Suurten ikäluokkien saaga - vauvabuumista kestävyysvajeeksi

Toisesta maailmansodasta selviytynyt Suomi koki ainutlaatuisen väestökehityksen. Elokuusta 1945 elokuuhun 1950 syntyvyys oli poikkeuksellisen korkea. Vuosina 1945 – 1950 syntyi kaikkiaan noin 630 000 vauvaa. Näitä ikäluokkia kutsutaan suuriksi ikäluokiksi. Monissa muissakin sotaa käyneissä maissa koettiin samanlainen kehitys. Sitä kutsutaan myös vauvabuumiksi (baby boom).

 Suurilla ikäluokilla tuli olemaan erityinen vaikutus Suomen kehitykseen. Voi hyvin sanoa, että jokaisessa elämänvaiheessa nämä ikäluokat ovat jättäneet jälkensä yhteiskuntaan, ja heidän yhteinen sukupolvikokemuksensa oli ja on vahva.

Alkuvaihe oli varsin vaatimaton. Omalta osaltani, vuonna 1945 syntyneenä, koin syntymän Jämsän sairaalan kupeelle rakennetussa parakissa. Muistikuvaa siitä, miten tuon lumisen ja kylmän helmikuun päivän koin noissa tilapäistiloissa, ei luonnollisestikaan ole. Vauvakuolleisuus oli vielä tuolloin paljon korkeampi kuin mitä Suomi on sittemmin kokenut, eli on päässyt maailman alhaisimpiin kuolleisuuslukuihin. Sodan jälkeen kuusi lasta sadasta kuoli ennen ensimmäistä syntymäpäivää. Nykyisin luku on 2- 3 tuhannesta.

Lasten olosuhteiden vaatimattomuutta kuvannee myös luokkatoverini Seppo Kuusiston Jämsän historiaan kirjaama tieto, että tuolloin Jämsässä vain joka toisella lapsella oli oma sänky. Puutteelliset olot lisäsivät eri riskien ohella monien pienokaisten kuolemaa varhaisessa lapsuudessa. Tarttuvat taudit, keuhkotauti, lapsihalvaus, erilaiset rokot verottivat myös pienokaisia.

Vaarallisista ja vaikeista oloista huolimatta tunnelma oli valoisa. Nuorta väkeä oli paljon. Jokainen kylä sai uutta elinvoimaa, aikuiset aloittivat jälleenrakennuksen ja lapsilla ei ollut puutetta kavereista.

Suurten ikäluokkien seuraavan rynnistyksen koki koululaitos. Kansakoulu oli ollut pakollinen oppivelvollisuus jo 1920-luvun alusta ja nyt kouluja tuli rakentaa lisää sinne, missä nuori väestö asui. Kaikki kyläkoulut pullistelivat oppilaita. Kouluun mentiin, oli sitten matka pitkä tai lyhyt, kävellen, suksilla, potkukelkalla tai pyörällä. Niinpä nuorison fyysinen kunto puutteellisesta ravinnosta tai heikoista hygieniaoloista huolimatta oli pääosin hyvä. Koko Suomi eli vielä urheilumenestyksen suuraikaa, minkä merkeissä joka kylään ja pitäjään rakennettiin kenttiä juoksemista, hyppäämistä, heittämistä ja pallopelejä varten. Kentät – luistinradat mukaan lukien – olivat paikkoja, joihin suurten ikäluokkien lapset ja nuoret kokoontuivat.

Oppikouluun suurten ikäluokkien lapsista lähti vielä pienempi osa. Ylioppilaaksi ikäluokista valmistui vain 15 – 20 prosenttia. Olemassa olevien oppikoulujen luokat kuitenkin pullistelivat koululaisia. Yli 40 oppilaan luokkatunnit eivät olleet harvinaisia.

Suurten ikäluokkien lapset ja nuoret tottuivat työvaltaiseen elämänmuotoon. Vielä 1950-luvun alussa noin puolet Suomen väestöstä sai toimeentulonsa maataloudesta. Maalla pidettiin luonnollisena, että jokainen osallistui työhön omalla panoksellaan. Perunannostossa ja heinäpellolla löytyi sopivaa tehtävää kaikille kansakouluiän saavuttaneille. Pieni vesuri sopi hyvin kymmenvuotiaan käteen. Murrosiässä monet nuoret hakeutuivat loma-aikoina erilaisiin palkkatöihin. Haluttiin omaa rahaa. Ei myöskään ollut poikkeuksellista, että kansakoulun käyneet pojat lähtivät isiensä jalanjäljissä metsätöihin jo 13 – 14 -vuotiaina.

Sotaväestä tuli suurten ikäluokkien pojille viimeinen yhteinen sukupolvikokemus. Asepalvelukseen hakeuduttiin koulutaustasta riippuen 18 – 20 -vuotiaina. Alokastupa antoi varsin kattavan läpileikkauksen ikäluokan nuorisosta laidasta laitaan. 1960-luvun lopulla lähes 95 prosenttia ikäluokasta kutsuttiin palvelukseen. Useimmat sijoitettiin niihin varuskuntiin, joihin kotipaikalta enimmäkseen tultiin. Tuvat olivat taas tupaten täynnä. Muistini mukaan Kymen jääkäripataljoonan alokastuvassa Haminassa oli syksyllä 1965 lähes 40 nuorta miestä. Aamuisin tunnelma, ennen tuuletusta, oli tiheä.

Ensimmäinen yöni tuossa Venäjän vallan aikaisessa tiilikasarmissa, vetoisen ikkunan ääressä, on jäänyt ikuisesti mieleeni. Nukkumisesta ei tullut mitään, kun pelkäsin putoavani huojuvan ja kapean kerrossängyn yläpetiltä. Alapetillä nukkui Kymenlaaksosta kotoisin oleva nuorimies, jonka lahjat eivät oikein riittäneet sotaväen suorittamiseen. Koskaan hän ei saanut ruudullista päiväpeittoa suoraan, aina hän sotkeutui talvikautena pidettyjen pitkien kalsareiden nilkkakaruihin ja aina hän kompasteli jalkoihini, kun harjoittelimme marssia muodossa. Hän marssi takanani ja tahdissa pysyminen oli hänelle mahdotonta. Ikäluokan koko kirjon kokeminen oli joka tapauksessa erittäin rikastuttavaa.

Suuret ikäluokat hakeutuivat työelämään 1960-luvulla ja 1970-luvun alkuvuosina. Se oli sekä helppoa että koettelevaa. Suomen talous- ja elinkeinoelämää koettelivat tuolloin suuret muutokset. Maa- ja metsätalouteen sitoutunut väki sekä maalle sijoitettu evakko- ja rintamiesväestö alkoi irtautua juuriltaan. Maatalous ei voinut antaa toimeentuloa sodan jälkeen elinkeinoon sijoittuneelle väkimäärälle. Suomi teollistui kuitenkin 1950-luvulta alkaen nopeasti, mikä työllisti maalta irtautuvaa väestöä. Siitä huolimatta kymmenet tuhannet joutuivat lähtemään työn perässä ulkomaille, etupäässä Ruotsiin.

1970-luvulla alkoi voimakas hyvinvointi-Suomen rakennusvaihe. Julkinen sektori, valtio ja kunnat, loivat työpaikkoja eri puolille Suomea. Kun julkisen sektorin palveluksessa oli ollut aikaisemmin 300 000 – 400 000 henkeä, kokonaismäärä nousi lopulta yli 700 000:nen. Opiskelevalle nuorisolle löytyi näin runsaasti uusia työpaikkoja. Suurten ikäluokkien nuoret perheet kansoittivat lähiöiksi rakennetut asuinalueet.

Suurilla ikäluokilla oli oma tuntuva roolinsa ilmiössä, mitä voidaan kutsua 60-luvun hengeksi tai 60-lukulaisuudeksi. 1960-luvulla tapahtui nuorisokulttuurin muutos, joka leimaa sen ajan nuorten maailmankuvaa ja ajattelua. Nuorisokulttuurin huomatuin käänne tapahtui musiikin alalla. Voimakkain taite ajoittui vuoteen 1963. Silloin ns. rautalankamusiikki löi läpi koko voimallaan. The Sounds -yhtyneen instrumenttisovitus Emmasta kaikuu silloin radiossa soitettuna vieläkin korvissa. Kansainväliset huiput The Rolling Stones ja The Beatles kokosivat nuorison eri puolilla maailmaa. Osa nuorista suuntautui country- ja hippityyppiseen musiikkiin. Musiikin mukana tulivat muut muodin piirteet, poikien pitkät tukat, farkkuvaatteet.

60-luvun virtaukset eivät jääneet vain musiikkiin. Nuoriso ja vähän vanhemmatkin heräsivät erilaisiin vääryyksiin, ongelmiin ja uhkiin, jotka koskivat sekä eri vähemmistöjä että koko elettävää todellisuutta, mm. ekosysteemiä. Vietnamin sota oli ensimmäinen todellinen tv-sota, mikä nostatti voimakkaan sodanvastaisen liikkeen. Koko nuorisoa leimasi tunne, että maailma on muutettavissa paremmaksi, jos vain tiedostamme vääryydet ja epätasa-arvon ihmisten ja ihmisryhmien välillä.

60-lukulaiset nuoret suuntautuivat yhä enemmän maailmalle. Kun nykynuorilla globaali maailma on itsestään selvyys ja helposti saavutettavissa, 60-luvun nuoret olivat ensimmäisiä ikäluokkia, jotka saivat laajasti kosketuksen kansainvälisyyteen. Suomesta oli tosin lähdetty pian sodan jälkeen stipendiaattina Yhdysvaltoihin ja muuallekin. Yhä useampi hakeutui kesätöihin Eurooppaan. Erittäin suurella joukolla olikin 60-luvulla kokemusta eri Euroopan maista kierrellessään liftaten maasta toiseen.

Suurten ikäluokkien nuorista monet suuntautuivat ja pääsivätkin poliittisen vallan kahvaan ja kammareihin varsin nuorina, pian täysi-ikäiseksi tultua. Tämä johtui sekä yhteiskunnallisesta kiinnostuksesta että ajan voimakkaasta politisoitumisesta. Nyt 2010-lukua elettäessä suurten ikäluokkien viimeiset mohikaanit pitävät vielä vallankahvasta kiinni. Ympäröivä maailma on muuttunut valtavasti sitten 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun. Monet ovat joutuneet kääntämään ideologisen takkinsa lähes nurin. On kuitenkin syytä uskoa, että jotakin on edelleen säilynyt tuolloisesta hengestä. Mutta, mitä kirjailija Mika Waltari aikaan sanoikaan: ”Kauheinta mitä minun hautakiveeni voitaisiin kirjoittaa, olisi; Säilyi uskollisena nuoruuden ihanteilleen”.

Nyt eletään vuotta 2014. Käytännössä valtaosa suurista ikäluokista on siirtynyt eläkkeelle. Meitä on jäljellä täällä Suomessa noin 450 000 henkeä. Tämä on noin 70 prosenttia väkimäärästä, joka aikanaan 1940-luvun lopulla syntyi. Meistä monet ovat poistuneet maasta muuttajina maailmalle tai lopullisesti toiseen todellisuuteen. Huomattava osa meistä olisi kuitenkin sekä energialtaan ja osaamiseltaan valmis antamaan oman panoksensa yhteiskunnan hyväksi, jos työmarkkinat ja lainsäädäntö sitä suosisi. Vielä tällainen aika ei ole tullut. Suuret ikäluokat toimivat edelleen ahkerasti jälkipolviensa apuna sekä erilaisissa yhteiskuntaa ja kulttuuria ylläpitävissä vapaaehtoistöissä.

Kun seuraa tilastoista suurten ikäluokkien kulkua kohti vanhuutta, vaikutus näkyy kupruina käyrissä. Nyt ikäluokat taivuttavat ikääntyneiden (yli 65 -vuotiaiden) osuutta koko väestöstä ylöspäin. Ekonomistit ovat kehittäneet suurten ikäluokkien vanhenemisen aiheuttamalle uhkatekijälle oman terminkin, valtiontalouden kestävyysvaje. Rehellisyyden nimissä on tosin myönnettävä, että väestön eliniän pidentyminen yleensä on myös kestävyysvajeen taustalla. Tällä hetkellä syntyvien eliniän odote on yli 20 vuotta pidempi kuin mitä se meillä heti sodan jälkeen syntyneillä oli.

Kun väki vanhenee, odotettavissa on erilaisten sairauksien ja vaivojen aiheuttamien kustannusten kohoaminen. Tämä tosiasia on ollut edessä myös edellisillä sukupolvilla. Nykyiset ikäihmiset elävät kuitenkin pidempään, ja sen vuoksi esimerkiksi eläkemenot kohoavat aikaisempaa suuremmiksi.

Suuret ikäluokat ovat iältään nyt 64 – 69 -vuotiaita. Useimmat hengissä säilyneet ovat vielä suhteellisen terveitä ja hyväkuntoisia. Yhteiskunnan tai sukulaisten apua tarvitaan vielä vähän. Kun suurten ikäluokkien aiheuttamaa kuprua kestävyysvajeeseen ajatellaan, se on joka tapauksessa tilapäinen ilmiö. Vuoteen 2035 mennessä suurin osa suurista ikäluokista on jo poistunut muonavahvuudesta. He eivät enää eläke- ja hoitomenoja tarvitse.

Suuret ikäluokat tulevat tekemään kuitenkin vielä viimeisen väestöllisen kuprun tämänkin jälkeen. Viimeisimpien ennusteiden mukaan yli 90 -vuotiaiden lukumäärä tulee nousemaan suurten ikäluokkien vanhetessa uudelle tasolle. Yli 90 vuoden ikäisiä on Suomessa nyt noin 40 000 henkeä. Vuonna 2040 heitä on ennusteiden mukaan jo 150 – 160 000. Se lienee suurten ikäluokkien viimeinen ponnistus.

 

 

 

Elämäntarinan täydentyminen

Noin kuukausi sitten Sosiaali- ja terveysmisteriön entinen kansliapäällikkö Markku Lehto puhui junailemassani tilaisuudessa aiheesta Elämänhalua ylläpitävästä vanhuudesta. Hänen ajattelunsa ydin ja sanoma vanhuudesta menevät täysin yksiin oman suhtautumiseni kanssa. Viime vuodet ja ehkä vuosikymmenet ovat olleet asenteellisesti vanhuuden kannalta hyvin negatiivisia. Ikääntymisestä on tullut, tai siitä on tehty yhteiskunnallisesti yksi suurimmista ongelmista. Kun ihmiset elävät yhä pitempään, vanhuusväestön määrä kasvaa ja sitä myöten yhteiskunnalliset kustannukset kohoavat. Ekonomistien luoma uudissana – sinänsä karmea – kestävyysvaje kuvaa juuri tätä ongelmaa. Kun ikäihmisiä on paljon, eläke- ja terveydenhoitomenot kasvavat enemmän kuin mihin yhteiskunnalla olisi varaa. Näin ikäihmisistä on tullut taakka työikäisille ikäluokille. Tämän asian ikäihmiset kokevat henkisenä rasituksena ja myös vääryytenä. Ei kukaan halua olla taakka vaan tarpeellinen ja arvostettu.

Ikääntyminen nähdään myös prosessina, joka merkitsee jatkuvaa ja osin kiihtyvää luopumista. Pystyinhän eilen henkisesti ja fyysisesti vielä tehtäviin ja toimiin, jotka nyt näyttävät mahdottomilta! Luopumisen askeleet ovat joskus pieniä, joskus pitkiä. Tämä on luonnon laki. Kehityksemme kulkee väistämättä aina solutasolta alkaen kohti hidastuvaa ja rapautuvaa muutosta. Näin tarkastellen elämänmahdollisuus näyttää ikääntyessä koko ajan kaventuvan. Ihmisen tie johtaa kohti kunkin elämäntarinan tappioita ja menetysten lisääntymistä.

Markku Lehdon tarkastelussa asiat voi kääntää toisin päin. Elämä ja elämäntarina eivät ole jatkuvaa menetystä ja kaventumista vaan muutos voidaan nähdä myös täydentymisenä. Jokainen elämäntarinahan on ainutlaatuinen ja siten kiinnostava. Lisäksi jokainen päivä tuo tarinaan uutta ainesta. Jokainen kokemus, ajatus tai tapahtuma on lisää entisen jatkoksi. Olemme taas sen verran viisaampia ja kokeneita. Koska meille on suotu laaja kommunikaation lahja – eri muodossaan -, voimme lisäksi välittää saamamme opin muille. Voimme kertoa omaa tarinaamme. Joka tapauksessa me kerromme siitä, vaikka emme sanoisi mitään. Olemassaolomme ja olemuksemme kertovat.

Mitä minä haluaisin omasta elämäntarinastani kertoa muille, tai ehkä muistettavan? Mitkä asiat ja opit ovat olleet niin tärkeitä, että haluaisin niitä korostettavan? Niitä on ehkä moniakin, mutta tässä yhteydessä voisin ottaa yhden esimerkin. Yksi pisinaikaisemmista harrastuksistani ja elämänalueista on ollut metsänhoito. Kun nyt lähestyn 70 ikävuotta, toiminta tällä alalla on jatkunut jo yli 60 vuotta.

Käytännön metsätyö alkoi isä-Einon vaikutuksesta tai määräyksestä jo alle kymmenvuotiaana. Kotitalomme Viialan talon taustalla, Saarenvuoreen päin, oli lapsena parin hehtaarin hakamaa, johon lehmille oli aidattu laidunmaa kesäkaudeksi. Hakamaalta oli puusto poistettu, ja muistin mukaan siellä kasvoi vain pientä leppää, koivua ja pieniä kuusentaimia. Vähitellen lehmien laiduntaminen siirtyi heinää kasvaville peltolohkoille. Hakamaa sai vähitellen metsittyä.

Viialan navetan takaa alkanut metsäkappale kasvoikin hyvin. Vuorelta valui sopivasti hiesumaalle kosteutta. Eläimet olivat lannoittaneet hakamaata vuosikymmeniä. Alkuvaiheen lepikkovaltainen puusto lisäsi kasvuvoimaa edelleen. Tästä lepikosta tuli vuosiksi jokakesäinen raivauskohde. Lepikon harventaminen teki tilaa arvopuille, kuusille ja männyille. Perheen kasvatusperiaatteisiin kuului, ettei kesäisin saanut olla joutilaana. Kun kesäkuun alussa peltotyöt olivat vielä vähäisiä, pari kolme viikkoa pyhitettiin vesaikkojen raivauksille ja laidunaitauksien tekemiselle.

Tätä työtä jatkan edelleen. Laitumia ei Viialassa ole tehty enää yli 40 vuoteen, mutta metsien ja ojien raivaamista riittää. Metsien hakkuissa ja uudistamisessa syntyy taimikoita, joiden alkuun saattaminen ja onnistunut kasvatus vaativat ensimmäisen kymmenen vuoden aikana paljon omaa työtä. Työn voi tosin teettää kyllä maksua vastaan ammattimiehilläkin, mutta niin pitkälle kuin se on omin voimin mahdollista, kannattaa jatkaa. Metsänhoidosta onkin elämäntarinassani tullut tärkeä harrastus ja hobby. Samalla se on konkreettinen toimi, missä voin vaikuttaa nykypäivään ja tulevaisuuteen.

Meille kullekin on inhimillistä, että haluaisimme kokea tekemisellämme olevan merkitystä. Monimutkaistuvassa yhteiskunnassa merkityksen kokeminen tai oman työn vaikutusten näkeminen on usein vaikeaa. Metsänhoidossa se on kuitenkin silmin nähtävää. Työn jäljet on helppo huomata. Hyvään kasvukuntoon saatu taimikko tuottaa myös henkistä mielihyvää. Lisäksi tiedämme, että hoidettu metsä tuottaa aikaa myöten myös taloudellista hyötyä, vaikka se todennäköisesti koituukin jälkipolvien hyväksi.

Oman perheen piirissä hyvä metsänhoito on ollut tavoitteena jo sukupolvien ajan. Muistan isäni syksyiset toimet kahdeksankymmenen ikävuoden korvilla. Vaikka fyysiset voimat eivät hänellä enää olleet hyvät, hän kuitenkin jatkoi metsänhoitoa omalla tavallaan. Hän haki päivittäin lähimetsästä muutaman poistettavaksi sopivan lehtipuun rungon ja sahasi ne käsisahalla polttopuiksi.

Toinen ikämiesten metsänhoitoesimerkki muistuu mieleeni lukemastani artikkelista. Se kertoi kuluvana vuonna edesmenneen Ahti Pekkalan metsänhoitoharrastuksesta. Monivuotinen valtiovarainministeri Pekkala oli innokas metsämies. Lähestyessään 85 ikävuotta hän kertoi siirtyneensä yhden tankillisen periaatteeseen. Metsätöihin mennessä hän otti mukaan enää moottorisahan, jonka tankki oli polttoainetta täynnä. Päivän urakaksi riitti tuon yhden tankillisen sallima työmäärä.

Mikäli fyysiset edellytykset säilyvät, pyrin seuraamaan Pekkalan esimerkkiä. Nykyinen suorituskyky ja kunto riittävät vielä 3 – 4 raivaussaha- tai moottorisahatankilliseen, eli pariin kolmeen tuntiin päivässä.  Sen jälkeen on tultava työmaalta pois, ettei tule terveydellisiä tai muita vahinkoja. Jos onni suo, täydennän elämäntarinaani aina yhteen tankilliseen päivässä saakka. Sillä tahdilla ei tietenkään saada aikaan kovin suuria pinta-aloja tai muuten näkyviä tuloksia, mutta vaikutukset ovat konkreettisia. Positiivinen vaikutus tulevaisuuteen on ilmiselvä. Ne metsät, joita 50- ja 60-luvulla istutin tai raivasin, ovat nykyisin jylhää tukkimetsää. Tähän tarinaan haluaisin tuoda vielä täydennystä.