Kohta
kaksivuotias Tommi kailottaa kovaan ääneen: ”Pappa tuli Tommi katshoma”, tai
käskevästi: ”Pappa kantaa”. Silloin papan on syytä ottaa pieni poika syliin ja
kantaa hänet haluamaansa paikkaan. Usein se on parvekkeen ikkuna, mistä on hyvä
seurata ohi kiitävien autojen valoja. Samalla voimme taas kerran todeta
yhdessä, että papan auto on läheisellä parkkipaikalla.
Kaksoissisar
Sanni kantaa papan syliin palapeliä tai kirjaa, jonka kuvia katselemme yhdessä.
Joka kerta tuntuu ihmeelliseltä, miten Pikku toukka paksukainen on voinut
kaivaa kolon läpi mansikan, luumun, jne. – aina läpi suuren lehden. Toukan
kaivamista rei’istä mahtuu läpi papan pikkusormi tai Sannin mikä tahansa pieni
sormi.
Isovanhempana
olo koostuu pienistä hetkistä, jotka voi jakaa lastenlasten kanssa. Jo parin
vuoden kokemuksen perusteella voi hyvin sanoa, että yhdessäolo tuottaa iloa
molemmin puolin. Lastenlapsille isovanhemmat ovat tuttuja, mutta hieman
etäisempiä kuin omat vanhemmat. Omat vanhemmat joutuvat ympäri vuorokautisesti
vastaamaan pienokaisten hyvinvoinnista, ravitsemuksesta, vaatetuksesta,
puhtaanapidosta, terveydenhoidosta, nukkumisesta, ulkoilusta jne. Isovanhemmat
ovat ehkä näissäkin asioissa ensimmäinen reservi ja auttaja, mutta vastuu on
vähäinen omiin vanhempiin nähden. Isovanhemmat tuovat käyttöön lisää niitä
käsiä, joita pienokaisten hoitamisessa paljon ja päivittäin tarvitaan.
Papan
roolina on olla ensisijaisesti tukireservin takapäivystäjänä. Mummit ja ukki
toimivat ensivaiheen apujoukkoina. Takapäivystäjänä voi valita vapaammin oman
roolinsa lastenlasten arkimaailmassa. Pappa erottuu muista jo sen vuoksi, että
papalla on ainoana harmaa parta. Siinä riittää ihmetyksen aihetta ja jatkuvaa
kokeilemisen tarvetta. Papalla on usein tapana tuottaa suullaan kummallisia
ääniä, jotka joskus muistuttavat närhen rääkäisyä, joskus sammakon kurnutusta tai
torven törähdystä. Äänet kiinnostavat Tommia. Samaa ääntä ei kuitenkaan saa
aikaan, vaikka pieni suu kuinka mutristuu.
Kun
isovanhempia ei paina päivittäisen hoitovastuun taakka, on helppo tuoda
päivärutiiniin tenavia ilahduttavaa vaihtelua. Lähisukulaisten tuttuus ja tuoma
vaihtelu ovat pienokaisille aina ilonaihe. Niinpä jokainen kohtaaminen on
iloinen tapahtuma, missä riittää hymyä ja naurua. Se on isovanhemmille
merkittävä lahja, koska – kuten tiedetään – nauru pidentää ikää. Vaikka tämä ei
ihan kirjaimellisesti pitäisi paikkaansakaan, kokemus opettaa, että yhteiset
hetket kohottavat mieltä ja vähentävät väsymystä.
Yleisenä
ilmiönä isovanhemmuus ei ole hirveän vanha asia. Historiasta tiedetään
tietenkin, että vanhoja ihmisiä on aina ollut. Jo Antiikin aikaan eli miehiä
tai naisia, jotka saavuttivat 80 ikävuoden rajan. Raamatun mukaan ihmisen ikä
on 70 vuotta, tai korkeintaan 80. Vielä 1800-luvulla Suomessakin eliniän odote
oli vain 35 – 40 vuotta. Sen alhaisuus johtui tietysti korkeasta
lapsikuolleisuudesta, siitä, että keski-ikäisetkin kuolivat paljon tulehduksiin
ja kulkutauteihin sekä ajoittaisiin nälänhätiin, jota voivat viedä väestöstä
viidenneksen. Pitkään eläneet harvalukuiset vanhukset olivat arvostettuja,
koska heillä oli kokemuksen tuomaa tietoa, mistä koko yhteisö saattoi hyötyä.
Nykyisin
eliniän odote on Suomessa naisilla noin 83 vuota ja miehillä vastaavasti 78
vuotta. Niinpä yhä useammalla syntyvällä
lapsella on mahdollisuus tutustua isän ja äidin vanhempiin, jopa monasti
heidänkin vanhempiinsa.
Nykyiset isovanhemmat
eivät ehkä vanhan ajan tapaan siirrä perimätietoa seuraaville sukupolville,
koska ympäristön ja olosuhteiden muutoksen vauhti on tällä hetkellä sellainen,
ettei ikääntyvä pysy aina nuorempien tapaan vauhdissa mukana. Esimerkiksi viime
vuosina syntynyt sosiaalinen media on alue, jolle vain pieni osa eläkeikäisistä
täysin jaksaa osallistua. Kasvava uusi sukupolvi päinvastoin toiminee – jos
suhteet säilyvät – isovanhempien silminä ja korvina ajan muutoksissa.
Tarinoiden
ja perinteiden merkitys ei ole kuitenkaan kokonaan hävinnyt. Viime kesänä
palautin mieleen pajupillin tekemisen taidon itselleni noin kolmenkymmenen
vuoden takaa. Aikanaan - noin kymmenvuotiaana - olin veistellyt puukolla sekä
isoja että pieniä pillejä niin pajuista kuin leppäpuusta. Tuon taidon esittely
puolitoistavuotiaille oli ehkä vielä viime kesänä hieman aikaista. Joka
tapauksessa pappaa ilahdutti, kun Sanni heti oivalsi, miten pilliin
puhaltamalla saa aikaan kummallisen, viheltävän äänen. Tätä Sannin ja papan
yhteistä onnen hetkeä eivät muut ehkä huomanneet tai noteeranneet.
Pappana
olemisen onni on, että voi kaikessa rauhassa valmistautua touhuihin ja hetkiin,
joista on iloa niin lapsenlapsille kuin papalle itselleen. Yhdessä tekeminen on
a ja o. Tenavien iän karttuessa ja puhetaidon kehittyessä päästään taas uuteen
vaiheeseen. Voidaan lukea vanhoja ja uusia satukirjoja sekä jutella niistä.
Vanhimmat ja parhaimmat kirjalliset aarteet on yhteisesti jaettavissa.
Papan onni
on valmistautuminen vaiheeseen, missä voi eläytyä pienokaisten, Tommin, Sannin
ja uuden lapsenlapsen Nöttösen – vasta äsken syntyneellä tyttövaivalla ei ole
vielä tätä kirjoitettaessa virallista nimeä – kanssa kolmen karhun ja
Kultakutrin kohtaamiseen. Tässä sadussahan suuren suuri karhu, melko suuri
karhu ja pienen pieni karhu ihmettelivät Kultakutrin aikaansaannoksia. Satu oli
aikanaan papan bravuuri, jonka kuuntelemiseen pienokaisten isät ja täti
aikanaan täysin eläytyivät. Ehkä eläytymistä silloin edistivät filtistä
valmistettu karhunpesä ja pesässä nautitut, hunajalla voidellut Hangonkeksit.