Nautinnon jäljillä

Kirjoittelen näitä blogikirjoituksia vakavalla mielellä, ja asiapitoisesti maailmaa tarkastellen. En tietysti usko maailmaa parantavani, mutta tuon näin oman perustellun näkemykseni julki.  Joskus on kuitenkin syytä kirjoittaa hieman rennommalla kädellä, ei erityisen ryppyotsaisesti. Virikkeen tähän pohdiskeluun sain, kun lueskelin kuukauden päivät sitten amerikkalaisen kirjailijan Paul Austerin ja nykyisin Australiassa asuvan kirjailijan John Coetzeen kirjeenvaihdon perusteella julkaistua kirjaa Tässä ja nyt. Sain kirjan syntymäpäivälahjaksi. Lukuisten muiden teemojen ohella he pohtivat lyhyesti nautinnon olemusta ja mitä se on – onko nautinto syntiä? Auster kertoi pistäytyvänsä ennen työhuoneelle menoa kansankuppilassa, mistä voi tilata haluamillaan täytteillä leivän tai sämpylän. Hän kertoi nauttivansa myös tunnelmasta tavisten joukossa. Coetzee kyllä tätä hieman ihmetteli.

Itse en ihmettele sitä ollenkaan. Minulla oli tilaisuus 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa käydä kaikkiaan 14 kertaa kuuden päivän kokousmatkalla Amsterdamissa kansainvälisen kehitysrahoituslaitoksen työryhmässä. Jokainen päivä oli pitkä eli päättyi sen verran myöhään, ettei viitsinyt yksin hakeutua ravintolaan syömään, eikä olisi jaksanutkaan. Kävelin iltaisin Leidsepleinille, mikä on vastaavalta aukiolta alkava kapea kävelykatu. Kadun alkupäässä on kadulle aukeava elintarvikekioski tai pieni myymälä, jossa monipuolisen tarjonnan ohella voi teettää itselleen mieluisen täytetyn sämpylän tai patongin. Siihen tulee kinkkua tai paahtopaistia, juustoa, mahdollisesti goudaa, tomaattia tai vastaavaa, ja vähän kastiketta. Mukaan vielä muutama hedelmä sekä tölkki Heinekenia. Kassalla oli myynnissä myös vihreän värisiä kannabisnekkuja, mutta niitä en ottanut.

Näine eväineni marssin pienen hotelli Smithin vinttihuoneeseen. Viiston kattoikkunan, joka antoi Museumpleinille, minkä ympäristössä sijaitsevat lukuisat museot, galleriat ja konserttitalot, alla nautiskelin eväitäni. Nautiskelin sekä miljööstä että Austerin tapaan täytetystä sämpylästä.

Joku on leikkisäsi sanonut, että miehellä on kolme ikäkautta. Ne voidaan määritellä seuraavin huudahduksin:

1.      Ah, mikä nainen!

2.      Ah, mikä ateria!

3.      Ah, (anteeksi mahdollinen lukijani tämä vähän alatyylinen toteamus) mikä vessassa käynti!

Yritän sitkeästi ja sinnikkäästi pysytellä tuossa toisessa vaiheessa. Iän karttuessa alkaa Amsterdamin tapaan etsiä ja arvostaa näitä pieniä iloja ja nautintoja. Itselleni on jo traditioksi muodostunut lauantaiaamun käynnit Helsingin kauppatorilla sekä Hakaniemen torilla. Reissu alkaa Hakaniemestä Kahvi Siskojen teltalta. Siskokset ovat 40 – 50-vuotiaita tummatukkaisia tarmokkaan näköisiä naisia. Heillä on päivittäin tarjolla eri puurovaihtoehtoja. Lauantain vaihtoehto on riisipuuro, joka sokerin ja kanelin sekä voisilmän kanssa maistuu mahtavalta. Hakaniemen miljöössä on viehättävää myös se, että asiakaskunta koostuu mitä erilaisimmista ihmisistä, piispasta pultsariin.

Hallista haen Someron leppäsavustettua kinkkua, Limbun rusina-pähkinä leipää sekä Lapin rieskaa. Rieskan ostan arabin näköiseltä ikäiseltäni mieheltä, jonka kanssa vaihdamme muutaman sanan Suomen tilanteesta, vaikkapa jääkiekosta. Lopuksi täydennän selkäreppuni Hallin päädyn luomuvihanneksilla ja -juureksilla.

Seuraavassa on vuorossa Kauppatori. Siellä olenkin vaihtelevin jaksoin käynyt 1960-luvulta saakka. Ohjelmassa on nyt Presidenttikahvit Toripoikien teltassa. Lauantaisin on teltanpitovuorossa jo eläkeikään ehtinyt toinen kahdesta paikan vetäjästä. Häneltä kuulin, että Toripoikien kahviteltta on ollut säännöllisesti paikallaan vuodesta 1955. Se on myös niitä harvoja toripaikkoja, jotka ovat auki ympäri vuoden. Kahvi ei ehkä ole gourmet, mutta paikassa viehättääkin enemmän tunnelma. Joskus talviaikaan, kun ei ollut juuri muita myyntikojuja auki, eikä asiakkaitakaan, oli hauska kuunnella Bubi Walleniuksen aamusaarnoja. Puhetta piisasi.

Kauppatorilla pistäydyn hedelmä- ja marjateltalla, jota pitävät mongolin näköinen mies ja hänen venäläinen vaimonsa. Heiltä saa aina suomalaisia omenoita, etupäässä Ahvenanmaalta. Kaikki tuotteet ovat hyviä, mutta tärkeintä on ystävällinen ja iloinen palvelu. Vaihdamme muutaman sanan maailmamenosta.

Kauppatorin tärkeimmän ostoksen teen Tuomaan kala nimisestä kojusta. Sieltä saa eilen kalastettua ja juuri fileoitua kuhaa, ahventa, siikaa, haukea tai silakkaa. Myös savusiika, savunieriä tai savulohi ovat mainioita. Samaan hintaan saa myös juuri graavatun lohenpalan tai siikafileen.  Näillä eväillä selviämme viikonvaihteen yli. Kuten tuttavat tietävät, anoppini Magi oli loistava paistien valmistaja ja vastaavaa hirvipaistia ei enää mistään saa. Onneksi osa taidoista on periytynyt tyttärelle ja tyttären tyttärelle.

Mökille menomatkani katkeaa melkein aina hetkeksi Tampereen kauppahalliin. Halli on säilyttänyt – jos mahdollista – vielä aidomman perinteisen elintarvikehallin tunnelman kuin Hakaniemen halli Helsingissä. Hallissa on monta ostospaikkaa, joista täydennän kylmälaukkua mökin tarpeisiin. Suurimman vaikutuksen minuun on kuitenkin tehnyt suhteellisen uusi ravintola, Neljä vuodenaikaa. Sen perustaja ja pitäjä on ranskalainen kokki Yoni Ichtertz. On ihmeellistä, miten hän ja hänen tiiminsä saa aikaan ihan tavallisista raaka-aineista, vaikkapa sian niskasta, aivan mainion aterian. Kaikki lounasruuat ovat hyviä, mutta ylittämätön on ranskalainen kalakeitto. Pidän keitoista yleensäkin, mutta tätä on vaikea ylittää.

Tuoreen ja hyvin valmistetun ruuan tai juoman ohella nautinnon kannalta miljöö on ratkaiseva. Oheisten esimerkkien lisäksi voisi kertoa vielä muitakin. Lopuksi kuitenkin esimerkki, missä miljöö on pääosassa. Kesäpaikan savusauna on omaa suunnitteluani parinkymmenen vuoden takaa. Kesän nautinnollisimpiin hetkiin kuuluu istuskelu savusaunan kupeella höyryten hämärän saunan ja hyväilevän löylyn jäljiltä.

Edessä on tuoppi olutta. Se on täällä maalla aina Olvin Sandelsia. Olvi on enää ainoa suomalaisomisteinen suurpanimo. Sandels taas oli Suomensodan ruotsalainen eversti, joka piti yllä ruotsalais-suomalaista sotilaskunniaa ja josta lopulta tuli Ruotsissa sotamarsalkka. Sandels oli tarun mukaan myös herkkusuu. Ainakin J.L. Runeberg antaa näin ymmärtää Vänrikin Stoolin tarinoissa (1848). Paavo Cajanderin suomennoksen (1918) mukaan Runeberg kuvaa Sandelsin kykyä keskittyä ruokaan ja juomaan seuraavasti:

                      Sandels hän istuvi herkuillen,

                      tuost’ ei ole ollakseen.

                      ”No, pastori, hanhea hiukkasen!

Sitä syö ihan mielikseen. –

                      Dolgorugi se taasen nyt kiirehtää;

                      hänen terveikseen lasi tää!”

Katselen järvelle auringon vähitellen kaartuessa metsäreunaa kohden. Kuuntelen kuikan surumielistä huutoa hämärtyvässä illassa. Kurki antaa joskus kuulua itsestään. Laulurastas virittelee illan tullen monipolvista soinnutustaan. Puukiipijä kurkistelee harmaan kodan takaa ihmetellen, mikä olen miehiäni. Joskus olen laskenut leikkiä, että tuo hetki on vanhenevan miehen kliimaksi. Mitäpä muuta kaipaisi! Niin – ehkä hyvää seuraa.