Hervottoman naurun metsästys

Ilo on ihmisen luonteenomainen piirre. Ilo on myös onnen olomuoto, jota jokainen kaipaa ja etsii. Ylimmillään ilo pursuaa nauruksi, joskus ihan hallitsemattomaksi ja hervottomaksi. Asiantuntijat sanovat, että se on hyväksi terveydelle. Ilo pidentää ikää.

Tämä on varmasti totta, mutta miksi sitä tapaa niin harvoin. Onko ilon, ja parhaimmillaan hervottoman naurun puute nyt elettävän ajan ilmiö, vai johtuuko hieman iloton fiilis iän karttumisesta? Voiko vanhana nauraa hervottomasti? Vai johtuuko liian vakava ilmapiiri yhteiskuntamme olosuhteista? Koimme maassamme 1990-luvulla kipeän taloudellisen laman, ja parhaillaan eletään sitkeää taantumaa. Nämä vaiheet eivät kuitenkaan ole koettelemuksina olleet mitään verrattuna moniin historian vaiheisiin. Suurimmalla osalla väestöstä on ongelmista huolimatta asiat kuitenkin hyvin.

Suomi on hyvin monella mittarilla maailman kärkimaita. Paljon parempaan on jopa vaikea päästä, vaikka parantamisen varaa löytyykin. Vertailuissa Afrikan maat joutuvat yleensä häntäpäähän. Kuitenkin siellä käydessämme koemme, että Afrikassa on paljon iloa ja valoa. Johtuisiko tämä erilaisesta ikäjakautumasta?

Kehittyneiden maiden väestö on keskimäärin varsin iäkästä. Kun tarkastellaan mediaani-ikää, eli ikää, jota nuorempia ja vanhempia ihmisiä on yhtä paljon, erot Afrikan ja kehittyneiden maiden välillä ovat huimia. Japanin väestö on keskimäärin kaikkein vanhin, eli mediaani-ikä on siellä 45 vuotta. Suomi kuuluu tässäkin vertailussa 42 vuoden mediaani-iällään kärkipäähän.

Useimpien Afrikan maiden ikäjakautuma on totaalisesti toisenlainen. Ugandan, Nigerin, Malin ja Arabian niemimaalla sijaitsevan Jemenin mediaani-ikä on vain 15 – 16 vuotta. Ovatko näiden maiden ihmiset iloisempia ja nauravaisempia kuin meidän, en tiedä.

Ihmisen varhaisnuoruuden iloa mietin katsellessani pienen Sannin puuhailua. Sanni on nyt kaksoisveljensä Tommin kanssa puolitoistavuotias. Jokin viikko sitten kummallakin oli tavoitteena nouseminen lattian pinnasta pystyyn, ja pääseminen isojen ihmisten tavoin liikkeelle omin jaloin.

Minuutin aikaisemmin syntynyt Tommi kulkee asioissa aina hieman edellä, mikä jonkin verran harmittaa Sannia. Tommi oli taapertanut jo muutaman viikon, kun Sanni vielä harjoitteli tuen varassa pystyyn nousemista. Erään kerran hän oivalsi, että istahtaessaan selkä suorana parikymmentä senttiä korkealle rahille, hän onkin ihan kuin isot ihmiset. Riemu oli täydellinen, kun Sanni oivalsi, että hän kykenee nousemaan ilman tukea rahilta pystyyn seisomaan. Niinpä sitten tätä uutta taitoa piti kokeilla ja toistaa kerta toisensa jälkeen. Meille isoille oli helppo nähdä kuinka suuren ilon tämä uusi taito ja mahdollisuus Sannissa synnytti. Se näkyi hymynä ja kuului hihkaisuina.

Uuden oppiminen ja oivaltaminen on suurimpia ja vilpittömämpiä iloja. Oivaltamisessa ei ikä ole rajoitteena. Mietin kuitenkin Sannia katsellessa, ettei – jos saan elää – liene enää monen vuoden päässä se aika, jolloin on itselle saavutus päästä ylös rahilta ihan itse, vaikka vähän korkeammaltakin. Osaanko olla siitä yhtä iloinen kuin Sanni uudesta saavutuksestaan? Tuskin. Tuolloin on takana paljon luopumista sekä vanhenemisen tuomaa kömpelyyttä ja rajoittuneisuutta.

Tosin asiaa voi lähestyä hieman toisinkin. Kävimme 1970-luvun alussa katsomassa Linnanmäen Peacockissa maailmankuulua klovnia Charlie Riveliä. Charlie Rivel oli katalonialainen sirkustaiteilija, oikealta nimeltään Joseph Andreu i Lassere. Hän oli ottanut taitelijanimekseen Charlien ihailemansa esikuvan, Charlie Chaplinin mukaan. Charlie Rivel aloitti sirkustaiteilijana jo kolmivuotiaana ja esiintyi sirkuksessa monissa rooleissa, ennen kaikkea akrobaattina.

Peacockissa esiintyessään Charlie Rivel oli jo vanha mies, yli 75 vuoden. Niinpä hänen  klovnihamonsa ei ollut tavanomainen. Yleensä sirkusten klovnit ovat törmäilijöitä, joille sattuu kaikenlaista kommellusta ja epäonnea. He tekevät näillä kommelluksillaan itsestään yleisön silmissä naurettavia.

Charlie Rivel liikkui hitaasti ja elehti pienin elein. Vanhalla kömpelöllä klovnilla oli suuria vaikeuksia päästä pyrkimyksiensä perille. Rekvisiittana olivat kitara, tuoli sekä klovnin päällä oleva pitkä, punainen trikoomekko. Klovnin asuun kuului luonnollisesti kaljua markkeeraava tukkalaite ja valtava nenä. Ongelmana oli, miten hän pääsisi istumaan tuolille voidakseen soittaa kitaralla serenadin.

Kun useimmiten klovnille nauretaan, Charlie Rivel sai eleillään ja esityksellään katsojat nauramaan itselleen. Charlie osoitti myös huomiota pienin elein kauniimmalle sukupuolelle, jollainen esityksessä oli joko konkreettisesti tai kuvitteellisesti mukana. Olipa mies kuinka kömpelö tai pökkelö, näin siis voi aina menetellä.

Iloa, hyvää mieltä, huvittuneisuutta ja hauskaa voi löytää monella tavalla. Hervottoman naurun tavoittaminen on jo vaikeampaa. Iän myötä esteeksi tullee myös jonkinasteinen kyynnillistyminen.

Hervoton nauru edellyttää hyvää tarinaa ja/tai hyvää tarinan kertojaa. Oma muistikuvani menee tässäkin 1970-luvulle. Kollegani Tapani Erling oli siihen aikaan armoitettu tarinankertoja. Tapani menestyi urallaan muutenkin hyvin, ja hän jäi jokin aika sitten eläkkeelle Tullihallituksen pääjohtajan paikalta.

Miten ollakaan, erään kerran Tapani kertoi Tullinpuomin ravintolassa, missä olimme jatkoilla, varsin tunnettua juttua tavallisesta Virtasesta. Juttuhan etenee jatkotarinana, missä Virtanen tunnistetaan mitä erilaisimmissa tilanteissa – ja nimenomaan hän.  Eräs vaihe tarinassa tapahtui Pietarin kirkon portailla, joiden eteen oli kerääntynyt kymmentuhantinen joukko kuuntelemaan paavin sanomaa – urbi et orbi.  Paikalla oli myös kaksi tavallista suomalaista. Toinen kysyy kaveriltaan, että tunnetko nuo kaksi tuolla edessä. Toinen vastaa: ”Kyllähän minä Virtasen tunnen, mutta kuka on tuo hiippalakkinen siinä vieressä”. Tämä jatkotarina, eri tilanteineen, hyvin kerrottuna, ja ehkä hyvällä juomalla vauhditettuna, sai taas kerran nauramaan niin sanotusti katketakseen, aivan hervottomasti.

Käytin itsekin joskus jatkotarinoiden kertomista tehdäkseni vaikutuksen joihinkin kouluaikaisiin tyttöystäviin, tai ainakin sellaisiksi toivottuihin. Nauru monta kertaa maittoi, ainakin itselle – niin ainakin muistan. 

Ps. Terveisinä kaikille näille sivuille eksyneille kerron, että pidän blogin kirjoittamisessa nyt runsaan parin kuukauden tauon. Keskityn rakennushommiin ja kesän viettoon maalla. Palaan elokuun lopulla taas areenalle uusin pohdinnoin. Monet kiitokset mukanaolijoille ja käväisijöille. Oikein antoisaa kesää kaikille!

  

Kuka sammutti maaseudun valot?

Yhdysvaltojen ilmailu- ja avaruushallinto Nasa julkaisee hyvin mielenkiintoisia kuvia maapallosta yöaikaan. Kuvat on otettu Kansainväliseltä avaruusasemalta (ISS). Maapallon yömaisemaa värittävät tuhannet ja taas tuhannet valopisteet, jotka muodostavat aivan kuin tähtikuvioita tai avaruuden galakseja. Valon lähteet tulevat paikoista, joissa ihmiset asuvat ja toimivat. Ne kertovat myös eri maiden ja maanosien kehityksestä ja elintasosta.

Neuvostoliiton perustaja Lenin pyrkiessään määrittelemään sosialismin totesi 1920-luvulla, että sosialismiin pääseminen edellytti koko maan sähköistämistä ja modernia teollisuutta. Sähköistäminen oli siis sosialismissa olennainen osa kehitystä.

Yhtä lailla sähköistäminen oli kehityksen merkki myös Suomessa. Vielä 1960-luvun puolivälissä edistettiin valtion toimesta viimeisten, harvaan asuttujen alueiden sähköistämistä. Kun sähköt saatiin vedetyksi viimeisiin kyliin joskus 1980-luvulla, koettiin nykyajan yltäneen maan joka kolkkaan. Koko maan sähköistys oli kansallinen saavutus.

Maapallon yökuvat kertovat paljon asutuksen lisäksi eri alueiden kehitysvaiheesta. Keski-Euroopan ja Pohjois-Amerikan itärannikon valomeret erottuvat hyvin. Niiden vastakohtana Afrikan yö on edelleen varsin pimeä. Niilin rannat, Pohjois-Afrikan kaupungit, Nigerian ja naapurimaiden rannikko sekä Etelä-Afrikka ovat siellä eniten valaistuja alueita. Jyrkin rajalinja kulkee kuitenkin Etelä-Korean ja Pohjois-Korean välillä. Etelä-Korea on nykyisin yhtä valomerta. Siellä ei juuri maan pinnalta tähtitaivasta voi nähdä. Pohjois-Korean ainoa valopiste löytyy pääkaupungista, Pjongjangista. Jyrkkä ero kertoo siitä, kuinka dramaattisesti erilaiset poliittiset valinnat voivat vaikuttaa kehitykseen.

Kun oikein tarkkaan katsoo, löytyy eroja myös Ruotsin ja Suomen väliltä. Pohjois-Ruotsin valopisteet, Upsalan pohjoispuolella, ovat harvemmassa kuin Pohjanlahden toisella puolella. Suurimmat valopisteet löytyvät rannikoiden kaupungeista, Kölivuoristosta laskeutuvien jokien varsilta sekä pohjoisen malmialueilta.

Pohjois-Ruotsin asutuksen kehitys on osaltaan harjoitetun politiikan tulosta. Sosialidemokraattisen puolueen maatalouspolitiikka lähti jo 1960-luvulla siitä, että Ruotsi tulee toimeen Etelä-Ruotsin maatalouden tuotannolla. Skånen tuotanto-olosuhteet kun vastaavat Keski-Euroopan viljelyolosuhteita.  Lisäksi Ruotsille riittää 80 prosentin omavaraisuus. Näin maatalouden osuus pohjoisen asutuksessa heikkeni.   

Suomessakin sotien jälkeen suurin joukoin kyliin asettunut väestö alkoi 1960-luvulla purkautua asutuskeskuksiin ja vieläpä ulkomaille, etenkin Ruotsiin.  Maataloudesta toimeentulon saava väestö loi sodan jälkeen maaseudun perusasutuksen. Muutos tuli kuitenkin rajuna. 1960-luvulla alkanut rakennemuutos johti tuotantotilojen lukumäärän rajuun supistumiseen. Suomessa oli maitoa meijeriin lähettäviä tiloja 1970-luvun alussa noin 210 000. Nyt maitotilojen lukumäärä on enää noin 9 000, ja lukumäärä alentunee tulevaisuudessa ehkä pariin tuhanteen.

Jo yksin maitotilojen lukumäärän putoaminen merkitsi lähes puolen miljoonan työikäisen hakeutumista maataloudesta muihin tehtäviin, useimmiten pois maaseudulta. Muuttoliike oli pääosin tämän väistämättömän kehityksen seurausta. Parempia elinoloja alettiin hakea muualta, kun pienviljelyn ja metsätöiden mahdollisuudet kutistuivat.

Vaikka maatalouden rakennemuutos on ollut perustrendeiltään väistämätön, on sitä voitu joko nopeuttaa tai hidastaa. Molempiin politiikkavaihtoehtoihin on ollut halukkuutta. 1960-luvulla nopeuttajiin kuului etupäässä Sosialidemokraattinen puolue. Tuolta ajalta on jäänyt muistiin Arvo Salon kiteytys: ”Tapa talonpoika päivässä”. Jos hän tarkoitti maatilojen lukumäärän supistumista, iskulause oli karmeudestaan huolimatta alimitoitettu. Maatilojen lukumäärä supistui kymmenkertaisella nopeudella.

Sosialidemokraatit olivat vaatineet pitkään, että maataloudessa oli siirryttävä pinta-alaperusteisesta verotuksesta ns. todellisten tulojen verotukseen. Seurauksena oli, että pienviljelijöiden, joilla ei ollut aikaisemmin ollut varaa hankkia koneita tai tuotantorakennuksia, suhteellinen verotus kohosi, kun poistoja ei ollut. Muutos tiesi monelle ajolähtöä.

Lähtöä vauhditti myös peltojen paketointilaki, joka hyväksyttiin toukokuussa 1969. Paketoinnilla pyrittiin leikkaamaan maatalouden ylituotantoa. Tuotannon kasvu oli parissa vuosikymmenessä johtanut sodan jälkeisen ajan niukkuudesta maataloustuotteiden vientitarpeen nousuun. Aikanaan raivattujen peltojen paketointi oli monelle kova henkinen isku. Vaihtoehtona olisi voinut olla kesannointivelvoite, jota sitten myöhemmin sovellettiinkin maataloustuotannon säätelyn keinona.

2000-luvulla tuottajien ja kuluttajien vastakkainasettelu on jo jäänyt taa. Pitkään harjoitettiinkin politiikkaa, missä päämääränä oli alueellisesti tasapainoinen kehitys koko maassa ja myös maaseudun elinvoiman ylläpito. 2010-luvulla näyttäisi suunta muuttuneen. Politiikan kärkiaiheiksi nousee nyt teemoja, jotka kiihdyttävät maaseudun autioitumista.

Politiikassa eri puolueet pyrkivät ajamaan asioita, jotka katsovat olevan koko maan mutta etenkin omien kannattajien etua. Puolueet priorisoivat itselleen tärkeitä asioita. Tällä hetkellä näyttäisi, että etenkin Vihreät ajavat asioita, jotka kiihdyttävät maaseudun tyhjentymistä. Viime eduskuntavaaleissa Vihreiden kärkiteemoja oli turkistuotannon lopettaminen Suomessa. Se merkitsisi ehkä välillisine vaikutuksineen 25 – 30 000 työpaikan menetystä maaseudulla.

Vihreät haluavat lopettaa myös turpeen käytön energiatuotannossa. Suomen maapinta-alasta on suota tai turvemaata noin 9 miljoonaa hehtaaria, eli kolmannes. Turpeen määrä lisäksi kasvaa koko ajan.

Talvivaaran pahojen epäonnistumisten ja ulkomaisten kaivosyhtiöiden kiinnostuksen vuoksi Vihreät ovat nihkeitä kaivostoiminnan laajentamiselle Suomessa. Heidi Hautalan pelkää, että Lapista on tulossa Pohjolan Kongo. Toivottavasti ihmisiä ja työntekijöitä ei kuitenkaan kohdella Lapissa samalla tavalla kuin Kongon demokraattisessa tasavallassa. Kaikkiaan Suomessa on kaivostoimintaa viidelläkymmenellä paikkakunnalla. Suomesta löytyy kultaakin enemmän kuin useimmista muista Euroopan maista.

Kaikille edellä mainituille elinkeinotoimintaa näkökohdille löytyy kyllä hyvät perustelut. Mutta kun mm. ilmastovaikutuksiin vedoten halutaan rajoittaa voimakkaasti myös rakentamista haja-asutusalueille, kylien tyhjentymistä ei voi estää.

Vihreän ajattelun ideologinen visio näyttäisi olevan, että ihmisten asuminen ja toiminta tulisi keskittää rataverkon varsille taajamiin ja kaupunkeihin. Näin voitaisiin heidän käsityksensä mukaan minimoida väestön vaikutus ilmaston lämpenemiseen.

Maaseudun elinvoima ja asutus riippuvat viime kädessä kunkin alueen elinkeinotoiminnasta. Elinkeinotoiminta luo toimeentulon edellytykset. Elinkeinorakenne on koko ajan muuttuva ja sen muutosta voidaan tukea tai estää yhteiskunnan toimin. Globaalin talouden ja myös maapallon ympäristön muutokset luovat edellytyksiä uudelle yritteliäisyydelle eri puolille maata, toisin kuin usein kuvitellaan. Myös Suomessa tarvitaan kuitenkin suotuisa investointi-ilmasto, jonka tarpeesta kehitysmaiden kehityksessä usein puhutaan. Jos tämän syntyminen halutaan poliittisten prioriteettien ja valintojen vaikutuksesta estää, viimeisen tehtäväksi jää valojen sammuttaminen. 

  

Nautinnon jäljillä

Kirjoittelen näitä blogikirjoituksia vakavalla mielellä, ja asiapitoisesti maailmaa tarkastellen. En tietysti usko maailmaa parantavani, mutta tuon näin oman perustellun näkemykseni julki.  Joskus on kuitenkin syytä kirjoittaa hieman rennommalla kädellä, ei erityisen ryppyotsaisesti. Virikkeen tähän pohdiskeluun sain, kun lueskelin kuukauden päivät sitten amerikkalaisen kirjailijan Paul Austerin ja nykyisin Australiassa asuvan kirjailijan John Coetzeen kirjeenvaihdon perusteella julkaistua kirjaa Tässä ja nyt. Sain kirjan syntymäpäivälahjaksi. Lukuisten muiden teemojen ohella he pohtivat lyhyesti nautinnon olemusta ja mitä se on – onko nautinto syntiä? Auster kertoi pistäytyvänsä ennen työhuoneelle menoa kansankuppilassa, mistä voi tilata haluamillaan täytteillä leivän tai sämpylän. Hän kertoi nauttivansa myös tunnelmasta tavisten joukossa. Coetzee kyllä tätä hieman ihmetteli.

Itse en ihmettele sitä ollenkaan. Minulla oli tilaisuus 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa käydä kaikkiaan 14 kertaa kuuden päivän kokousmatkalla Amsterdamissa kansainvälisen kehitysrahoituslaitoksen työryhmässä. Jokainen päivä oli pitkä eli päättyi sen verran myöhään, ettei viitsinyt yksin hakeutua ravintolaan syömään, eikä olisi jaksanutkaan. Kävelin iltaisin Leidsepleinille, mikä on vastaavalta aukiolta alkava kapea kävelykatu. Kadun alkupäässä on kadulle aukeava elintarvikekioski tai pieni myymälä, jossa monipuolisen tarjonnan ohella voi teettää itselleen mieluisen täytetyn sämpylän tai patongin. Siihen tulee kinkkua tai paahtopaistia, juustoa, mahdollisesti goudaa, tomaattia tai vastaavaa, ja vähän kastiketta. Mukaan vielä muutama hedelmä sekä tölkki Heinekenia. Kassalla oli myynnissä myös vihreän värisiä kannabisnekkuja, mutta niitä en ottanut.

Näine eväineni marssin pienen hotelli Smithin vinttihuoneeseen. Viiston kattoikkunan, joka antoi Museumpleinille, minkä ympäristössä sijaitsevat lukuisat museot, galleriat ja konserttitalot, alla nautiskelin eväitäni. Nautiskelin sekä miljööstä että Austerin tapaan täytetystä sämpylästä.

Joku on leikkisäsi sanonut, että miehellä on kolme ikäkautta. Ne voidaan määritellä seuraavin huudahduksin:

1.      Ah, mikä nainen!

2.      Ah, mikä ateria!

3.      Ah, (anteeksi mahdollinen lukijani tämä vähän alatyylinen toteamus) mikä vessassa käynti!

Yritän sitkeästi ja sinnikkäästi pysytellä tuossa toisessa vaiheessa. Iän karttuessa alkaa Amsterdamin tapaan etsiä ja arvostaa näitä pieniä iloja ja nautintoja. Itselleni on jo traditioksi muodostunut lauantaiaamun käynnit Helsingin kauppatorilla sekä Hakaniemen torilla. Reissu alkaa Hakaniemestä Kahvi Siskojen teltalta. Siskokset ovat 40 – 50-vuotiaita tummatukkaisia tarmokkaan näköisiä naisia. Heillä on päivittäin tarjolla eri puurovaihtoehtoja. Lauantain vaihtoehto on riisipuuro, joka sokerin ja kanelin sekä voisilmän kanssa maistuu mahtavalta. Hakaniemen miljöössä on viehättävää myös se, että asiakaskunta koostuu mitä erilaisimmista ihmisistä, piispasta pultsariin.

Hallista haen Someron leppäsavustettua kinkkua, Limbun rusina-pähkinä leipää sekä Lapin rieskaa. Rieskan ostan arabin näköiseltä ikäiseltäni mieheltä, jonka kanssa vaihdamme muutaman sanan Suomen tilanteesta, vaikkapa jääkiekosta. Lopuksi täydennän selkäreppuni Hallin päädyn luomuvihanneksilla ja -juureksilla.

Seuraavassa on vuorossa Kauppatori. Siellä olenkin vaihtelevin jaksoin käynyt 1960-luvulta saakka. Ohjelmassa on nyt Presidenttikahvit Toripoikien teltassa. Lauantaisin on teltanpitovuorossa jo eläkeikään ehtinyt toinen kahdesta paikan vetäjästä. Häneltä kuulin, että Toripoikien kahviteltta on ollut säännöllisesti paikallaan vuodesta 1955. Se on myös niitä harvoja toripaikkoja, jotka ovat auki ympäri vuoden. Kahvi ei ehkä ole gourmet, mutta paikassa viehättääkin enemmän tunnelma. Joskus talviaikaan, kun ei ollut juuri muita myyntikojuja auki, eikä asiakkaitakaan, oli hauska kuunnella Bubi Walleniuksen aamusaarnoja. Puhetta piisasi.

Kauppatorilla pistäydyn hedelmä- ja marjateltalla, jota pitävät mongolin näköinen mies ja hänen venäläinen vaimonsa. Heiltä saa aina suomalaisia omenoita, etupäässä Ahvenanmaalta. Kaikki tuotteet ovat hyviä, mutta tärkeintä on ystävällinen ja iloinen palvelu. Vaihdamme muutaman sanan maailmamenosta.

Kauppatorin tärkeimmän ostoksen teen Tuomaan kala nimisestä kojusta. Sieltä saa eilen kalastettua ja juuri fileoitua kuhaa, ahventa, siikaa, haukea tai silakkaa. Myös savusiika, savunieriä tai savulohi ovat mainioita. Samaan hintaan saa myös juuri graavatun lohenpalan tai siikafileen.  Näillä eväillä selviämme viikonvaihteen yli. Kuten tuttavat tietävät, anoppini Magi oli loistava paistien valmistaja ja vastaavaa hirvipaistia ei enää mistään saa. Onneksi osa taidoista on periytynyt tyttärelle ja tyttären tyttärelle.

Mökille menomatkani katkeaa melkein aina hetkeksi Tampereen kauppahalliin. Halli on säilyttänyt – jos mahdollista – vielä aidomman perinteisen elintarvikehallin tunnelman kuin Hakaniemen halli Helsingissä. Hallissa on monta ostospaikkaa, joista täydennän kylmälaukkua mökin tarpeisiin. Suurimman vaikutuksen minuun on kuitenkin tehnyt suhteellisen uusi ravintola, Neljä vuodenaikaa. Sen perustaja ja pitäjä on ranskalainen kokki Yoni Ichtertz. On ihmeellistä, miten hän ja hänen tiiminsä saa aikaan ihan tavallisista raaka-aineista, vaikkapa sian niskasta, aivan mainion aterian. Kaikki lounasruuat ovat hyviä, mutta ylittämätön on ranskalainen kalakeitto. Pidän keitoista yleensäkin, mutta tätä on vaikea ylittää.

Tuoreen ja hyvin valmistetun ruuan tai juoman ohella nautinnon kannalta miljöö on ratkaiseva. Oheisten esimerkkien lisäksi voisi kertoa vielä muitakin. Lopuksi kuitenkin esimerkki, missä miljöö on pääosassa. Kesäpaikan savusauna on omaa suunnitteluani parinkymmenen vuoden takaa. Kesän nautinnollisimpiin hetkiin kuuluu istuskelu savusaunan kupeella höyryten hämärän saunan ja hyväilevän löylyn jäljiltä.

Edessä on tuoppi olutta. Se on täällä maalla aina Olvin Sandelsia. Olvi on enää ainoa suomalaisomisteinen suurpanimo. Sandels taas oli Suomensodan ruotsalainen eversti, joka piti yllä ruotsalais-suomalaista sotilaskunniaa ja josta lopulta tuli Ruotsissa sotamarsalkka. Sandels oli tarun mukaan myös herkkusuu. Ainakin J.L. Runeberg antaa näin ymmärtää Vänrikin Stoolin tarinoissa (1848). Paavo Cajanderin suomennoksen (1918) mukaan Runeberg kuvaa Sandelsin kykyä keskittyä ruokaan ja juomaan seuraavasti:

                      Sandels hän istuvi herkuillen,

                      tuost’ ei ole ollakseen.

                      ”No, pastori, hanhea hiukkasen!

Sitä syö ihan mielikseen. –

                      Dolgorugi se taasen nyt kiirehtää;

                      hänen terveikseen lasi tää!”

Katselen järvelle auringon vähitellen kaartuessa metsäreunaa kohden. Kuuntelen kuikan surumielistä huutoa hämärtyvässä illassa. Kurki antaa joskus kuulua itsestään. Laulurastas virittelee illan tullen monipolvista soinnutustaan. Puukiipijä kurkistelee harmaan kodan takaa ihmetellen, mikä olen miehiäni. Joskus olen laskenut leikkiä, että tuo hetki on vanhenevan miehen kliimaksi. Mitäpä muuta kaipaisi! Niin – ehkä hyvää seuraa.