Pappana olemisen onni

Kohta kaksivuotias Tommi kailottaa kovaan ääneen: ”Pappa tuli Tommi katshoma”, tai käskevästi: ”Pappa kantaa”. Silloin papan on syytä ottaa pieni poika syliin ja kantaa hänet haluamaansa paikkaan. Usein se on parvekkeen ikkuna, mistä on hyvä seurata ohi kiitävien autojen valoja. Samalla voimme taas kerran todeta yhdessä, että papan auto on läheisellä parkkipaikalla.

Kaksoissisar Sanni kantaa papan syliin palapeliä tai kirjaa, jonka kuvia katselemme yhdessä. Joka kerta tuntuu ihmeelliseltä, miten Pikku toukka paksukainen on voinut kaivaa kolon läpi mansikan, luumun, jne. – aina läpi suuren lehden. Toukan kaivamista rei’istä mahtuu läpi papan pikkusormi tai Sannin mikä tahansa pieni sormi.

Isovanhempana olo koostuu pienistä hetkistä, jotka voi jakaa lastenlasten kanssa. Jo parin vuoden kokemuksen perusteella voi hyvin sanoa, että yhdessäolo tuottaa iloa molemmin puolin. Lastenlapsille isovanhemmat ovat tuttuja, mutta hieman etäisempiä kuin omat vanhemmat. Omat vanhemmat joutuvat ympäri vuorokautisesti vastaamaan pienokaisten hyvinvoinnista, ravitsemuksesta, vaatetuksesta, puhtaanapidosta, terveydenhoidosta, nukkumisesta, ulkoilusta jne. Isovanhemmat ovat ehkä näissäkin asioissa ensimmäinen reservi ja auttaja, mutta vastuu on vähäinen omiin vanhempiin nähden. Isovanhemmat tuovat käyttöön lisää niitä käsiä, joita pienokaisten hoitamisessa paljon ja päivittäin tarvitaan.

Papan roolina on olla ensisijaisesti tukireservin takapäivystäjänä. Mummit ja ukki toimivat ensivaiheen apujoukkoina. Takapäivystäjänä voi valita vapaammin oman roolinsa lastenlasten arkimaailmassa. Pappa erottuu muista jo sen vuoksi, että papalla on ainoana harmaa parta. Siinä riittää ihmetyksen aihetta ja jatkuvaa kokeilemisen tarvetta. Papalla on usein tapana tuottaa suullaan kummallisia ääniä, jotka joskus muistuttavat närhen rääkäisyä, joskus sammakon kurnutusta tai torven törähdystä. Äänet kiinnostavat Tommia. Samaa ääntä ei kuitenkaan saa aikaan, vaikka pieni suu kuinka mutristuu.

Kun isovanhempia ei paina päivittäisen hoitovastuun taakka, on helppo tuoda päivärutiiniin tenavia ilahduttavaa vaihtelua. Lähisukulaisten tuttuus ja tuoma vaihtelu ovat pienokaisille aina ilonaihe. Niinpä jokainen kohtaaminen on iloinen tapahtuma, missä riittää hymyä ja naurua. Se on isovanhemmille merkittävä lahja, koska – kuten tiedetään – nauru pidentää ikää. Vaikka tämä ei ihan kirjaimellisesti pitäisi paikkaansakaan, kokemus opettaa, että yhteiset hetket kohottavat mieltä ja vähentävät väsymystä.

Yleisenä ilmiönä isovanhemmuus ei ole hirveän vanha asia. Historiasta tiedetään tietenkin, että vanhoja ihmisiä on aina ollut. Jo Antiikin aikaan eli miehiä tai naisia, jotka saavuttivat 80 ikävuoden rajan. Raamatun mukaan ihmisen ikä on 70 vuotta, tai korkeintaan 80. Vielä 1800-luvulla Suomessakin eliniän odote oli vain 35 – 40 vuotta. Sen alhaisuus johtui tietysti korkeasta lapsikuolleisuudesta, siitä, että keski-ikäisetkin kuolivat paljon tulehduksiin ja kulkutauteihin sekä ajoittaisiin nälänhätiin, jota voivat viedä väestöstä viidenneksen. Pitkään eläneet harvalukuiset vanhukset olivat arvostettuja, koska heillä oli kokemuksen tuomaa tietoa, mistä koko yhteisö saattoi hyötyä.

Nykyisin eliniän odote on Suomessa naisilla noin 83 vuota ja miehillä vastaavasti 78 vuotta.  Niinpä yhä useammalla syntyvällä lapsella on mahdollisuus tutustua isän ja äidin vanhempiin, jopa monasti heidänkin vanhempiinsa.

Nykyiset isovanhemmat eivät ehkä vanhan ajan tapaan siirrä perimätietoa seuraaville sukupolville, koska ympäristön ja olosuhteiden muutoksen vauhti on tällä hetkellä sellainen, ettei ikääntyvä pysy aina nuorempien tapaan vauhdissa mukana. Esimerkiksi viime vuosina syntynyt sosiaalinen media on alue, jolle vain pieni osa eläkeikäisistä täysin jaksaa osallistua. Kasvava uusi sukupolvi päinvastoin toiminee – jos suhteet säilyvät – isovanhempien silminä ja korvina ajan muutoksissa.

Tarinoiden ja perinteiden merkitys ei ole kuitenkaan kokonaan hävinnyt. Viime kesänä palautin mieleen pajupillin tekemisen taidon itselleni noin kolmenkymmenen vuoden takaa. Aikanaan - noin kymmenvuotiaana - olin veistellyt puukolla sekä isoja että pieniä pillejä niin pajuista kuin leppäpuusta. Tuon taidon esittely puolitoistavuotiaille oli ehkä vielä viime kesänä hieman aikaista. Joka tapauksessa pappaa ilahdutti, kun Sanni heti oivalsi, miten pilliin puhaltamalla saa aikaan kummallisen, viheltävän äänen. Tätä Sannin ja papan yhteistä onnen hetkeä eivät muut ehkä huomanneet tai noteeranneet.

Pappana olemisen onni on, että voi kaikessa rauhassa valmistautua touhuihin ja hetkiin, joista on iloa niin lapsenlapsille kuin papalle itselleen. Yhdessä tekeminen on a ja o. Tenavien iän karttuessa ja puhetaidon kehittyessä päästään taas uuteen vaiheeseen. Voidaan lukea vanhoja ja uusia satukirjoja sekä jutella niistä. Vanhimmat ja parhaimmat kirjalliset aarteet on yhteisesti jaettavissa.

Papan onni on valmistautuminen vaiheeseen, missä voi eläytyä pienokaisten, Tommin, Sannin ja uuden lapsenlapsen Nöttösen – vasta äsken syntyneellä tyttövaivalla ei ole vielä tätä kirjoitettaessa virallista nimeä – kanssa kolmen karhun ja Kultakutrin kohtaamiseen. Tässä sadussahan suuren suuri karhu, melko suuri karhu ja pienen pieni karhu ihmettelivät Kultakutrin aikaansaannoksia. Satu oli aikanaan papan bravuuri, jonka kuuntelemiseen pienokaisten isät ja täti aikanaan täysin eläytyivät. Ehkä eläytymistä silloin edistivät filtistä valmistettu karhunpesä ja pesässä nautitut, hunajalla voidellut Hangonkeksit.

Tiedostamisen tuska

Englantilainen kirjailija George Orwell oli epäilemättä 1900-luvun nerokkaimpia. Värikkäiden ja varmasti traumaattisten kokemusten perusteella hän kirjoitti mm. kaksi kirjaa, joiden vaikutus jäi elämään. Orwellilainen maailma on nykyisin yleiskäsite. Se tarkoittaa totalitaarista yhteiskuntaa, missä isoveli valvoo yksittäisten kansalaisten elämää ja yksityisyyttä.

George Orwellin kuvauksen kohteena oli 1930- ja 1940-lukujen Neuvostoliitto ja Neuvostoliiton toteuttama kommunistinen valtio. Kirja ”Eläinten vallankumous” on suorasukainen ja viiltävä analyysi silloisten kommunistivaltioiden todellisuudesta. Aate, joka nojasi ihmisten tasa-arvoisuuteen, oli johtanut käytännössä etujoukon, nomenklatuurin diktatuuriin, hirmuvaltaan. Kirjassa sikojen johtamassa vallassa ”Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin muut”. Neuvostoliiton diktatuurissa nomenklatuuri sai kaikki edut erikoiskauppoineen ja Krimin lomineen. Stalinin hirmuvallassa tämä etuoikeus oli kuitenkin suhteellista, koska suuri osa vallankumoustovereista ei - eikä muistakaan eturivin kommunisteista - kuollut ns. luonnollista kuolemaa.  

Jos Eläinten vallankumous oli suorasukainen ja viiltävä analyysi vallitsevasta todellisuudesta, vuonna 1949 ilmestynyt teos ”Vuosi 1984” oli samasta asiasta toisenlainen ja paljon hienosyisempi kertomus. Siinä Orwell osoittaa näkijän, tai tiedostajan, lahjoja, jotka menevät jo nerouden puolelle. Ehkä vuoden 1984 ajatusmaailman oli tarkoitus peilata myös kommunistisen maailman todellisuutta ja ennustaa siltä pohjalta maailman tulevaisuutta. Kuvauksen tuloksena oli kuitenkin dystopia, epätoivottava yhteiskunta – utopian vastakohta, joka kertoo paljon yleisemmästä todellisuudesta.

Eräät kommunistiset valtiot, Itä-Saksa ja Neuvostoliitto etunenässä, pyrkivätkin toteuttamaan kirjan Vuosi 1984 maailmaa käytännössä. Sanottiin, että Itä-Saksassa joka toinen ihminen vakoili naapuriaan ja raportoi Stasille. Jättimäinen arkisto oli kömpelö ja tehoton. Sen seurauksena monet tosin joutuivat syyttömänä kärsimään.

Häkellyttävää kuitenkin on, että Orwellin dystopia on eräällä lailla toteutumassa mutta ei kommunistien toimesta vaan markkinatalouden tuloksena. Osasiko George Orwell nähdä ja tiedostaa tämänkin ilmiön, vai onko kyseessä vain historiallinen sattuma?

Vuoden 1984 teknologinen ihme oli kaukovarjostin, jolla puolue pystyi seuraamaan ja valvomaan kansalaisiaan kaikissa rakennetuissa tiloissa. Hämmästyttävällä tavalla olemme siirtyneet teknologisen kehityksen ansiosta aikaan, missä kaukovarjostimen tapaiset teknologiat ovat yleisiä ja arkipäivää.

Informaatioteknologian vallankumous, joka vauhdittui 1970-luvulla, on tuonut käyttöömme lukuisan määrän teknisiä laitteita, joiden suorituskyky on jatkuvan hämmästelyn kohde. Mikrosirun kehittämisen jälkeen henkilökohtaisen tietokoneen käyttö ja käyttöön tulo on ollut lähes jokaiselle arkipäivää. Huimaavin teknologinen kehitys on tapahtunut puhelimessa, jossa soittaminen ja puhuminen ovat jo sivutoimia, vaikka vasta olemme tottumassa puhelimen kulkemiseen mukana taskussa tai käsilaukussa. 

Tietokone, kännykkä, tabletti, maailmanlaajuinen informaatioverkko - ja mitä niitä onkaan – ovat vain teknisiä apuvälineitä. Todellinen mullistus on tapahtunut laitteiden ja välineiden sisällä toimivissa systeemeissä, käyttöjärjestelmissä.

Maailmanlaajuinen tiedonsiirtoverkko, Internet, alkoi tehdä tuloaan 1980-luvun lopulla. Internet-verkon vaikutuksesta ja sen avulla toiminta- ja toimintatavat ovat parissa vuosikymmenessä muuttuneet radikaalisti. Voidaan perustellusti sanoa, että informaatioverkon seurauksena on tuotannossa menossa kolmas teollinen vallankumous höyrykoneen keksimisen ja sähkön käyttöönoton tapaan. Toisaalta, kun 1990-luvun lopulla puhuttiin informaatiotekniikan vallankumouksesta, nyt voidaan korostaa sen rinnalla yhä enemmän kommunikaation läpimurtoa.

Uusi teknologia ja uudet toimintatavat toivat jokaiselle valtavan paljon uusia mahdollisuuksia. Mielessä välkkyi jopa aivan kuin uudenlaisen vapauden ajan esiinmarssi. Tietoa oli saatavilla helposti ja rajatta. Yhteydenpito muiden kanssa ei riippunut enää ajasta eikä paikasta. Jokainen on saavutettavissa.

Miksi sitten tätä vapaudenaikaa pitäisi verrata Orwellilaiseen maailmaan? Jännittävällä tavalla radikaalille kehitykselle on aina syntynyt vastavoimia, jotka vievät kehitystä aivan toiseen suuntaan. Nyt on kehittymässä ja kehittynyt palveluntuottajien monopolimaailma. Microsoft hallitsee lähes yksinoikeudella henkilökohtaisten tietokoneiden käyttöjärjestelmiä. Google on vallannut Internet-hakukoneiden markkinat. Apple johtaa kehitystä älypuhelimissa ja tableteissa. Ainakin sen tuotteet iPhonen ja iPad ovat jo käsitteitä. Facebook ja Twitter ovat luoneet ns. sosiaalisen median.

Tässä kehityksessä on havaittavissa varsin mielenkiintoisia piirteitä. Ensinnäkin omia markkinoitaan lähes monopoleina hallitsevat yritykset ovat amerikkalaisia suuryityksiä, joiden ansaintalogiikka on tuottaa mahdollisimman paljon voittoa osakkeenomistajilleen. Teknologian kehittäjistä onkin tullut satumaisen rikkaita.

Tässä ei sinänsä ole ihmeellistä. Näinhän vapaa markkinatalous on aina toiminut. Kiinnostavinta lienee se, millä alalla ja millä toimintalogiikalla tämä business toimii. Kun Nokian lyhytaikaiseksi jäänyt toimitusjohtaja Stephen Elop puhui Nokian kännyköiden pelastusoperaatiossa ekosysteemistä, joka laitteen ympärille tuli kehittää, ihmettelin sitä, miten tämä ekologinen, luonnontieteellinen käsite sopii teknologiabisnekseen. Ekosysteemillähän kuvataan elävän luonnon järjestelmiä, missä orgaanisen elämän muodot syntyvät, hankkivat ravintonsa, saavat jälkeläisiä, kasvavat ja kehittyvät. Kysymys on mm. ravintoketjuista ja ekolokeroista, joihin evoluutio on eri elämänmuodot sovittanut.

Nyt onkin niin, että informaatio- ja kommunikaatioteknologian monopoliyhtiöt pyrkivät sitomaan meidät asiakkaat, käyttäjät luomiinsa ”ekosysteemeihin”. Kun niiden tarjoamat palvelut ovat tulleet meille jokapäiväisiksi, emme voi emmekä haluakaan pois meille varatusta ”ravintoketjun” osasta. Ei siinäkään mitään sinänsä pahaa ole. Ravintoketjuun päätyminen on vapaaehtoista, vaikka kehityksessä mukana olo tekeekin sen välttämättömäksi tai väistämättömäksi.

Arveluttavaksi kytkennät tulevat siinä vaiheessa, kun verkossa mukana olo koskee yksityisyyttämme ja persoonaamme. Jokainen käyntimme, kirjoituksemme, postauksemme, twiittauksemme, ja mitä niitä onkaan, kirjautuu jonnekin pysyvästi. Teknisesti meistä, mieltymyksistämme, ajatuksistamme jne. on helppo luoda profiileja, joita voidaan käyttää mainonnassa tai jossakin muussa tarkoituksessa. Mainonnan kohteena olon lisäksi isoveli puuttuu asiaan. Kesällä oli järkyttävää kuulla, kuinka laajasti Yhdysvaltain turvallisuusviranomainen NSA – myös Englannin ja ehkä Ruotsin – seuraa yksityistä sähköposti- ja puhelinliikennettä. Amerikkalaiset palveluja tuottavat firmat luovuttavat tietojaan vapaaehtoisesti viranomaisille.

Kiinassa, missä on jo yli 500 Internetin käyttäjää, yli 2 miljoonaa viranomaista seuraa nettiliikennettä (AFP – HS, 6.10.2013). Lienee vain aste-ero anglosaksisten viranomaisvakoilijoiden ja kiinalaisten välillä. Suurvaltojen isotveljet seuraavat, valvovat ja rankaisevat.

Joku televisio- ja tietoverkkoguru oli kiteyttänyt uuden ajan seuraavasti: ”Emme enää katso kuvaruutua vaan kuvaruutu katsoo meitä.” Netin muodostuessa tärkeimmäksi kuvaruuduksi, kaukovarjostin kulkee siten salkussamme, kainalossamme, käsilaukussamme, taskussamme.