Yhteisiltä nuotiotulilta somen virtuaalisten tuikkujen ääreen

Joulun ja vuodenvaihteen aikaan useimmilla on tapana katsella kynttilöiden eläviä liekkejä tai seurata ulkotulien roihua. Moni sytyttää tulen takkaan, jos sellainen on käytettävissä. Tulen katseleminen synnyttää kuin itsessään ajatuksia, jotka vievät mielen kauas toiseen maailmaan - joskus menneisyyteen, toisinaan tulevaisuuteen. Mielen täyttävät muistot tutuista henkilöistä ja koetuista tapahtumista. Joskus ajatukset hakeutuvat syntyihin syviin tai lentävät korkeuksiin. Tulessa on jotakin taianomaista.

Tulella ja ennen kaikkea sen kesyttämisellä on ollut käänteentekevä vaikutus kehitykselle ja ihmisen evoluutiolle. Luonnossa tulta on ollut aina. Taivaan tähdet ovat oman aurinkomme tapaan ”palavia” tulipalloja, jotka valaisevat ja lämmittävät. Painovoiman paineessa niiden kaasumassat tiivistyvät ja kuumenevat. Maapallon sisus on kuumaa magmaa, joka pintaan noustessaan synnyttää tulivuoria liekkeineen ja savupilvineen. Ihmiselle ovat tuttuja salamoiden aikaansaamat ruohikko- ja metsäpalot, joissa kasvillisuutta häviää liekkeinä ilmaan sekä muuttuu palamisjätteenä hiileksi ja noeksi.

Nuotioista, tulisijoista ja kynttilöistä tuttu tuli on kemiallinen prosessi, missä aikanaan auringon säteilyenergiasta fotosynteesin kautta kasvillisuuteen sitoutunut energia vapautuu lämpönä sekä hehkuvien palamiskaasujen leikkeinä, valona. Tämä prosessi on aina kiehtonut ihmistä. Mistä tuli tulee ja minne se oikein katoaa?

Ihmisen evoluution kannalta tuli on ollut ratkaiseva. Tiedemiehet ovat tutkimuksissaan tulleet päätelmään, että nykyihmistä edeltänyt hominidini Homo Erectus, pystyssä kävelevä ihminen, kesytti tulen käyttöönsä ehkä jo puoli miljoonaa vuotta sitten. Eli paljon ennen nykyihmisen ilmestymistä. Nykyihminenhän ilmestyi maapallolle noin 200 000 vuotta sitten. Hän sai tulla ikään kuin valmiiseen pöytään.

Emme tietenkään tiedä, mihin tarkoitukseen tulta ensimmäiseksi käytettiin. Huomattiinko ensimmäiseksi, että tuli lämmittää kylminä öinä? Näin tuli mahdollisti metsästäjä-keräilijän levittäytymisen leveysasteille, joilla muuten ei olisi selvitty.

Evoluution kannalta suurin vaikutus lienee ruuan kypsentämisellä. Saaliin kypsentäminen vapautti ravintoaineet helpommin ruuansulatuksen käyttöön. Ruuansulatus ei vaatinut niin paljon energiaa kuin raakaravinnon hyödyntäminen. Ihminen saattoi syödä lihaa entistä enemmän ja sai siten tehokkaasti sekä hivenaineita, proteiineja että rasvaa. On arvioitu, että lisääntynyt ja helpottunut saalislihan hyväksikäyttö johti aivojen koon kasvuun, kun energiaa ei kulunut aikaisemmassa määrin ruuansulatukseen.

Ruuan valmistus yhteisellä nuotiolla tai roviolla merkitsi myös sosiaalisen ja kulttuurisen kehityksen vahvistumista. Tulen ääressä lajikumppanien kommunikaatio oli helpompaa ja loi yhteisyyden tunnetta. Edelleenkin tulen ääreen kokoontuminen virittää mielentilan, missä muisteleminen ja tarinoiden kertominen syntyvät kuin itsestään. Kertomalla opit ja kokemukset siirtyivät näin sukupolvelta toiselle. Kulttuurinen evoluutio pääsi alkuun. Pimeän metsän ja luonnon ympäröimänä mielikuvitus alkoi tulen valaisemassa piirissä helposti lentää. Arkaaisessa maailmassa tätä tunnelmaa todennäköisesti vahvisti edelleen se, että tulen kuuma liekki suojasi pimeydessä vaeltelevilta pedoilta.

Näitä arkaaisia tunnelmia ja tunteita myös nykyihminen kaipaa, vaikkei pelkoa metsän pedoista tarvitse kokea eikä niitä kaipaa. Itsellänikin on edelleen vahvat muistikuvat partiolaisajan öisiltä laavuilta, missä ritisevän rakovalkean yli kuunneltiin ympäröivän, pimenevän metsän ääniä. Yhtä vahvoja tunnelmia loi sotaväkiajan puolijoukkueteltan kamiinan lämpö, kun talvisessa metsässä paukkui yli 30 asteen pakkanen. Tähän tunnelmaan ei silloin tietenkään kuulunut kuoleman pelkoa, mitä edellisen sukupolven miehet rintamien teltoissa joutuivat kokemaan.

Elävän tulen luomaa tunnelmaa ja tunnetta haluaa ja voi löytää. Itselle mieluinen paikka löytyy muutaman kilometrin päässä kotoa sijaitsevasta Bembölen kahvituvasta. Kahvitupa on vuonna 1737 rakennettu kestikievari, missä rakennuksen tupaosa on perua siis jo 270 vuoden takaa. Tuvan nurkan suuressa avotakassa palavat pöllit saavat tulen ääressä juodun kahvin maistumaan erityisen hyvältä. Tuvan tummien seinien hämärä ja syvälle kuluneet lattialankut täydentävät elämyksen.

Kun menneinä vuosituhansina yhteiset nuotiot, kokot ja roviot olivat yhteisön jokapäiväistä elämää, tänään ne kuuluvat lähinnä juhlatilaisuuksiin, kuten juhannukseen, tai loma-aikoihin mökeillä. Tätä yhteisyyden tarvetta, missä ajatuksia ja kokemuksia halutaan vaihtaa kanssaihmisten kanssa, palvelemaan on nykyaikana muotoutunut ihan oma maailmansa, sosiaalinen media, eli some. Somen on mahdollistanut informaatio- ja kommunikaatioteknologian vallankumouksellinen kehitys parin kolmen vuosikymmenen aikana. Yhteydenpitomahdollisuudet ovat kasvaneet räjähdysmaisesti. Nyt samoille ”tulille” voi kokoontua väkeä rajoista ja ajoista riippumatta.

Ihmisten välinen yhteys on nyt varmasti hyvin erilaista kuin entisaikojen tulilla. Kun some ei vaadi eikä useinkaan edes salli tulemista ns. ”yhteen”, sen luoma kokemus ei voi olla läheskään yhtä väkevä kuin yhteinen hetki elävän tulen ääressä.

Minulle some onkin eräänlainen virtuaalinen tuikkujen joukko, jonka liekit hieman valaisevat mutta lämmittävät vain vähän.  Ainakin omalta osaltani en koe kovin kiinnostavaksi seurata muiden tekemisiä tai muille sattuneita tapahtumia. Lienen siinä suhteessa epäsosiaalinen – ainakin nykymittapuun mukaan mitattuna.

Oma osallistuminen someen tapahtuu blogikirjoitusten kautta, kuten tämäkin juttu osoittaa. Olen kiinnostunut muiden ajatuksista ja mielelläni panen myös omia ajatuksiani jakoon. Kirjoitan tosin – kuten esipuheessa totean – myös ja ensisijaisesti itselleni. En tiedä ketkä kaikki näitä ajatuksia joko systemaattisesti tai sattumanvaraisesti seuraavat. Eräät ovat kuitenkin tiedossani, ja kirjoitan tietoisesti erityisesti heille.

Somen virtuaaliset tulet siis palvelevat samaa yhteisöllisyyden tarvetta, joka on johtanut ihmisen kulttuurievoluutiota kaukaa muinaisuuden hämärästä. Tämä yhteisyys palvelee osittain samaa, mitä nuotiot ja roviot aikanaan. Näin tarinat ja tiedot kulkevat ihmisten välillä.

 

Nykyhetkeä ei ole - vai onko?

Joulunaika on erityinen. Se antaa aihetta ajankulun pohtimiseen. Jouluahan vietämme Jeesuksen syntymän muistoksi. Jeesuksen syntymä oli niin käänteentekevä tapahtuma maailmanhistoriassa, että nykyinen ajanlaskumme aloitetaan Jeesuksen syntymävuodesta. Jeesuksen syntymävuosi määriteltiin vuodeksi 1. Tämä koskee erityisesti kristittyjä kansoja ja kulttuureja, mutta monet muutkin noudattavat käytännössä kristittyjen määrittelemää. Yli puolet maapallon väestöstä noudattaa länsimaista, gregoriaanista kalenteria. Niinpä vuosituhannen vaihtumista juhlittiin käytännössä kaikkialla.

Jeesuksen todellisen syntymähetken määrittäminen on ollut kuitenkin yhtä vaikeaa kuin itse aikakäsitteen hahmottaminen. Jeesuksen syntymästä ei ole tarkkoja historiallisia dokumentteja.  Syntymähetkeä on päätelty Joululegendaan liittyvästä sanomasta. Joulun kertomukseen vaikuttanut Juudean kuningas Herodes Suuri kuoli vuonna 4 ennen ajanlaskumme alkua, joten sitä ennen Jeesuksen syntymän on täytynyt tapahtua. Arviot vaihtelevat kuitenkin vuosien 7 – 2 eKr. välillä.

Ajanlaskun alkuvuoden määritteli munkki Dionysius 500-luvulla. Edeltävä vuosi taas oli 1 eKr., kun nollaa ei tunnettu. Kun nollavuotta ei siis ole ollut, siitä on aiheutunut omat ongelmansa. Ne tulivat esiin, kun 1900-luku vaihtui 2000-luvuksi. Tuliko toinen millennium täyteen, kun numerot vaihtuivat vai vasta vuoden 2000 lopussa?

Itse aikakäsitys on vielä vaikeaselkoisempi kuin nykyisen ajanlaskumme alkuhetki. Tätä seikkaa ovat tiedemiehet pohtineet vuosisatoja. Nykyisen ajattelumme mukaan aika kytkeytyy universumimme syntyyn. Maailmankaikkeudessa hahmotamme helposti kolme ulottuvuutta, vaikkapa pituuden, leveyden ja korkeuden, mitä ne sitten avaruudessa tarkoittavatkin. Kosmologien mielestä aika luo aika-avaruuteen neljännen ulottuvuuden.

Aika yhdessä kolmiulotteisen avaruuden kanssa muodostaa ympäröivän todellisuutemme. Kosmologit ovat taivaita tutkiessaan tulleet siihen johtopäätökseen, että maailmankaikkeus syntyi suurella alkuräjähdyksellä (Big Bang) 13,8 miljardia vuotta sitten. Tapahtui jotakin käsittämätöntä. Tyhjästä syntyi energiaa ja ainetta, joka laajeni käsittämättömällä nopeudella mittaamattomaksi avaruudeksi. Tämä avaruus on jatkuvasti laajentunut. Viimeinen tieto on, että laajentuminen on lisäksi edelleen kiihtyvä.

Tähän rannattomaan avaruuteen tiivistyi vähitellen tähtijärjestelmiä, joita kutsutaan galakseiksi. Oma galaksimme nimi on meille Linnunrata. Suomalaiset kutsuvat yötaivaalla näkyvää tähtimuodostelmaa Linnunradaksi, ikään kuin muuttolintujen tieksi. Itämerensuomalaisten mytologian mukaan tähtivyön ajateltiin olevan pyhän linnun, joutsenen reitti Lintukotoon.

Länsimaissa näkymää kutsutaan usein Maitotieksi (Milky Way). Nimityksen taustalla on kreikkalainen taru. Kreikkalaisen sankarin Herakleen isä Zeus, joka oli saanut pojan Almene nimisen naisen kanssa, asetti poikavauvansa imemään salaa nukkuvan vaimonsa Heran rintaa. Kun Hera heräsi, hän työnsi vihaisesti pois vieraan lapsen ja samalla rinnasta roiskahtava maito muodosti tähtitaivaan. Galaksin kantasanana onkin säilynyt kreikankielen maitoa tarkoittava sana, gála.

Ajalla ja ajan mittaamisella on ollut ratkaiseva merkitys kulttuurien syntymisessä maapallolla. Kaldelais-babylonialainen korkeakulttuuri kiinnitti erityistä huomiota tähtitaivaaseen ja sen ilmiöiden tutkimiseen. Sieltä meillä on perua taivaan merkit, horoskoopit, seitsenpäiväinen viikko ja monet muut. Oli luonnollista jakaa vuosi kahteentoista jaksoon, koska kuun kierto ja kuutamon kehitys ehtivät vuoden aikana tapahtua kaksitoista kertaa.

Juutalaiset omaksuivat babylonialaisilta seitsenpäiväisen viikon ns. Baabelin vankeuden yhteydessä vuosina 587 – 539 eKr. He sovittivat Raamatun luomiskertomuksen tähän viikkorytmiin, mistä meillekin lepopäivän pyhittäminen ja muu siihen liittyvä ovat peräisin.

Ajan mittaaminen ei aikanaan ollut samanaista sekuntipeliä kuin nykyisin. Päinvastoin, aika oli varsin joustava tekijä. Päivä tarkoitti valoisaa aikaa auringon noususta auringon laskuun. Kuten tiedämme, päivän pituus vaihtelee eteläisemmilläkin vyöhykkeillä auringon sijainnin mukaan. Jossakin vaiheessa päivä jaettiin kahteentoista hetkeen vuoden kuukierron mukaisesti. Hetkien tai tuntien kestot vaihtelivat päivän pituuden mukaan.

Ajan ajatellaan olevan kuin jatkuva virta, joka ei koskaan pysähdy. Mielessämme se tuntuu aika ajoin kuluvan nopeammin, joskus hitaammin. Ajattelemme, että vain nykyhetki on todellista. Historia on mennyttä, tulevaisuutta ei vielä ole. Mutta onko nykyhetkeäkään olemassa? Yrittäessämme ajatella juuri tätä hetkeä, se oli jo. Olemme kehittäneet yhä tarkempia mittareita, mutta nekin voivat vain lähestyä hetkeä. Kaikkein lyhin mitattavissa oleva hetki on nimetty attosekuntiksi. Se on sekunnin triljoonasosa.  

Tieteellä ja tutkimuksella emme koskaan tavoita hetkeä. Voimme ehkä turvautua taiteilijan sanaan. Ajan suhteen mieleeni ovat jäänyt Tapio Heinosen aikanaan herkällä baritonilla laulamat säkeet:

                      On joka hetki ihmiselle ainutkertainen

                      Tuskin tuokio on tullut,
                      kun jo menneen huomaat sen.

Iän myötä tunne ajan rajallisuudesta on luonnollisesti yhä voimakkaampi. Sen vuoksi jokainen tuokio tai hetki on entistä arvokkaampi. Usein hienoimmat hetket liittyvät odotuksiin. Vaikka lapsen odotusten vertaa ei ehkä tavoita, Joulun odotus voi kuitenkin palauttaa muistot mieleen.

Venäjästä valheen valtakunta

Venäjän politiikassa on tapahtunut vuoden aikana niin suuri muutos, että se väistämättä haastaa kommentoimaan tapahtuneita. Kun pinta-alaltaan maapallon suurin maa, jolla lisäksi on koko ihmiskunnan tuhoon riittävät ydinpommit, alkaa rakentaa suhteet muihin maihin ja kansakuntiin geopoliittisen valtapolitiikan varaan, muutos on suuri keskinäisen riippuvuuden maailmassa. Yhteiset globaalit ongelmat ja uhkakuvat vaatisivat vastakkainasettelun sijasta yhteistyötä. Nykyinen Venäjä ei näe maailmaa näin ja toimii toisin.

Neuvostoliiton 70 vuoden aikakaudella totuttiin viralliseen valehteluun. Karmeimmin tämän saivat kokea 1920- ja 1930-luvuilla eri syin puhdistetut henkilöt. Vainoissa kuoli miljoonia Neuvostoliiton kansalaisia, useimmat keksityin tekosyin. Vaino kohdistui myös Stalinin lähipiiriin, mistä lähes kaikki henkilöt puhdistettiin julkisten oikeudenkäyntien antamien tuomioiden nojalla. Uhrit saivat kaiken lisäksi tunnustaa julkisesti – kidutusten jälkeen ja omaisten suojelemiseksi – tekemänsä virheet ja myyräntyöt. Kukaan tuskin ajatteli, että he olisivat syyllistyneet muuhun kuin olemalla mahdollisia kilpailijoita Stalinille. Stalinista kehkeytyi vainoharhainen psykopaatti.

Myöhempinä aikoina, 1950-luvulta alkaen, valtiollisen valheen rakentaminen ei yleensä johtanut ihmisten tuhoamiseen. Syntyi kulttuuri, missä Neuvostoliitto ylläpiti propagandakoneistoa, joka pyrki luomaan kuvan maailman parhaasta maasta. Aikaa myöten kukaan ei enää uskonut tähän. Itse asiassa siitä tuli vitsailun aihe. Varsin tunnetuksi tuli Radio Jerevan, jonka kyselypalsta paljasti venäläisten käsityksen Neuvostoliiton todellisuudesta.

”Täällä Radio Jerevan. Kysykää meiltä mitä te haluatte, me vastaamme, mitä haluamme.”:

                      ”Meiltä kysytään: Mitä merkitsee sana kaaos.”

                      ”Me vastaamme: Tällä viikolla emme käsittele talouselämäämme liittyviä
                      kysymyksiä.”

Kommunistisen puolueen viimeisen pääsihteerin, Gorbatšovin lanseeraama glasnost itse asiassa paljasti, etteivät edes puolueen eikä maan johto enää tienneet, mikä maan todellisuus oli. Valhe oli luonut myös heille väärän kuvan siitä, mikä taloudellinen ja poliittinen todellisuus oli, sekä siitä, mikä oli ihmisten käsitys vallitsevista olosuhteista.  

Neuvostoliitto romahti aikanaan omaan mahdottomuuteensa. Valheellinen propaganda eikä edes väkivaltakoneisto pystynyt pitämään valtakuntaa koossa, kun ihmisten usko oli mennyt. Ei turhaan sanota, että hyvän taloudellisen kehityksen edellytys on luottamus.

Neuvostoliiton romahdettua maailmalla vallitsi yleinen usko, että syntynyt uusi Venäjä tulee hakeutumaan yhteistyöhön muun Euroopan ja muun maailman kanssa ja luo sitä varten vähitellen vahvistuvat instituutiot. Nyt tiedämme, ettei näin tule tapahtumaan. Venäjän nykyinen johto on presidentti Putinin johdolla valinnut toisen tien. Putin ja kumppanit haluavat palauttaa Venäjän suurvaltapoliittisen aseman keinoja kaihtamatta. Sinänsä tässä ei ole mitään uutta. Niinhän Venäjän imperiumi 1500-luvulta alkaen luotiin. Naapurikansoja alistettiin venäläiseen ylivaltaan, joka ylivalta vähitellen laajeni yli Siperian Tyynelle valtamerelle saakka ja ylikin. Myös Kaukasus ja Mustan meren pohjoisrannat liitettiin Imperiumiin.

Kuluneella viikolla presidentti Putin uudelleen vetosi siihen, että Venäjän historiallinen ydin löydettiin Krimillä ja vakiinnutettiin Kiovassa. Näin ollen Krimin niemimaa on Venäjän historiallista, pyhää aluetta, mistä koskaan ei tulla luopumaan.

Putin perustaa Krimin politiikkansa vuosisatoja sitten synnytettyihin legendoihin. Propagandasota Ukrainan itäosien miehityksen ja alueellisen sisällissodan ympärillä on myös mielikuvituksellisuudessaan ainutlaatuista. Tällä on jo aikaansaatu tuhansien ukrainalaisten tarpeeton kuolema, sekä inhimillisen kärsimyksen lisääntyminen koko Ukrainassa.

Ei ole helppo ymmärtää, miksi Putin ja hänen valtaa pitävät kumppaninsa ovat lähteneet näin läpinäkyvän muunnetun totuuden, valheen tielle. Pitemmällä tähtäimellä tarkasteltuna voi olla varma, ettei valheelle perustettu voimapolitiikka tule kestämään. 1990-luvulta alkaen Stalinin ja Itä-Euroopan diktaattoreiden luoma rakennelma murtui askel askeleelta. Tämän pitäisi olla kuluneen vuosisadan selkeä opetus.

Venäjän johdon politiikkaa voi ymmärtää vain sitä kautta, että Putinin valtaan nostama porukka on Neuvostoliiton aikana turvallisuuspolitiikassa ja vakoilussa koulutuksensa saanutta henkilökuntaa. Heidät on koulutettu taitaviksi manipuloijiksi niin omassa maassa kuin kansainvälisissä suhteissakin. Seuraus nykyjohdolle on kuitenkin se, ettei Putiniin ja hänen lähipiiriinsä tulla enää suhtautumaan kansainvälisissä suhteissa muuten kuin erittäin varautuneesti.

Tämä vaikeutuneiden suhteiden aika tulee valitettavasti kestämään pitkään. Putin on ilmoittanut olevansa kiinnostunut vielä neljännestäkin presidenttikaudesta. Siten Putinin aikakausi jatkunee ainakin vuoteen 2024.

Vielä pahempaa on, että Venäjän johdon propaganda näyttää menevän hyvin perille venäläisiin. Aikanaan väestö näki Neuvostoliiton propagandan läpi, eikä juuri uskonut siihen. Nyt tilanne on toinen. Väestön mielet myrkyttyvät ainakin länsisuhteissa pitkäksi aikaa, ehkä vuosikymmeniksi. Kun myös tulevat johtajapolvet kasvavat tässä hengessä, muutosta Venäjän politiikkaan ei välttämättä tule Putinin jälkeenkään. Putinilaisen politiikan varjo tulee olemaan pitkä.

 

 

 

 

 

Valoa talouden tunneliin

Taas kerran voi sanoa, että elämme poikkeuksellisia aikoja. Suomen kansantalouden kehitys on ollut jo vajaan seitsemän vuoden ajan niin laimeaa, etten sanoisi heikkoa, että nykypäivää ja etenkin tulevaisuutta joudutaan katsomaan aivan eri lailla kuin mihin olemme Toisen maailmansodan jälkeen tottuneet. Toisen maailmansodan päättymisestä tulee Suomen osalta kuluneeksi talven aikana 70 vuotta, joten ihan jokapäiväisestä muutoksesta ei ole kysymys.

Millä tavalla nykytila on sitten erilainen? Hyvän vertailukohdan antaa vuonna 2008 laadittu ja seuravan vuonna hyväksytty Ilmasto- ja energiapoliittinen ohjelma. Tuo silloisen Vanhasen hallituksen aikana laadittu ohjelma perustui parhaiden talousasiantuntijoiden käsitykseen talouden ja yhteiskunnan kehityksestä aina vuoteen 2030 saakka. Energia- eikä etenkään ilmastopolitiikkaa ei voi suunnitella vain muutamaksi vuodeksi eteenpäin vaan tähtäin täytyy olla vuosikymmenien päähän.

Vuonna 2008 asiantuntijat arvioivat Suomen talouden kasvavan noin 2,3 prosenttia vuodessa aina vuoteen 2020 ja 1,8 prosenttia vuodessa siitä eteenpäin. Ennustetta ei voinut pitää yltiöoptimistisena, koska vuosina 1980 – 2008 talous oli kasvanut keskimäärin 2,6 prosenttia vuodessa, vaikka aikaväliin sijoittui 1990-luvun alun raju lama. 

Todellisuudessa Suomen talous on nyt bruttokansantuotteella mitattuna pienempi kuin vuonna 2008, itse asiassa se on reaalisesti vuoden 2006 tasolla. Ennusteet kuluvan vuoden ja vuoden 2015 kasvuksi eivät lupaa, että Suomen talous saavuttaisi vielä ensi vuonna edes saman tason kuin vertailuvuonna 2008.  Tulemme siis ensi vuonna eläneeksi keskimääräisesti nollakasvun aikaa jo yhdeksän vuotta. Suomen talous on ensi vuonna runsaan viidenneksen, eli yli 20 prosenttia pienempi kuin mihin vuoden 2008 ennusteet olisivat johtaneet. Kun kansansantalouden koko on vuonna 2014 noin 200 miljardia euroa, sen pitäisi ennusteiden mukaan olla jo 245 – 250 miljardia euroa.

Luvut ovat tietysti sinänsä abstrakteja eivätkä kerro paljon reaalimaailman tilanteesta. Vaikutukset kuitenkin hahmottuvat paremmin, kun tiedämme, että talouskasvu heijastuu suoraan mm. verotuloihin. Arviot valtiontalouden alijäämästä vaihtelevat 6 – 10 miljardin väillä. Alijäämällä on paineita tulevaisuudessa vain kasvaa, kun suuret ikäluokat tulevat nykyistä enemmän hoitoa tarvitsevaan ikään, ehkä 10 – 15 vuoden kuluessa. Jos talous olisi kasvanut oletetulla tavalla, merkittävää alijäämää ei vielä olisi ilmaantunut.

Realiteetit ovat realiteetteja eikä toteutumattomien haaveiden perään kannata haikailla. Sillä tavalla ne eivät ainakaan palaa. Tosiasia kuitenkin on, ettei Suomen talous enää palaa sille kasvu-uralle, josta se viime vuosikymmenen vaihteessa erkaantui. Uuteen tilanteeseen on pakko sopeutua. Suomen tilanne ei ole kuitenkaan toivoton, jos osaamme käyttää mahdollisuutemme. Mahdollisuuksiin vaikuttavat sekä ulkoiset että sisäiset tekijät. Ensinnä muutama sana Suomen mahdollisuuksiin vaikuttavista ulkoisista tekijöistä.

Talouden isossa kuvassa, mitä suosikki-ilmaisua voi tässä hyvin käyttää, on pari suurta kehitystrendiä, jotka olennaisesti muokkaavat Suomen talouden mahdollisuuksia. 1990-luvulla alkanut ja 2000-luvun ensi vuosikymmeninä voimistunut tuotannon globalisoituminen muokkaa tuotannon ja palvelujen kansainvälistä kilpailukenttää. Läntiset teollisuusmaat, Japani mukaan luettuna, saivat vuosikymmeniä käydä rauhassa keskinäistä kilpailua markkinaosuuksista. Nykyinen tilanne on täysin toinen. Kiina, Intia ja muut väestörikkaat maat valtaavat osansa. Aasian maissa asuu yli puolet maapallon väestöstä ja samoin nuoresta työvoimasta. Latinalainen Amerikka ja kohta myös Afrikka tulevat vauhdilla perässä. Kun vielä 1990-luvulla maailmanmarkkinoista kilpaili noin miljardi teollisuusmaan ihmistä, vastaava luku liikkunee nyt kolmen miljardin tasolla ja se kasvaa nopeasti. Markkinaosuuksien ja tuotannon uusjako maailmassa on tietysti oikeudenmukaista.

Eurooppa näyttää tässä muutoksessa jäävän heikoimmalle osalle. Suomelle tällä on merkitystä, koska integroidumme sekä poliittisesti että taloudellisesti lähimarkkinoihin. On kuitenkin viime kädessä suomalaisista itsestään kiinni, löytyykö meille ”saumaa” hieman kauempaa.  Se on täysin mahdollista.

Akuutti talouskriisi, josta Eurooppa ja Suomi myös kärsivät, syntyi rahoitusmarkkinoiden vääristyneestä kehityksestä. Yhdysvallat toimi edelläkävijänä, mutta muut taloudet tulivat perässä. Koko tuotannollinen ajattelu kääntyi finanssimarkkinavetoiseksi. Ei ollut enää tärkeää mitä tuotti tai teki vaan miten arvopapereiden omistuksesta sai parhaan tuoton. Kun samaan saumaan liittyi johtavien henkilöiden kohtuuton palkitseminen, talouselämän näköala ja henkinen ilmapiiri olivat pilalla. Suomalaiset yritykset ja yritysten omistajat olivat muutoksessa täysin rinnoin mukana. Syntynyttä ajattelutapaa ja ilmapiiriä ei hevin muuteta. Siitä joudutaan kärsimään pitkään.

Monet toivottavasti lyhemmän ajan muutokset vaikuttavat myös mahdollisuuksiin, esimerkiksi Venäjän politiikka Ukrainassa ja muuallakin lähialueillaan. Näiden negatiivisten muutosten kestoa on mahdoton ennustaa. Täytyy vain toivoa, ettei kyse ole vuosista.

Suomessa eivät sisäisetkään muutostekijät ole suosineet talouden suotuisaa kehitystä. Väestön vanhenemisesta on puhuttu kyllästymiseen saakka. Suuret ikäluokat, nykyisin noin 450 000 henkeä, ovat jo lähes kokonaan eläkkeellä. Ilman tätä kehitystä nollakasvuvuodet olisivat nostaneet työttömyysasteen pitkälle yli kymmeneen prosenttiin.

Työvoiman tarjonnan vähenemistä ja aktiivisimman ikäluokan supistumista ei voi kuitenkaan pitää hyvänä talouskasvun kannalta. Näitä trendejä eivät nykysuomalaiset itse kykene muuttamaan. Ainoa lääke on suosia työperäistä maahanmuuttoa aikaisempaa enemmän. Paljosta torjuvasta puheesta huolimatta trendi onkin kääntynyt. Maahan saapuu nykyisin väkeä parhaimpina vuosina lähes 20 000 enemmän kuin täältä lähtee. Tämä on hyvä alku. Hyvin monet maahanmuuttajat ovat yritteliäitä, ja luovat omalla yrittämisellään talouteen dynamiikkaa. Euroopassa parhaiten menestyneitä talouksia ovat viime aikoina olleet Saksa, Ruotsi ja Iso-Britannia. Kaikissa näissä maissa on erittäin suuri maahanmuuttajaväestö. Suuri maahanmuutto ei ole tietenkään ongelmatonta, mutta siihen ei nyt tässä puututa.

Juuri nyt Suomen synkkään talouden tunneliin tuovat valoa muutamat uudet kehityspiirteet. Tällöin on kyse euron heikkenemisestä dollariin nähden sekä öljyn kansainvälisen hinnan halpenemisesta. Molemmista seuraa merkittävä sysäys sekä yrityksille että kuluttajille. Todennäköisesti nähdään metsäyritysten tulosten paranevan, Finnairin kustannuskriisin helpottavan sekä muutenkin öljyhinnan alenemisen aikaan saaman ruiskeen kertautuvan eri puolilla taloudessa.

Mainitut lyhytaikaiset helpotukset eivät pelasta Suomea syvälliseltä uudistumisen tarpeelta. Kyse on mm. niistä kuuluisista rakenteiden uudistamisen tarpeista. Toisin kuin on esitetty, tämä uudistumisen tarve ei tarkoita ensisijaisesti kunnallisten tai muidenkaan hallintorakenteiden uudistamista. Uudistaminen olisi helppoa, jos kyse olisi vain hallinnon kehittämisestä.

Kyse uudistamisesta on rakenteiden ohella uusista toimintavoista, rohkeasta uuden teknologian soveltamisesta ja ennen kaikkea asenteesta. Tarvitaan myös uutta luottamusta talouspolitiikkaan, yrityksiin ja ihmisten osaamiseen. Onneksi näissäkin suhteissa on valoa näköpiirissä jo aivan lähitulevaisuudessa.

 

 

 

 

Suurten ikäluokkien saaga - vauvabuumista kestävyysvajeeksi

Toisesta maailmansodasta selviytynyt Suomi koki ainutlaatuisen väestökehityksen. Elokuusta 1945 elokuuhun 1950 syntyvyys oli poikkeuksellisen korkea. Vuosina 1945 – 1950 syntyi kaikkiaan noin 630 000 vauvaa. Näitä ikäluokkia kutsutaan suuriksi ikäluokiksi. Monissa muissakin sotaa käyneissä maissa koettiin samanlainen kehitys. Sitä kutsutaan myös vauvabuumiksi (baby boom).

 Suurilla ikäluokilla tuli olemaan erityinen vaikutus Suomen kehitykseen. Voi hyvin sanoa, että jokaisessa elämänvaiheessa nämä ikäluokat ovat jättäneet jälkensä yhteiskuntaan, ja heidän yhteinen sukupolvikokemuksensa oli ja on vahva.

Alkuvaihe oli varsin vaatimaton. Omalta osaltani, vuonna 1945 syntyneenä, koin syntymän Jämsän sairaalan kupeelle rakennetussa parakissa. Muistikuvaa siitä, miten tuon lumisen ja kylmän helmikuun päivän koin noissa tilapäistiloissa, ei luonnollisestikaan ole. Vauvakuolleisuus oli vielä tuolloin paljon korkeampi kuin mitä Suomi on sittemmin kokenut, eli on päässyt maailman alhaisimpiin kuolleisuuslukuihin. Sodan jälkeen kuusi lasta sadasta kuoli ennen ensimmäistä syntymäpäivää. Nykyisin luku on 2- 3 tuhannesta.

Lasten olosuhteiden vaatimattomuutta kuvannee myös luokkatoverini Seppo Kuusiston Jämsän historiaan kirjaama tieto, että tuolloin Jämsässä vain joka toisella lapsella oli oma sänky. Puutteelliset olot lisäsivät eri riskien ohella monien pienokaisten kuolemaa varhaisessa lapsuudessa. Tarttuvat taudit, keuhkotauti, lapsihalvaus, erilaiset rokot verottivat myös pienokaisia.

Vaarallisista ja vaikeista oloista huolimatta tunnelma oli valoisa. Nuorta väkeä oli paljon. Jokainen kylä sai uutta elinvoimaa, aikuiset aloittivat jälleenrakennuksen ja lapsilla ei ollut puutetta kavereista.

Suurten ikäluokkien seuraavan rynnistyksen koki koululaitos. Kansakoulu oli ollut pakollinen oppivelvollisuus jo 1920-luvun alusta ja nyt kouluja tuli rakentaa lisää sinne, missä nuori väestö asui. Kaikki kyläkoulut pullistelivat oppilaita. Kouluun mentiin, oli sitten matka pitkä tai lyhyt, kävellen, suksilla, potkukelkalla tai pyörällä. Niinpä nuorison fyysinen kunto puutteellisesta ravinnosta tai heikoista hygieniaoloista huolimatta oli pääosin hyvä. Koko Suomi eli vielä urheilumenestyksen suuraikaa, minkä merkeissä joka kylään ja pitäjään rakennettiin kenttiä juoksemista, hyppäämistä, heittämistä ja pallopelejä varten. Kentät – luistinradat mukaan lukien – olivat paikkoja, joihin suurten ikäluokkien lapset ja nuoret kokoontuivat.

Oppikouluun suurten ikäluokkien lapsista lähti vielä pienempi osa. Ylioppilaaksi ikäluokista valmistui vain 15 – 20 prosenttia. Olemassa olevien oppikoulujen luokat kuitenkin pullistelivat koululaisia. Yli 40 oppilaan luokkatunnit eivät olleet harvinaisia.

Suurten ikäluokkien lapset ja nuoret tottuivat työvaltaiseen elämänmuotoon. Vielä 1950-luvun alussa noin puolet Suomen väestöstä sai toimeentulonsa maataloudesta. Maalla pidettiin luonnollisena, että jokainen osallistui työhön omalla panoksellaan. Perunannostossa ja heinäpellolla löytyi sopivaa tehtävää kaikille kansakouluiän saavuttaneille. Pieni vesuri sopi hyvin kymmenvuotiaan käteen. Murrosiässä monet nuoret hakeutuivat loma-aikoina erilaisiin palkkatöihin. Haluttiin omaa rahaa. Ei myöskään ollut poikkeuksellista, että kansakoulun käyneet pojat lähtivät isiensä jalanjäljissä metsätöihin jo 13 – 14 -vuotiaina.

Sotaväestä tuli suurten ikäluokkien pojille viimeinen yhteinen sukupolvikokemus. Asepalvelukseen hakeuduttiin koulutaustasta riippuen 18 – 20 -vuotiaina. Alokastupa antoi varsin kattavan läpileikkauksen ikäluokan nuorisosta laidasta laitaan. 1960-luvun lopulla lähes 95 prosenttia ikäluokasta kutsuttiin palvelukseen. Useimmat sijoitettiin niihin varuskuntiin, joihin kotipaikalta enimmäkseen tultiin. Tuvat olivat taas tupaten täynnä. Muistini mukaan Kymen jääkäripataljoonan alokastuvassa Haminassa oli syksyllä 1965 lähes 40 nuorta miestä. Aamuisin tunnelma, ennen tuuletusta, oli tiheä.

Ensimmäinen yöni tuossa Venäjän vallan aikaisessa tiilikasarmissa, vetoisen ikkunan ääressä, on jäänyt ikuisesti mieleeni. Nukkumisesta ei tullut mitään, kun pelkäsin putoavani huojuvan ja kapean kerrossängyn yläpetiltä. Alapetillä nukkui Kymenlaaksosta kotoisin oleva nuorimies, jonka lahjat eivät oikein riittäneet sotaväen suorittamiseen. Koskaan hän ei saanut ruudullista päiväpeittoa suoraan, aina hän sotkeutui talvikautena pidettyjen pitkien kalsareiden nilkkakaruihin ja aina hän kompasteli jalkoihini, kun harjoittelimme marssia muodossa. Hän marssi takanani ja tahdissa pysyminen oli hänelle mahdotonta. Ikäluokan koko kirjon kokeminen oli joka tapauksessa erittäin rikastuttavaa.

Suuret ikäluokat hakeutuivat työelämään 1960-luvulla ja 1970-luvun alkuvuosina. Se oli sekä helppoa että koettelevaa. Suomen talous- ja elinkeinoelämää koettelivat tuolloin suuret muutokset. Maa- ja metsätalouteen sitoutunut väki sekä maalle sijoitettu evakko- ja rintamiesväestö alkoi irtautua juuriltaan. Maatalous ei voinut antaa toimeentuloa sodan jälkeen elinkeinoon sijoittuneelle väkimäärälle. Suomi teollistui kuitenkin 1950-luvulta alkaen nopeasti, mikä työllisti maalta irtautuvaa väestöä. Siitä huolimatta kymmenet tuhannet joutuivat lähtemään työn perässä ulkomaille, etupäässä Ruotsiin.

1970-luvulla alkoi voimakas hyvinvointi-Suomen rakennusvaihe. Julkinen sektori, valtio ja kunnat, loivat työpaikkoja eri puolille Suomea. Kun julkisen sektorin palveluksessa oli ollut aikaisemmin 300 000 – 400 000 henkeä, kokonaismäärä nousi lopulta yli 700 000:nen. Opiskelevalle nuorisolle löytyi näin runsaasti uusia työpaikkoja. Suurten ikäluokkien nuoret perheet kansoittivat lähiöiksi rakennetut asuinalueet.

Suurilla ikäluokilla oli oma tuntuva roolinsa ilmiössä, mitä voidaan kutsua 60-luvun hengeksi tai 60-lukulaisuudeksi. 1960-luvulla tapahtui nuorisokulttuurin muutos, joka leimaa sen ajan nuorten maailmankuvaa ja ajattelua. Nuorisokulttuurin huomatuin käänne tapahtui musiikin alalla. Voimakkain taite ajoittui vuoteen 1963. Silloin ns. rautalankamusiikki löi läpi koko voimallaan. The Sounds -yhtyneen instrumenttisovitus Emmasta kaikuu silloin radiossa soitettuna vieläkin korvissa. Kansainväliset huiput The Rolling Stones ja The Beatles kokosivat nuorison eri puolilla maailmaa. Osa nuorista suuntautui country- ja hippityyppiseen musiikkiin. Musiikin mukana tulivat muut muodin piirteet, poikien pitkät tukat, farkkuvaatteet.

60-luvun virtaukset eivät jääneet vain musiikkiin. Nuoriso ja vähän vanhemmatkin heräsivät erilaisiin vääryyksiin, ongelmiin ja uhkiin, jotka koskivat sekä eri vähemmistöjä että koko elettävää todellisuutta, mm. ekosysteemiä. Vietnamin sota oli ensimmäinen todellinen tv-sota, mikä nostatti voimakkaan sodanvastaisen liikkeen. Koko nuorisoa leimasi tunne, että maailma on muutettavissa paremmaksi, jos vain tiedostamme vääryydet ja epätasa-arvon ihmisten ja ihmisryhmien välillä.

60-lukulaiset nuoret suuntautuivat yhä enemmän maailmalle. Kun nykynuorilla globaali maailma on itsestään selvyys ja helposti saavutettavissa, 60-luvun nuoret olivat ensimmäisiä ikäluokkia, jotka saivat laajasti kosketuksen kansainvälisyyteen. Suomesta oli tosin lähdetty pian sodan jälkeen stipendiaattina Yhdysvaltoihin ja muuallekin. Yhä useampi hakeutui kesätöihin Eurooppaan. Erittäin suurella joukolla olikin 60-luvulla kokemusta eri Euroopan maista kierrellessään liftaten maasta toiseen.

Suurten ikäluokkien nuorista monet suuntautuivat ja pääsivätkin poliittisen vallan kahvaan ja kammareihin varsin nuorina, pian täysi-ikäiseksi tultua. Tämä johtui sekä yhteiskunnallisesta kiinnostuksesta että ajan voimakkaasta politisoitumisesta. Nyt 2010-lukua elettäessä suurten ikäluokkien viimeiset mohikaanit pitävät vielä vallankahvasta kiinni. Ympäröivä maailma on muuttunut valtavasti sitten 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun. Monet ovat joutuneet kääntämään ideologisen takkinsa lähes nurin. On kuitenkin syytä uskoa, että jotakin on edelleen säilynyt tuolloisesta hengestä. Mutta, mitä kirjailija Mika Waltari aikaan sanoikaan: ”Kauheinta mitä minun hautakiveeni voitaisiin kirjoittaa, olisi; Säilyi uskollisena nuoruuden ihanteilleen”.

Nyt eletään vuotta 2014. Käytännössä valtaosa suurista ikäluokista on siirtynyt eläkkeelle. Meitä on jäljellä täällä Suomessa noin 450 000 henkeä. Tämä on noin 70 prosenttia väkimäärästä, joka aikanaan 1940-luvun lopulla syntyi. Meistä monet ovat poistuneet maasta muuttajina maailmalle tai lopullisesti toiseen todellisuuteen. Huomattava osa meistä olisi kuitenkin sekä energialtaan ja osaamiseltaan valmis antamaan oman panoksensa yhteiskunnan hyväksi, jos työmarkkinat ja lainsäädäntö sitä suosisi. Vielä tällainen aika ei ole tullut. Suuret ikäluokat toimivat edelleen ahkerasti jälkipolviensa apuna sekä erilaisissa yhteiskuntaa ja kulttuuria ylläpitävissä vapaaehtoistöissä.

Kun seuraa tilastoista suurten ikäluokkien kulkua kohti vanhuutta, vaikutus näkyy kupruina käyrissä. Nyt ikäluokat taivuttavat ikääntyneiden (yli 65 -vuotiaiden) osuutta koko väestöstä ylöspäin. Ekonomistit ovat kehittäneet suurten ikäluokkien vanhenemisen aiheuttamalle uhkatekijälle oman terminkin, valtiontalouden kestävyysvaje. Rehellisyyden nimissä on tosin myönnettävä, että väestön eliniän pidentyminen yleensä on myös kestävyysvajeen taustalla. Tällä hetkellä syntyvien eliniän odote on yli 20 vuotta pidempi kuin mitä se meillä heti sodan jälkeen syntyneillä oli.

Kun väki vanhenee, odotettavissa on erilaisten sairauksien ja vaivojen aiheuttamien kustannusten kohoaminen. Tämä tosiasia on ollut edessä myös edellisillä sukupolvilla. Nykyiset ikäihmiset elävät kuitenkin pidempään, ja sen vuoksi esimerkiksi eläkemenot kohoavat aikaisempaa suuremmiksi.

Suuret ikäluokat ovat iältään nyt 64 – 69 -vuotiaita. Useimmat hengissä säilyneet ovat vielä suhteellisen terveitä ja hyväkuntoisia. Yhteiskunnan tai sukulaisten apua tarvitaan vielä vähän. Kun suurten ikäluokkien aiheuttamaa kuprua kestävyysvajeeseen ajatellaan, se on joka tapauksessa tilapäinen ilmiö. Vuoteen 2035 mennessä suurin osa suurista ikäluokista on jo poistunut muonavahvuudesta. He eivät enää eläke- ja hoitomenoja tarvitse.

Suuret ikäluokat tulevat tekemään kuitenkin vielä viimeisen väestöllisen kuprun tämänkin jälkeen. Viimeisimpien ennusteiden mukaan yli 90 -vuotiaiden lukumäärä tulee nousemaan suurten ikäluokkien vanhetessa uudelle tasolle. Yli 90 vuoden ikäisiä on Suomessa nyt noin 40 000 henkeä. Vuonna 2040 heitä on ennusteiden mukaan jo 150 – 160 000. Se lienee suurten ikäluokkien viimeinen ponnistus.

 

 

 

Elämäntarinan täydentyminen

Noin kuukausi sitten Sosiaali- ja terveysmisteriön entinen kansliapäällikkö Markku Lehto puhui junailemassani tilaisuudessa aiheesta Elämänhalua ylläpitävästä vanhuudesta. Hänen ajattelunsa ydin ja sanoma vanhuudesta menevät täysin yksiin oman suhtautumiseni kanssa. Viime vuodet ja ehkä vuosikymmenet ovat olleet asenteellisesti vanhuuden kannalta hyvin negatiivisia. Ikääntymisestä on tullut, tai siitä on tehty yhteiskunnallisesti yksi suurimmista ongelmista. Kun ihmiset elävät yhä pitempään, vanhuusväestön määrä kasvaa ja sitä myöten yhteiskunnalliset kustannukset kohoavat. Ekonomistien luoma uudissana – sinänsä karmea – kestävyysvaje kuvaa juuri tätä ongelmaa. Kun ikäihmisiä on paljon, eläke- ja terveydenhoitomenot kasvavat enemmän kuin mihin yhteiskunnalla olisi varaa. Näin ikäihmisistä on tullut taakka työikäisille ikäluokille. Tämän asian ikäihmiset kokevat henkisenä rasituksena ja myös vääryytenä. Ei kukaan halua olla taakka vaan tarpeellinen ja arvostettu.

Ikääntyminen nähdään myös prosessina, joka merkitsee jatkuvaa ja osin kiihtyvää luopumista. Pystyinhän eilen henkisesti ja fyysisesti vielä tehtäviin ja toimiin, jotka nyt näyttävät mahdottomilta! Luopumisen askeleet ovat joskus pieniä, joskus pitkiä. Tämä on luonnon laki. Kehityksemme kulkee väistämättä aina solutasolta alkaen kohti hidastuvaa ja rapautuvaa muutosta. Näin tarkastellen elämänmahdollisuus näyttää ikääntyessä koko ajan kaventuvan. Ihmisen tie johtaa kohti kunkin elämäntarinan tappioita ja menetysten lisääntymistä.

Markku Lehdon tarkastelussa asiat voi kääntää toisin päin. Elämä ja elämäntarina eivät ole jatkuvaa menetystä ja kaventumista vaan muutos voidaan nähdä myös täydentymisenä. Jokainen elämäntarinahan on ainutlaatuinen ja siten kiinnostava. Lisäksi jokainen päivä tuo tarinaan uutta ainesta. Jokainen kokemus, ajatus tai tapahtuma on lisää entisen jatkoksi. Olemme taas sen verran viisaampia ja kokeneita. Koska meille on suotu laaja kommunikaation lahja – eri muodossaan -, voimme lisäksi välittää saamamme opin muille. Voimme kertoa omaa tarinaamme. Joka tapauksessa me kerromme siitä, vaikka emme sanoisi mitään. Olemassaolomme ja olemuksemme kertovat.

Mitä minä haluaisin omasta elämäntarinastani kertoa muille, tai ehkä muistettavan? Mitkä asiat ja opit ovat olleet niin tärkeitä, että haluaisin niitä korostettavan? Niitä on ehkä moniakin, mutta tässä yhteydessä voisin ottaa yhden esimerkin. Yksi pisinaikaisemmista harrastuksistani ja elämänalueista on ollut metsänhoito. Kun nyt lähestyn 70 ikävuotta, toiminta tällä alalla on jatkunut jo yli 60 vuotta.

Käytännön metsätyö alkoi isä-Einon vaikutuksesta tai määräyksestä jo alle kymmenvuotiaana. Kotitalomme Viialan talon taustalla, Saarenvuoreen päin, oli lapsena parin hehtaarin hakamaa, johon lehmille oli aidattu laidunmaa kesäkaudeksi. Hakamaalta oli puusto poistettu, ja muistin mukaan siellä kasvoi vain pientä leppää, koivua ja pieniä kuusentaimia. Vähitellen lehmien laiduntaminen siirtyi heinää kasvaville peltolohkoille. Hakamaa sai vähitellen metsittyä.

Viialan navetan takaa alkanut metsäkappale kasvoikin hyvin. Vuorelta valui sopivasti hiesumaalle kosteutta. Eläimet olivat lannoittaneet hakamaata vuosikymmeniä. Alkuvaiheen lepikkovaltainen puusto lisäsi kasvuvoimaa edelleen. Tästä lepikosta tuli vuosiksi jokakesäinen raivauskohde. Lepikon harventaminen teki tilaa arvopuille, kuusille ja männyille. Perheen kasvatusperiaatteisiin kuului, ettei kesäisin saanut olla joutilaana. Kun kesäkuun alussa peltotyöt olivat vielä vähäisiä, pari kolme viikkoa pyhitettiin vesaikkojen raivauksille ja laidunaitauksien tekemiselle.

Tätä työtä jatkan edelleen. Laitumia ei Viialassa ole tehty enää yli 40 vuoteen, mutta metsien ja ojien raivaamista riittää. Metsien hakkuissa ja uudistamisessa syntyy taimikoita, joiden alkuun saattaminen ja onnistunut kasvatus vaativat ensimmäisen kymmenen vuoden aikana paljon omaa työtä. Työn voi tosin teettää kyllä maksua vastaan ammattimiehilläkin, mutta niin pitkälle kuin se on omin voimin mahdollista, kannattaa jatkaa. Metsänhoidosta onkin elämäntarinassani tullut tärkeä harrastus ja hobby. Samalla se on konkreettinen toimi, missä voin vaikuttaa nykypäivään ja tulevaisuuteen.

Meille kullekin on inhimillistä, että haluaisimme kokea tekemisellämme olevan merkitystä. Monimutkaistuvassa yhteiskunnassa merkityksen kokeminen tai oman työn vaikutusten näkeminen on usein vaikeaa. Metsänhoidossa se on kuitenkin silmin nähtävää. Työn jäljet on helppo huomata. Hyvään kasvukuntoon saatu taimikko tuottaa myös henkistä mielihyvää. Lisäksi tiedämme, että hoidettu metsä tuottaa aikaa myöten myös taloudellista hyötyä, vaikka se todennäköisesti koituukin jälkipolvien hyväksi.

Oman perheen piirissä hyvä metsänhoito on ollut tavoitteena jo sukupolvien ajan. Muistan isäni syksyiset toimet kahdeksankymmenen ikävuoden korvilla. Vaikka fyysiset voimat eivät hänellä enää olleet hyvät, hän kuitenkin jatkoi metsänhoitoa omalla tavallaan. Hän haki päivittäin lähimetsästä muutaman poistettavaksi sopivan lehtipuun rungon ja sahasi ne käsisahalla polttopuiksi.

Toinen ikämiesten metsänhoitoesimerkki muistuu mieleeni lukemastani artikkelista. Se kertoi kuluvana vuonna edesmenneen Ahti Pekkalan metsänhoitoharrastuksesta. Monivuotinen valtiovarainministeri Pekkala oli innokas metsämies. Lähestyessään 85 ikävuotta hän kertoi siirtyneensä yhden tankillisen periaatteeseen. Metsätöihin mennessä hän otti mukaan enää moottorisahan, jonka tankki oli polttoainetta täynnä. Päivän urakaksi riitti tuon yhden tankillisen sallima työmäärä.

Mikäli fyysiset edellytykset säilyvät, pyrin seuraamaan Pekkalan esimerkkiä. Nykyinen suorituskyky ja kunto riittävät vielä 3 – 4 raivaussaha- tai moottorisahatankilliseen, eli pariin kolmeen tuntiin päivässä.  Sen jälkeen on tultava työmaalta pois, ettei tule terveydellisiä tai muita vahinkoja. Jos onni suo, täydennän elämäntarinaani aina yhteen tankilliseen päivässä saakka. Sillä tahdilla ei tietenkään saada aikaan kovin suuria pinta-aloja tai muuten näkyviä tuloksia, mutta vaikutukset ovat konkreettisia. Positiivinen vaikutus tulevaisuuteen on ilmiselvä. Ne metsät, joita 50- ja 60-luvulla istutin tai raivasin, ovat nykyisin jylhää tukkimetsää. Tähän tarinaan haluaisin tuoda vielä täydennystä.

 

 

 

 

YK lasten asialla

Tänään, 24. lokakuuta 2014, on itseni kannalta historiallinen päivä. Tänään on vuosittainen YK:n päivä. Historialliseksi sen tekee minulle YK:n päivä tasan 50 vuotta sitten. Olin silloin Jämsän yhteiskoulun kahdeksannella luokalla. Koulullamme oli tapana pitää yhteinen aamunavaus koulun keskusradion kautta. En muista oliko aamunavaus joka päivä, en myöskään sitä, miten kulloisetkin teemat tai aiheet valittiin. Aina aika ajoin aamunavauksen suoritti joku koulun oppilaista. Tasan 50 vuotta sitten aamunavaus tuli minun tehtäväkseni.

Valintaani vaikutti varmasti silloinen YK:n päivä. Opettajilla oli tiedossa kiinnostukseni ja harrastukseni kansainvälisiin asioihin. YK:n päivän vuoksi puhuin luonnollisesti kehitysyhteistyöstä, tai kuten silloin sanottiin, kehitysavusta. Muistan vielä varsin hyvin puheenvuoroni pääsanoman.

Suomen kehitysapu, eli kehitysyhteistyö otti 1960-luvun alussa vasta ensi askeleitaan. Itse asiassa kansainvälisestikin kehitysapu alkoi 1960-luvun alussa vasta organisoitua. YK julisti 1960-luvun kehityksen vuosikymmeneksi. Toisaalta läntisten teollisuusmaiden järjestö OECD oli vasta perustettu, ja heti vuosikymmenen alussa se ryhtyi koordinoimaan ja ohjeistamaan länsimaiden köyhille maille antamaa apua. Toiminnan esikuvana oli ns. Marshall-apu, jonka Yhdysvallat organisoi heti Toisen maailmansodan jälkeen.  Marshall-rahoitusavun tarkoituksena oli nostaa sodan runtelema Länsi-Eurooppa jaloilleen, jotteivat kumoukselliset voimat pääsisivät valtaan. Apu toimi niin kuin oli tarkoitus.

Suomen virallinen kehitysapu alkoi vuoden 1965 alussa, jolloin aloitti toimintansa ulkoministeriöön perustettu apua koordinoiva toimisto. Omassa puheenvuorossani - edellisenä syksynä - korostin kahta asiaa. En painottanut niinkään köyhän maailman pelastamista, mihin Suomen voimavarat tuntuivat mitättömiltä. Sen sijaan pidin tärkeänä, että suomalaiset asiantuntijat ovat mukana kehitysmaissa yhdessä muiden avunantajien kanssa. Tämä olisi tärkeää myös sen vuoksi, että yhteistyön kautta suomalaisten ja Suomen tietoisuus kolmannen maailman, kuten köyhiä maita alettiin kutsua, ongelmista syventyisi. Suora inhimillinen kosketus on olennainen osa olosuhteiden ja ongelmien ymmärtämistä puolin ja toisin.

Toinen tärkeä seikka yhteistyössä oli mielestäni se, että Suomi ja suomalaiset tulevat tunnetuiksi eri puolilla maailmaa, globaalisti, kuten nykyisin sanottaisiin. Tällä seikalla on sekä inhimillistä, poliittista että taloudellista merkitystä Suomelle. Eri vaiheissa Suomi onkin korostanut juuri YK:ta tärkeänä Suomen kanavana haluttaessa vaikuttaa kansainväliseen kehitykseen, sekä ns. Suomen profiloitumiseen maailmalla. Suomihan varsin varhain osallistui YK:n rauhanturvatyöhön juuri tästä syystä.

Aamunavaukseni ennakoi hyvin erästä juonnetta omassa toiminnassani myöhemmin. Jouduin työn puolesta perehtymään kehitysmaiden asemaan ja mahdollisuuksin jo 1970-luvun alussa. Keskeisiä prosesseja siinä vaiheessa oli YK:n puitteissa neuvoteltu Uusi kansainvälinen talousjärjestys, UKTJ. Sen oli määrä parantaa köyhien maiden asemaa maailmanmarkkinoilla. Mittava neuvotteluprosessi lähti liikkeelle vuonna 1974 eli tasan 40 vuotta sitten. Omalta osaltani olin näissä valmisteluissa mukana. Maailman talousjärjestys on sittemmin muuttunut valtavasti, mutta muiden tekijöiden vuoksi kuin UKTJ:n.

Omaan rooliini kuului kuluneina vuosina yli 30 vuoden edustus eri Suomen kehitysmaapolitiikkaa ohjeistaneissa neuvottelukunnissa. Vuosien mittaan asiat ja vaikutukset ovat kehityspolitiikassa monin osin muuttuneet. Näin jälkikäteen tarkasteltuna minun ei ole kuitenkaan tarvinnut luopua niistä kahdesta näkökohdasta, joita pidin tärkeinä 50 vuotta sitten. Niillä on edelleen paikkansa Suomen politiikassa.

Maailmankuva ja globaalit kehityskysymykset ovat vuosien kuluessa dramaattisesti muuttuneet. Koulussa meille opetettiin vielä 1960-luvun alussa, että kaksi kolmasosaa maapallon väestöstä näkee nälkää. Näin ei varmasti silloinkaan käytännössä ollut, mutta ilmaus korosti köyhien maiden asemaa ja mittasuhteita ihmiskunnan kokonaisuudessa. Maapallon väkiluku oli ylittänyt 3 miljardia vasta vuonna 1960. Tänään maapallolla elää jo 7,25 miljardia ihmistä, eli enemmän kuin kaksinkertainen määrä vuoteen 1964 verrattuna.

YK:n toiminta alkoi heti maailmansodan päättymisen jälkeen vuonna 1945, eli YK täyttää ensi vuonna 70 vuotta. Sen keskeisimpiä tehtäviä on rauhan edistäminen ja ylläpitäminen eri puolilla maailmaa sekä taloudellisen, sosiaalisen ja ympäristöllisesti kestävän kehityksen edistäminen. YK:lla on lukuisa määrä tytärjärjestöjä, jotka ovat erikoistuneet kehityksen eri aspekteihin, tekijöihin. Eräs vanhimmista tytärjärjestöistä on Roomassa toimiva YK:n maatalous- ja elintarvikejärjestö, FAO. Sen pitkänaikavälin tehtävä ja päämäärä on nälästä ja aliravitsemuksesta kärsivien ihmisten auttaminen. Maapallon väestön lukumäärän noususta huolimatta aliravitsemuksesta kärsivien lukumäärä onkin hitaasti alentunut. Näitä ihmisiä on edelleen yli 800 miljoonaa.

Alentamistavoitetta on YK:n puitteissa edistetty asettamalla koko maailmaa koskevia kehitystavoitteita. Vuonna 2000 asetettiin tavoitteet, aliravitsemuksesta kärsivien osuuden puolittaminen, vuoteen 2015. Tämä tavoite tullaan lähes saavuttamaan. Nyt YK on laatimassa uusia tavoitteita seuraavalle 15-vuotiskaudelle, eli vuoteen 2030. Nälän ja aliravitsemuksen tavoitteet kohdistetaan tulevalla kaudella lapsiin, erityisesti alle 5-vuotiaisiin pienokaisiin. Puutteellisesta ravitsemuksesta tai aliravitsemuksesta kärsiviä pikkulapsia on edelleen noin 160 miljoonaa. Tavoite pitää tulevalla kaudella olla, että jokainen lapsi saa riittävän ravinnon viimeistään vuonna 2030.

Tavoite tuntuu kovalta, mutta nykytiedolla ja yhteisillä voimavaroilla se on täysin saavutettavissa. Riittävä ravinto on perimmäinen ihmisoikeus erityisesti pienille lapsille. Riittävä ravinto on myös hyvän kehityksen avain. Köyhissä maissa kehitys lähtee viime kädessä ihmisistä. Jos yksilön fyysinen ja henkinenkin kehitys on heikentynyt puutteellisen ravinnon vuoksi, ei hänen panoksensa omassa elämässään eikä yhteisössään voi olla täysipainoinen. Köyhyyden ja aliravitsemuksen kierre alkaa usein jo odotusaikana, kun äidit eivät saa riittävästi jokapäiväistä ravintoa. Tämä kierre tulee YK:n ja kehitysyhteisön toimesta katkaista tulevan tavoitekauden aikana.

 

 

 

Putinin Venäjä Potemkinin jalanjäljissä

Ukraina on ollut kaikkien huulilla viimeisen puolen vuoden aikana. Kyse ei ole ollut vain Ukrainan tilanteesta ja kohtalosta vaan siitä, mitä Putinin Venäjä tekee Ukrainassa. Venäjän räikeä puuttuminen Ukrainan kehitykseen on muuttamassa radikaalisti käsitystä Venäjän politiikasta ja tavoitteista. Venäjä on viemässä kansainvälistä politiikkaa yhteistyön tieltä vastakkainasetteluun. Vastakkainasettelu ja valtapolitiikka ovat jo johtaneet väkivaltaan ja kuolonuhreihin keskellä Eurooppaa. Keskinäisen riippuvuuden ja globaalien yhteisten ongelmien maailmassa tämän luultiin jo olevan ohi.

 Putinin Venäjä kaappasi keväällä Krimin niemimaan. Venäjä teki sen salamyhkäisesti ja väestön venäjänkielisen enemmistön tukeen nojaten. Krimin kaappaus soti kaikkia Toisen maailmansodan jälkeisiä sopimuksia vastaan, koko Etyk-prosessi mukaan lukien.

Putin perusteli Krimin liittämistä pitkällä historiallisella yhteydellä Venäjään. Sanottiin, että Krimi on kuulunut satoja vuosia Venäjään. Tämä ei pidä paikkaansa. Krimiä ovat historiassa pitäneet vallassaan monet kansat ja valtiot. Tältä osin voi lähetä vaikka kreikkalaisista siirtokunnista pari kolme vuosituhatta sitten. Venäläiset valtasivat Krimin 1780-luvulla. Ennen valtausta Krimin kaanikuntaa hallitsivat Tšingiskaanin jälkeläiset ja liittolaiset. Tšingiskaani ja hänen jälkeläisensä valtasivat historian laajimman maa-alueen. Mongolien hallitsema alue oli 35 miljoonaa neliökilometriä, eli jokseenkin kaksinkertainen nykyisen Venäjän alueeseen verrattuna.

Tsaari Pietari Suuren ajoista saakka Venäjän pyrkimyksenä on ollut päästä viidelle merelle, Jäämerelle, Itämerelle, Mustalle merelle, Intian valtamerelle sekä Tyynelle valtamerelle.  Jo Pietari Suuren Venäjä pääsi Jäämeren lisäksi Itämerelle. Mustalle merelle pääsy ei vielä onnistunut. Vastassa olivat Ottomaanien valtakunta Turkissa ja heidän liittolaisensa.

Venäjän levittäytyminen etelään jatkui Katariina Suuren aikana 1770- ja 1780-luvuilla. Etevien sotapäälliköiden ohella mukana hääri Katariina Suuren rakastajankin kunnostautunut Grigori Potemkin (1739 – 1791). Grigori Aleksandrovitš Potemkin syntyi pienessä Tšižovan kylässä lähellä Pyhän Smolenskin linnoituskaupunkia vaatimattomaan maalaisaateliseen sukuun. Puolalaissyntyinen suku oli kehittänyt mielikuvituksellisen tarinan sukupuun historiasta. Heidän mukaansa he polveutuivat Roomaa noin 100 eKr. uhanneen italialaisen heimon prinssistä Telensinistä sekä Istokista, dalmatialaisesta prinssistä 1000-luvulta.

Yhtä mielikuvituksellinen oli Grigori Potemkinin koko elämä. Historiaan hän on jäänyt Katariinan rakkaussuhteen lisäksi kulisseistaan, jotka hän rakensi Krimin niemimaalle sydänystävänsä vierailua varten. Potemkin halusi saada aikaansaannokset näyttämään upeammilta kuin mihin resurssit ja aika riittivät. Tämä Mustanmeren suuramiraaliksi ja ruhtinaaksi kohotettu sankari sai elämässään, joka kesti vain vähän yli 50 vuotta, paljon todellistakin jälkeä aikaan. Hän perusti mm. useita kaupunkeja ja linnoituksia, esimerkiksi Odessan ja Sevastopolin, jotka ovat polttopisteessä yhä tänään. Ennen kaikkea hänen johdollaan Krimin niemimaa liitettiin pysyvästi Venäjään 1780-luvulla. Krimin ja Venäjän yhteys on siten hieman yli 200 vuotta, ei ikiaikainen.

Presidentti Putin on ottanut tehtäväkseen Venäjän suuruuden palauttamisen. Vielä viime vuoteen saakka lännessä uskottiin, että Putinin Venäjän perimmäinen pyrkimys on integraation ja yhteistyön syventäminen erityisesti Länsi-Euroopan kanssa. Tämä nähtiin itsestään selvyytenä, kun tarkasteltiin Venäjän taloudellisia intressejä lähtien aina energiatuotteiden viennistä. Toisaalta tavalliset venäläiset olivat laajasti päässeet yhteyteen länsimaiden kanssa sekä matkailussa että kaupankäynnissä. Näiden etujen nähtiin olevan riittävä liima yhteistyön lujittamiselle myös poliittisella taholla.

Kaikkien yllätykseksi presidentti Putin on halunnut kääntää selän lännelle ja länsivaltojen mielipiteelle sekä myös lännen arvoille. Samalla uhkaavat mennä historian roskatynnyriin ne sopimusrakenteet ja periaatteet - valtioiden suvereniteetista alkaen -, joita Neuvostoliitto/Venäjä on itsekin Toisen maailmansodan jälkeen korostanut. Katariina Suuren/Grigori Potemkinin tapaan Venäjä haastaa Länsi-Euroopan maiden intressit Kaakkois-Euroopan alueella.

Liekö isovenäläistä perinnettä vai mitä, mutta Potemkinin tapaan Putin rakentaa suurella rahalla jättimäisiä palatseja ja kulisseja. Sotshin talviolympialaiset olivat aivan oma lukunsa. Ne olivat ensimmäiset talviolympialaiset subtrooppisella vyöhykkeellä ja ne tulivat maksamaan satumaisen paljon. Kun edelliset talviolympialaiset Vancouverissa maksoivat noin 6 miljardia dollaria, Sotshin hinnaksi on arvioitu 50 miljardia dollaria. Jää nähtäväksi tuleeko näillä kulisseilla olemaan käyttöä vuotuista formulakilpailua enemmän, vai jäävätkö suorituspaikat todella tyhjiksi kulisseiksi.

Vastaavaa kulissien rakentamista tapahtunee lähivuosina, kun rakennetaan vuoden 2018 jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen puitteita. Niiden järjestämisoikeudet Putin ilmeisesti hankki Venäjälle suurella rahalla, kuten korruptoituneessa kansainvälisessä jalkapallossa on tapana.

Putinin Venäjä on nyt lähes yhtä yksinvaltainen kuin tsaarien Venäjä 1700- ja 1800-luvuilla. Yhden miehen ja hänen esikuntansa päätöksin voidaan rakentaa ja ylläpitää miltei minkälaisia kulisseja hyvänsä. Suurin ero on kuitenkin kansassa. Venäjän kansan enemmistö ei ole enää maaorjia, ei edes kuolleita sieluja, vaan periaatteessa hyvin perillä maailmasta niin Venäjällä kuin muuallakin. Putinin propaganda jättikulisseineen on vielä saanut vastakaikua, mutta pidemmällä aikavälillä tilanne todennäköisesti muuttuu.

Venäjän todelliset taloudelliset voimavarat eivät riitä Euraasian pitämiseen vallassa ja samalla yhteyksien katkaisemiseen lännessä.  Imperiumit ovat aina sortuneet ylimitoitettuihin poliittisiin ja sotilaallisiin hankkeisiin. Niin kävi Neuvostoliitollekin. Todellisten voimavarojen puute estää Putinin luomasta maailmanmittakaavan, eikä ehkä kontinentaalistakaan imperiumia. Pyrkimyskin kyllä ehtii saada paljon pahaa aikaan.

 

 

Savusaunan auvossa

Muutama vuosi sitten kuulin radiosta ohjelman, missä saunaekspertti kertoi laatimastaan saunomisen hyvyyden luokituksesta. Hän oli laatinut viisiportaisen laadullisen asteikon, millä arvioida saunomiskokemuksen nautintoa. En valitettavasti muista asteikosta kuin neljä porrasta. Ne olivat huonommasta päästä lähtien nuiva, käypä, oiva ja auvo. Näilläkin kyllä pärjää, koska ainakaan minä en joudu kokemaan useinkaan saunaa, joka olisi huonompi kuin käypä. Ehkä muutama kerta on tullut saunotuksi saunassa, jonka aikaansaamaa tunnetta voi kuvata sanalla nuiva.

Mieluimmin muistelee saunakertoja, joiden muistikuva on joko oiva tai peräti auvo. Onneksi saan kokea saunomista asteikon tässä päässä omassa mökkirannassa. Sen mahdollistaa tänä kesänä 20 vuoden ikään tuleva savusauna.

Vaherin saunan hankkiminen ja rakentaminen oli oma mainio tarinansa. Olimme usean kesän ajan saunoneet kerran kesässä naapurimme Jänttien ikivanhassa savusaunassa. Meillä miehillä saunassa käynti venähti yleensä pariin tuntiin, koska leppeässä löylyssä oli mukava istuskella ja samalla käydä maailman asiat läpi tähtitieteestä kalan perkuuseen. Toistelin aina, että olisipa itselläkin tällainen sauna.    

Haave lähti toteutumaan talvella 1994, kun naapurimaatalon vanha isäntä Timo sanoi, että nyt pannaan projekti käyntiin. Hän sanoi ottavansa seinähirsiksi tulevat puut metsästä, jos sinä (eli minä) piirrät mallin. Niinpä hankin Saunaseuran saunalta Risto Vuolle-Apialan toimittaman omakustanteen Suomen savusaunoista. Piirsin keskisuomalaista ja savolaista savusaunatyyppiä yhdistelemällä oman mallini. Rakennuksen mittasuhteet kävin hakemassa Seurasaaren vanhoista museorakennuksista. Kun rakentajat tulkitsivat ruutupaperipiirrostani hieman eri lailla kuin olin tarkoittanut, saunasta tuli jyrkkäkattoisempi, kirkkomaisempi.

Savusaunan sydän on kiuas. Kiukaaksi valitsin Aitokiukaan kehittäjän savusaunamallin. Sen etuna on, että vetämällä kansi kuumennettujen kivien päälle, sauna pysyy kylpykunnossa kymmenenkin tuntia. Niinpä lämmitin sen aamupäivällä ja saunaan menimme illansuussa.

Kuluneiden parinkymmenen vuoden aikana olemme saunoneet noin 400 kertaa. Nyt kiuas on jo  vaiheessa, että se vaatisi kunnostusta. Kivethän lämmitetään punahehkuisiksi ja lämmityksen loppuvaiheessa päällimmäisten kivien yläpuolella palaa sininen liekki, joka polttaa viimeisetkin nokihiukkaset, jotka voisivat aiheuttaa ns. tikua silmiin. Lämpötila nousee kivien päällä 700 – 800 asteeseen, joten kiuas on kovilla. Vähitellen sen rakenteet antavat hieman periksi eivätkä ominaisuudet säily ihan parhaimmillaan.

Parhaimmillaan mökin savusaunakokemus on ollut ehdottomasti auvo. Vieläkin löylyt ovat varsin oivia, vaikka ehkä jotakin kohennusta voisi miettiä.

Mikä sitten tekee saunomisesta savusaunassa auvoisen kokemuksen? Savusaunassa istut korkealla lauteella mustien seinien ja nokimustan katon luodessa tummahämyisen hämärän. Hämärää valaisee vain pienestä ruutuikkunasta tuleva ilta-auringon valo. Ikkunan yläosa on sekin nokeentunut lämmityssavun kohotessa kiukaan pinnasta seiniä pitkin lakeiseen ja siitä ulos.  Kun avaat takaseinällä olevan räppänän saunomisen aikana, siitä sisään tuleva valokeila valaisee saunan ilmassa olevat hienot noki- yms. pölyhiukkaset. Tunnelma ja atmosfääri on ainutlaatuinen.

Istuessasi lauteiden hämärässä keskityt itseesi ja ajatuksiisi. Hyväilevä löyly sihahtavilta kiviltä nostaa vähitellen hien ihon pintaan. Ensin joutuu ehkä hetken odottamaan, ennen kuin hiki kohoaa pintaan. Se ihan kuin salaa lämmittää ja kastelee ihon. Tunnelma on hyvin meditoiva, eikä kaipaa välttämättä keskustelua muuta kuin omien ajatuksien kanssa.

Keskustelulle on paras hetki istahtaminen uinnin ja parin löylykerran jälkeen saunan kupeelle, missä pyyhkeeseen kääriytyneenä voi maistella virvoitusjuomaa ja pohtia maailman ja maailmankaikkeuden tilaa. Yksinkin istuen hetki on melkein pyhä. Edessä on ilta-auringon säteiden sävyttämä järven pinta ja järven selän takana tummuva sankan metsä raja. Leikillisesti olenkin sanonut, että hetki on ikääntyvän miehen kliimaksi.

Lähes jokaiseen paratiisiin kuuluu kuitenkin käärme. Omaan saunaidylliini tämä käärme alkoi hiipiä pari vuotta sitten maakuntakaavan muodossa. Saunan seinustalta avautuvaan maisemaan on kaavaehdotuksessa merkitty 36 tuulimyllyn paikkaa. Nykyiset myllyt nousevat 200 metriin. Lähin paikka on suoraan edessä järven toisella puolella noin 600 metrin päässä. Tällä hetkellä Suomessa on tuulimyllyjen rakentamisessa todellinen kiihko meneillään. Se johtuu ruhtinaallisesta yhteiskunnan tuesta, jonka ansiosta myllyistä on tulossa omistajilleen rahasampoja.

Vaikka vastapäätä ei ehkä koskaan oikeasti rakennettaisi tuulimyllyjä, tietoisuus niiden tulon mahdollisuudesta on jo muuttanut tunnelman. En voi koskaan enää täysin siemauksin nauttia savusaunan auvosta ajattelematta että entä jos.

Ps. Alkava kesäaika näyttää taas tuovan ruhtinaallisesti fyysistä ja ajatuksellista työtä metsän ja rakentamisen parissa niin, että näyttää järkevältä pitää pieni tauko muissa henkisissä ponnisteluissa. Ei niin etteikö asioiden pohtiminen ja jäsentely olisi edelleenkin hauskaa, mutta tauko kypsyttänee uusia näkökulmia ja teemoja. Oikein antoisaa kesää kaikille mahdollisille lukijoilleni! Palailen palstoille elokuun loppupuolella.

On aikamme kallis

Ympäristöämme hahmottaessamme kolmiulotteinen maailma tuntuu luonnolliselta. Ehkä luonnolliselta tuntuu neljäskin ulottuvuus, aika. Sitä se ei kuitenkaan ole vaan aikaan liittyy paljonkin ihmeellistä, mystistä. Vielä ihmeellisemmältä tuntuu kosmologien pohdiskelema maailmankaikkeus, missä ulottuvuuksia on usein vielä neljää enemmänkin. Sanotaan, että maailmankaikkeutta tutkivien kosmologien hahmottamassa todellisuudessa olisi keskimäärin yksitoista ulottuvuutta. Mitä se sitten oikein tarkoittaneekaan?

Aika sen sijaan meillä on aina käsillä. Etiopialainen ystäväni Simelles Tennaw kirjoitti muutamia vuosia sitten kirjan nimellä Time is for all. Aika kuuluu siis kaikille ja on siinä mielessä demokraattien ja tasapuolinen, että se on sama kullakin hetkellä jokaiselle.

Olemme tottuneet mittaamaan ajan kulua taivaankappaleiden liikkeiden avulla. Maa kiertää auringon tietyssä määrässä päiviä, joiden pituus taas määräytyy maan pyörähdyksestä akselinsa ympäri. Vanhojen kulttuurien ajan mittaamisen ja kalentereiden tärkein erottava tekijä lienee se, onko mittarina käytetty kuun vai auringon liikkeitä.

Ihminen on yrittänyt mitata ajan kulua myös itse kehittämillään välineillä. Meille Sinuhemme lukeneille on tuttua miten vesikello mittaa aikaa. Euroopan luolamaalauskulttuureiden jäljiltä on löydetty jo noin 20 - 30 000 vuoden takaa luuesineitä, joihin on systemaattisesti vedetty viivoja. Emme voi tietenkään tietää, ovatko nämä viivat vedetty mittamaan aikaa vai esimerkiksi laskemaan saatua saalista.  

Kävin toistakymmentä vuotta sitten Amsterdamin reissuillani useamman kerran Rijksmuseumissa katsomassa sekä Rembrandtin Yövartijat -maalausta että esineitä Hollannin kultakaudelta, 1600-luvulta. Esineiden joukossa oli valtava, melkein huoneen kokoinen rakennelma, joka oli kellokoneisto jostakin keskiaikaisesta kirkosta. Monimutkaiset rattaat, punnukset ja köysistöt pitivät kellon viisarit liikkeessä ja kertoivat kyläläisille ajan kulun.  

Nykyiset digitaalikellomme saavat ajan mitan koneistossa olevien kiteiden värähtelystä. Liike merkitsee äärettömän tarkkaa ajan mittausta niin, ettei kellomme juuri jätätä eikä edistä.

Olennaista on, että ajan kokemuksemme ja käsityksemme tulee liikkeestä. Kappaleet, ainehiukkaset, kvantit, fotonit ja mitä kaikkia niitä onkaan liikkuvat jossakin avaruudessa toisiinsa nähden. Koko kosmologinen avaruus, kuten me sen käsitämme, syntyi alkuräjähdyksessä 13,8 miljardia vuota siten. Silloin syntyi aika. Albert Einstein opetti meille, että aikakin on suhteellinen käsite. Se riippuu kappaleiden nopeudesta, liikkeestä toisiinsa nähden.   

Aikaa ja maailman syntyä pohtiessani sähkökemialliset impulssit liikkuvat synapsien kontrollomana, mikä vilkkaammin mikä hitaammin, yhdistellen muistipaikkoja parhaansa mukaan. Jos hyvin käy, siitä syntyy kohtuullinen käsitys ympäröivästä todellisuudesta. Joka tapauksessa, vaikka kuinka vilkasta liikettä saisin aikaan, käsitys on äärimmäisen rajallinen. Se on myös suhteellinen siinä mielessä, että kenenkään muun aivosolut eivät synnytä täsmälleen samaa kokonaishahmoa.

Ajan kuluessa maapallolla on syntynyt ja kehittynyt orgaanisten aineyhdisteiden kokonaisuus joka synnyttää ja ylläpitää itseään, eli elämä. Sekin on liikkeen tulos ja myös uusi ihme. Ihminen on itsetietoisuuden synnyttyä pyrkinyt löytämään vastauksen tämän ihmeen, elämän syntyyn. Monet ovat löytäneetkin vastauksen. Omalta kohdalta tunnustaudun Konrad Lorenzin seuraajaksi. Hän aikanaan kiteytti vanhan sanonnan muotoon: ”Ihmettelen, olen siis olemassa.”

Elämän olemukseen yksilön kannalta kuuluu ajan rajallisuus. Tämän oivaltaminen vie aikansa. Monet, kuten itsekin, oivaltavat aikuistumisen kynnyksellä, ettei meille ole annettu aikaa kuin rajallisesti. Rajan tiedostaminen lienee ihmiselle kautta historian ollut merkittävimpiä, kovimpia juttuja. Aiheen käsittely onkin ollut eri kulttuurien syvintä ydintä.

Koska aikaa on itse kullakin rajallisesti, siitä tulee erittäin arvokas asia – ainakin pitäisi. Jokainen toivoisi elämälleen merkitystä. Siihen pitää kaikilla olla oikeuskin. Jokaisen oikeuteen tuleekin suhtautua kunnioittavasti ja arvoa antaen. Näin ei riittävästi ole.

Ajan kuluessa ja iän karttuessa oppii tietämään, että merkitystä hamutessaan kovin paljon ei voi suoritusten varaan laskea. Moni haluaa kuitenkin itselleen jonkinlaisen muistomerkin. Siinä suhteessa vaihtoehdot ja mahdollisuudet ovat monenlaiset. Tosin muistomerkkien merkityksestä tuleville sukupolville ei voi olla varma.

Omat tavoitteeni alkavat kiteytyä taimikoiden harventamiseen. Taimikoiden paikalla olleet metsät ovat antaneet aikanaan taloudellista tukea perheen toimeentulolle. Raivaussahalla tehtävä raivaus ja vesakoiden poisto antavat tilaa ja valoa uudelle arvopuiden kasvulle. Siisti jälki tuottaa tekijälle mielihyvää. Hoidettu metsä kasvaa paremmin kuin risukkoinen riukumetsä, ja antaa kenties taloudellista arvoa tuleville sukupolville – aikaa myöten.

Venäläisen imperiumin laajentumismalli

Tilasin 1980-luvulla Maailma ja me -lehteä, joka oli perustettu amerikkalaista elämänmuotoa propagoivan Valittujen palojen vastineeksi. Maailma ja me oli vastaavan kokoinen, pieni, helposti luettava aikakauslehti. Se kertoi mukavia tarinoita Neuvostoliitosta ja neuvostoliittolaisten elämästä. Halusin tarkoituksella saada vastakuvaa paljonkin lukemani Valittujen palojen tarjoamalle maailmankuvalle.

Maailma ja me -lehdestä jäi tärkeimpänä mieleen erityinen kirjoitusten sarja. Se kertoi tuhannen vuoden ajalta Venäjän ja Neuvostoliiton historiasta. Ehkä kirjoitussarjan pontimena oli tuolloin juhlavuosi 1988, jolloin tuli tuhat vuotta siitä, kun Kiovan slaavit perinnetiedon mukaan kääntyivät ruhtinas Vladimirin johdolla ortodoksiseen uskoon.

Kirjoitussarjan kiinnostavin seikka oli Neuvostoliiton historioitsijoiden tapa kertoa jatkotarinaa Venäjän alueellisesta laajentumisesta. Venäjän ekspansiivinen aika alkoi varsinaisesti 1500-luvun taitteessa, kun Iivana III Suuri, Moskovan suuriruhtinas, kokosi venäläisiä ruhtinaskuntia yhteisen hallinnon alle. Moskova ja monet muut ruhtinaskunnat olivat olleet yli 200 vuotta armottoman mongolivallan alla.

Ensimmäisen tsaarin Iivana Julman aikana, vuosina 1547 – 1584, laajentuminen jatkui itään. Kazanin ja Astrakanin mongoliruhtinaskunnat liitettiin Venäjään. Venäjän laajentuminen länteen ei sen sijaan onnistunut. Liettua-Puolaa ja Ruotsia vastaan käydyt sodat eivät johtaneet menestykseen.

Vuonna 1613 nousi valtaistuimelle ensimmäinen Romanov-sukuinen tsaari, Mikael Romanov. Romanovien aikana Venäjä laajentui nopeasti itään, Siperiaan ja etelään, Kaukasukselle. Imperiumi laajeni Pietari Suuren toimesta jopa Amerikan mantereelle, Alaskaan.

Maailma ja me -lehden historiankuvaus laajentumisesta noudatti mielenkiintoista kaavaa. Venäjän naapureina asuvissa ruhtinaskunnissa piti valtaa julma, kansaa sortava hallitsija tai yläluokka. Sorrettu väestö otti yhteyttä Venäjän tsaariin ja pyysi apua sortajaa vastaan. Tsaari lähetti venäläisiä joukkoja alistettujen avuksi. Tarinan mukaan joukot valtasivat ruhtinaskunnan lähes verettömästi ja poistivat julmat vallanpitäjät vallasta. Kiitollisena saamastaan avusta, valloitetun alueen väestö anoi pääsyä Venäjän osaksi. Tähän tsaarit suostuivat.

Krimin valtauksessa viime maaliskuussa oli mielenkiintoista nähdä, että malli toimii tänäkin päivänä. Krimin venäläisenemmistö syytti Kiovan kansannousun nostamaa uutta hallintoa fasismista ja venäläisväestön sorrosta. Venäjän ulkopoliittisen doktriinin mukaan maalla on oikeus puolustaa venäläisvähemmistöjen etuja myös naapurimaissa. Niinpä Krimille lähetettiin venäläisiä sotilaita, jotka eivät häveliäisyyssyistä kuitenkaan käyttäneet asevoimiensa tunnuksia. Aseistettujen ja sotilasasuun pukeutuneiden joukkojen varusteissa ei ollut Venäjän armeijan tunnuksia. Joukot ottivat kuitenkin vallan niemimaalla.

Valtausoperaatio huipentui siihen, että Krimin venäläisen nukkehallinnon johdolla järjestettiin kansanäänestys, jonka nojalla Krimin alue anoi pääsyä Venäjän imperiumin osaksi. Prosessi oli tyylipuhtaasti sama kuin vanhan Venäjän imperiumin laajentumiskaava 1500-luvun alusta eteenpäin. Näin ainakin Maailma ja me -lehden kertomana.

Kuvaan kuului lisämausteena tällä kertaa se, että Krimin alkuperäisväestö, Krimin tataarit, eivät osallistuneet kansanäänestykseen. Krimin demograafinen venäläistyminen alkoi varsinaisesti vuoden 1944 jälkeen, jolloin Stalin pakkosiirsi kaikki Krimin tataarit Siperiaan kostoksi yhteistyöstä Saksan kanssa. Nykyiset Krimin tataarit ovat pääosin heidän jälkeläisiään, ja he palasivat Krimille Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luvulla.

Iivana Julma oli monessa Josef Stalinin esikuva. Stalin ja Neuvostoliitto halusivat laajentaa aluetta länteen ja onnistuivatkin siinä Baltian maiden ja Ukrainan kohdalla. Nämä maat olivat Suomen tavoin itsenäistyneet tsaarivallan romahdettua vuonna 1917.

Venäjän/Neuvostoliiton laajentumisen kaava petti ensimmäisen kerran Suomen osalta. Talvisodan ensimmäisinä päivinä perustettiin kyllä Otto Wille Kuusisen johtama Terijoen nukkehallitus, jonka piti oikeuttaa Neuvostojoukkojen tulo pelastamaan suomalainen työväenluokka porvariston ylivallasta. Erehdys oli siinä, ettei Suomen työväenluokka lähtenyt venäläisten kelkkaan vaan puolusti maata talonpoikien ja porvariston rinnalla.  Neuvostoliitto sai kuitenkin runsaan kymmenesosan Suomen pinta-alasta.

Seuraavan kerran mallin toimi huonosti Afganistanissa. Neuvostoliiton joukot lähtivät vuonna 1979 puolustamaan valtaan noussutta kommunistista hallitusta kapinoitsevia afgaaneja vastaan. Seuraukset tiedämme nyt. Ne ovat olleet äärimmäisen kovat erityisesti Afganistanin väestölle. Helpolla ei päässyt Neuvostoliittokaan. Nuorten venäläisten sotilaiden kuolemat rapauttivat vähitellen Neuvostoliiton sisäistä moraalia ja osaltaan vaikuttivat Neuvostoliiton romahtamiseen.

Tätä kirjoitettaessa seurataan jännittyneenä Krimiltä alkaneen Venäjän politiikan jatkoa itäisessä Ukrainassa. Toimiiko kaava edelleen ja mitä siitä seuraa ukrainalaisille? Jäljet pelottavat.