Elämäntarinan täydentyminen

Noin kuukausi sitten Sosiaali- ja terveysmisteriön entinen kansliapäällikkö Markku Lehto puhui junailemassani tilaisuudessa aiheesta Elämänhalua ylläpitävästä vanhuudesta. Hänen ajattelunsa ydin ja sanoma vanhuudesta menevät täysin yksiin oman suhtautumiseni kanssa. Viime vuodet ja ehkä vuosikymmenet ovat olleet asenteellisesti vanhuuden kannalta hyvin negatiivisia. Ikääntymisestä on tullut, tai siitä on tehty yhteiskunnallisesti yksi suurimmista ongelmista. Kun ihmiset elävät yhä pitempään, vanhuusväestön määrä kasvaa ja sitä myöten yhteiskunnalliset kustannukset kohoavat. Ekonomistien luoma uudissana – sinänsä karmea – kestävyysvaje kuvaa juuri tätä ongelmaa. Kun ikäihmisiä on paljon, eläke- ja terveydenhoitomenot kasvavat enemmän kuin mihin yhteiskunnalla olisi varaa. Näin ikäihmisistä on tullut taakka työikäisille ikäluokille. Tämän asian ikäihmiset kokevat henkisenä rasituksena ja myös vääryytenä. Ei kukaan halua olla taakka vaan tarpeellinen ja arvostettu.

Ikääntyminen nähdään myös prosessina, joka merkitsee jatkuvaa ja osin kiihtyvää luopumista. Pystyinhän eilen henkisesti ja fyysisesti vielä tehtäviin ja toimiin, jotka nyt näyttävät mahdottomilta! Luopumisen askeleet ovat joskus pieniä, joskus pitkiä. Tämä on luonnon laki. Kehityksemme kulkee väistämättä aina solutasolta alkaen kohti hidastuvaa ja rapautuvaa muutosta. Näin tarkastellen elämänmahdollisuus näyttää ikääntyessä koko ajan kaventuvan. Ihmisen tie johtaa kohti kunkin elämäntarinan tappioita ja menetysten lisääntymistä.

Markku Lehdon tarkastelussa asiat voi kääntää toisin päin. Elämä ja elämäntarina eivät ole jatkuvaa menetystä ja kaventumista vaan muutos voidaan nähdä myös täydentymisenä. Jokainen elämäntarinahan on ainutlaatuinen ja siten kiinnostava. Lisäksi jokainen päivä tuo tarinaan uutta ainesta. Jokainen kokemus, ajatus tai tapahtuma on lisää entisen jatkoksi. Olemme taas sen verran viisaampia ja kokeneita. Koska meille on suotu laaja kommunikaation lahja – eri muodossaan -, voimme lisäksi välittää saamamme opin muille. Voimme kertoa omaa tarinaamme. Joka tapauksessa me kerromme siitä, vaikka emme sanoisi mitään. Olemassaolomme ja olemuksemme kertovat.

Mitä minä haluaisin omasta elämäntarinastani kertoa muille, tai ehkä muistettavan? Mitkä asiat ja opit ovat olleet niin tärkeitä, että haluaisin niitä korostettavan? Niitä on ehkä moniakin, mutta tässä yhteydessä voisin ottaa yhden esimerkin. Yksi pisinaikaisemmista harrastuksistani ja elämänalueista on ollut metsänhoito. Kun nyt lähestyn 70 ikävuotta, toiminta tällä alalla on jatkunut jo yli 60 vuotta.

Käytännön metsätyö alkoi isä-Einon vaikutuksesta tai määräyksestä jo alle kymmenvuotiaana. Kotitalomme Viialan talon taustalla, Saarenvuoreen päin, oli lapsena parin hehtaarin hakamaa, johon lehmille oli aidattu laidunmaa kesäkaudeksi. Hakamaalta oli puusto poistettu, ja muistin mukaan siellä kasvoi vain pientä leppää, koivua ja pieniä kuusentaimia. Vähitellen lehmien laiduntaminen siirtyi heinää kasvaville peltolohkoille. Hakamaa sai vähitellen metsittyä.

Viialan navetan takaa alkanut metsäkappale kasvoikin hyvin. Vuorelta valui sopivasti hiesumaalle kosteutta. Eläimet olivat lannoittaneet hakamaata vuosikymmeniä. Alkuvaiheen lepikkovaltainen puusto lisäsi kasvuvoimaa edelleen. Tästä lepikosta tuli vuosiksi jokakesäinen raivauskohde. Lepikon harventaminen teki tilaa arvopuille, kuusille ja männyille. Perheen kasvatusperiaatteisiin kuului, ettei kesäisin saanut olla joutilaana. Kun kesäkuun alussa peltotyöt olivat vielä vähäisiä, pari kolme viikkoa pyhitettiin vesaikkojen raivauksille ja laidunaitauksien tekemiselle.

Tätä työtä jatkan edelleen. Laitumia ei Viialassa ole tehty enää yli 40 vuoteen, mutta metsien ja ojien raivaamista riittää. Metsien hakkuissa ja uudistamisessa syntyy taimikoita, joiden alkuun saattaminen ja onnistunut kasvatus vaativat ensimmäisen kymmenen vuoden aikana paljon omaa työtä. Työn voi tosin teettää kyllä maksua vastaan ammattimiehilläkin, mutta niin pitkälle kuin se on omin voimin mahdollista, kannattaa jatkaa. Metsänhoidosta onkin elämäntarinassani tullut tärkeä harrastus ja hobby. Samalla se on konkreettinen toimi, missä voin vaikuttaa nykypäivään ja tulevaisuuteen.

Meille kullekin on inhimillistä, että haluaisimme kokea tekemisellämme olevan merkitystä. Monimutkaistuvassa yhteiskunnassa merkityksen kokeminen tai oman työn vaikutusten näkeminen on usein vaikeaa. Metsänhoidossa se on kuitenkin silmin nähtävää. Työn jäljet on helppo huomata. Hyvään kasvukuntoon saatu taimikko tuottaa myös henkistä mielihyvää. Lisäksi tiedämme, että hoidettu metsä tuottaa aikaa myöten myös taloudellista hyötyä, vaikka se todennäköisesti koituukin jälkipolvien hyväksi.

Oman perheen piirissä hyvä metsänhoito on ollut tavoitteena jo sukupolvien ajan. Muistan isäni syksyiset toimet kahdeksankymmenen ikävuoden korvilla. Vaikka fyysiset voimat eivät hänellä enää olleet hyvät, hän kuitenkin jatkoi metsänhoitoa omalla tavallaan. Hän haki päivittäin lähimetsästä muutaman poistettavaksi sopivan lehtipuun rungon ja sahasi ne käsisahalla polttopuiksi.

Toinen ikämiesten metsänhoitoesimerkki muistuu mieleeni lukemastani artikkelista. Se kertoi kuluvana vuonna edesmenneen Ahti Pekkalan metsänhoitoharrastuksesta. Monivuotinen valtiovarainministeri Pekkala oli innokas metsämies. Lähestyessään 85 ikävuotta hän kertoi siirtyneensä yhden tankillisen periaatteeseen. Metsätöihin mennessä hän otti mukaan enää moottorisahan, jonka tankki oli polttoainetta täynnä. Päivän urakaksi riitti tuon yhden tankillisen sallima työmäärä.

Mikäli fyysiset edellytykset säilyvät, pyrin seuraamaan Pekkalan esimerkkiä. Nykyinen suorituskyky ja kunto riittävät vielä 3 – 4 raivaussaha- tai moottorisahatankilliseen, eli pariin kolmeen tuntiin päivässä.  Sen jälkeen on tultava työmaalta pois, ettei tule terveydellisiä tai muita vahinkoja. Jos onni suo, täydennän elämäntarinaani aina yhteen tankilliseen päivässä saakka. Sillä tahdilla ei tietenkään saada aikaan kovin suuria pinta-aloja tai muuten näkyviä tuloksia, mutta vaikutukset ovat konkreettisia. Positiivinen vaikutus tulevaisuuteen on ilmiselvä. Ne metsät, joita 50- ja 60-luvulla istutin tai raivasin, ovat nykyisin jylhää tukkimetsää. Tähän tarinaan haluaisin tuoda vielä täydennystä.