Lueskelin parikymmentä vuotta sitten
äskettäin edesmenneen Turun yliopiston käytännöllisen filosofian professorin
Juhani Pietarisen artikkelia, missä hän pohti ihmisen suhdetta ympäristöönsä,
etenkin eläimiin ja koneisiin. Ihminen onkin kautta historian miettinyt
suhdettaan muuhun luomakuntaan. Kuuluuko ihminen eläinkuntaan vai onko hän
jotakin muuta, mahdollisesti enemmän? Tähän kysymykseenhän vanhat kulttuurit
ovat antaneet omat vastauksensa. Raamatussakin annetaan ymmärtää, että Luoja
antoi ihmiselle tehtäväksi ”viljellä ja varjella” muuta luomakuntaa. Tämä oli
siis sen aikaisten ihmisten käsitys itsestään, eikä käsitys vuosisatojen aikana
ole paljon muuttunut.
Muistini mukaan Pietarinen pohti
sitä, että ihminen on aina tehnyt eron itsensä ja muiden kehittyneiden eläinten
välille ihmisen älyn ja itsetiedostamisen perusteella. Myöhempi tutkimus on
kuitenkin osoittanut, että monilla eläinlajeilla on myös pitkälle kehittynyt
älykkyys ja jopa jonkinlainen tietoisuus itsestään.
Pietarisen mukaan ihmisen
itsetunnolle oli kolaus, kun kehittyneet tietokoneet tulivat markkinoille.
Koneiden käyttäjä varsin usein törmäsi ja törmää edelleen tilanteeseen, missä
sormi menee suuhun. Kun ei ymmärrä, mitä koneen kanssa pitäisi tehdä. Tuntuu
kuin identifioisi itsensä konetta tyhmemmäksi. Jos ihminen kokee edelleen, että
hän on muita eläimiä älykkäämpi ja luovempi, koneen suhteen ei voi olla varma.
Tämä johtaa identiteettikriisiin ja miettimään, mikä minun paikkani oikeasti
on. Ainakin minulla on tunteita, joita
koneella ei tunnu olevan.
Koneet, joiden kanssa näin joudumme
tuskailemaan, on kehitetty informaation käsittelyyn. Koneisiin syötetty
informaatio on useimmiten digitaalisessa bittimuodossa, nollina ja ykkösinä,
eli jokin koneen/laitteen tila on varattu tai ei ole. Ristisanatehtävissä, kun
kysytään synonyymiä tiedolle, vastaus on usein data, eli juuri tämä nolla yksi
digitaalinen jono.
Näin ei kuitenkaan ole. Perusdata
muodostuu tiedoksi koneiden suuren käsittelytehon, eli laskentakapasiteetin
ansiosta. Nykyisin puhutaan jo massadatasta, jota muokataan luoduilla
laskentakaavoilla, algoritmeillä. Kun perusdataa on käsittämättömät määrät ja
laskentateho ”tähtitieteellinen”, saadaan ulos tietoa, jollaista ennen ei voitu
kuvitellakaan.
Monet tulevaisuuden tutkijat tai tulevaisuudesta
kiinnostuneet ajattelijat pelkäävät, että koneäly, eli laskentateho
algorimeineen yhdessä ihmisestäkin kerättyjen suunnattomien tietomassojen
tuloksena alkaa hallita meitä.
Esimerkiksi kirjoillaan suuren suosion saavuttanut Yuval Noah Harari (21
oppituntia maailman tilasta, 2018) varoittelee juuri tästä vaarasta. Ihmisestä
tulee tahdoton, taikka ainakin täysin ohjailtava pelinappula, jota markkinat
tai jotkin muut taustavaikuttajat vievät haluamaansa suuntaan.
Koneet, joista tässä puhutaan, ovat nykykielellä
tietokoneita. Tietokoneiden alkuaikoina puhuttiin mm. sähköaivoista ja
automaattisesta tietojenkäsittelystä, mikä jälkimmäinen onkin jo lähellä
totuutta. Koneet siis työstävät perusdataa ohjelmoijien haluamalla tavalla. Syntyy
tietoa, mutta viisautta se ei vielä merkitse.
Massadatan, käsittelykapasiteetin
sekä kehittyneiden algoritmien ansiosta nykyisin puhutaan keinoälystä,
englanniksi Artificial Intelligence, lyhennettynä AI. Asiantuntijoiden mukaan AI luo aivan
uudenlaisen todellisuuden. Puhutaan jo neljännestä teollisesta
vallankumouksesta. Aikaisemmat vallankumoukset perustuivat höyrykoneen
keksimiseen, sähkön hyväksikäyttöön sekä informaatioteknologiaan. AI on myös
informaatioteknologiaa, mutta laadullisesti ehkä vielä paljon muutakin. Mutta
mitä! Sitä tänä päivänä paljon pohditaan.
Science fiction -kirjailijoiden
mielikuvituksessa AI alkaa elää omaa elämäänsä ja syrjäyttää ihmisen omimmilla
alueillaan, älyssä, innovaatioissa ja luovuudessa, ehkä tunteissakin.
Keskustelua keinoälyn luomasta
tulevaisuudesta sain kuunnella torstaina (27.9.2018) Helsingin yliopiston
alumnien tilaisuudessa, joka oli ns. streemattu esitys suoraan meneillään
olleesta Helsinki Business Forumin tilaisuudesta. Mitä siitä sitten opin?
Erityisen kiinnostavia näkökohtia
esitti amerikkalainen alan guru ja aiheesta kirjoja kirjoittanut Andrew McAfee.
Hän otti esimerkiksi ikivanhan kiinalaisen pelin Go, joka on eräänlainen
strategiapeli, missä pelilaudan muodostaa ruudukko, jonka viivojen risteyksiin
kilpailijat laittavat mustia ja valkoisia kiviä. Esimerkin idea oli siinä, että
kokeneet ja menestyneet pelaajatkaan eivät tiedä, miksi he menestyvät.
Osaaminen on siis intuitiivista toisin kuin esimerkiksi shakissa.
Shakkipelissä on tarkat säännöt,
joten kone pystyy nykyisin päihittämään parhaimmankin shakinpelaajan. Go-peliä
luonnehtii esitelmöitsijän mukaan seuraava lause: We know more than we can
tell. Toisin sanoen on olemassa tietoa tai ymmärrystä, jota ei voi selittää.
Tästä huolimatta tietokoneäly – mitä sitten onkin – päihittää jo ihmisen, myös Go-pelissä.
Mikä sitten tulee olemaan ihmisen osa
ja asema, jos älykoneet päihittävät meidät mennen tullen. Andrew McAfee näki
ihmisen rooliksi neljä aluetta ja seikkaa, eli ensinnäkin seuraavat kolme:
Common
Sense = terve järki, maalaisjärki
Asking
the Questions = kyseleminen,
kyseenalaistaminen
Social
Skills =
sosiaaliset taidot.
Nämä siis ovat seikkoja, jotka Andrew
McAfeen mukaan jäävät inhimillisen elämän olennaisimmiksi alueiksi. Niiden
ohella tarvitaan vielä seikkaa, jota hän luonnehti seuraavasti:
Partnership
with Machines = kumppanuus koneiden
kanssa.
Ihmisen osaksi jää älykoneiden
aikakaudella identifioida itsensä taas kerran uudelleen.
