Venäjän voimavarat eivät riitä

Putinin Venäjä on aloittanut valtaisan ponnistelun, offensiivin takaisin ykkösluokan suurvallaksi. Venäjällä on menossa samanaikaisesti useita konflikteja tai paikallisia sotia, joihin se tuhlaa sotilaallista ja taloudellista voimavaraansa. Samaan aikaan maan sisällä siirretään voimavaroja sotilaallisen ja strategisen voiman vahvistamiseen. Se merkitsee suuria investointeja puolustusvoimiin (hyökkäysiskutehon lisäämiseksi?) sekä strategiseen infrastruktuuriin, mm. uusiin varuskuntiin tai hylättyjen varuskuntien ja tukikohtien uudelleen käyttöön ottoon. Sellainenhan lienee Suomen rajalla Lapissa, Alakurtissa oleva tukikohta.

Venäjä näkee strategisen uhkan kasvavan läntisen ja eteläisen rajan ohella myös arktisella alueella. Pohjoisen jäämeren strateginen merkitys kasvaa jäiden sulaessa. Itäisen suunnan konfliktit lienevät Venäjän kannalta latentissa vaiheessa, vaikka rajaristiriidat Japanin ja Kiinan kanssa ovat edelleen ratkaisematta.

Venäjä joutuu pitämään silmällä edelleen myös sisäisiä konflikteja. Tšetšenian murskaaminen ensimmäisessä (1994 – 1996) ja toisessa (1999 – 2009) sodassa ei suinkaan johtanut vakiintuneeseen rauhaan. Tšetšenian, Dagestanin ja Ingušian ristiriidat ovat syvällä. Alueiden itsenäistymishalu ei ole kadonnut ja uskonnollinen vastakkainasettelu Kremlin ja paikallisen muslimiväestön välillä ylläpitää konfliktin mahdollisuutta. Venäjän sekaantuminen Syyrian sotaan, missä Venäjän vihollisina ovat eri muslimiryhmittymät ja -heimot, korostaa vastakkainasettelua.

Amerikkalainen taloushistorioitsija Paul Kennedy julkaisi vuonna 1987 jättiteoksen (Rise and Falls of the Great Powers), missä hän tutki maailman suurvaltoja ja niiden vaiheita aina 1500-luvun alusta 1900-luvun lopulle. Kuluneen, lähes puolen vuosituhannen aikana maailmassa oli ehtinyt nousta monta uutta suurvaltaa, ja monet niistä olivat myös menettäneet suurvalta-asemansa. Tähän aikaväliin mahtuu muun muassa eurooppalaisten suurvaltojen, kuten Espanjan, Englannin ja Ranskan, nousu ja vaikutusvallan lasku. Eurooppaa pitkään hallinneen Habsburgien sukudynastian suuruus kuihtui lopullisesti Ensimmäiseen maailmansotaan.

Amerikan Yhdysvaltojen nousu maailman johtavaksi suurvallaksi oli alkanut jo ennen Ensimmäistä maailmansotaa. Ensimmäinen ja etenkin Toinen maailmansota sinetöivät Yhdysvaltojen suurvalta-aseman. Tällä hetkellä se on ainoa super-suurvalta. Sen rinnalle näyttää vähitellen nousevan Kiina, joka muinaisena suurvaltana joutui kansainvälisen politiikan sivuraiteelle yli 150 vuotta sitten.

Paul Kennedyn mukaan suurvaltojen mahtiasema ja taas aseman menetys perustuvat taloudessa ja yhteiskunnassa vallitseviin tosiasioihin, faktoihin sekä noudattavat aina samankaltaista logiikkaa. Kukin historiallinen suurvalta on eri vaiheiden, joskus pitkänkin sisäänpäin kääntyneisyyden jälkeen, pyrkineet lisäämään vaikutusvaltaansa ja myös suoraa poliittista valtaansa muiden alueiden ja kansojen yli. Määräysvallan lisäksi motivaationa lienee ollut useimmiten raaka-aineiden sekä muiden taloudellisten voimavarojen saaminen oman kansan käyttöön. Joskus ainoa syy valloituspolitiikkaan on ollut oman aseman ja arvovallan pönkittäminen.

Taloudellisten voimavarojen kahmimisen vastapainona suurvallat ovat joutuneet käyttämään vallan kasvattamiseen ja ylläpitämiseen suunnattomia määriä omia ja muilta eri keinoin hankkimiaan resursseja. Kehitys onkin yleensä päätynyt vaiheeseen, missä erityisesti sotilaalliseen voimaan ja läsnäoloon on jouduttu suuntaamaan niin suuret ja muualta pois olevat resurssit, että se on johtanut ajan oloon suurvalta-aseman joko romahtamiseen tai hitaaseen laskuun.  

Viimeksi romahduksen kokenut suurvalta oli Neuvostoliitto. Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991. Siitä irtautui ja itsenäistyi 15 valtiota ja samaan aikaan Neuvostoliiton etupiiristä ja määräysvallasta vapaaksi pääsivät myös monet muodollisesti itsenäiset Itä-Euroopan maat. Neuvostoliiton suurvaltaperintöä jäi vaalimaan uusi Venäjä, jonka alue on edelleen maailman laajin, 17 miljoonaa neliökilometriä, mutta väestö enää vähän yli 140 miljoonaa Neuvostoliiton 260 verrattuna. Väkiluku, kun se edelleen supistuu, on kohta puolet Neuvostoliiton ajoista.

Nyky-Venäjä pyrkii nostamaan maansa suurvaltaluokkaan. Suuren alueensa ja ydinaseensa turvin Venäjä onkin taas alueellinen suurvalta, mutta edellytyksiä tai voimavaroja nousemiseen super-suurvaltojen rinnalle, Yhdysvaltojen ja Kiinan luokkaan sillä ei ole. Tämä johtuu yksinkertaisesti voimavarojen puutteesta ja siitä, ettei uusi Venäjä kyennyt kehittämään infrastruktuuriaan ja tuotantokoneistoaan niin vahvaksi 2000-luvun hyvinä vuosina, että se kantaisi varustelun, valtapolitiikan ja sodankäynnin rasituksen ja raskaan taakan.

Lisäksi Venäjä sitoo voimavaransa rajoillaan ja kauempanakin konflikteihin, joille ei näytä olevan loppua ja jotka vähitellen kuluttavat sen talouden ja yhteiskunnan kehitykselle välttämättömät voimavarat. Venäjä sitoo yhä enemmän voimavarojaan Ukrainaan, Krimille, Transnistriaan, Ossetiaan ja nyt Syyriaan jne. Yksistään Krimin 2,4 miljoonaisen väestön elättäminen ja huoltaminen merireittiä on valtava urakka, kun Krimiltä hävisivät sen luontaiset elinkeinomuodot – mm. matkailu muualta kuin Venäjältä - lähes ”yhdessä yössä”.

Kansantalouden kooltaan (bruttokansantuote, BKT) Venäjä on Saksan ja Brasilian luokkaa, eli noin 3 % maailman koko BKT:sta. Sotilaallisen voiman kehittämiseen ja ylläpitämiseen Venäjä käyttää vuosittain 70 – 80 miljardia dollaria, mutta Yhdysvaltojen vastaava luku on 500 – 600 miljardia ja Kiinankin 150 – 200 miljardia dollaria. Sotilaalliselta voimaltaankin Venäjä jää suurvaltojen keskiluokkaan. Siitä huolimatta se voi aiheuttaa ongelmia – kuten on nähty – erityisesti naapurimailleen, ja kaikillekin, koska Venäjän säilyy suurena ydinasevaltiona. Ydinsodan uhka totaalisena tuhona ei ole poistunut.

Venäjän kasvanut mahti perustui 2000-luvun alkuvuosina öljyn korkeaan kansainväliseen hintaan. Öljyn hintahan oli pitkään 110 – 120 dollaria tynnyriltä. Se toi Venäjälle valtavasti tuloja, joista suuri osa käytettiin joko valtion tai yksityisten kulutukseen. Varoja säätyi myös sijoitettavaksi vararahastoihin.

Kun öljyn hinta vaihtelee nykyisin 40 – 45 dollarin tynnyrihinnan paikkeilla, Venäjä joutuu syömään nopeaa tahtia vararahastonsa ja "kiristämään sen jälkeen vyötä”. Mahdollisuudet suuriin kansainvälisiin offensiiveihin kapenevat. Tämä on edessä jo ensi vuoden lopulla.

On selvää, että Venäjän on ja pysyy suurvaltana, mutta se voimavarat haluamakseen super-suurvallaksi ovat riittämättömät – ehkä onneksi meille suomalaisillekin. Niin arvaamatonta Venäjän harjoittama politiikkaa on viime vuosina ollut. Venäjä on halunnut panostaa ns. geopolitiikkaan – joskus keinoista välittämättä -, vaikka todellinen tarve globaalisti on yhteistyössä, mihin yhteistyöhön Venäjääkin tarvittaisiin.