Politiikassa ja mediassa suhteellisuuden tajun puutetta

Muutokset käyttäytymisessä tapahtuvat paineen alla. Ihmiset ja organisaatiot eivät muuta tapaansa toimia ilman pakkoa. Niinpä kriisitietoisuutta on pyrittävä luomaan jo ennen kuin viimeinen hätä on käsillä varsinkin, jos tiedetään, että tulevaisuudessa katastrofien uhka on suuri. Jos missä, tämä on tarpeen ilmaston lämpenemisen torjumisessa. Väistämätön muutos on dramaattinen, kun joudutaan luopumaan fossiilisen energian, siis öljyn, kivihiilen ja maakaasun käytöstä. Draama syntyy siitä, että näiden energialähteiden osuus on tällä hetkellä noin 80 energialähteiden käytöstä maailmassa. On luonnollista ja tärkeää, että Suomessakin asiasta käydään monitahoista keskustelua juuri tulevien eduskuntavaalien (14.4.2019) alla.

Suomessa, nyt vaalien alla käytävässä keskustelussa näyttää päällimmäiseksi nousevan käsitys, että Suomessa ei ole tehty tarpeeksi jos ollenkaan. On selvää, että tarvitaan vielä nykyistä paljon järeämpiä toimenpiteitä. Keskustelun kärjistyessä unohdetaan kuitenkin helposti, että Suomi on koko ajan muutoksen eturintamassa. Vaikka meillä ei ole yhtä runsaita vesivoimavaroja - ja kaikkia olemassa oleviakaan ei voida luonnonsuojelusyistä käyttää – kuin Ruotsissa tai Norjassa, uusiutuvien energialähteiden osuus Suomessa on jo korkea, lähes 40 prosenttia. Tässä suhteessa Sipilän hallitus, ja erityisesti ministeri Kimmo Tiilikainen, on tehnyt hartiavoimin töitä.

Kun Suomen toimintaa on verrattu kansainvälisesti, saavutetut tulokset puhuvat puolestaan. Vertailussa eri maiden kesken Suomi sijoittuu neljänneksi, kun tarkastellaan muutosvalmiutta ja muutosvauhtia ympäristön kannalta kestävämpiä ratkaisuja kohden. Suomen edelle pääsivät Ruotsi, Sveitsi ja Norja.

Hyvä esimerkki Suomessa tehdystä työstä on, että hiilidioksidipäästöt ovat vuoden 2003 jälkeen pudonneet Suomessa lähes kolmanneksen. Seuraavien 10 – 15 vuoden aikana näitä päästöjä on leikattava vielä ainakin puolet, ja hyvä olisi, jos vielä enemmänkin.

Toinen seikka, joka poliittisessa keskustelussa kärjistyy ja osin hämärtyy, on eriarvoisuuden kasvaminen. Monilla mittareilla mitattuna eriarvoisuuden kehitys on Suomessakin huolestuttava, mutta ei ehkä niinkään siinä, mistä eniten puhutaan, eli tuloerojen kasvussa. Alueellisen kehityksen ja eräiden sosioekonomisten seikkojen, kuten syrjäytymisen, suhteen eriarvoistuminen on huolestuttavaa. Sen sijaan tuloerojen kasvu on parina viime vuosikymmenenä ollut vähäistä.

Meillä on Suomessa muutaman tuhannen ökyrikkaan joukko, joka erottuu ja luo mielikuvan tuloerojen kasvusta, mutta muiden keskinäinen asetelma ei ole paljon muuttunut. Suurin kasvu tuloeroissa tapahtui 1990-luvun jälkipuoliskolla, jolloin Lipposen hallitus leikkasi sosiaalitukia (”Liisan lista”) ja otti ns. taitetun eläkeindeksin käyttöön. Osa muutoksesta selittyi silloinkin pääomatulojen kasvulla, kun kasvuluvut olivat Nokia-buumin vanavedessä merkittäviä.

Tilastonikkareiden laskema ns. Gini-kerroin kertoo tuloeroista siten, että tuloerot ovat sitä pienempiä, mitä pienempi kerroin on. Oheinen kuvio näyttää, että tuloerot pienenivät aina 1980-luvulle, mutta nousivat vuoden 1995 jälkeen. 2000-luvun alusta taso on säilynyt. Gini-kertoimen mukaan tuloerot ovat samaa suuruus kuin 1960-luvun lopulla.

Kun Suomea verrataan tässäkin asiassa kansainvälisesti, huomataan, että meillä tuloerot ovat vertailumaista pienimmät. Oheisessa kuviossa on verrattu tilannetta kussakin maassa vuosina 1990 ja 2015. 45 asteen kulmassa nousevan viivan vasemmalla sijaitsevissa erot on kasvaneet. Suomessakin, kuten edellinen kuvio kertoo. Viivan oikealle puolelle jäävissä maissa erot ovat pienentyneet. Tanskaa lukuun ottamatta kaikissa maissa tuloerot olivat 2015 kuitenkin suuremmat tai paljon suuremmat kuin Suomessa.