Hassu pappa

 

Eri elämänvaiheisiin sisältyy omat, ainutkertaiset kokemuksensa. Olemme olleet monissa tehtävissä ja rooleissa, ja joissakin viihtyneet pitempäänkin. Reilu puolitoista vuotta sitten kirjoitin tällä palstalla pappana olemisen onnesta, jota olin silloin voinut kokea pari vuotta. Isovanhempana oleminen on vieläkin uusi vaihe elämässäni, jota vaihetta on syytä taas hieman päivittää.

Hauskimpia puolia, mitä isovanhemmuus on tuonut tullessaan, on rooli, jossa voi olla hyväntahtoinen ja humoristinen, etten sanoisi huvittava. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että lastenlasten mieliin iskostuu papasta mielikuva, että pappa on ja oli hassu. Sellainen tuottaa itselle mielihyvää ja on mitä vapauttavin.

Hauskuus ja huumorintaju ovat tietysti vaikea taiteen laji. Niin kuin moni muun ominaisuuden, huumorintajun lähtökohdat ovat myötäsyntyisiä. Toisilla on enemmän huumorintajua jo syntyjään kuin toisilla. Lisäksi se, mikä ketäkin huvittaa, vaihtelee kunkin kohdalla kovin paljon.

Olen tietysti oman huumorintajuni arvioinnissa kovin jäävi. Muistini mukaan monet kävelyretket nuoruusvuosina kulloisenkin kauniimman sukupuolen edustajan kanssa olivat kuitenkin hauskoja. Nauroimme usein ihan katketaksemme verbaalisen ilottelun päästyä kunnolla vauhtiin. Voi tietysti olla, että vuodet kultaavat muistot, eivätkä nuo ”kuoliaaksinauramiset” olleet niin tavanomaisia kuin nyt muistan.

Aikuisen arki on kuitenkin vakava asia ja niinpä hymyt helposti unohtuvat. Vastuut ja velvoitteet painavat, eikä ongelmiltakaan kukaan säästy.

Tenavien kanssa tilanne on keveämpi. Varsinkin papan rooli ja tehtävä on hoitovelvoitteiden suhteen myötäilevä ja muita tukeva. Niinpä pappa voi keskittyä ottamaan kontaktia pienokaisiin omilla vahvuuksillaan. Kun tutustuminen ja yhteydenpito vauvoihin ja pikkulapsiin on edennyt niin pitkälle, että taaperot hyväksyvät ja tuntevat olonsa luottavaisiksi, voi hassuttelu ja keskinäinen kommunikaatio alkaa.

Alkuvaiheessa, kun pienten verbaalinen taito ei sisällä vielä sanoja, huomiota voi saada äänillä ja äänteillä, joihin vain papan taidot yltävät. Pappa saa aikaan ääniä, jotka muistuttavat kavioiden kopsetta kivikadulla, veden tippumista vuotavasta hanasta, tai puhumattakaan närhen rääkäisyistä, jotka hätkähdyttävät ja hämmästyttävät. Hassu pappa saa näillä takuuvarmasti pienokaisten huomion.

On hauskaa huomata, että matkimisen vimma ulottuu näihinkin ilmaisuihin. Tommin suu mutristuu papan perässä alta aikayksikön. Yllättävää on, että vajaan parin vuoden ikäinen Emma yrittää myös perässä, vaikka sanoja on vielä vähän hallussa. Johtuneeko siitä, että pappa on hassu tai muuten mielenkiintoinen, että sana pappa tuli Emman sanavarastoon ensimmäisten joukossa. Jopa ennen iskää, mikä ehkä iskää vähän harmitti.

Isovanhemmuuden rooli on ollut viime aikoina aikaisempaa enemmän keskustelun kohteena. Tähän on luonnollinen syy siinä, että viimeisten sukupolvien aikana isovanhemmuus on tullut yleiseksi ilmiöksi. Aikaisemmin ihmisten elinikä oli keskimäärin niin lyhyt, että harvoin lapsi tutustui neljään isovanhempaan. Itselläkin muistikuvia on vain omasta isänisästä, papasta. Nykyisin ei ole tavatonta, että muistokirjoituksissa on mukana neljättäkin sukupolvea.

Olimme jokin aika sitten saattamassa vainajaa ja sen jälkeen muistotilaisuudessa, missä muisteltiin 95 -vuotiaana kuollutta suvun matriarkkaa. Muisteluissa oli yhteisenä piirteenä se, kuinka voimakkaan vaikutuksen isoäiti oli tehnyt lapsenlapsiinsa ja jopa siitä seuraavaan sukupolveen. Kaikille heille molemmat isovanhemmat olivat olleet vahva tuki.

Isovanhempien rooliksi ajatellaan usein historian ja perinteen välittäminen lastenlasten sukupolvelle. Sitäkin se varmasti on, mutta pieniä lapsia, teinejä tai nuoria aikuisia eivät isovanhempien historiavaiheet vielä kiinnosta. Jos niitä haluaa välittää, on se tehtävä kirjallisten muistiinpanojen tai kuvien ja videoiden avulla. Isovanhempien tavat ja tapakulttuuri voivat olla parhaimmillaan hyvää pääomaa myös seuraaville sukupolville.

Isovanhempina voimme valita jossakin määrin roolimme. Sitä eivät omat vanhemmat voi tehdä. Heidän on oltava ennen muuta isiä ja äitejä. Isän ja äidin hoiva ja tuki kantavat läpi elämän. Taustalla toimivat isovanhemmat voivat valita vapaammin vuorovaikutuksen muodon ja laadun. Se ei välttämättä ole pääasiassa perinteen siirtämistä. Perinne voi olla rasituskin, jos se on kovasti ristiriidassa muuttuvien olosuhteiden kanssa.

Edellä jo kävi ilmi, että omassa roolissani kiehtoo huumori ja hauskuus. Hassun papan roolissa voi palata niihin ratkiriemukkaisiin naurun aikoihin, jotka vastuita kantaessa ovat jo hieman unohtuneet. Kirjoitin kerran blogin hervottoman naurun metsästyksestä. Lyhyen kokemuksen perusteella voi jo arvella, että tenavien kanssa sellaisen tilan voi hyvin saavuttaa. Hervoton nauru tekee hyvää myös papan terveydelle. Se ei ole pelkästään hauskuutta molemmin puolin.

 

 

Tunnustuksia - musiikin siivin

Tällä palstalla kerron yleensä asioita, kokemuksia, näkemyksiä ja mielipiteitä, jotka ovat tai ovat olleet itselle tärkeitä. Lähestymistapa on osittain itseä paljastava, jolloin väistämättä tuo julkiseksi yksityisiä kokemuksiaan, tuntemuksiaan ja ajatuksiaan tavalla, joka tuntuu joskus jopa rohkealta. Näin tehdessä haluaa kuitenkin luoda aikalaistodistusta kuluneista vuosista, missä omat tuntemukset ja kokemukset voivat toimia esimerkkeinä yleisemmästäkin ilmapiiristä tai ajan hengestä.

Nämä seikat tulivat mieleeni, kun toukokuun viimeisenä viikonvaihteena vietimme luokkajuhlaa 50 vuotta sitten ylioppilaiksi päässeiden luokkatoverien, ns. riemuylioppilaiden kanssa. Olin yhtenä järjestelijöistä koonnut muistitikulle YouTubesta niitä musiikkikappaleita, joita me 60-lukulaiset kuuntelimme, joiden siivittämänä tanssimme ja joiden tunnelmissa tutustuimme toisiimme, ja tietysti niitä, jotka itseeni kolahtivat eniten. Kuinka ollakaan, jälleen kerran tekniikka petti ja muistitikun anti jäi muilta kuulematta.

Jo musiikkiesimerkkien kokoaminen oli itselle mahtava nostalginen elämys. Kuten hyvin tiedämme, musiikki on erittäin vahva tunteiden tulkki. Kun itse en ole ns. klassisen musiikin tai sellaisen korkeakulttuurin asiantuntija, minulle tunnerekisterissä merkityksellisimpiä ovat olleet eri tyylilajeissa soitetut ja lauletut melodiat kansanlauluista, iskelmien kautta rokkiin ja muihin tempoltaan vauhdikkaisiin kappaleisiin. Tässäkin suhteessa minun on tunnustettava rajoittuneisuuteni. Se mikä tänäänkin koskettaa, on sävelletty, soitettu ja laulettu jo joskus 1950-, 1960- ja 1970-luvuilla. Joitakin hajanaisia muistikuvia on tietysti sekä aikaisemmalta että myöhemmältä aikakaudelta.

Vuosikymmenien mittaan on luonnollisesti kokenut niin suuren määrän kappaleita, ettei niiden läpikäyminen ole tällaisessa jutussa kuin pieneltä osin mahdollista. Olkoot seuraavassa mainitut siten vain esimerkkejä vuosikymmenien varrelta. Kappaleiden koskettavuus liittyy tietysti useimmiten johonkin hetkeen, ihmissuhteeseen tai siihen, että sanat ja melodia tulkitsevat elämänvaiheen tai yleensä elämän perustuntoja. Usein sanoittajat ovat tavoittaneet ilmaisuissaan jotakin ikuista tai kaikille yhteistä.

Jo paljon ennen oman murrosiän tunnemyllerrysten alkua minuunkin teki vaikutuksen muutamien suomalaisten huippuiskelmälaulajien esitykset. Esimerkkinä voi mainita Laila Kinnusen ja Olavi Virran. Laila Kinnusen tulkinta kappaleesta Tiet kuuluu itse oikeutetusti valitsemiini YouTube esityksiin. Vastaavalla tavalla vakioaineistooni kuuluu Leo Jokelan esitys Silmät tummat kuin syksyinen yö. Kyse ei ole kappaleen ihmeellisyydestä tai koskettavuudesta. Se on huippukohtia Matti Kassilan elokuvassa Komisario Palmun erehdys. Esityksen arvoa minulle lisää se, että järjestämässämme tilaisuudessa ohjaaja itse kertoi kohtauksen synnystä, mm. kuinka kohtauksen oikea sävy löytyi Jokelan ehkä vahingossa tekemästä pienestä käden heilahduksesta. Minulle tuo puolentoista minuutin pätkä on yksi hauskimpia suomalaisessa elokuvassa.

1960-luku toi tullessaan uudenlaisen musiikin ja uudenlaiset mietteet ja tunnelmat. Laajemminkin ottaen alkoi uudenlaisen nuorisokulttuurin aika, missä musiikilla oli tärkeä sijansa. Toisaalla olivat vannoutuneet The Rolling Stones fanit ja toisaalta vauhkoontuneet The Beatles ihailijat. Oli ehkä ennen kokematonta, kuinka hillittömään hurmioon varsinkin nuoret tytöt joutuivat. Samaan aikaan suosiota saivat myös monet ns. protesti- tai folk-laulajat. Oli Bob Dylan ja kumppanit. Minulle siinä vaiheessa tärkein oli amerikkalainen trio Peter, Paul and Mary. He tulkitsivat monia Dylanin ja muiden kantaa ottaneiden lauluja, mutta tekivät myös omiaan. Vielä tänä päivänäkin nautiskelen kappaleesta The Lemon Tree.

                      When I was just a lad of ten, my farther said to me

                      ”Come here and take a lesson from the the lovely lemon tree.”
                      ”Don’t put your faith in love, my boy”, my farther said to me.
                      ”I fear you’ll find that love is like the lovely lemon tree”, etc.

Liekö tuo sanoitus sävyttänyt onnen etsintää vuosien mittaan? Joka tapauksessa teiniaika ja nuoruusvuodet täyttyivät ”onnen” etsinnästä. Koettua sävyttivät monet kappaleet, jotka kulloinkin tulkitsivat tunnetilaa. Vahvana mielikuvana muistiin jäivät varhaisaamun paluut tanssilavoilta eri puolilta Keski-Suomea. Tunnelma oli autereinen. Aurinko oli nousemassa. Lievä usva viipyili notkelmissa. Vihreät niityt ja laitumet kimmelsivät aamukasteesta. Autoradiossa soi Green Fields. Se osui tunnelmaan täydellisesti.

Once there were green fields kissed by the sun
Once there were valleys where rivers used to run
Once there were blue skies with white clouds high above
Once they were part of an everlasting love
We were the lovers who strolled through green fields

Poimin vielä yhden tunnelmahetken puolen vuosisadan takaa. Se liittyy juuri ylioppilaaksitulovuoteen. Muistikuva on edelleen kirkas, vaikka kappale ehkä muuta lupaa, eli Twiligthtime. 

                      Deepening shadows gather splendor as day done
                      Fingers of night will soon surrender the setting sun
                      I count the moments darling till you're here with me
                     Together at last at twilight time

 

 

Eli parikymppisen tunnelmat olivat korkealla. Matkan varrella sävyjä tuli tusinoittain lisää. Jo sotaväen aika opetti itsestä ja elämästä paljon lisää. Aika palautui mieleen kuunnellessani riemuylioppilasjuhlassa nuoren, tämän vuoden ylioppilaan Amanda Lehtisen puhetta koululle ja koulutovereille. Hänen puheessaan korostui se, että he nuoret ylioppilaat ovat vaiheessa, missä etsitään ja rakennetaan omaa erityistä identiteettiä. Sitähän se on ollut, oman itsen etsintää, missä monen muun seikan lisäksi juuri suhde muihin on ollut ratkaiseva.

Muistaakseni jo sotaväkiaikoina mm. Frank Sinatran tulkitsemat kappaleet alkoivat kiinnostaa. Ainakin niistä eräästä tulee väistämättä sotaväkiaika vuosina 1965 – 66 mieleen. It was a very good year. Olin sotaväen loppuvaiheessa 21 vuotta vanha. Tosin koin olevani enemmän laulun ikäkaudessa seventiin kuin twenty one. Olin sen verran hitaasti kypsyvää lajia. Nyt olen ehkä saavuttanut jo kappaleen viimeisen ikäkauden.

                     But now the days are short,
                     I'm in the autumn of my years
                     And I think of my life as vintage wine
                     From fine old kegs
                     From the brim to the dregs
                     It poured sweet and clear
                     It was a very good year

 

Eli vuosikymmenet kuluivat. Monta uskomattoman kaunista ja koskettavaa melodiaa tai sanoitusta tuli ohitetuksi ja muistin perukoille painetuksi. Niiden palauttaminen tietoisuuteen palauttaa elävästi ne tunnelmat, joita silloisiin vaiheisiin liittyi.

Nyt on aika palata juurille. Viittasin aluksi Olavi Virtaan, jonka syntymästä tuli tänä vuonna sata vuotta. Toinen merkittävä laulaja ja lauluntekijä, jonka syntymästä tuli sata vuotta, on Tapio Rautavaara. Myös hänen lukuisat kappaleensa soivat eri vaiheissa korvissani. Jo 1950-luvun alkupuolella korvaan ja mieleen tarttui Rautavaaran itsensä sanoittama Juokse sinä humma. Yritän nykyisin tapailla sitä ihmetteleville lapsenlapsilleni. He ovat siinä armollisia, etten usko heidän hämmästyneiden mutta kiinnostuneiden katseidensa ja mukana tapailunsa johtuvan olemattomasta lauluäänestäni.

                       Juokse sinä humma kun taivas on niin tumma
                       Ja metsässä huokaa tuuli
                       Maantien mutkassa pieni on tölli
                       Ja siellä on kirsikkahuuli
                       Hummani hei
                       Hummani hei
                       Huputiti hummani hei
                       Hummani hei
                       Hummani hei
                       Seisahda hummani hei