Olla jouten

Katselin Ylen Teema-kanavalta Sanakirja-nimisen sarjan uusintaa, missä kirjailija Tove Idström oli valinnut itseään viehättäväksi sanaksi jouten. Väistämättä ajatukset menivät omalta osaltani sekä lapsuuteen että nykyhetkeen.

Lapsuudessa tai oikeastaan jo teini-iässä meillä oli pikkuserkkuni Seppo Rikin kanssa tapana ns. heittää huulta – tai kuten nykyään sanotaan läppää – vähän kaikista asioista. Eräs huulista oli Sepon käyttämä sanonta: ”Mun lempipuuhaani on olla jouten ja sen jälkeen levätä”. Otin vitsin myös omaan käyttööni.

Seppo oli helsinkiläispoika. Hän vietti 1950-luvun lopulla kolme kesälomaansa kotitilallani.  Seppo oli noina vuosina 13 – 15 vuoden ja minä 14 – 16 vuoden ikäinen. 1950-luvun Suomessa arvostettiin ihmisiä heidän työyritteliäisyytensä mukaan. Jos ei muuten ollut erityistä mainittavaa, aina voitiin kuitenkin todeta - jos oli perusteita: ”Mutta hän on hyvä työihminen”. Niinpä myös isälläni oli kasvatusperiaatteena, että murrosikäisillä pojilla piti olla jatkuvasti tehtävää. Joutenolo johtaa huonoon käytökseen ja velttouteen.

Maatilalla, jolla maatalouskoneet olivat vain hevosvetoisia, työtä riitti koko kesäksi. Ainoastaan kesäkuun alkuaika ennen heinänteon alkamista oli hiljaisempaa. Silloin korjailtiin hakamaiden aitauksia tai tehtiin lehmille piikkilanka-aitaa pelloille, jos eläimiä syötettiin nurmiviljelmillä. Ympäröivissä metsissä riitti aina tekemistä. Taimikoita piti raivata, hakattuja aloja istuttaa, tai hankkia polttopuita seuraavaksi talveksi. Parina kesänä uuden päärakennuksen sekä myöhemmin navetan rakennustyöt työllistivät myös murrosikäisiä.

Kun työt olivat tällaisia, ja kun ne eivät aina olleet ajankohtaan sidottuja kuten heinänteko tai viljankorjuu, meillä nuorilla miehillä oli haluja hankkiutua uimareissuille, retkille, kalaan tai olla vain muuten joutilaana soittaen suuta kaikesta mahdollisesta. Tätä isäni ei oikein hyväksynyt vaan hiukan äkäisenä keksi meille ”hyödyllistä” tekemistä.

Lukio- ja opiskeluajasta jäi muistiin kuva suhteellisen vapaasta ja rennosta elämänvaiheesta. Lukion viimeisen vuoden aikana sai kyllä tehdä pitkää päivää pärjätäkseen – kuten sanottiin – ylioppilaskirjoituksissa. Paljon oli kuitenkin omaa aikaa, sekä aikaa koulukavereiden kanssa. Sotaväki ja opiskeluaika olivat vielä rennompia – ehkä liiankin rentoja.

Kuten kaikilla, työelämä ja perheen perustaminen merkitsivät ns. ruuhkavuosia. Omaa aikaa ei juuri ollut vaan päivät täyttyivät iltamyöhään erilaisten velvoitteiden hoitamisesta. Työelämässä työtahti kiristyi vuosi vuodelta – huolimatta koko ajan kehittyneistä teknologisista apuvälineistä. Kun oma työni ja omat työvälineeni palvelivat tiedon saantia ja muokkausta sekä jakelua, eli informaation hankkimista ja välittämistä, teknologinen muutos kuluneina vuosina oli vallankumouksellista. Kun vielä 1970-luvulla perusaineiston, tiedon, hankkiminen oli tutkimushankkeiden työläin vaihe, työläintä oli jo 2000-luvun alkuvuosina informaation runsaudenpula. Informaatiota sai niin paljon kuin halusi tai katsoi tarvitsevansa, ja ilman viiveitä.

Eläkkeelle siirtyminen merkitsee huomattavaa muutosta ajankäytössä. Omalla kohdallani siirtymävaihe työelämästä oloneuvokseksi, kuten eläkeläisiä joskus kutsutaan, kesti muutaman vuoden. Tähtäsin siihen, ja aika pitkälle onnistuinkin, että säännöllisen työajan jälkeen voin tehdä erilaisia kirjoitus- ja selvityshankkeita aiheista, jotka ovat oman osaamisalueen ja oman kiinnostuksen piirissä. Mielestäni on tavatonta yhteiskunnan varojen tuhlaamista siirtää työhalukkaat ja -kyvykkäät työmarkkinoiden ulkopuolelle kuin veitsellä leikaten. Näinhän on eläkkeellä oloon pitkään suhtauduttu.  Suurilla ikäluokilla on tässäkin tehtävä muuttaa tottuja tapoja ja käytäntöjä. Tuntuu oudolta, jos hyväkuntoisten ja vuosikymmenien kokemuksen hankkineiden osaamista ei voida käyttää muiden hyödyksi.

Vielä neljä viisi vuotta sitten näyttikin ilmeiseltä, että muutos on tapahtumassa. Tilanne kuitenkin muuttui, kun heikko taloudellinen kehitys on jatkunut ja jatkunut. Suomessa on juututtu korkean työttömyyden aikaan, vaikka tarjolla oleva työvoiman määrä supistuu hyvää vauhtia. Ikäihmisten osaamiselle ei siis näillä markkinoilla ole sellaista markkinarakoa kuin joku vuosi sitten ennusteltiin.

Itse olin free lancer-konsulttisuhteessa ulkoministeriön kehitysyhteistyöosastolle vielä vuoden 2015 loppuun. Viime vuoden aikana ei toimeksiantoja enää kuulunut, mikä kaiketi heijasti kehitysyhteistyön näkymien yleistä heikkenemistä sekä itselleni tuttujen toimeksiantajien siirtymistä muihin tehtäviin tai eläkkeelle.

Viime vuonna vähenivät myös pyynnöt esitelmien ja valmisteltujen puheenvuorojen pitämiseen. Niinpä kaiken kaikkiaan, nyt jo yli 70-vuotiaana, koen joutilaisuutta ensimmäisen kerran sitten nuoruusvuosien.

Tunne on hieman outo. Vaikka joutenolo olisi kuinka lempipuuhaa, vuosikymmeniä jatkuneesta velvollisuuksien ja tehtävien hoitamisesta on tullut toinen luonto. Kun tiedossa ei ole sovittuja aikatauluja, dead lineja, olo tuntuu hieman tyhjältä. Tuntuu kuin joutenolo ei olisi ihan oikein. Siinä on jotakin väärää. Ihminen saa kai merkitystä elämälleen, kun hänen osaamistaan tarvitaan ja kysytään.

Omalta osaltani uusi aika ei kuitenkaan täyty vain ”peukaloiden pyörittämisestä”. Eläkeläisten ja seniorien piirissä erilainen vapaaehtoistoiminta on nykyisin vilkasta. Ikäihmiset toimivat omaehtoisesti keskinäiseksi avuksi, hyödyksi ja iloksi. Itsekin olen vuoden mittaan järjestämässä noin tusinaa tilaisuutta, joilla tilaisuuksilla tuotetaan tietoa ja yhdessäoloa eläkeläisille.

Henkilökohtaisella ja perhetasolla lastenlasten huolto ja hoito antavat papalle ja mummille mielekästä työtä. Se on myös ilonaihe puolin ja toisin. Se lienee myös parasta työtä tulevaisuuden hyväksi.

Tulevaisuuteen tähtää myös henkilökohtainen harrastus ja energian antaja – metsänhoito. Kuten alussa sanoin, sain lapsena – jo kymmenvuotiaasta alkaen – totutella vesurinvarteen. Myöhemmällä iällä vesuri on pääosin vaihtunut raivaus- ja moottorisahaan. Vuotuinen raivaustavoite on tosin supistunut pariin hehtaariin. Fyysinen kunto ei anna mahdollisuutta paria tuntia pitempiin työrupeamiin päivässä. Hyvässä maastossa voi mennä kyllä kolme neljäkin tuntia.

Pitkäaikainen poliitikko ja monivuotinen valtiovarainministeri Ahti Pekkala harrasti metsänhoitoa pitkälle yli 80 ikävuoden. Eräässä viimeisistä haastatteluista hän sanoi, että hän menee metsälle vain yhdellä tankillisella varustettuna. Tankillisella raivaa yleensä noin kolme varttia. Yritän pitää vielä kolmen tankillisen tahtia. Jos vuosia riittää, tankilliset päivää kohden vähenevät, mutta jokainen tankki on työtä tulevaisuuden hyväksi.

 

 

 

 

 

Yle urheilu teki suuren palveluksen koko Suomelle

On selvää, että vuoden 2007 jälkeen käytännössä jatkunut talouden nollakasvu ravistelee kaikkia yhteiskunnan rakenteita. Jos kansantalous olisi kasvanut kuluneen kahdeksan vuoden aikana keskimäärin 2 prosenttia vuodessa, kuten vuosikymmenen lopulla vielä oletettiin ja kuten hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitäminen entiseen tapaan edellyttäisi, verotulot olisivat nyt lähes 20 prosenttia suuremmat. Valtiovallan tulot olisivat 10 miljardia suuremmat kuin viime vuonna toteutuneet.

Tässä tilanteessa kaikkia julkisia menoja ja menokohteita arvioidaan tarkasti. Niinpä myös YLE-vero, joka otettiin käyttöön muutama vuosi sitten, herättää keskustelua. YLE-vero korvasi televisiolupamaksun, joka oli sidottu tv-vastaanottimen käyttöön. Kuluvalle vuodelle 2016 YLE-vero on enimmillään 143 euroa hengeltä - alentuen tulojen mukaan. Pienin vero on 70 euroa. Alle 10 300 euroa vuodessa ansaitsevat eivät maksa veroa lainkaan. Maksusta vapautuneiden määrä on suuri. Vuoden 2014 ansio- ja pääomatulojen mukaan alle maksurajan ansainneita lienee ollut 800 - 900 000. Hyvin suuri osa kansasta voi siis nauttia Ylen tv- ja radio-ohjelmista sekä nettitarjonnasta ilmaiseksi. 

YLE-veroa eniten kritikoivia löytynee eniten muun median piiristä. Koko mediakenttä, sekä sähköinen että printtimaailma, on valtavassa murroksessa. Netin luoman tarjonnan kilpailu on entistä kovempaa, mediassa kulutustottumukset muuttuvat nopeasti, ja näin monet joutuvat supistamaan toimintaansa kysynnän laskiessa ja kannattavuuden heiketessä.  Ei ole ihme, että Ylen kilpailijat ovat kateellisia ja haluaisivat supistaa sen roolia ja rahoitusta. Kilpailijat - ja ehkä monet katsojat ja kuuntelijatkaan – eivät joko tiedosta tai välitä siitä, mitä kansallisesti menetettäisiin, jos Ylen rahoitusta ajettaisiin alas.

Viimeistään juuri päättyneet alle 20-vuotiaitten jääkiekkonuorten MM-kisat vakuuttivat, kuinka edullisesti ja pienellä rahalla Yle tarjoaa parasta ajanvietettä, viihdettä ja draamaa. Jo pelkästään yksien jääkiekkokisojen seuranta kattoi ainakin omalta osaltani ne kustannukset, jotka YLE-vero minulle aiheuttaa. Koko muu ohjelmatarjonta ja koko muu vuosi tulee tämän jälkeen ilmaiseksi. Jos kisat olisivat tulleet kaupallisilta kanavilta ja maksullisina, tai vaikkapa vain osittain maksullisina, suuri osa elämyksistä olisi jäänyt saamatta.

Näin olisi jäänyt varmaan monelta muultakin. Ymmärtääkseni vain varsin pieni osa ihmisistä on halunnut maksaa kaupallisten kanavien maksullisesta tarjonnasta. Näin ollen myöskään kollektiivista kokemusta ei voi syntyä. Kokemus on varsin erilainen, jos tiedon saa vain jälkikäteen lehdistä, netistä tai radiosta verrattuna siihen, kun voi seurata tapahtumaa suorana. Nyt kiekkohuuman koki samaan aikaan peräti 2,4 miljoonaa suomalaista. Tällaiset luvut ovat varsin harvinaisia ja niinpä yhteistä mielikuvaa ja tunnetta ei enää kovin helposti saada. Elämät, elämänmuodot ja -tavat sekä niihin liittyvät kokemustausta sirpaloituvat.

Ehkä moni kansainvälistyvässä tai toisin sanoen globaalistuvassa maailmassa ei arvosta kansallisia projekteja. Mutta esikuvilla ja samaistumiskohteilla on myös muuten tärkeää merkitystä. Nuorten menestyksessä ja esimerkissä on juuri nyt monta seikkaa, jotka ovat jopa elintärkeitä kaikille ja koko Suomelle.

Pitkään jatkuneeseen taantumaan on Suomessa suhtauduttu kuin luonnonvoimaan tai meistä riippumattomaan tapahtumaan, jolle ei voida oikein mitään. Toisaalta ehkä odotetaan tulevaksi jostakin ulkopuolelta ihmettä, joka pelastaisi minut ja meidät.

Tosiasiassa suomalaisia ja Suomea ei ”pelasta” muu kuin kansalaisten rohkeus, yritteliäisyys ja peräänantamattomuus. Kun historiaa katsotaan taaksepäin, juuri näillä ominaisuuksilla on Suomi noussut kansakuntien eturiviin. Se ei ole meille mitenkään ennalta määrätty paikka. Emme ole sen enempää valittu kansa kuin mikään muukaan. Yhä enemmän on viime vuosina näyttänyt siltä, kuin vanhat hyveet - mukaan lukien ”ahneus työlle”, jonka lapsuudesta muistan eturivin hyveeksi - ovat painuneet taka-alalle. Nuorten jääkiekkojoukkueen menetyksessä oli kaikki nämä elementit. Lahjakaskaan yksilö tai kansa ei menesty, ellei kukin ole valmis panemaan itseään ”kokonaan peliin”. Tämän nuoret meille opettivat ja antoivat esikuvaksi. Kun tätä täydennetään viisaalla johtamisella ja ihmisten erilaisten ominaisuuksien huomioon ottamisella, lopputulos on se minkä näimme.

Kaiken tämän kokemuksen ja opin Yle välitti meille suomalaisille säätyyn katsomatta. YLE-vero on todella pieni kustannus kokemuksesta ja opista. Urheilun tuoma hurma sinänsä on vain pieni osa siitä sisällöstä ja annista, mitä Yle vuoden mittaan kullekin jakaa. Itse nautin Areenan monipuolisesta tarjonnasta, missä voin valita kuhunkin hetkeen sopivan dokumentin ja sen katsomiseen ajan. Voin aina keskeyttää ohjelman seuraamisen ja jatkaa sitä myöhemmin, jos tilanne vaatii huomiota muualla.

Olen myös innokas radio Puheen kuuntelija, koska en välitä kuin harvoin musiikin ja puheen tajunnanvirrasta. Siitä harvoin jää mitään ajankulua enempää käteen. Sen sijaan monet Perttu Häkkisen avaukset henkilöihin ja maailmoihin, joista en mitään ennen tiennyt, antavat aihetta pohdintaan, samoin on laita Leikaksen ja Lähteen virittämät keskustelut. Ali ja Husu tuovat valoa kehittyvään monikulttuuriseen Suomeen, joka on jo olemassa ja on parhaimmillaan suuri rikkaus.

Kritikoijat haluavat rajata viihteen pois Ylen ohjelmistosta. Viihde kiinnostaa ihmisiä ja sen vuoksi sen suosion varaan on helppo rakentaa kaupallistakin ohjelmatuotantoa. Viihteen kaupallinen tarjonta – ainakin se, mitä nyt on tarjolla – menee usein yli siitä, mistä aita on matalin. Aikanaan eräillä Keski-Euroopan maihin suuntautuneilla työmatkoilla katselin hotelleissa usean maan tv-tarjontaa. Kanavia oli valittavana kymmeniä. Jäin monta kertaa ihmettelemään aika kummallisia ja heppoisia kilpailuja satunnaisesti valituille osallistujille. Minusta se ei näyttänyt kaksiselta viihteeltä.

Olen aikanaan kirjoittamassani blogissa (Iskelmä hivelee suomalaisen kulttuurin ydintä, 2013) ylistänyt Ylen toimittajan Pekka Laineen tuottamaa ja ohjaamaa kymmenosaista sarjaa Iskelmä-Suomi. Ohjelma sisälsi läpileikkauksen parhaaseen suomalaiseen iskelmäviihteeseen vuosikymmenien ajalta. Sen lisäksi se antoi mainiot ainekset tutustua suomalaiseen kulttuuriin laajemminkin ja myös suomalaisen ihmisen minäkuvaan. Se oli mahtava opintomatka ja itsetuntemuksen oppikurssi. Yle ei ole jäänyt myöskään lepäämään ”laakereilleen” vaan etsii ja kehittää koko ajan uutta. Mainittakoon vain esimerkkinä Kulttuuricocktail, joka ylittää sekä eri kulttuurien että viestintävälineiden rajat.