perjantai 6. joulukuuta 2013

Ylpeyden aiheita

Suomalaisen mielenmaiseman pohjavire on nyt hyvin alakuloinen, jopa masentunut. Tuntuu oikein iholla, kuinka negatiivinen ilmapiiri vyöryy yli. Asiantilaan löytyy varmasti useita ja monenlaisia selityksiä. Tämän, Suomen 96. itsenäisyyspäivänä kirjoitetun blogin tarkoitus ei ole analysoida ja läpivalaista kaikkia ajateltavissa olevia syistä.  Viittaan kuitenkin siihen, että osansa saattaa olla sillä, että elämme jo kuudetta raamatullista laihaa vuotta. 2000-luvun alkupuoli vuoteen 2007 saakka oli niitä lihavia vuosia. Vielä ei kyetä ennustamaan, jäävätkö laihat vuodet seitsemään vai joudummeko tulevaisuudessa tyytymään selvästi heikompaan talouskehitykseen kuin olemme tottuneet. Suomessa kansantuote saavuttanee vuoden 2007 tason vasta 2015. Jo tapahtuneeseen on ollut tuskallista sopeutua.

Kuluvan syksyn masentaviin uutisiin kuuluvat puolestaan kansallisten ylpeydenaiheidemme Nokian kännyköiden myynti Amerikkaan sekä Pisa-tulosten ”romahdus”. Nämähän ovat olleet niitä harvoja seikkoja, joilla Suomi ja suomalaiset ovat kansainvälisesti profiloituneet. Muutenhan meistä maailmalla ei tiedetä kuin että Suomi on kaukainen, kylmä ja kieleltään vähän kummallinen.

Yksilön ja kansakunnan henkisen hyvinvoinnin kannalta on kuitenkin tärkeää, että on olemassa asioita, joista voimme olla ylpeitä, ja asioita, joita voimme kunnioittaa. Ne kohottavat sekä kansakuntaa että yksilöä, ja tuovat tervettä ryhtiä elämään.

Kun katselee historiallisesta perspektiivistä asioita, jotka ovat olleet suomalaisille kunnioituksen tai ylpeilyn aiheita, nousevat esiin lähinnä muita rohkeammat, etevämmät tai muuten kunnioitettavammat henkilöt. Olemme esimerkiksi aina arvostaneet kirjoitetun suomenkielen luojaa, Mikael Agricolaa. 1800-luvulta voi jo mainita useita henkilöitä, jotka voidaan edelleen nostaa ”kansakunnan kaapin päälle”. Ennen kaikkea tulevat mieleen kansallisrunoilija J.L. Runeberg, Kalevalan luoja Elias Lönnrot, suomalaisuuden kohottaja J.V. Snellman sekä suomalaisen maiseman ja sielunmaiseman tulkki, Sakari Topelius.

Vuosisadan lopulla syntynyt taiteen kultakausi nosti esiin useita kuvataiteilijoita, kirjailijoita sekä säveltäjiä. Edellisillä vuosisadoilla tieteen, taiteen, hengellisen kulttuurin sekä suomalaiskansallisen päätöksenteon edustajat loistivat ikään kuin majakat, jotka antoivat suuntaa väestön ja kansakunnan kehitykselle.

Vielä 1950-luvulla haluttiin nostaa ja myös nousi lähihistorian ja silloisen ajan henkilöitä, jotka saavuttivat muita paljon enemmän kunnioitusta ja arvostusta. Vielä silloin kansalliset ylpeydenaiheet kiteytyivät aikaisemmalla tavalla henkilöihin, joihin ihmiset katsoivat kuin ylöspäin. Heiltä odotettiin ja heiltä uskottiin saatavan paljon enemmän kuin inhimillisesti oikeastaan olisi voinut odottaa. Koko viime vuosisadan henkilöksi nousi Suomen marsalkka C.G.E. Mannerheim. Mannerheim saavutti sekä sotapäällikkönä että poliittisena johtajana lähes myyttisen aseman.

Poliittisista johtajista kansakunnan kaapin päälle nousivat presidenteistä J. K. Paasikivi, Urho Kekkonen sekä Mauno Koivisto. He edustivatkin samalla mainiosti keskeisiä yhteiskuntaluokkia, porvaristoa, talonpoikais-/pienviljelijäväestöä sekä työväestöä. Sittemmin poliittisten johtajien – eri tasoilla – asema on murentunut. On käynyt kuten Ilmari Turja jo aikoinaan kirjoitti, ”Ei kukaan oo mikään” (1975). Tänään lienee saavutettu tämä Turjan vitsinomainen pohjalaislausahdus.

Ilman kunnioituksen aiheita on – kuten alussa viittasin – tylsä elää. Mistä siis tänään olemme ylpeitä tai mitä kunnioitamme, kun nyt nämä kansainvälisesti noteeratut ylpeydenaiheet ovat katoamassa? Palaamme kai kansallisiin ylpeydenaiheisiin. Mitä ne sitten voisivat olla? Yhden vastauksen antaa luettelo, johon on kirjattu Suomen viralliset ja vakiintuneet liputuspäivät. Ne eivät välttämättä mene täysin yksiin ihmisten mielissä olevien asioiden ja aiheiden tai henkilöiden kanssa, mutta antavat kyllä mainion läpivalaisun sekä historiaan että nykypäivään.

Liputuspäiviä on nimetty seitsemälle henkilölle suoraan sekä välillisesti vielä kahdelle. J. l. Runeberg, Eino Leino, Aleksis Kivi ja Minna Canth edustavat runoutta ja kirjallisuutta. Mikael Agricola suomen kieltä ja J. V. Snellman suomalaisuuden nousua. Kalevalan ja samalla Suomalaisen kulttuurin päivä kunnioittaa Elias Lönnrotin työtä kansanrunouden kerääjänä. Puolustusvoimien lippujuhlan päivä on sijoitettu Mannerheimin syntymäpäiväksi. Vaikea tietää, miksi Mannerheim ei ole saanut suoraan omaa nimikkopäiväänsä. Kansakunnan kunnioitus on kuitenkin yksiselitteinen, koska kansalaiset valitsivat Mannerheimin Suurimmaksi suomalaiseksi (2004). Jean Sibeliuksen nimikkopäivä edustaa  kansallissäveltäjän lisäksi suomalaisen musiikin arviostusta.

Jos ajattelee, minkä kulttuuritahon henkilö galleriasta puuttuu, ensimmäisenä tulee mieleen kuvataide. Kuka voisi olla paras henkilö? Jos henkilö olisi valittu muutama vuosikymmen sitten, hän olisi varmaankin ollut Akseli Gallen-Kallela, kansallisten ikonien luoja. Tällä hetkellä henkilö voisi olla Helene Schjerfbeck. Schjerfbeckin taidehan on ehkä eniten myös kansainvälistä, kaikkia ihmisiä koskettavaa. 

Virallisella tai vakiintuneella liputuksella kunnioitetut henkilöt edustavat omien saavutustensa ohella siis oman alansa arvostusta. Suomessa halutaan arvostaa ja kunnioittaa myös muunlaisia seikkoja. Eräänlaisia arkielämän arvostuksen kohteita ovat Tasa-arvon päivä ja Suomalaisen työn päivä. Näillä on ehkä myös kansainväliset esikuvat.

Liputtamalla kunnioitamme myös tiettyjä väestöryhmiä. Äitienpäivä ja Isänpäivä koskevat luonnollisesti kaikkia. Jokaisella on tai on ollut oma äiti ja isä, ja monet ovat äitejä ja isiä. Kansallinen veteraanipäivä ja Kaatuneitten muistopäivä osoittavat kunnioituksen niille henkilöille, joita on kiittäminen Suomen säilymisestä itsenäisenä. Sotien aikana koko väestö kantoi helteen, mutta monien kohdalla uhri oli totaalinen.

Liputuspäillä kunnioitetaan myös kansallisuuksia. Suomalaisuuden päivällä arvostamme Suomalaisen kulttuurin päivän tavoin omaa kansakuntaa ja sen saavutuksia. Ruotsalaisuuden päivä, Svenska Dagen, lienee hieman kaksijakoinen. Ilmeisesti ensisijainen kohde on oman maan suurin kielivähemmistö, suomenruotsalaiset. Se, että samana päivänä juhlitaan myös Kustaa Aadolfin päivää, viittaa ilmeisesti Ruotsiin. Tätä voi pitää hieman ristiriitaisena. Vaasa-suku, johon Kustaa II Aadolfkin kuului, loi 1500- ja 1600-luvuilla suurvalta Ruotsin. Ruotsin itäisen osan, Suomen, väestöllä ei liene siitä paljon hyvää sanottavaa. Suomalainen vähemmistö joutui kantamaan suhteellisesti suurimman taloudellisen sekä väestöllisen taakan. Nämä vuosisadat oli todellinen suonenisku Suomen väestölle.

YK:n päivä ja Eurooppa-päivä edustavat kansainvälisyyttä. Niillä korostetaan kuulumista laajempiin yhteisöihin. Ehkä Eurooppa-päivä koetaan suomalaisten mielissä vielä aika päälle liimatulta. Ainakin suhde EU:hun on ristiriitainen, vielä parinkymmenen jäsenyysvuoden jälkeenkin.

Lopuksi on syytä mainita kaksi erityistä liputuspäivää. Suomen lipun päivään, Juhannukseen liittyy itse kullekin myönteisiä muistikuvia ja vielä enemmän sellaisia odotuksia.

Juuri tänään vietetään ja liputetaan yhtä tärkeimmistä ja arvostetuimmista päivistä, Suomen itsenäisyyden päivää. Kansallisesti ja kansalaisten kannalta itsenäisyys on maan suurimpia saavutuksia. Historian kirjat kertovat, ettei sen juhlimisen jatkuminen jo kohta 100 vuotta ole ollut aina itsestään selvyys. Ehkä uhka itsenäisyyden menettämisestä on nykyisin jo erittäin pieni, mutta päivä korostaa kuitenkin velvollisuutta toimia kukin kohdallaan kansakunnan menestyksen hyväksi.