Eduskuntavaalien lähestyessä ilmassa on Suomen
kehitysyhteistyön uuden vaiheen odotusta. Huomiota herättävää on ollut
eräänlainen hiljaiselo kehitysyhteistyöpolitiikan ympärillä. Asia on ollut
hyvin vähän esillä itse vaalitaistelussa. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, kun
eri tahoilla – niin politiikassa mukana olevien kuin kansalaisten keskuudessa –
odotetaan sydän kylmänä, minkälaisia etujen ja palvelujen leikkauksia uuden
hallituksen politiikkaan tulee sisältymään. Valtiovarainministeriön virkamiehet
ovat mitoittaneet leikkausten tarpeen noin 6 miljardiin euroon seuraavan
vaalikauden aikana. Siitä 4 miljardia on jyvitetty valtiolle, jonka vuosibudjetti
on nyt 55 miljardin euron luokkaa.
Varsinaiseen kehitysyhteistyöhön on suunnattu vuoden 2015
valtion talousarviossa hieman yli 800 miljoonaa euroa. Kehitysyhteistyön
määrärahoja lisää jonkin verran päästöoikeuksien myynnistä saadut tulot.
Kokonaisuudessaan määrärahat supistuvat kuluvana vuonna ehkä 100 miljoonan
euron luokkaa. Tämä on käänne kehitykseen, missä Vanhasen hallitukset nostivat
määrärahan kaksinkertaiseksi. Kataisen hallitus oli sitoutunut nostamaan Suomen
kehitysyhteistyön määrärahan 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta, mikä olisi
merkinnyt ehkä 400 – 500 miljoonaa suurempaa rahoitusta nyt toteutuvaan.
Jo yli 40 vuotta sitten Suomen rahoitukselle asetettu
tavoite jää jälleen saavuttamatta. Tosiasiassa tilanne on kääntynyt varsin
paljon vaikeampaan suuntaan. Nyt ei puhuta määrärahojen lisäyksestä vaan siitä,
kuinka paljon niitä leikataan. Puolueilta on edellytetty jo ennen vaaleja
täsmennettyjä valtion talouden leikkauslistoja. Odottelun jälkeen mielialat
ovatkin muuttuneet ja listojen esittelyssä ilmassa on eräänlaista
huutokauppatunnelmaa. Eli kuka esittää kovimmat leikkaukset.
Leikkauslistat ovat osittain sisältäneet myös
kehitysyhteistyön määrärahat. Tähän mennessä puolueet ovat valinneet kaksi tai
oikeastaan kolme linjaa. Keskusta, Kokoomus ja Perussuomalaiset ovat kertoneet
täsmällisiä lukuja. Sosialidemokraatit eivät ole sanoneet kehitysyhteistyöstä
mitään, vaikka kokonaissopeutus valtiontaloudessa heillä on neljän miljardin
luokkaa. Pienpuolueet ovat pitäytyneet 0,7 prosentin BKTL-tavoitteessa, mikä
siis käytännössä tarkoittaisi noin puolen miljardin lisäystä määrärahoihin. Se
on tietysti tässä tilanteessa epärehellistä. Lisäys edellyttäisi vähintään
samaa leikkausta muista valtiontalouden menoista.
Ilmassa on itse asiassa samaa tunnelmaa kuin 1990-luvun
alussa. Tuolloin kehitysyhteistyömäärärahojen kovan nousun loppuvaiheessa alkoi
kuulua arvostelua toteutetun politiikan suhteen. Silloin äänessä olivat eräänlaiset
kehitysyhteistyön ortodoksit, joille Suomen politiikka oli liian itsekästä.
Arvostelun mukaan yhteistyössä otettiin liiaksi huomioon Suomen omat edut. Kun
maan talous ajautui vuosikymmenien pahimpaan lamaan, kehitysyhteistyöstä oli
helppo leikata, kun siitä todistusten mukaan suuri osa meni ”Kankkulan kaivoon”.
Määrärahat leikattiin vajaasta 3,5 miljardista markasta noin 1,5 miljardiin.
Oli siinä virkamiehillä selittämistä meidän kehitysmaakumppaneillemme.
Nyt objektiivinen tilanne on hyvin samanlainen. Suomen
talouden romahdus vuonna 2009 ja sen jälkeen alkanut näivetysaika ovat
johtaneet siihen, että BKT on kooltaan enää vuosien 2006/2007 tasoa. Olemme
eläneet siten kohta kymmenen vuotta nollakasvun aikaa. Olemme kroonisessa
valtiontalouden alijäämässä ja kohta kestävyysvajeessa. Valtio velkaantuu 5 – 6
miljardia vuodessa. Käytännössä siis kehitysyhteistyökin rahoitetaan
velkarahalla.
Tällä kertaa Kankkulan kaivon avasi Ulkoministeriön entinen
korkea virkamies, ex-suurlähettiläs Matti Kääriäinen. Hänen tammikuussa
ilmestynyt kirjansa ”Kehitysyhteistyön kirous” todistelee, ettei
kehitysyhteistyöllä päästä asetettuihin tavoitteisiin. Päinvastoin,
kehitysrahoitus on itse asiassa haitallista. Vaikka väitteet ovat monin osin
vääriä, ne ovat tehneet tehtävänsä. Koko politiikka on saatettu
kyseenalaiseksi. Nykytilanteessa se merkitsee määrärahoihin miljoonien, ehkä
satojen miljoonien leikkauksia. Korkean asiantuntijan lausunnot antavat
selkänojaa poliitikoille.
Leikkaussummia onkin alkanut ilmaantua. Keskustan listalla
on noin 200 miljoonan euron leikkaus, joka pitää sisällään kuitenkin muitakin
elementtejä kuin varsinaisia kehitysyhteistyörahoja, mm. hallinnon
rationalisointia. Todennäköistä onkin, että mm. suurlähetystöverkostoa
supistetaan juuri kehitysmaista. Tämä lienee perusteltuakin, koska
todennäköiset leikkaukset kohdistuisivat etenkin valtion kahdenväliseen apuun.
Kokoomuksen leikkaus kehitysyhteistyöhön olisi pääministeri
Aleksander Stubbin mukaan noin 300 miljoonaa euroa. Perussuomalaiset panisivat
koko apupolitiikan remonttiin. Rahoitus siirrettäisiin suurelta osin
vapaaehtoiseksi. Käytännössä tämä merkitsisi määrärahojen puolittamista tai
enemmänkin. Vaikka kaavailut ovat vielä varsin varhaisia, objektiivinen tilanne
näyttää siis muodostuvat sellaiseksi, että varsinaisen kehitysyhteistyön
määrärahoissa palattaneen tasolle, josta Vanhasen ensimmäinen hallitus alkoi
niitä nostaa. Se kuinka paljon rahoitusta saadaan lisää esimerkiksi
päästöoikeuksien myynnillä, on vielä varsin vaikeasti ennustettavissa.
Jos ja kun kehitysyhteistyön määrärahat Suomessa putoavat - ehkä
kolmanneksen, pitää kysyä, saadaanko aikaan – kuten Kääriäinen ja kumppanit
uskovat – parempaa politiikkaa. Vai onko köyhien maiden auttamisen tarve tällä
tavalla jo ohi? Vastaus on - tuskin ja ei ole. Kehitysyhteistyön tulisi olla
pitkäjänteistä, yli hallituskausien ulottuvaa. Sisällöllisiä muutoksia ja
painopisteiden tarkistamista tarvitaan, mutta kehityksen pitäisi olla jatkuvaa
ja politiikan ennustettavaa.
Taas 1990-luvun kokemuksia muistellessa on helppo nähdä,
mihin poukkoileva politiikka johtaa. Suomelta odotettu panos köyhien maiden
kehitykseen on parhaimmillaan osaamisen ja asiantuntemuksen siirtämistä.
Osaaminen on sekä ihmisten että instituutioiden hallussa. Kun määrärahat
90-luvulla romahtivat, vuosikymmenien kokemus esimerkiksi kehitysmaiden
maataloussektorilla jäi hyödyntämättä. Kun sitten 2000-luvun puolivälistä
määräahoja alettiin tuntuvasti lisätä, huomattiin että asiantuntemusta oli
lähes sukupolvi menetetty. Viime vuosina on jälleen kasvanut uutta osaajaa,
jotka nyt taas joutuvat ehkä etsimään muita työuria.
Kuten edellä viittasin, leikkausten vuoksi eniten vaarassa
lienee valtiovallan kahdenvälinen apu köyhille maille. Kahdenvälinen apu voi juuri
hyödyntää suomalaista ammattiosaamista tutkimuslaitoksista,
neuvontajärjestöistä, korkeakouluihin ja valtionhallintoon.
Kansalaisjärjestöjen yhteistyö pystynee säilyttämään tulevaisuudessakin
yhteistyön perusideaa, ruohonjuuritason yhteydenpitoa ja vuorovaikutusta ihmisten
ja instituutioiden kesken. Humanitaarista apua tarvitaan aina, mutta
käytännössä se on palokuntatyötä, jossa yhteistyösuhteet eivät ole
pitkäaikaisia. EU:n ja multijärjestöjen kautta menevä raha koskee vain harvoja
suomalaisia.
Varsinaiseksi pitkäjänteisen kehitysyhteistyön
osaamisyksiköksi Suomessa jäänee lähinnä Finnfund. Finnfund joutuu määritelmän
mukaan toimimaan niin, että sen työn tulokset ovat kestäviä. Toimintaa on
merkittävästi laajennettu nykyisen johdon aikana köyhissä maissa ja tulosten
laadun takaavaa kriteeristöä on jatkuvasti kehitetty. Vanhasen hallitusten
ansiosta Finnfundin omaa pääomaa lisättiin niin, että toiminnan mittakaava on
jo kohtuullinen, vaikka laajentamista olisi syytä jatkaa. Useimmat poliittiset
puolueet ovat viime vuosina näyttäneet tälle vihreää valoa.
Vaikka paljon osaamista säilyy uudessakin tilanteessa,
suomalaisten asiantuntijoiden ja poliitikkojen painoarvo köyhien maiden
kehityksessä heikkenee. Eniten kärsii tietysti Suomen ulkopolitiikan
uskottavuus tällä sektorilla, joka on olennainen osa Suomen ulkosuhteita. On
tietysti syytä olla huolestunut, onko edessä oleva vaihe Suomen 50-vuotisen
kehitysyhteistyöhistorian pahin kriisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti