Valoa kaikille kansoille

Kirjoitan tätä blogia jouluna vuonna 2015. Joulu - Jeesus-lapsen syntymän aika sijoittuu pohjolan pimeimpään vuodenaikaan. Joulusta alkaen päivä pidentyy ja siksi juhla-aika on myös valon juhla. Se on ollut sitä muinaisille esi-isille jo kauan ennen ajanlaskun alkua. Kirkko sijoitti viisaasti raamatullisen juhla-ajan perinteisen valojuhlan aikaan.  Siihen se sopii hyvin.

Nykymaailma ei tyydy vain auringon kierron antamaan valoon. Sähkövalon yleistyessä elämme valossa - niin ulkona kuin sisälläkin -, aina kun sitä haluamme. Jotkut puhuvat jopa valosaasteesta, kun tähtitaivasta ei enää juuri näe. 

Vuorokauden ajasta riippumaton valo ei tavoita kuitenkaan kaikkia maailman ihmisiä. Nykyisestä tilanteesta saa hyvän kuvan, kun vilkaisee Yhdysvaltojen avaruushallinnon NASAn julkaisemia satelliittikuvia yötaivaalta (esimerkiksi googlaamalla earth by night nasa). Monet maailman maista ovat yhtenä valomerenä. Valoisimpia ovat tietysti Yhdysvaltojen itärannikko, Keski-Eurooppa ja Japani.  

 Lähde: The Economist: Satellite Photo of Europe and Africa at Night (NASA)

 Afrikan mantereelta valoa löytyy yöaikaan vielä varsin vähän. Valaistuimpia alueita ovat Niilin suisto ja jokivarsi, Tunisian, Algerian ja Marokon rannikkovyöhyke, Rannikkovyöhyke Nigeriasta Kameruniin ja Angolaan sekä Johannesburgin ja Kap-kaupungin alueet Etelä-Afrikassa. Vähäisen öisen keinovalaistuksen vastapainona Afrikka saa päiväsaikaan ympäri vuoden auringonvaloa teholla, joka on suurempi kuin missään muualla. Lisäksi Afrikan mantereen kokonaispinta-ala (30 milj. km2) on suurempi kuin Länsi-Euroopan, Yhdysvaltojen, Kiinan sekä Intian maa-alue yhteensä. Tämä onkin se potentiaali, mihin Afrikan kehitys voi tulevina vuosikymmeninä nojata.

Ruotsalainen professori Hans Rosling on jo vuosia pitänyt silmiä avaavia luentoja, joita voi käydä katsomassa myös verkosta, hänen yhteisönsä Gapminder-sivustolta. Hänen tuorein, lähes tunnin esityksensä on otsikoitu – Don’t Panic, End Poverty – Has the UN Gone Mad? Siinä Hans Rosling arvioi YK:n uusimpien kehitystavoitteiden – Post2015-ohjelman – toteutumismahdollisuuksia vuoteen 2030 mennessä.

Rosling nostaa esiin kolme indikaattoria, jotka kuvaavat kehitystä. Ne ovat tyttöjen mahdollisuus käydä koulua, lasten rokotusten kattavuus sekä sähköistäminen. Viimeksi mainittu on esimerkki eri maiden infrastruktuurin tilasta, mutta samalla se on esimerkki siitä, että kotitalouksien hyödyntämä sähkö on edellytys monien muiden kehitystavoitteiden toteutumiselle.

Hyvinvoinnin, terveyden ja vaurauden paraneminen koetaan ihmisten tasolla, kotitalouksissa. Kotitaloudet, joissa on valaistus, kodinhoidon peruslaitteet juoksevine vesineen, mahdollisuus seurata maailmanmenoa television välityksellä sekä mahdollisuus hyväksikäyttää eri elinkeinojen tarvitsemia työlaitteita, ovat hyvinvoinnin kehityksen kannalta jo ”valovuoden” päässä savimajojen elintasosta.

Kaikki edellä oleva on nykyisin mahdollista saavuttaa, jos sekä köyhien maiden oma politiikka, kansainvälinen apu sekä tietysti ihmiset itse tähän pyrkivät. Matka on tietysti vielä monien kohdalla pitkä, mutta ei niin pitkä kuin moni luulee.

Suomen kehityspolitiikassa oli 1980-luvulla keskeisenä vielä innovaatio, millä edistettiin maaseudun sähköistämistä avun vastaanottajamaissa. Ensimmäisiä hankkeita toteutettiin Egyptissä. Itse olin vuonna 1991 tutustumassa Nepalissa Bokharan lähellä Suomen rahoituksella ja asiantuntemuksella toteutettavaan sähköistämishankkeeseen. Kun nyt hain googlaamalla vastaavia hankkeita viime vuosilta, vastaan tuli ainoastaan sähköistämishanke Hondurasissa.

Se että kehitetty maaseudun sähköistäminen vähitellen häipyi Suomen kehityspolitiikasta, johtui 1990-luvulla vallinneesta kehityspoliittisesta ideologiasta. Erilaisia tuotantoa edistäviä hankkeita, kuten ruuantuotantoa ja ruokaturvaa, sekä infrastruktuurihankkeita vieroksuttiin. Painopiste siirrettiin pehmeämpiin aloihin, terveydenhoitoon, koulutukseen ja hyvään hallintoon. Ne ovat epäilemättä kehityksen kannalta keskeisiä, mutta oli virhe siirtyä pois politiikasta, joka tukee välittömästi ihmisten toimeentuloa.

Afrikan laajamittainen sähköistäminen ei ole niin utopistinen ajatus kuin ensi kuulemalta voisi ajatella. Mainion esimerkin nopeasta muutoksesta antaa mobiilin puhelinteknologian yleistyminen kautta Afrikan. 1900-luvun lopulla puhelinliikenne oli useimmissa Afrikan maissa vain harvojen etuoikeus. Lankalinjoja oli olemattoman vähän ja puhelimen käyttö käsittämättömän kallista. Sain siitä vuonna 1994, jolloin olin kolme viikkoa Dar es Salamissa, Tansaniassa, kouriintuntuvan kokemuksen.

Olin luvannut soittaa matkalta kerran kotimaahan. Niinpä hakeuduin puhelin- ja telekeskukseen tilaamaan puhelua Suomeen. Tilatessa piti etukäteen sanoa, kuinka monta minuuttia haluaa puhua. Varasin puhelua varten kolme minuuttia, koska hinta oli 500 markkaa minuutti. Vaimolla oli vaikea ymmärtää, miksi olin niin lyhytsanainen enkä antanut hänenkään jaaritella.

2000-luvulla tilanne muuttui täysin. Afrikan maihin ei rakennettu kiinteää lankaverkkoa, eikä siihen olisi ollut juuri varaakaan. Sen sijaan kännykkäverkko ja kännykän käyttö levisivät yllättävän nopeasti. Tällä hetkellä peittävyys lienee 65 – 70 prosenttia. Kännykkä on jo yli 700 miljoonalla afrikkalaisella. Kännykkää käytetään paitsi tekstiviestien lähettämiseen, yhteydenpitoon, valokuvien ottamiseen mutta myös pankkiasioihin ja terveyspalveluihin. Mobiilipuhelimen yleistyminen lienee nopeimmin kehitystä Afrikassa eteenpäin vievä tekijä.

Kiinalaisten ansiosta aurinkopaneelien, erilaisten auringon energian keräimien hinnat ovat romahdusmaisesti alentuneet. Ei olla varmaankaan kaukana siitä, kun aurinkopaneelien käyttö Afrikassa ”lyö itsensä läpi” kännyköiden tapaan. Sähköenergian hyödyntämistä ja hyödyllisyyttä kotitalouksissa ei ehkä ymmärretä yhtä helposti ja nopeasti kuin puhelimen luomaa kommunikaation mahdollisuutta. Esimerkin voimalla ja julkisen vallan tukitoimenpiteiden turvin edistyminen voi olla kuitenkin nopeaa. Ilmeiset hyödyt ovat niin suuret.

Aurinkoenergian hyödyntämisessä Afrikassa on monenlaisia suuria seurausvaikutuksia. Aurinkoenergia voidaan hyödyntää joko suoraan tai sähköenergiana mm. ruuan valmistuksessa. Afrikassa ruoka on perinteisesti valmistettu avotulella puuta polttaen. Afrikassa puutavaran kulutuksesta lähes 90 prosenttia onkin mennyt ruuan valmistukseen. Ruuan kypsentäminen avotulella tai puuhiilellä on erittäin tuhlaavaa. Muutos on jo kuitenkin alkanut.

Valon juhlan aikaan meillä on kaikki syy antaa tukemme kehitykselle, missä afrikkalaiset voivat käyttää hyväkseen yhtä mantereen runsainta luonnonvaraa - auringonvaloa.

Venäjän voimavarat eivät riitä

Putinin Venäjä on aloittanut valtaisan ponnistelun, offensiivin takaisin ykkösluokan suurvallaksi. Venäjällä on menossa samanaikaisesti useita konflikteja tai paikallisia sotia, joihin se tuhlaa sotilaallista ja taloudellista voimavaraansa. Samaan aikaan maan sisällä siirretään voimavaroja sotilaallisen ja strategisen voiman vahvistamiseen. Se merkitsee suuria investointeja puolustusvoimiin (hyökkäysiskutehon lisäämiseksi?) sekä strategiseen infrastruktuuriin, mm. uusiin varuskuntiin tai hylättyjen varuskuntien ja tukikohtien uudelleen käyttöön ottoon. Sellainenhan lienee Suomen rajalla Lapissa, Alakurtissa oleva tukikohta.

Venäjä näkee strategisen uhkan kasvavan läntisen ja eteläisen rajan ohella myös arktisella alueella. Pohjoisen jäämeren strateginen merkitys kasvaa jäiden sulaessa. Itäisen suunnan konfliktit lienevät Venäjän kannalta latentissa vaiheessa, vaikka rajaristiriidat Japanin ja Kiinan kanssa ovat edelleen ratkaisematta.

Venäjä joutuu pitämään silmällä edelleen myös sisäisiä konflikteja. Tšetšenian murskaaminen ensimmäisessä (1994 – 1996) ja toisessa (1999 – 2009) sodassa ei suinkaan johtanut vakiintuneeseen rauhaan. Tšetšenian, Dagestanin ja Ingušian ristiriidat ovat syvällä. Alueiden itsenäistymishalu ei ole kadonnut ja uskonnollinen vastakkainasettelu Kremlin ja paikallisen muslimiväestön välillä ylläpitää konfliktin mahdollisuutta. Venäjän sekaantuminen Syyrian sotaan, missä Venäjän vihollisina ovat eri muslimiryhmittymät ja -heimot, korostaa vastakkainasettelua.

Amerikkalainen taloushistorioitsija Paul Kennedy julkaisi vuonna 1987 jättiteoksen (Rise and Falls of the Great Powers), missä hän tutki maailman suurvaltoja ja niiden vaiheita aina 1500-luvun alusta 1900-luvun lopulle. Kuluneen, lähes puolen vuosituhannen aikana maailmassa oli ehtinyt nousta monta uutta suurvaltaa, ja monet niistä olivat myös menettäneet suurvalta-asemansa. Tähän aikaväliin mahtuu muun muassa eurooppalaisten suurvaltojen, kuten Espanjan, Englannin ja Ranskan, nousu ja vaikutusvallan lasku. Eurooppaa pitkään hallinneen Habsburgien sukudynastian suuruus kuihtui lopullisesti Ensimmäiseen maailmansotaan.

Amerikan Yhdysvaltojen nousu maailman johtavaksi suurvallaksi oli alkanut jo ennen Ensimmäistä maailmansotaa. Ensimmäinen ja etenkin Toinen maailmansota sinetöivät Yhdysvaltojen suurvalta-aseman. Tällä hetkellä se on ainoa super-suurvalta. Sen rinnalle näyttää vähitellen nousevan Kiina, joka muinaisena suurvaltana joutui kansainvälisen politiikan sivuraiteelle yli 150 vuotta sitten.

Paul Kennedyn mukaan suurvaltojen mahtiasema ja taas aseman menetys perustuvat taloudessa ja yhteiskunnassa vallitseviin tosiasioihin, faktoihin sekä noudattavat aina samankaltaista logiikkaa. Kukin historiallinen suurvalta on eri vaiheiden, joskus pitkänkin sisäänpäin kääntyneisyyden jälkeen, pyrkineet lisäämään vaikutusvaltaansa ja myös suoraa poliittista valtaansa muiden alueiden ja kansojen yli. Määräysvallan lisäksi motivaationa lienee ollut useimmiten raaka-aineiden sekä muiden taloudellisten voimavarojen saaminen oman kansan käyttöön. Joskus ainoa syy valloituspolitiikkaan on ollut oman aseman ja arvovallan pönkittäminen.

Taloudellisten voimavarojen kahmimisen vastapainona suurvallat ovat joutuneet käyttämään vallan kasvattamiseen ja ylläpitämiseen suunnattomia määriä omia ja muilta eri keinoin hankkimiaan resursseja. Kehitys onkin yleensä päätynyt vaiheeseen, missä erityisesti sotilaalliseen voimaan ja läsnäoloon on jouduttu suuntaamaan niin suuret ja muualta pois olevat resurssit, että se on johtanut ajan oloon suurvalta-aseman joko romahtamiseen tai hitaaseen laskuun.  

Viimeksi romahduksen kokenut suurvalta oli Neuvostoliitto. Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991. Siitä irtautui ja itsenäistyi 15 valtiota ja samaan aikaan Neuvostoliiton etupiiristä ja määräysvallasta vapaaksi pääsivät myös monet muodollisesti itsenäiset Itä-Euroopan maat. Neuvostoliiton suurvaltaperintöä jäi vaalimaan uusi Venäjä, jonka alue on edelleen maailman laajin, 17 miljoonaa neliökilometriä, mutta väestö enää vähän yli 140 miljoonaa Neuvostoliiton 260 verrattuna. Väkiluku, kun se edelleen supistuu, on kohta puolet Neuvostoliiton ajoista.

Nyky-Venäjä pyrkii nostamaan maansa suurvaltaluokkaan. Suuren alueensa ja ydinaseensa turvin Venäjä onkin taas alueellinen suurvalta, mutta edellytyksiä tai voimavaroja nousemiseen super-suurvaltojen rinnalle, Yhdysvaltojen ja Kiinan luokkaan sillä ei ole. Tämä johtuu yksinkertaisesti voimavarojen puutteesta ja siitä, ettei uusi Venäjä kyennyt kehittämään infrastruktuuriaan ja tuotantokoneistoaan niin vahvaksi 2000-luvun hyvinä vuosina, että se kantaisi varustelun, valtapolitiikan ja sodankäynnin rasituksen ja raskaan taakan.

Lisäksi Venäjä sitoo voimavaransa rajoillaan ja kauempanakin konflikteihin, joille ei näytä olevan loppua ja jotka vähitellen kuluttavat sen talouden ja yhteiskunnan kehitykselle välttämättömät voimavarat. Venäjä sitoo yhä enemmän voimavarojaan Ukrainaan, Krimille, Transnistriaan, Ossetiaan ja nyt Syyriaan jne. Yksistään Krimin 2,4 miljoonaisen väestön elättäminen ja huoltaminen merireittiä on valtava urakka, kun Krimiltä hävisivät sen luontaiset elinkeinomuodot – mm. matkailu muualta kuin Venäjältä - lähes ”yhdessä yössä”.

Kansantalouden kooltaan (bruttokansantuote, BKT) Venäjä on Saksan ja Brasilian luokkaa, eli noin 3 % maailman koko BKT:sta. Sotilaallisen voiman kehittämiseen ja ylläpitämiseen Venäjä käyttää vuosittain 70 – 80 miljardia dollaria, mutta Yhdysvaltojen vastaava luku on 500 – 600 miljardia ja Kiinankin 150 – 200 miljardia dollaria. Sotilaalliselta voimaltaankin Venäjä jää suurvaltojen keskiluokkaan. Siitä huolimatta se voi aiheuttaa ongelmia – kuten on nähty – erityisesti naapurimailleen, ja kaikillekin, koska Venäjän säilyy suurena ydinasevaltiona. Ydinsodan uhka totaalisena tuhona ei ole poistunut.

Venäjän kasvanut mahti perustui 2000-luvun alkuvuosina öljyn korkeaan kansainväliseen hintaan. Öljyn hintahan oli pitkään 110 – 120 dollaria tynnyriltä. Se toi Venäjälle valtavasti tuloja, joista suuri osa käytettiin joko valtion tai yksityisten kulutukseen. Varoja säätyi myös sijoitettavaksi vararahastoihin.

Kun öljyn hinta vaihtelee nykyisin 40 – 45 dollarin tynnyrihinnan paikkeilla, Venäjä joutuu syömään nopeaa tahtia vararahastonsa ja "kiristämään sen jälkeen vyötä”. Mahdollisuudet suuriin kansainvälisiin offensiiveihin kapenevat. Tämä on edessä jo ensi vuoden lopulla.

On selvää, että Venäjän on ja pysyy suurvaltana, mutta se voimavarat haluamakseen super-suurvallaksi ovat riittämättömät – ehkä onneksi meille suomalaisillekin. Niin arvaamatonta Venäjän harjoittama politiikkaa on viime vuosina ollut. Venäjä on halunnut panostaa ns. geopolitiikkaan – joskus keinoista välittämättä -, vaikka todellinen tarve globaalisti on yhteistyössä, mihin yhteistyöhön Venäjääkin tarvittaisiin.