Syrjäkyliltä opilliseen sivistykseen

Suuret ikäluokat ja heitä vanhemmat vielä elossa olevat voivat kertoa jännittäviä elämäntarinoita. Tämä tuli väistämättä mieleen, kun entisen kouluni, Jämsän yhteiskoulun, ennen peruskoulua oppikouluun tulleet kertoivat kokemuksistaan kouluaikana. Peruskoulu alkoi Jämsässä vuonna 1972. Ennen tätä vuotta oppikoulunsa aloittaneista 40 kirjoitti lyhyen tarinan omasta kouluajastaan Jämsän yhteiskoulun senioriyhdistyksen toimittamaan kirjaan Minun koulutieni, jonka yhdistys julkaisi marraskuussa 2018.

Kirjoittajista vanhin täytti kuluneena vuonna 90 vuotta ja nuorin 58 vuotta. Suuret ikäluokat ovat hyvin edustettuina. Teksteistä on puolet vuosina 1945 – 1950 syntyneiden käsialaa. Aikakauden läpileikkaus kattaa kuitenkin kaikkiaan yli 30 vuotta, ja kertoo aikojen muuttumisesta jo tuona aikana.

Tyypillistä kertomuksille kuitenkin on, ettei oppikouluun tulo ollut mitenkään itsestään selvyys. Useiden lasten kohdalla varmasti harkittiin, pitäisikö lasten ja nuorten tähdätä mahdollisimman nopeasti ”leipään kiinni”, kuten heidän viljelijä-, työläis- tai palveluelinkeinoissa toimineet vanhempansa olivat tehneet, tai joutuneet tekemään. Suomessa usko koulutuksen merkitykseen elämänuralla on aina ollut vahva, ja niinpä useimmat vanhemmat tukivat lastensa pyrkimystä eteenpäin mahdollisuuksiensa mukaan.

Lähtökohdat koulutielle eivät olleet monesti hankalat vain taloudellisten esteiden tai perinteiden puuttumisen vuoksi. Aikakaudella 1940-luvulta vielä 1960-luvulle monen kohdalla asuin- ja kulkuolosuhteet olivat niin vaikeat, että oli melkein ihme, että pienet koululaiset saatiin fyysisesti oppikouluun, joka sijaitsi Jämsän keskustassa. Tarinoissa kahden pienen ja hennon koulutytön koulutie alkoi vesistöjen takaa. Soutuveneellä oli ylitettävä salmi tai järven suuri selkä. Tuntuu lähes mahdottomalta, miten keskikoululainen tyttö soutaa syksypimeällä sumuisen selän yli ihmetellen, mihin suuntaa sumussa pitäisi mennä.

Monen pojankin tie kouluun lähti syrjäkyliltä, missä kotiin ei johtanut oikein kunnon tietäkään, ei ainakaan sellaista, jota autolla olisi voinut ajaa. Vaikeakulkuisista poluista huolimatta useamman tie johti kuitenkin oppikoulun kautta jatko-opintoihin ja korkeimpiin oppiarvoihin, jotka mahdollistivat vaativat tehtävät niin Suomessa kuin maailmallakin. Tässä lienee suomalaisen yhteiskunnan viime vuosisadan jälkipuoliskon koko kuva, minkä ansiosta Suomi nyt sijoittuu kärkisijoille melkein missä vertailussa hyvänsä. Samalla kun vanhempien tuki ja koulunsa valinneiden sinnikkyys ovat nostaneet monet sosioekonomisen asteikon yläpäähän, myös Suomen kehitys on ollut menestys.

Jokainen tarina on ollut kertomisen arvoinen. Mukaan saatujen kirjoittajien antautuminen aiheeseen on ollut erityisen hieno asia. Näin on saatu kokoon autenttista kuvaa ajasta ja olosuhteista, joilla opillisen sivistyksen tielle lähdettiin.

Aikakaudet 1940-luvun alusta 1960-lopulle eivät olleet vain ponnistelua vaikeiden taloudellisten tai fyysisten kulkuesteiden kanssa. Oppikouluaika toi lapsille ja nuorille jo kouluaikana runsain mitoin kohtaamisia ja elämyksiä, joilla on ollut merkitystä koko myöhemmälle elämälle. Merkillepantavaa on, että ainakin useimmat kirjoittaneista antoivat tunnustusta opettajilleen sekä persoonina että kasvattajina. Parhaimmillaan opettaja muistetaan mm. hyvän käytöksen esimerkkinä ja oppilaan tukijana. Kun näin on ollut, sille voi antaa suuren arvon.

Kirjassa Minun koulutieni kirjoittajat tarkastelevat aikaa useasta näkökulmasta. Annetuissa ohjeissa korostettiinkin, että koulutie voi tarkoittaa konkreettisen, fyysisen reitin lisäksi myös kuvainnollista, henkistä koulutietä. Näin useimmat kirjoittajat ovat asiaa käsitelleetkin.

Toimituskunta ryhmitteli kirjoitukset neljän teemaotsakkeen alle, vaikka jakoa ei ollutkaan helppoa tehdä, koska kirjoitukset käsittelivät useampia teemoja. Kirjan teemoiksi valittiin: Kouluun ja kortteeriin taipaleiden takaa, Sivistyksen ahjossa, Elämää oppituntien ulkopuolella sekä Yhteiskunnallinen luokkaretki ja muuttunut Jämsä. Näissä kuvautuu koko silloinen oppikoululaisen elämänmuoto. Lopussa peilataan muutosta ja ilmiöitä myös yhteisön ja yhteiskunnan kannalta. Kirjoitetut muistikuvat tallentavat aikaa ei vain Jämsän yhteiskoulun piirissä vaan koko suomalaisen yhteiskunnan kuvana.

Kirjan eräänlaiseksi motoksi nostettiin silloisen kuvaamataidon opettajan Antti Hassin lausahdus - sellaisena kuin sen hänen oppilaansa muisti. Antti Hassi: ”Minun tehtäväni ei ole opettaa teitä piirtämään, minun tehtäväni on opettaa teitä näkemään.” Meillä entisillä oppilailla on tunne, että useamman opettajan, kasvattajan, pyrkimyksenä oli tämä ajatus, vaikka harva sen yhtä hyvin osasi varmaankaan kiteyttää. Pyrkimyksenä oli, että kun me oppilaat lähtiessämme etsimään omaa paikkaamme, osaisimme erottaa olennaisen epäolennaisesta, osaisimme suhteuttaa ja erottaa suuret ja tärkeät asiat vähemmän tärkeistä. Liekö se tärkeintä opetusta opillisen sivistyksen ensi askelmilla?

Ekosysteemipalveluja ilmaiseksi?

Metsä ei ole metsä, vaikka niin luulisi. Näin hämmästyttävään tulokseen on tullut Helsingin sanomien kaupunkitoimittaja Kimmo Oksanen kolumnissaan ”luulin metsää metsäksi, mutta olin väärässä” (HS.16.11. 2018). Hän oli lukenut Helsingin kaupunkiympäristölautakunnan laatiman Helsingin Keskuspuiston luonnon- ja maisemanhoitosuunnitelman vuosille 2018 – 2032. Raportissa sanotaan, että ”Keskuspuiston ekosysteemipalveluihin kuuluvat virkistäytyminen, henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin palvelut, elinympäristöjen tarjonta ja ylläpito, veden kierron säätely ja hiilen sidonta”. On tietysti selvää, ettei metsätalous kuulu repertuaariin, koska kyseessä on puisto. Kävelyteitä lukuun ottamatta Keskuspuisto vaikuttaa kuitenkin metsältä.

Terminologiahirviö ekosysteemipalvelut on laajentumassa myös varsinaiseen metsätalouteen. Metsätaloudessa on tosin kauan otettu huomioon muutkin tavoitteet kuin puuraaka-aineen tuotanto. Metsien hävittäminen kiellettiin lailla jo 1800-luvulla. Sittemmin metsäluonnon suojeluun on lainsäädännössä kiinnitetty huomiota monin tavoin. Suojeltu pinta-ala on jo yli 12 prosenttia metsien kokonaisalasta. Hakkuita rajoitetaan talousmetsissä eri tavoin. Tähtäimessä on metsäluonnon monimuotoisuuden säilyttäminen. Virkistys- ja vapaa-ajan toimintoja varten meillä on ikiaikainen jokamiehenoikeus kulkea metsissä ja hyödyntää marja- ja sienisatoa sekä retkeillä.

Uusin ja kiivain vääntö käydään nyt ns. hiilinielujen ympärillä. Kun puut kasvavat, metsään sitoutuu ilmakehästä hiiltä. Hiilihän on orgaanisen kasvun keskeinen rakennusaine.

Ihmiskunta lisää ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta käyttämällä energialähteinä fossiilisia polttoaineita, kivihiiltä, öljyä ja maakaasua. Fossiilisten polttoaineiden osuus on kaikista energialähteistä yli 80 prosenttia (IEA: 2015). Suomessa fossiilisten, joihin turvekin luetaan, osuus on hieman yli 40 prosenttia (vuonna 2017).   

Ilmaston lämpenemisen pysäyttämisessä tärkein ja tehokkain keino olisi kivihiilestä, öljystä ja maakaasusta luopuminen. Valitettavasti tässä suhteessa edetään todella hitaasti, jos ollenkaan. Siksi huomio keskustelussa on kääntynyt hiilen poistamiseen ilmakehästä, missä kasvillisuudella on keskeinen asema. Tekniset hiilidioksidin sidonnan keinot ovat vielä lähinnä kokeiluasteella. Näin huomio kohdistuu metsien hiilinieluihin. 

Suomi on hoitanut oman osansa hiilinielujen suhteen erinomaisesti. Määrätietoisesti ohjatun metsätalouden ansiosta metsien puuvaranto on kasvanut 1960-luvun 1500 miljoonasta kuutiometristä 2473 miljoonaan kuutiometriin 2010-luvulla, eli 65 prosenttia (Luke: 2018). Kun kuutiometri puuta vastaa noin tonnia hiilidioksidiekvivalenttia, 970 miljoonan kuutiometrin lisäys puustossa tarkoittaa vastaavaa tonnimäärää hiilidioksiekvivalenteissa.

EU:n päästökaupassa hiilidioksiditonnin hinta nousi elokuussa yli 20 euron. Metsiin sitoutuneen hiilimäärän lisäyksen arvo päästökaupassa olisi siis noin 18 - 19 miljardia euroa.

Yllättäen tämä summa on samaa suuruusluokkaa, minkä Suomi on panostanut metsätalouteen 1960-luvun alusta nykypäivään. Metsätilastollisen vuosikirjan mukaan metsänhoidon, eli metsien istuttamisen, taimikonhoidon jne., kustannukset ovat olleet yhteensä nykyrahassa yli 17 miljardia euroa. Metsänomistajien osuus tästä on vähintään 10 miljardia euroa. Vuonna 2017 metsänhoitotöiden kustannukset olivat 211 miljoonaa euroa (Luke), mistä metsänomistajien osuus lienee kolme neljäsosaa.

Metsäpolitiikassa kiivaillaan tällä hetkellä siitä, saako nyt ja tulevaisuudessa metsiä hakata talouskäyttöön - eli raaka-aineeksi teollisuuteen ja uusiutuvaksi energialähteeksi - metsäviranomaisten esittämän kestävän metsätalouden suunnitelman mukaisesti. Vai pitääkö hakkuiden kasvu pysäyttää ja siirtyä kasvattamaan hiilinieluja? Eli siirretäänkö metsätaloudessa painopistettä ekosysteemipalvelujen suuntaan?

Aivan tuore Keskisuomalainen -lehden gallup (17.11.2018) kertoo korutonta kieltä ihmisten käsityksistä ja toiveista. Vihreiden kannattajista peräti 55 prosenttia oli sitä mieltä, että hakkuita on vähennettävä. Vasemmistoliitonkin kannattajista näin ajatteli lähes puolet. Vaikka otos lienee aika pieni (1000 henkeä) tähän kysymykseen, mielipiteet ovat suuntaa antavia. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Harvalla lienee käsitystä, mitä kannattamastaan suunnasta on seurausta hyvinvointiyhteiskunnan säilymiselle, eikä oikeastaan ilmaston muutoksellekaan. Joka tapauksessa on kyse kymmenistä tuhansista työpaikoista ja miljardiluokan verotuloista.

Tällä hetkellä puuston lisäkasvusta metsään jäävä hiilinielu vaihtelee vuosittain 25-30 miljoonan hiilidioksiditonnin tuntumassa. Suomen kaikki hiilidioksidipäästöt olivat vuonna 2017 noin 56 miljoonaa tonnia, eli nielut kompensoivat niistä käytännössä noin puolet. Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan nielut säilyvät tulevaisuudessakin vähintään 30 miljoonan tonnin luokassa, vaikka hakkuut nousisivat noin 80 miljoonaan kuutiometriin. Nykyisin hakkuut, markkinahakkuut ja energiapuu, ovat hieman yli 70 miljoonaa kuutiometriä.

Jos Suomi haluaa panostaa ensisijaisesti ekosysteemipalveluihin, on syytä kysyä, mikä tulee olemaan metsänomistajien rooli. Jos puuston lisäkasvua ei voi myydä jalostettavaksi – esimerkiksi uusien, puuta jalostavien tehtaiden tai koneiden investoinnit kielletään, vai miten se tehdään? -, pitääkö metsänomistajien edelleen sijoittaa metsään vuosittain 150 miljoonaa euroa tai enemmän. Onko omalla työllä arvoa tai mieltä?

Päästökaupan hiilidioksiditonnin nykyisen hinnan perusteella metsien hiilinielujen arvo on 500 – 600 miljoonaa euroa vuodessa. Ei kai ole oikeudenmukaista, että yksi yhteiskuntaryhmä, metsänomistajat, vaikka meitä onkin paljon, eli 600 000, tuottaa nämä ekosysteemipalvelut koko yhteiskunnalle ilmaiseksi, omalla työllä ja rahallisilla panoksilla?

Joka tapauksessa olemme metsäpolitiikassa vedenjakajalla. Metsien lisäkasvu nousi 1950-luvun lopun noin 57 miljoonasta kuutiometristä aktiivisen metsäpolitiikan ja metsänomistajien panoksen ansiosta nykyiseen 107 miljoonaan kuutiometriin. Vuotuinen lisäkasvu voisi nousta vielä jopa kymmeniä miljoonia kuutiometrejä vuodessa, jos toimintaa edelleen jatketaan ja vahvistettaisiin.

Toinen vaihtoehto, missä taloudellinen hyödyntäminen rajoitetaan nykyiseen tai pienempään määrään, johtaa taloudellisten kannustimien olennaiseen heikkenemiseen. Metsälainsäädäntö antaa kyllä mahdollisuuden hoitotöiden laiminlyömiseen tai panosten vähentämiseen. Nyt jo lähes miljoonan hehtaarin alalla tarvittaisiin lisäpanoksia, jos niillä haluttaisiin kasvattaa arvopuuta, esimerkiksi tukkeja sahatavaraksi. Metsien kasvu kääntyisi laskuun.

Lopputuloksena tulevaisuudessa olisi, että hiilensidonta olisi vuosittain miljoonia tonneja pienempi kuin aktiivisen metsäpolitiikan vaihtoehdossa. Sen lisäksi menetettäisiin osa puuraaka-aineesta valmistettuja tuotteita, joihin hiiltä sitoutuu pitkäksi aikaa – jopa vuosisadoiksi. Suurin osa hakatusta puusta ei häivy heti savuna – hiilidioksidina – ilmaan, kuten rajoittamisen kannattajat ajattelevat. Kuiduista valmistettuja tuotteita voidaan kierrättää, ja niin jo tehdään. Puunjalostustuotannon sivuvirrat, joita ei voida hyödyntää tuotteina, sekä kierrosta poistuvat tuotteet, hyödynnetään bioenergiana, mikä osaltaan korvaa fossiilisia energialähteinä, kuten on tarkoitus.