on noin 200 miljoonan euron leikkaus, joka pitää sisällään kuitenkin muitakin elementtejä kuin varsinaisia kehitysyhteistyörahoja, mm. hallinnon rationalisointia. Todennäköistä onkin, että mm. suurlähetystöverkostoa supistetaan juuri kehitysmaista. Tämä lienee perusteltuakin, koska todennäköiset leikkaukset kohdistuisivat etenkin valtion kahdenväliseen apuun.

Kokoomuksen leikkaus kehitysyhteistyöhön olisi pääministeri Aleksander Stubbin mukaan noin 300 miljoonaa euroa. Perussuomalaiset panisivat koko apupolitiikan remonttiin. Rahoitus siirrettäisiin suurelta osin vapaaehtoiseksi. Käytännössä tämä merkitsisi määrärahojen puolittamista tai enemmänkin. Vaikka kaavailut ovat vielä varsin varhaisia, objektiivinen tilanne näyttää siis muodostuvat sellaiseksi, että varsinaisen kehitysyhteistyön määrärahoissa palattaneen tasolle, josta Vanhasen ensimmäinen hallitus alkoi niitä nostaa. Se kuinka paljon rahoitusta saadaan lisää esimerkiksi päästöoikeuksien myynnillä, on vielä varsin vaikeasti ennustettavissa.

Jos ja kun kehitysyhteistyön määrärahat Suomessa putoavat - ehkä kolmanneksen, pitää kysyä, saadaanko aikaan – kuten Kääriäinen ja kumppanit uskovat – parempaa politiikkaa. Vai onko köyhien maiden auttamisen tarve tällä tavalla jo ohi? Vastaus on - tuskin ja ei ole. Kehitysyhteistyön tulisi olla pitkäjänteistä, yli hallituskausien ulottuvaa. Sisällöllisiä muutoksia ja painopisteiden tarkistamista tarvitaan, mutta kehityksen pitäisi olla jatkuvaa ja politiikan ennustettavaa.

Taas 1990-luvun kokemuksia muistellessa on helppo nähdä, mihin poukkoileva politiikka johtaa. Suomelta odotettu panos köyhien maiden kehitykseen on parhaimmillaan osaamisen ja asiantuntemuksen siirtämistä. Osaaminen on sekä ihmisten että instituutioiden hallussa. Kun määrärahat 90-luvulla romahtivat, vuosikymmenien kokemus esimerkiksi kehitysmaiden maataloussektorilla jäi hyödyntämättä. Kun sitten 2000-luvun puolivälistä määräahoja alettiin tuntuvasti lisätä, huomattiin että asiantuntemusta oli lähes sukupolvi menetetty. Viime vuosina on jälleen kasvanut uutta osaajaa, jotka nyt taas joutuvat ehkä etsimään muita työuria.

Kuten edellä viittasin, leikkausten vuoksi eniten vaarassa lienee valtiovallan kahdenvälinen apu köyhille maille. Kahdenvälinen apu voi juuri hyödyntää suomalaista ammattiosaamista tutkimuslaitoksista, neuvontajärjestöistä, korkeakouluihin ja valtionhallintoon. Kansalaisjärjestöjen yhteistyö pystynee säilyttämään tulevaisuudessakin yhteistyön perusideaa, ruohonjuuritason yhteydenpitoa ja vuorovaikutusta ihmisten ja instituutioiden kesken. Humanitaarista apua tarvitaan aina, mutta käytännössä se on palokuntatyötä, jossa yhteistyösuhteet eivät ole pitkäaikaisia. EU:n ja multijärjestöjen kautta menevä raha koskee vain harvoja suomalaisia.

Varsinaiseksi pitkäjänteisen kehitysyhteistyön osaamisyksiköksi Suomessa jäänee lähinnä Finnfund. Finnfund joutuu määritelmän mukaan toimimaan niin, että sen työn tulokset ovat kestäviä. Toimintaa on merkittävästi laajennettu nykyisen johdon aikana köyhissä maissa ja tulosten laadun takaavaa kriteeristöä on jatkuvasti kehitetty. Vanhasen hallitusten ansiosta Finnfundin omaa pääomaa lisättiin niin, että toiminnan mittakaava on jo kohtuullinen, vaikka laajentamista olisi syytä jatkaa. Useimmat poliittiset puolueet ovat viime vuosina näyttäneet tälle vihreää valoa.

Vaikka paljon osaamista säilyy uudessakin tilanteessa, suomalaisten asiantuntijoiden ja poliitikkojen painoarvo köyhien maiden kehityksessä heikkenee. Eniten kärsii tietysti Suomen ulkopolitiikan uskottavuus tällä sektorilla, joka on olennainen osa Suomen ulkosuhteita. On tietysti syytä olla huolestunut, onko edessä oleva vaihe Suomen 50-vuotisen kehitysyhteistyöhistorian pahin kriisi.