Vanhan valokuvan tarinat

Julkaisimme äskettäin (lokakuussa 2019) kirjan Jämsän yhteiskoulun seniorien puheenvuoroja. Kirjan kanteen valitsimme vanhan valokuvan Jämsänjoesta, sillalta satamaan päin. Kuvan oli ottanut 1960-luvun alussa luokkatoverimme Eero Leppämäki. Minulle tuo yksi kuva toi mieleen lukuisia tarinoita Jämsästä ja Jämsän historiasta. Niistä monet kiteytyvät tuohon kuvaan joesta.

Yksi tarina koski pitkäaikaisen senioritoverimme elämäntyötä. Jämsänkoskelainen Jukka Virtanen kävi oppikoulun Jämsässä. Hän kuului ikäryhmään, josta tuli monta valtakunnallisestikin vaikuttanutta henkilöä, kuten kuvaamataidonopettajamme, professori Antti Hassi, radio- ja tv-toimittaja Aarne Tanninen, ja monet muut. Jukka Virtasesta tuli ehkä tunnetuin Jämsän yhteiskoulun seniori.

Jukalle oli ominaista, että hän tunsi voimakasta yhteenkuuluvuutta kotiseutuunsa. Hänen yksi tunnetuimmista kappaleistaan on Katson maalaismaisemaa. Sen sanoissa hän piirtää terävän, osuvan ja tunteikkaan kuvan kotiseudustaan. Monilla tämän laulun sanoituksen mielikuvilla oli todellinen esikuva hänen omassa lapsuudessaan ja kokemuspiirissään. Jukan omien sanojen mukaan esimerkiksi Lindin Kaisan odotuksen esikuvana oli Ilkan rouva, joka tuolloin odotti Tapani Ilkkaa, tunnettu jämsäläinen hänkin. Myös laulun konstaapelilla oli esikuva elävässä elämässä. 

Katson maalaismaisemaa, sanat Jukka Virtanen 1971:

Pian tippuu jälleen lehdet pihapuun
Pojat koulutiellä joutuu tappeluun
Vanha maitoauto vartin myöhästyy
Jossain viheltelee yksinäinen pyy


Eilen Lindin Kaisan kaupan luona näin
Taitaa taaskin raukka olla pieniin päin
Meitä pyysi pärekattotalkoisiin
Kun hän lainakirvestä vei naapuriin

Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän
Kuinka onnellinen voikaan olla hän
Joka täällä vain saa aina asustaa
Maalaismaisemaa en saata unohtaa

Kun vein tänään kilon hauen pappilaan
Saapui samaan aikaan papin kansliaan
Myöskin konstaapeli kera nuorikon
Varmaan toisen kylän neitosia on

Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän
Kuinka onnellinen voikaan olla hän
Joka täällä vain saa aina asustaa
Maalaismaisemaa en saata unohtaa

Pojat poimii tuolla kastematojaan
Vanhus kulkee ohi kirkkomaan
Ensiviikkoon soutuveneen korjuu jää
Kylän yllä alkaa ilta hämärtää

Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän
Kuinka onnellinen voikaan olla hän
Joka täällä vain saa aina asustaa
Maalaismaisemaa en saata unohtaa

Maalaismaisemaa en saata unohtaa

Sanoituksessaan Jukka kiteyttää aivan uskomattomalla tavalla niin kotiseutunsa Jämsänjokilaakson historian kuin myös eilisen. Sanoissa ilmenee ihmisen elämänkaari, syntymästä kirkkomaahan. Kenties surumieleiseen sävyyn liittyy hieman huolta myös tulevasta.

Miten Jukka Virtanen liittyy valokuvaan Jämsänjoesta? Hyvinkin voimakkaasti ja tunnepitoisesti. Jukka Virtanen poistui keskuudestamme syksyn alussa, ensimmäisenä päivänä syyskuuta. Ehkä juuri lehtien alkaessa pudota pihapuista, parhaaseen ruskan aikaan.

Jukan toiveen mukaan hänen poikansa Ville Virtanen laski isänsä tuhkan Jämsänkosken koskien yläjuoksulle, virtaavaan veteen. Kulkeutuvatko Jukka Virtasen tuhkahiukkaset hiljalleen virtaavan joen mukana ohi kirjan kansikuvan maiseman, sitä emme voi tietää? Voimme vain ajatella niin, ja ehkä niin voi tapahtua.

Hiljaa virtaa - Jämsänjoki.

Uusiutuvat luonnonvarat ja aluetalous

Kirjoitin syyskuussa 2019 muistion, missä tarkastelin Suomen uusiutuvien luonnonvarojen merkitystä aluekehitykselle. Se oli tarkoitettu puheenvuoroksi keskusteluun, kuinka paljon käytetään kotoisia voimavaroja, joita luonnosta saamme, koko maan taloudelliseen kehittämiseen ja hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Viimeaikaisessa keskustelussa on päällimmäiseksi noussut näkemys, jonka mukaan mahdollisista resursseista pitäisi ilmasto- yms. syistä jättää merkittävä osa käyttämättä. Minun kantani on, että voimavaroja pitää käyttää ja kehittää. Uudet vaatimukset pitää kuitenkin ottaa huomioon. Otetaan haasteet vastaan, mutta käytetään mahdollisuudet, ei kyyristytä. Laitan tähän koko muistion, vaikka se on normaalia tekstiäni pitempi.

Aluetalouden luonnonvaraperusta kasvien yhteyttämisessä, fotosynteesissä

Suomi on laaja maa ja Suomella on runsaat ja monipuoliset luonnonvarat. Viljelyala henkeä kohden on korkea, metsää on enemmän kuin useimmissa muissa maissa, Suomi on myös tuhansien järvien maa. Suomi on vihreä maa, missä maa-alaa peittävät kasvien yhteyttämistä hyödyntävät puustot ja pensaat, luonnonvaraiset niityt ja kedot sekä peltoviljelyn kasvit. Auringon energia sekä sopiva sateisuus tarjoavat edellytykset runsaalle uusiutuvien luonnonvarojen kasvulle.  

Suomen luonnonvarat sijaitsevat eri puolilla maata. Näin ollen niiden hyödyntäminen tukee aluekehitystä sekä luo toimeentuloa paikalliselle väestölle. Perinteisen elinkeinotoiminnan, maa- ja metsätalouden, rinnalle avautuu uusia mahdollisuuksia. Virkistys- ja matkailuelinkeino ei rajoitu vain Suomen omaan kysyntään. Suomen luonto, väljyys sekä eksotiikka kiinnostavat myös ulkomaisia matkailijoita, jopa kaukomaita myöten.

Uusiutuvien luonnonvarojen rooli on noussut politiikan keskiöön. Tämä johtuu ennen muuta ilmaston muutoksen seurauksista. Uusiutuvat energialähteet ovat tärkein mahdollisuus korvata fossiilista energiaa, öljyä, kivihiiltä ja maakaasua, joiden hyödyntäminen on tärkein syy ilmaston lämpenemiseen.

Ilmaston muutoksen estämisessä on kyse hiilidioksidipäästöjen sidonnasta sekä päästöjen vähentämisestä. Metsät ja maaperä sekä vesistöt ovat tällä hetkellä tärkeimpiä ilmakehän hiilidioksidia sitovia elementtejä. Myös tämä näkökulma on otettava huomioon luonnonvarojen käyttöä ja luonnonvaroihin perustuvaa tuotantoa kehitettäessä.

Pointit:

·         Otetaan haasteet vastaan ja käytetään mahdollisuudet hyväksi. Ei vetäydytä kuoreen.

·         Viljellyn maaerän hoito on tärkeä osa ilmastomuutoksen torjuntaa. Potentiaalia on paljon.

·         Metsäala on aluetalouden keskeisimpiä tukirakenteita. Sekä ilmastonmuutoksen torjumiseksi että aluekehityksen tukemiseksi on metsien kasvupotentiaali käytettävä mahdollisuuksien mukaan.

-          lisätään sekä yksityisiä että julkisia panoksia metsän kasvuun ja metsitykseen; metsitetään heikkotuotteisia suopeltoja

·         Asenne fotosynteesitalouteen on käännettävä myönteiseksi. Väestömäärään nähden Suomen uusiutuvien luonnonvarojen resurssit ovat runsaat.

Maataloudessa korostuu maaperän hoito

Maatalouden kehitys on ollut Suomessa viimeisen sadan vuoden aikana huikea. Elinkeinon tärkein tehtävä on ollut ravinnon tuottaminen ja turvaaminen maan omalle väestölle. Olosuhteiden muutoksista huolimatta elinkeino on onnistunut päätehtävässään hyvin. 

Markkinoiden kansainvälistyminen on vaatinut maataloudelta tuottavuuden nopeaa nousua. Muutos on merkinnyt viljelijäväestön supistumista, tuotannon pääomavaltaistumista sekä tuotantoyksiköiden kasvua.  Muutoksesta kertoo mm. se, että maitoa meijeriin tuottavia tiloja oli 50 vuotta sitten yli 200 000. Nykyinen luku on 6 000 ja supistuu edelleen. Ennusteiden mukaan maitotiloja on vuonna 2020 enää 5 000.

Maatalouselinkeinoa on vuosikymmenien mittaan syyllistetty monin eri tavoin. Maatalous kuten muutkin uusiutuviin luonnonvaroihin perustuvat elinkeinot ovat jälleen uuden sopeutumisvaateen edessä. Tällä kertaa haasteena on ilmastomuutoksen hillintä.

Elinkeino tuottaa ilmaston lämpenemistä aiheuttavia päästöjä lähinnä peltoviljelyssä ja kotieläintuotannossa. Nautakarjan rehunkäytössä vapautuu ilmaan metaania, joka on myös kasvihuonekaasu. Luonnonvarakeskuksen tuoreimpien arvioiden mukaan maatalouden ja kotieläintuotannon tuotantotapoja kehittämällä maatalouden kasvihuonekaasupäästöjä voidaan suhteellisen nopeasti pienentää kolmanneksella. Investoimalla mm. navettoihin ja lannan käsittelyyn sekä kotieläinkannan jalostukseen on päästöjen supistaminen edelleen mahdollista. Suuri potentiaali on mm. lannan jalostamisessa biokaasuksi. (Isot navetat, levitysala supistuu)

Maatalous sitoo viljelyissä kasveissa ilmakehän hiilidioksidia. Heinä ja nurmi käytetään kotieläinten rehuksi. Viljelymenetelmien kehittäminen ja kasvilajikkeiden valinta voivat tehostaa hiilen sitoutumista maaperään (Ilkka Herlin, HS). Tällöin ilmakehästä poistuu hiilidioksidia ja hiiltä, ja toisaalta maaperän kasvukunto kohoaa orgaanisen aineksen eli ruokamullan vahvistuessa.

Metsät Suomen aluetalouden, kansantalouden sekä ympäristön kulmakivi

Missään muussa maassa ei tunneta metsiä yhtä hyvin kuin Suomessa. Tämä johtuu metsien inventoinneista, jotka aloitettiin jo 1920-luvulla. Parhaillaan on menossa 13. metsien inventointiprosessi.

Metsätalouden saavutukset ovat kuluneen 50 vuoden aikana olleet ainutlaatuiset. Vielä 1960-luvun alussa metsiä hakattiin yli vuotuisen kasvun, eli hiilinieluista ei voinut puhua. Vuotuinen kasvu on sen jälkeen kaksinkertaistunut ja puuvarannon lisäys 1000 miljoonaa kuutiometriä. Metsien puustoon on siis sitoutunut kuluneina vuosikymmeninä noin miljardi tonnia hiilidioksidia, eli noin 16-kertainen määrä verrattuna Suomen nykyisiin vuotuisiin hiilidioksidipäästöihin.

Tämä on seurausta metsänomistajien sekä koko metsäsektorin työstä metsänkasvun hyväksi. Metsänomistajat ovat sekä lainsäädännön määräysten mukaisesti että vapaaehtoisesti sijoittaneet vuosittain 150-200 miljoonaa euroa metsänhoitoon sekä metsien uudistamiseen. Vuoden 1960 jälkeen käytetty kokonaissumma lienee nykyrahassa lähes 10 miljardia euroa. Tämä on ollut mittavin työ ilmaston muutoksen hillitsemiseksi Suomessa.

Ilmaston muutoksen hillintä vaatii aikaisempaa voimakkaampia toimenpiteitä kaikilta mailta. Suomi tavoittelee hiilineutraaliutta vuoteen 2035 mennessä. Pääpaino on päästöjen vähentämisessä. Metsätaloudessa tavoite ja vaatimus joudutaan ottamaan huomioon, koska metsät ovat tärkein hiilinielu Suomessa.

Suomessa on tuotu esiin vaatimus, että puunjalostuksen ja puuperäisen bioenergian hyödyntämisen pitäisi olla nykyistä tai tulevaa metsänkasvun mahdollistamaa tasoa alempi. Hakkuilla eli puun määrällä, joka saadaan jalostuksen käyttöön, on esitetyissä vaihtoehdoissa merkittävästi erilaiset aluetaloudelliset, kansantaloudelliset sekä yhteiskunnalliset vaikutukset. Puunjalosteiden viennin, tuotannon työllisyyden sekä kerrannaisvaikutusten kautta hyvinvointivaikutusten erot ovat suuret. 

Metsänhoitoon panostamalla voidaan puuston vuosikasvua tuntuvasti nostaa. Jalostuksen käyttöön saatavan raaka-aineen määrää on mahdollista nostaa kymmeniä prosentteja tai miljoonia kuutiometrejä. On syytä korostaa, että Suomessa on kehitetty käänteentekeviä vaihtoehtoja mm. selluraaka-aineen jatkojalostukselle, kuten myös muulle puuraaka-aineen hyödyntämiselle.  Selluloosaraaka-aineesta tuotetaan korvaavia valmisteita muoville ja muille fossiilista raaka-ainetta käyttäville tuotteille. Vähäinen seikka ei ole myöskään puuvillan korvaaminen tekstiileissä ja vaateteollisuudessa.

Suojelulle ja monimuotoisuudelle jää tilaa

Samaan aikaan kun metsien kasvua voidaan vahvistaa, myös muiden metsiä koskevien tavoitteiden toteutuminen on mahdollista. Suomessa on metsistä suojeltu jo 13 prosenttia ja myös talousmetsissä noudatetaan lukuisia suojelutoimenpiteitä. Suojelualue kasvaa sekä yhteiskunnan päätöksin että vapaaehtoisin toimenpitein.

Eläin- ja kasvikunnan monimuotoisuuden, biodiversiteetin, ylläpitämisessä metsien hoidolla on tärkeä rooli. Uhanalaisia lajeja on Suomen metsissä noin 700. Merkittävää on, että hyvin moni uhanalainen laji, sieni, jäkälä tai muu vastaava, on riippuvainen lahopuusta. Tilanne on lahopuun osalta muuttumassa. Ilmastonmuutos aiheuttaa poikkeuksellisten tuuli- ja lumiolojen vuoksi metsissä yhä enemmän vahinkoja. Tämän kehityksen voimistuessa metsään jää paljon nykyistä enemmän lahopuuta.

Poliittiset johtopäätökset

Myös maa- ja metsätaloudessa joudutaan pohtimaan perusteellisesti, mitkä ovat tulevaisuuden kehityslinjat elinkeinojen perinteisten tehtävien rinnalla, eli mikä on uusien haasteiden rooli ja painoarvo. Paineet eri suuntiin ovat kovat.

Sekä maataloudessa että metsätaloudessa on huomattavaa potentiaalia toimia ilmastopolitiikan tukena sekä hyödyntää samalla uusia liiketoimintamahdollisuuksia. Kyse on ennen muuta tavoitteiden yhteen sovittamisesta, sekä myös rohkeasta panostamisesta tuotantopotentiaalin kasvattamiseen. Metsätaloudessa edellytykset tuotantopotentiaalin kasvattamiseen ovat erityisen hyvät.

Metsätaloudessa voidaan oikein valituilla toimenpiteillä ja kannustimilla lisätä metsänkasvua samaan aikaan, kun huolehditaan luonnon monimuotoisuuden säilymisestä. Keinoista on jo varsin hyvä käsitys. Tärkeintä on nähdä suunta ja toimia sen hyväksi. Mikäli yhteisesti hyväksyttävissä olevat tavoitteet voidaan asettaa ja keinot valita, uusiutuvien luonnonvarojen, maaperän, metsän ja vesistöjen, aluetaloudellinen merkitys kasvaa entisestään.

Sukupolvien ketju

Huomaan nykyisin kirjoittavani tälle palstalle lähinnä siitä, mikä parhaillaan eniten koskettaa itseäni. Maailmanparantaminen on jäämässä taka-alalle. Ehkä se on ymmärrystä siitä, että kovin vähän voi vaikuttaa maailman menoon, jos ollenkaan. Omat asiat nousevat siksi päällimmäisiksi.

Omiin asioihin kuului viime kesänä Päijänteen metsänhoitoyhdistyksen metsäteknikon kanssa sovittu koivikon ennakkoharvennus synnyinkotini maastossa. Kyse oli siitä, että 1980-luvun lopulla istutettu koivikko alkoi tulla ikään, jolloin koivikossa on syytä tehdä ensiharvennushakkuu. Aluetta on kyllä raivattu useampaankin kertaan, mutta nyt oli kyse harvennushakkuusta, jonka suorittaa mahdollinen ostaja ja joka hakkuu tuottaa istutetusta alueesta ensimmäisen kerran myyntituloja. Hakkuuta oli syytä valmistella raivaamalla näkyvyyttä estävää pensaikkoa ja tehdä siten tilaa korjuukoneille. Hakkuujälki tulee näin parempi.

Raivaamani alue on entistä peltoa, jolla lienee pitkä historia. Tämän vainionperäksi kutsutun pellon istutusala on noin 1,5 hehtaaria. Muistan lapsuudesta ja nuoruudesta monet kesät, kun tältä pellolta korjattiin kesällä heinää tai syksymmällä kauraa.

Aluetta raivatessani mietin sitä, että tämä työ toteuttaa asiaa, jota kutsutaan sukupolvien ketjuksi. Se mitä minä nyt tein, oli seurausta edeltävien sukupolvien valinnoista. Ja toisaalta työni tulokset koituvat pääosin tulevien sukupolvien, toivottavasti omien jälkeläisteni hyödyksi.

Raivaustyötä tehdessäni katselin koko vainionperän aluetta ja metsää. Raivaamani koivikon alue oli tosiaan lapsuudessa peltoa, josta saatiin monet vilja- ja heinäsadot. Vainion keskellä oli silloin kaksiosainen heinälato, johon korjattu heinä varastoitiin talvikautta varten. Hain lukiolaisena monet kerrat sieltä reellä heiniä navettaan lehmille ja hevoselle. Kun päivä oli lyhimmillään, heinänhakumatka täytyi tehdä joskus lähes pimeässä, ehkä vain tähtien ja kuun valaistessa maisemaa.

Vainionperän koivikkoa reunustaa nykyisin kuusikko, joka istutettiin pienille peltolohkoille jo parikymmentä vuotta koivikkoa aikaisemmin. Lohkot olivat liian pieniä ja hankalia viljellä nykyaikaisilla koneilla, traktoreilla ja leikkuupuimureilla. Näidenkin peltolohkojen historia kannattaa muistaa. Isoisäni kuokki ne pelloksi ehkä vähän yli 100 vuotta sitten.

Raivausalueeni koivikon antoivat isäni ja äitini istuttaa noin 30 vuotta sitten. Ehkä he katsoivat, ettei jälkipolvi tule koskaan harjoittamaan aktiivista maanviljelyä, ja siksi on perusteltua siirtyä kasvattamaan ainakin osalla pelloista metsää. Alueen metsityksellä ei ollut talon ympäristölle maisemallista haittaa. Sen kasvava puusto ei maisemaa sulje. 

Alueella on nyt hyväkasvuista koivikkoa. Koivujen joukkoon on ilmestynyt kuusta ja mäntyä. Osalle lohkoa on vähitellen kehittynyt hyvin monipuolinen taimikko ja metsän alku.

Vainionperän koivikon ensimmäisen raivauksen teki Olkkolassa asunut ikämies, Tapani Mattila. Mattila oli raivausta tehdessä jo 80 ikävuoden tuntumassa, mutta ikäisekseen hän olikin oikea teräsvaari. Minä olen hänen lisäkseen raivannut alueen aikaisemmin raivaussahalla jo pariinkin kertaan.

Jos tarjottu leimikko – yhdessä parin muun lohkon kanssa – käy syksyllä 2019 kaupaksi, hakattava puu korjattaneen talvikaudella 2019/2020 tai viimeistään seuraavana talvena. Tämän jälkeen on odotettavissa, että jäljelle jäävä koivikko saa uutta kasvuvoimaa ja kasvattaa runkoa entistä nopeammin sahapuuksi, mahdollisesti vaneritukiksi.

Samaan aikaan, kun koivikko vankistuu, jo syntyneet kuusentaimet ja näreet kasvavat ja vahvistuvat. Kuluneena kesänä on ollut enemmän kuusenkäpyjä kuin koskaan. Niinpä suuri osa siitäkin koivikosta, missä ei vielä ole kuusentaimia, taimettuu todennäköisesti lähimmän parin kolmen vuoden aikana. Koivikon harvennuksen ja myöhemmin koivujen poiston jälkeenkin vainionperällä kasvaa hyvä metsä.

Koivutukit lienevät hakkuukypsiä noin 15 – 20 vuoden kuluttua. Silloin niiden hakkuista päättävät seuraavat sukupolvet. Onko silloin alueen kuusimetsään tehtävä täydentävää istutusta tai jälkiraivausta, siitä en ehkä tule tietämään mitään?

Olen siis kolmas polvi, joka päättää vainionperän metsistä, raivauksista, puiden hakkuista ja tarpeellisista jälkitöistä. Seuraava sukupolvi/sukupolvet – oma jälkipolvi tai muut – jatkavat niistä lähtökohdista, jotka olemme heille luoneet. Metsänhoito ja metsätalous on erittäin pitkäjänteistä työtä. Siinä sukupolvien ketju toteutuu hyvin konkreettisesti ja käsin kosketeltavasti. Kun teet valintoja sekä vuodatat hikeä tulevan kasvun toivossa, mielessäsi on luottamus siitä, että tämä työ tulee kantamaan hedelmää minunkin jälkeeni.

Nykyiselle kvartaalitalouteen sekä twiitinformaatioon nojaavalle elämänmuodolle sukupolvien ketjuun perustuva metsänhoito on varsin vieras asia. Metsänhoito ja metsätalous on myös elinikäisen oppimisen jatkuva prosessi. Oma kokemukseni ja opetteluni on jatkunut jo yli 60 vuotta. Pitkästä kokemuksesta huolimatta koen kyllä tarvetta ja syytä oppia uutta. 

Kun tartun sepän takomaan kuokkaan, jolla isoisäni kuokki silloisia metsiä pelloksi, tunnen erityistä hartautta ja kunnioitusta.  Tartun myös toisenlaiseen kuokkaan, millä istutan maahan joko kuusen- tai koivuntaimia. Näen nyt jo aikanaan koulupoikana istuttamani puut suurina tukkeina. Toivon tietysti, että jälkipolvet näkevät saman juuri tänä vuonna maahan laitettujen taimien suhteen.  

Saunapuita perinnöksi

Tulevaisuuden tutkimusta harrastaneena ja myös ennusteita tehneenä on helppo nyt 75 ikävuoden lähestyessä tajuta oman tulevaisuuden rajallisuus. Väistämättä tulee mieleen kysymys, mitä minulta jää jälkipoville perinnöksi. Onko se henkistä vai jotakin konkreettista? Konkreettista on se, että viime ja tänä kesänä olen urakoinut mökillä polttopuiden tekemisessä. Hanke jatkunee myös kesällä 2020 – jos Luoja suo.

Mökillä tarvitaan polttopuita jatkuvalämmitteiseen saunaan sekä rannan grilliin. Vuosittain niissä kuluu klapeja ehkä 1 – 2 kuutiota. Sen lisäksi mökillämme on savusauna, jonka polttopuut ovat taas eri juttu.

Savusaunan uunissa poltetaan leppäklapeja tai melkein halkoja, koska uuniin mahtuu puolen metrin puut. Savusaunan polttopuutarve on vähentynyt, koska muiden kuin kirjoittajan mökkilomat ovat lyhentyneet. Minulle vaihtoehdoksi on lisäksi tullut Juokslahdelle siirretyt Suomen saunakulttuuri yhdistyksen savusaunat. Käyn siellä 4 – 5 kertaa kesässä. Olen itsekin yhdistyksen jäsen. Aikanaan Eero Heinon mökille tekemät leppähalot riittävätkin nykykulutuksella vielä yli kymmeneksi vuodeksi.

Saunan ja rantagrillin polttopuiden tekemisen syy oli tällä kertaa mökin lähistöllä suoritetussa harvennushakkuussa ja pienessä avohakkuussa, jotka hakkuut teetin vuoden 2018 keväällä. Silloin sovimme ostajan kanssa, että kuivat ja puolilahonneet puut jäävät maanomistajalle.

Polttopuuta kertyikin pieneltä hakkuualueelta aika paljon. Vuoden 2018 kesällä pätkin pöllit ja rangat moottorisahalla ja pilkoin ne halkaisukoneella - varmasti kaikkiaan lähes 20 kuutiota. Loput puista oli tarkoitus pieniä tänä kesänä. Tukkien ja rankojen katkominen klapimittaan onkin jo tätä kirjoitettaessa tehty. Laskeskelin, että pöllikasasta tulee vielä noin 15 kuutiota klapeja.

Eikä tässä kaikki. Talvella 2018/19, eli viime talvena Vaherin ylitti merkillinen sääilmiö. Pilvilautta kulki ylängön yli noin 180 – 200 metrin korkeudella meren pinnasta laskien. Alueen korkeuskäyrät yltävät vastaavasti noin 170 – 190 metrin korkeuteen. Siellä missä puusto ylti pilvikerrokseen saakka, puihin kertyi niin paljon jäätävää lumimassaa, että puiden latvat katkeilivat. Lähimetsissä onkin nyt sadoittain katkenneita kuusia. Tukkipuun kokoisten puiden latvoja on pudonnut maahan 3 – 5 metrin pituisina pätkinä.

Samaan aikaan lumisade taivutti myös ohuempia koivuja ja muita lehtipuita, usein ohi kulkevalle tielle. Paikalliset ihmiset luonnollisesti raivasivat tielle taipuneet puut. 

Hakkuutähteiden lisäksi tämän kesän urakkaan kuului siis lumen kaatamien ja katkomien puiden kerääminen polttopuuksi. Kovin mittavaan urakkaan eivät aika ja voimat kuluvan kesän aikana riittäneet. Keräsin kuitenkin tien varsille kaatuneet ja katkotut puut kasoihin. Samoin aivan lähimetsän latvat ja maahan taipuneet koivut. Naapuritalon isäntä tuo ne mökille ensi kesän polttopuuprojektia varten.

Viime kesänä tehtyjen noin 15 – 20 polttopuumotin lisäksi kesän 2019 urakka ja mahdollisesti kesä 2020 tuovat lisää toiset 15 – 20 mottia klapeja. Näin ollen kulutus huomioon ottaen polttopuita pitäisi olla varastossa noin 15 vuoden varalle, ehkä pitempäänkin.

Tähän mennessä tehdyt ja mahdollisesti ensi kesänä tehtävät polttopuut on varastoitu tai tulevat varastoiduksi betoniteräsverkosta rakennettuihin, halkaisijaltaan 4 metrin läpimittaisiin torneihin. Korkeutta niillä on reilu pari metriä. Hain Jämsän keskustan lähellä olevan kuljetusliikkeen pihalta rikkoutuneita ja käytöstä poistettuja puisia kuljetusalustoja. Kun polttopuutornit rakennetaan alustoista tehdyn pohjan päälle, puut kuivuvat hyvin ja pysyvät kuivina.

Pitkän päälle metalliverkolla kehystetyt polttopuutornit ovat osoittautuneet käytössä hieman hankaliksi. Niistä on vähän vaikea ottaa puita päivittäiseen tarpeeseen. Niinpä vuoden 2020 urakkana tulisi olla suojaavan katoksen rakentaminen polttopuille. Tarkoitus on rakentaa se väljäksi niin, että puut ovat suojassa vesisateelta ja lumelta, mutta josta katoksesta puiden hakeminen on helppoa.

Kolmen kesän urakoinnin tuloksena mökillä on siis polttopuita ehkä jopa 15 vuodeksi tai enemmäksikin. Näin laskien polttopuu-urakat ovat omalta osaltani jo tässä ellen muuten halua jatkaa – esimerkiksi omaksi ilokseni. Saunapuita on siis todennäköisesti vielä jälkeenikin jälkipolvien tarpeisiin.

Jälkipolvien saunapuutarpeiden tyydyttäminen ei ole turvattu vain tehdyillä puuvarastoilla. Istutin mökin viereisen hakkuualueen, mistä suuri osa tehdystä polttopuusta on peräisin, kuluneena kesänä koivulle. Siitä on tarkoitus kasvattaa aikaisemmassa blogissani (20.6.2018) kirjoitettu Kalle-papan koivikko.

Jos hanke onnistuu, minkä pyrin varmistamaan, 15 – 20 vuoden kuluessa koivikko on jo mitassa, missä sitä on syytä harventaa. Näin halukkaat ja kykenevät saavat hyvää saunapuuta aivan mökin vierestä. Samalla koivikon kasvu komeaksi varmistuu.  

Sekä sauna että saunapuut, vihtoja unohtamatta, ovat suomalaisen kulttuurin syvintä olemusta. En ole ainoa suomalainen, jonka parhaita nautintoja on saunan löyly ja löylyn jälkeinen jäähdyttely saunan kupeella. Saunapuut ovat siten parasta perintöä, mitä jälkipolville voi sekä konkreettisesti että tapakulttuurina jättää.  

Tonni on hulppea luku

Muistan, kuinka Tuomari Nurmio lauloi 1990-luvun lopulla (1999) levyllä kappaleen, jonka kertosäe kuului:

”Klabbeissa on mulla tonnin stiflat,

ei ne tonnii paina, mut ne bungaa sen.”

Muu teksti oli samaa rataa, eikä minun slangitaitoni riittänyt ymmärtämään tarkasti läheskään kaikkea. Tuo kertosäe kaiketi tarkoittaa, että ”Minulla on jalassa tonnin kengät, eivät ne tonnia paina, mutta ne maksavat sen”.

Vuonna 1999 oli vielä käytössä Suomen markka, joten kyse oli tuhannen markan kengistä. Tilastokeskuksen rahanarvonmuuntimen avulla laskettuna vuoden 1999 1000 markkaa vastaa nyt noin 225 – 230 euroa. Ihan hulppean hintaiset kengät. Voi niilläkin leveillä. Itse en ostaisi noin kalliita kenkiä.

Kappale pyöri mielessäni, kun tein kuluneen kesäkuun aikana uutta terassia rivitaloasuntomme pihaan. Se on siihen järjestyksessä kolmas asumamme 40 vuoden aikana. Tällä kertaa vaimon ja tyttären toivomuksesta/vaatimuksesta pohjustin terassia myös sepelillä, jonka ao. liike toimitti siisteissä säkeissä taloyhtiön parkkipaikalle. Ehkäpä lehtokotilot ja espanjansiruetanat eivät nyt viihdy niin hyvin terassin alla kuin ennen.

Puolentoista tonnin sepelierän kärrääminen työmaalle tuntui ensin aika urakalta. Urakka osoittautui vaatimattomaksi, kun vertasin sitä kahden rivitalonaapurin urakkaan. Heillä oli enemmän pengerrettävää ja niinpä he tilasivat yhteensä ainakin 15 tonnia sepeliä, hiekkaa, kiveä, betonilaattoja ja multaa. Ainakin kymmenkertainen urakka omaani verrattuna. Naapurin isännät ovat tietenkin paljon nuorempia kuin minä.

Tässä suhteessa muistuu mieleen aika reilun 30 vuoden takaa. 1980-luvulla oli hyvin lumisia talvia. Eräänä lumitalvena rakensin pojilleni, jotka olivat kymmenen ikävuoden tuntumassa, kunnollisen, kahden kerroksen lumilinnan. Se innosti kaikkia taloyhtiön saman ikäisiä poikia. Lumisotaleikit jatkuivat kiivaana.

Naapurini, jolla oli myös saman ikäinen poika, päätti panna paremmaksi. Hän rakensi yötä myöten lumilinnan, joka oli paljon hulppeampi kuin minun tekemäni. Hän joutui hakemaan kolalla lunta kauempaakin. Niinpä sitten kävi, että pojat siirtyivät leikkimään tähän suurempaan lumilinnaan.

Pihojen kunnostuksessa ja rakentamisessa ei nyt ole kuitenkaan kyse lumilinnamaisesta kilpailusta vaan oleskelutilan kohentamisesta. Samanaikaiset rakennushankkeet antavat naapurien kesken mukavaa puheenaihetta hankkeiden edistymisestä.

Tonni tai tuhat näyttää kummittelevat mielessäni muutenkin kuin maa-aineksen painona. Juhannuksen aattona auton mittaritaulussa syttyi varoitusvalo, joka kehotti viemään auton pikimmiten korjaamolle tarkastettavaksi ja korjattavaksi. Juhannuksena sitä ei tietysti voinut viedä, ja niin juhannusajot jäivät tekemättä. Juhannuksen jälkeen sain auton kuitenkin heti korjaukseen. Pieni anturi, joka säätelee polttoaineen syöttöä ja pakokaasujen koostumusta, oli mennyt rikki. Vian löytäminen vei aikaa ja osakin – vaikka pieni – maksoi. Niinpä lasku oli lähes tonnin, eli euroina 1000 euroa.

Tonni eli tuhat kummittelee tässä kirjoituspöydänkin ääressä. Minulle kirjoittaminen on toinen luonto. Työssäni sain kirjoittaa asioista vuodesta toiseen. Raportteja ja artikkeleita tuli valmiiksi vuosittain monta. Niinpä tapa on jäänyt päälle vielä näin eläkeläisenäkin. Kuluneen kymmenen vuoden aikana on valmistunut pari kolme kirjaa tai raporttia ja pitkälle toista sataa blogia tai muuta julkista tai puolijulkista kirjoitusta.

Jatkan harjoitusta. Työn alla on sekä omia juttuja että isäni jälkeen jäänyttä aineistoa. Isäni kirjoitti päiväkirjaa, piti puheita, piti 17 esitelmää Jämsän työväenopistossa sekä nauhoitti omia muistelujaan koskien sukua ja Jämsän tapahtumia.  Kaikki ei ole kuitenkaan tallessa, mutta paljon on. Olen mm. purkanut nauhat jatkotyöstämistä varten.

Jokainen haluaa jättää jotakin perinnöksi jälkipolvilleen. Minun kohdallani – jos Luoja suo – merkittävä osa perinnöstä on ajatuksia, näkemyksiä ja historiallisia tosiasioita, jotka haluan kirjoittaa muistiin. Tätä työtä olenkin tehnyt jo jonkin aikaa. Siitä en tietenkään voi olla varma herättävätkö tiedot, näkemykset tai ajatukset kiinnostusta tai vastakaikua nuoremmissa polvissa, mutta teen sitä, koska itselleni ovat isäni tekstit olleet mielenkiinnon kohde jo pitkään.

Laskeskelin äsken, että melkein valmista tekstiä on jo toista tuhatta sivua. Niitä ei voi tietenkään tunkea samaan raporttiin tai julkaisuun. Lyhempiä, teemoittaisia kokonaisuuksia voi tulla siis neljä tai viisi tai enemmänkin. Vielä ei ole varmaa, mitkä asiakokonaisuudet talletan myöhemmin muiden nähtäväksi ja luettavaksi ja miten. Tässä tuhannen (”tonnin”) sivun urakassa riittää pureskeltavaa useammaksi vuodeksi.

Mullistus jota en ehkä näe

Lähes jokainen tuntee elävänsä murroksen aikaa, ainakin jossakin vaiheessa elämäänsä. Jotakin vanhaa kuolee tai häviää, ja uutta syntyy tilalle. Oman, lähes 75 vuoden elämäni aikana mullistukset ovat olleet suuria. Toinen maailmansota oli juuri päättymässä, kun synnyin. Sodan seuraukset olivat olleet hirvittävät. Vain yksi luku, yli 50 miljoonaa kuollutta, kertoo paljon.

Sodan seurauksista huolimatta sodasta toipumisen aika koettiin rauhallisen kehityksen, vaikkakin jännittyneen ilmapiirin aikakautena. Sittemmin on muutoksen vauhti kiihtynyt. Nykyistä, globaalia, informaatioteknologian läpitunkemaa, digitalisoituvaa maailmaa ei juuri samaksi tunnista. Vuosikymmenien mittaan on eletty monta kriisikautta. Kriisit muuttavat aina maailmaa.

Avaruuttakin on valloitettu, tieteen ja teknologian keinoin. Jopa ns. galaksien musta aukko on saatu todistetuksi ja kuvatuksi. Avaruuden mittasuhteet menevät yli käsityksen. Materian mikrokosmoksessa ollaan taas mittasuhteissa, joiden pienuutta ei käsitä. Jokamiehen älylaitteissa on suorituskapasiteettia lähes yhtä paljon, kuin avaruuslentojen ohjauslaitteissa, joilla ihminen ohjattiin kuuhun vuonna 1969. 

Läpikäydyistä mullistuksista huolimatta itselläni on tuntu, että edessä olevat maapallon ja ihmiskunnan muutokset ovat mittasuhteiltaan vähintään yhtä suuria kuin edellä kuvatut, tai ainakin kohtalokkaampia. Epäilemättä meidänkin aikanamme on koko ajan, ja ikään kuin nurkan takana, ollut mahdollisuus maapallolla täystuhoon. Ydinsota olisi voinut, tai voi edelleenkin olla samanlainen eliöiden täystuho, joita maapallon historiassa on tutkijoiden mukaan ollut tähän mennessä viisi. Viimeksi sellainen koettiin hieman yli 60 miljoonaa vuotta sitten, kun asteroidin törmäyksen seurauksena suurin osa vallitsevasta eläinkunnasta kuoli. Dinosaurusten aikakausi päättyi.   

Kun ajattelen tulevia mullistuksia, en tarkoita eläin- tai kasvikunnan täystuhoa vaan niitä trendejä, jotka kehityksessä joka tapauksessa vallitsevat. Kyse on kahdesta suuresta trendistä, väestökehityksestä ja ilmaston lämpenemisestä. Maailma on niiden seurauksena hyvin toisenlainen vuosisadan lopulla kuin tänään, vuonna 2019. Omalta kohdaltani on helppo ennustaa, etten tule näkemään tai kokemaan trendien suurimpia mullistuksia. Tämä johtuu tietysti ihmisen iästä, joka parhaimmillaankin on noin sadan vuoden mittain. Vain harva voi niinkin pitkään olettaa elävänsä.

Viime vuosien väestökehityksessä on ollut paljon hyvää. Ihmiskuntaa riivannut äärimmäinen köyhyys on dramaattisesti alentunut. Keskiajalla koettiin nälänhätää ja sen vuoksi kuolleisuus oli korkea. Suomessa viimeinen kohtalokas nälänhätä koettiin 150 vuotta sitten. Äärimmäistä köyhyyttä meilläkin oli pitkälle 1900-luvulle.

YK:n tilastojen mukaan äärimmäinen köyhyys on dramaattisesti alentunut kolmenkymmenen viime vuoden aikana. Oheinen Maailmanpankin kuvio kertoo kaiken.

   

Oheisen Maailmanpankin kuvion mukaan äärimmäinen köyhyys on lähes hävinnyt Itä- ja Etelä-Aasiasta sekä Latinalaisesta Amerikasta. Taustalla on Intian ja etenkin Kiinan historiallinen talouskasvu vuoden 1990 jälkeen.

Sen sijaa Afrikassa äärimmäisessä köyhyydessä elävien lukumäärä jatkaa kasvuaan. 2020-luvulla maapallon köyhimmistä yli 90 prosenttia elää Afrikassa. Tämä seikka yhdessä väestönkasvun kanssa muodostaa erityisesti Euroopan kannalta räjähdysherkän yhtälön.

Taulukko                             Maapallon väestö alueittain 2017, 2050 ja 2100

Alue                                    2017                                    2050                                    2100

                                            Milj.          %                   Milj.           %                   Milj.        %

Maailma                             7 550         100                9 772         100                11 184      100

Afrikka                                1 256        16,6               2 528        25,9               4 468        39,9

Aasia                                   4 504        59,7               5 257        53,8               4 780        42,7

Eurooppa                              742           9,8                  716           7,3                   653         5,8

Latinalainen Amerikka      646           8,6                  780          8,0                   712         6,4

Pohjois-Amerikka                361           4,8                  435          4,5                   499         4,5

Lähde: United Nations; World Population Prospects: The 2017 Revision, New York

Taulukosta näemme Euroopan ja myös maailman kannalta kaksi tärkeää seikkaa. Jo nykyisessä tilanteessa (vuonna 2017) Euroopan osuus maailman väestöstä on alle 10 prosenttia. Jos otetaan lukuun vain Euroopan unionin väestön osuus, se on vain 6-7 prosenttia. Vuonna 2100 Euroopan unionin, jos se vielä on olemassa, osuus maailman väestöstä on ehkä 3-4 prosenttia.

Samaan aikaan Afrikan väkiluku nousee lähes eksponentiaalisesti.   Vuonna 2050 Afrikassa asuu 2,5 miljardia ihmistä ja alueen osuus maapallon koko väestöstä on runsas neljännes. Vuonna 2100 nämä luvut ovat noin 4,5 miljardia ja 40 prosenttia.

Kun edellä olevasta kuvasta voidaan päätellä, että sadat miljoonat äärimmäisessä köyhyydessä elävät ihmiset asuvat Afrikassa ja väestöräjähdys on historiallisesti ennen kokematon, voidaanko olettaa, että ihmiset lähtevät liikkeelle, ja voidaanko kysyä, mihin. Onko suunta Euroopan unioni, tai Länsi-Eurooppa?

Asetelma on mielenkiintoinen. Jos väestöliikkeitä Länsi-Euroopan suuntaan syntyy, kuinka suuren osan Afrikan väestöstä Eurooppa kykenee ottamaan vastaan. 2000-luvun ensimmäisen vuosisadan lopulla, jos ennusteet voivat toteutua, Afrikan väestö on kymmenkertainen Länsi-Eurooppaan verrattuna. Länsi-Euroopan osuus maapallon väestöstä on silloin marginaalinen. On oletettavaa, että läntisen Euroopan voimavarat ovat myös suhteellisen pienet väestöosuuden supistuessa alle viiden prosentin.

Kun tarkastellaan Afrikasta Eurooppaan tulijoita, tulijat eivät ole kaikkein köyhintä väkeä. Äärimmäisessä köyhyydessä elävillä ei ole resursseja lähetä kustannuksiltaan kalliille matkalle Saharan ja Välimeren yli Eurooppaan. Lähtijät ja tulijat ovat Afrikan keskiluokkaa, jolla on ollut mahdollisuus saada informaatiota Euroopassa mahdollisesti odottavasta elintason kohoamisesta. Maiden ja kansojen äärimmäinen köyhyys toimii kyllä työntövoimana varakkaammille lähtijöille.

Kansojen vaellukset ovat olleet ikiaikaisia. Mullistus, joka on seuraus afrikkalaisen väestön tulevista liikkeistä, tulee olemaan käänteen tekevä. Onko se Euroopan osalta torjuttavissa, ja onko tarpeenkaan? Miten se tehtäisiin? Tai kestääkö moraali katsoa tuhansia hukkuneita tai muuten heitteillä olevia ihmisisä ja kansoja? Kysymyksiä on lukematon määrä. Mikä on vastaus? Hallittu muutos ja hallitsematon mullistus?

Politiikassa ja mediassa suhteellisuuden tajun puutetta

Muutokset käyttäytymisessä tapahtuvat paineen alla. Ihmiset ja organisaatiot eivät muuta tapaansa toimia ilman pakkoa. Niinpä kriisitietoisuutta on pyrittävä luomaan jo ennen kuin viimeinen hätä on käsillä varsinkin, jos tiedetään, että tulevaisuudessa katastrofien uhka on suuri. Jos missä, tämä on tarpeen ilmaston lämpenemisen torjumisessa. Väistämätön muutos on dramaattinen, kun joudutaan luopumaan fossiilisen energian, siis öljyn, kivihiilen ja maakaasun käytöstä. Draama syntyy siitä, että näiden energialähteiden osuus on tällä hetkellä noin 80 energialähteiden käytöstä maailmassa. On luonnollista ja tärkeää, että Suomessakin asiasta käydään monitahoista keskustelua juuri tulevien eduskuntavaalien (14.4.2019) alla.

Suomessa, nyt vaalien alla käytävässä keskustelussa näyttää päällimmäiseksi nousevan käsitys, että Suomessa ei ole tehty tarpeeksi jos ollenkaan. On selvää, että tarvitaan vielä nykyistä paljon järeämpiä toimenpiteitä. Keskustelun kärjistyessä unohdetaan kuitenkin helposti, että Suomi on koko ajan muutoksen eturintamassa. Vaikka meillä ei ole yhtä runsaita vesivoimavaroja - ja kaikkia olemassa oleviakaan ei voida luonnonsuojelusyistä käyttää – kuin Ruotsissa tai Norjassa, uusiutuvien energialähteiden osuus Suomessa on jo korkea, lähes 40 prosenttia. Tässä suhteessa Sipilän hallitus, ja erityisesti ministeri Kimmo Tiilikainen, on tehnyt hartiavoimin töitä.

Kun Suomen toimintaa on verrattu kansainvälisesti, saavutetut tulokset puhuvat puolestaan. Vertailussa eri maiden kesken Suomi sijoittuu neljänneksi, kun tarkastellaan muutosvalmiutta ja muutosvauhtia ympäristön kannalta kestävämpiä ratkaisuja kohden. Suomen edelle pääsivät Ruotsi, Sveitsi ja Norja.

Hyvä esimerkki Suomessa tehdystä työstä on, että hiilidioksidipäästöt ovat vuoden 2003 jälkeen pudonneet Suomessa lähes kolmanneksen. Seuraavien 10 – 15 vuoden aikana näitä päästöjä on leikattava vielä ainakin puolet, ja hyvä olisi, jos vielä enemmänkin.

Toinen seikka, joka poliittisessa keskustelussa kärjistyy ja osin hämärtyy, on eriarvoisuuden kasvaminen. Monilla mittareilla mitattuna eriarvoisuuden kehitys on Suomessakin huolestuttava, mutta ei ehkä niinkään siinä, mistä eniten puhutaan, eli tuloerojen kasvussa. Alueellisen kehityksen ja eräiden sosioekonomisten seikkojen, kuten syrjäytymisen, suhteen eriarvoistuminen on huolestuttavaa. Sen sijaan tuloerojen kasvu on parina viime vuosikymmenenä ollut vähäistä.

Meillä on Suomessa muutaman tuhannen ökyrikkaan joukko, joka erottuu ja luo mielikuvan tuloerojen kasvusta, mutta muiden keskinäinen asetelma ei ole paljon muuttunut. Suurin kasvu tuloeroissa tapahtui 1990-luvun jälkipuoliskolla, jolloin Lipposen hallitus leikkasi sosiaalitukia (”Liisan lista”) ja otti ns. taitetun eläkeindeksin käyttöön. Osa muutoksesta selittyi silloinkin pääomatulojen kasvulla, kun kasvuluvut olivat Nokia-buumin vanavedessä merkittäviä.

Tilastonikkareiden laskema ns. Gini-kerroin kertoo tuloeroista siten, että tuloerot ovat sitä pienempiä, mitä pienempi kerroin on. Oheinen kuvio näyttää, että tuloerot pienenivät aina 1980-luvulle, mutta nousivat vuoden 1995 jälkeen. 2000-luvun alusta taso on säilynyt. Gini-kertoimen mukaan tuloerot ovat samaa suuruus kuin 1960-luvun lopulla.

Kun Suomea verrataan tässäkin asiassa kansainvälisesti, huomataan, että meillä tuloerot ovat vertailumaista pienimmät. Oheisessa kuviossa on verrattu tilannetta kussakin maassa vuosina 1990 ja 2015. 45 asteen kulmassa nousevan viivan vasemmalla sijaitsevissa erot on kasvaneet. Suomessakin, kuten edellinen kuvio kertoo. Viivan oikealle puolelle jäävissä maissa erot ovat pienentyneet. Tanskaa lukuun ottamatta kaikissa maissa tuloerot olivat 2015 kuitenkin suuremmat tai paljon suuremmat kuin Suomessa.

Ymmällä hiilijalanjäljen kanssa

Metsätalouskeskustelu käy nyt ennen eduskuntavaaleja sekavana. Kirjoitin blogissa 4.3. ”Metsänomistaja ilmastopolitiikan sankari” seuraavasti: ”Keskustelua tunnutaan käytävän keskeisen metsäpolitiikan vaikuttajan ja osapuolen, metsänomistajan pään yli.” Metsänomistajana tämä keskustelu askarruttaa edelleen, ja varmasti pitkään. Olenko syyllinen johonkin peruuttamattomaan, jos jatkan perheen piirissä jo vuosikymmeniä noudatettuja metsänhoito- ja metsien myyntikäytäntöjä? Tietysti soveltaen aina uusinta tietoa metsän kasvatuksesta sekä tietoa kannattavasta yksityismetsätaloudesta. Mikä on minun vastuuni ihmisen hiilijalanjäljestä.

Asiaa selkeyttääkseni selvittelin omaa hiilijalanjälkeäni. Netin ihmeellisestä maailmasta löytyy laskuri, joka kertoo, kun syötät elintapasi, mikä sinun hiilijalanjälkesi oikein on. Minulle laskuri antoi lukemaksi 6,3 hiilidioksiditonnia vuodessa. En tiedä kaunistelinko autolla ajoani, asunnon lämmittämistä tai ruokavaliotani, koska keskimäärin tämä luku ei ole paha. Eräiden tietojen mukaan suomalaisten keskimääräinen jalanjälki olisi noin 10 tonnia vuodessa. En myöskään tiedä, ottaako laskuri ollenkaan huomioon välillistä kulutusta, joka syntyy yleisestä tavaroiden kuljetuksesta, teollisuudesta tai muusta kulutuksesta, joka ei suoraan riipu yksilöstä.

Kun ajattelen lähipiiriäni, perhettä, sisaria, lapsia ja lapsenlapsia, voisin ajatella, että olen osavastuussa seitsemän, korkeintaan kymmenen henkilön hiilijalanjäljestä. Uskoisin itselläni oleva lähipiirin suurin jalanjälki, alle kymmenvuotiaitten lastenlasten jalanjäljen täytyy olla vielä aika pieni.  Eli näin laskien lähipiirini yhteinen hiilijalanjälki voisi olla 35, korkeintaan 50 hiilidioksiditonnia.

Metsänomistajana olen siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että henkilökohtainen tai perheen hiilijalanjälki tulee kompensoiduksi metsien kasvulla. Selvittelin netin kautta arvioita siitä, paljonko puu kasvaessaan sitoo hiiltä ja siten ilmakehän hiilidioksidia. Tieteellistä laskelmaa en löytänyt tai näkemistäni artikkeleista ymmärtänyt. EU:n piirissähän, ja siten myös meillä, on hiilinieluja ja maankäytön vaikutuksia varten kehitetty toinen toistaan hienompia laskenta-algoritmeja, joilla asiaa voidaan selvittää. Keskeisimmän menetelmän lyhenne on LULUCF. Sitä en edes yrittänyt ymmärtää, eivätkä todelliset asiantuntijatkaan näytä olevan yksimielisiä. Sen kyllä ymmärsin, että tarkoitushakuisilla alkuarvoilla ja olettamuksilla siitä olisi voinut tulla kohtalokkaan kallis Suomen metsäsektorille.

Yksinkertaisimman ja siten parhaan laskukaavan löysin yhteiskunnallinen yritys Puuinfon sivuilta. Sen mukaan ”Yksi kilogramma puuta tarvitsee kasvaakseen noin 1,55 kilogrammaa hiilidioksidia, jonka hiili varastoituu puuhun. … Nyrkkisääntö on, että 1 kuutio puuta varastoi 1 tonnin hiilidioksidia.” Minulle tämä nyrkkisääntö riittää ja on riittävän yksinkertainen.

Suomessa metsien puumäärää ja metsien kasvua on tutkittu kohta jo sata vuotta. Koko puusto inventoidaan muutaman vuoden välein. Moneen kertaan toistettu tieto on, että metsien kasvu on 1960-luvulta lähes kaksinkertaistunut ja puuston kokonaismäärä on noussut 60 – 70 prosenttia. Suomessa on myös jo varsin hyvät metsälökohtaiset tiedot puustosta, kasvuolosuhteista ja vuosikasvusta. Pyysin metsänhoitoyhdistyksestä omien metsieni tiedot. Ne olikin tehty varsin tarkalla metsälöjaolla. Kuvioita oli kaikkiaan 52 kappaletta.  Laskin näiden kuviotietojen perusteella sekä puuston määrän että vuosikasvun. Hiilinielun kannalta vuosikasvu on tietysti tärkeämpi luku. Vuonna 2018 metsiemme vuosikasvu oli 687 kuutiometriä.

Eli edellä esitettyä nyrkkisääntöä käyttäen metsät sitoivat 687 tonnia hiilidioksidia. Oma kulutus oli tästä siis noin sadasosa ja koko porukan hiilijalanjälki 5 – 7 prosenttia hiilinielusta. Kompensoimme siis 70 – 90 muun suomalaisen jalanjäljet, riippuen siitä, mikä on jalanjäljen keskimääräinen koko.

Onko minulla oikeus tämän jälkeen koskea metsiemme hiilinieluun myymällä puuta vai onko hiilen pystyvarastointi tästä eteenpäin metsänhoidon päätehtävä? Miten minua hyvitetään tekemistämme metsänhoidon investoinneista? Viimeisin suuri urakka, joka tehtiin kolme neljä vuotta sitten, oli 12 hehtaarin raivaus. Kemera -tuenkin jälkeen siihen meni itseltä noin 7000 euroa.

Tiedän, että hyvin pian pitäisi päättää runsaan 3 hehtaarin raivaamisesta, homma on jo vähän myöhässä. Itse olen jo sen verran ikämies, etten usko hoitavani kuin pienen osan raivauksesta. Metsurilla teetettynä työ maksaisi ainakin 2000 euroa.

Jos tätä työtä ei teetetä, ja ensiharvennuskin jää tekemättä, seuraukset metsän kasvulle on helppo ennustaa. Tiheä, jo kohta parikymppinen taimikko muuttuu riukumetsäksi. Liian tiheässä kasvavien puiden yhteyttävä latvus supistuu, ja kasvu heikkenee. Vankkaa hirsirakentamiseen käypää puuta on seuraavienkin sukupolvien turha odottaa. Mutta miksi pitäisi investoida työtä ja rahaa, jos ei ole takeita puun kysynnästä Suomessa? Jokaiseen hakkuuseen kun sisältyy syytös hiilinielun pienentämisestä – vaikka vain tilapäisestä.

Näiden moraalisten syytösten paineessa pidän edelleen kiinni käsityksistäni hyvästä metsänhoidosta ja metsätaloudesta. Olen kyllä jo kauan määritellyt omissa metsissä alueet, joita ei hakata tai hakataan varovaisesti joko maisemanhoidollisten tai luonnon erityispiirteiden säilyttämisen vuoksi. Kaikkiaan metsiemme pinta-alasta on noin 13 prosenttia erittäin rajoitetun metsänkäsittelyn piirissä. Sehän vastaa valtakunnallista keskiarvoa, jonka mukaan noin 12 prosenttia Suomen metsäpinta-alasta on luonnonsuojelun piirissä.

Talousmetsienkään osalta ei nykyisin tehdä mitä vain. Hakkuumääräykset ovat metsäluonnon suojelun suhteen yhä tiukempia. Metsäluonnon monimuotoisuuden kannalta lukumääräisesti eniten uhanlaisia lajeja ovat ne, jotka ovat riippuvaisia lahoavasta puusta. Tässäkin olen monien muiden tavoin – osittain pakon edessä – muuttamassa käyttäytymistä. Kun ennen kaatuneet tai pystyyn kuivuneet puut haluttiin korjata polttopuuksi, enää se ei ole mahdollista. Ikä ei itsellä anna myöten eikä korjuumiehiä saa. Vielä vuosikymmen sitten maalla oli näitä osaajia tarjolla. Suurten ikäluokkien poistuessa poistuvat myös saatavilla olevat osaajat.

Lahopuiden osalta tilannetta helpottaa myös ilmastonmuutos. Metsiin kertyy jo nyt yhä enemmän tuulenkaatoja, joita ei edellä kerrotun vuoksi voi saadakaan pois. Uskoakseni tahti kiihtyy.

Kasvi- ja eläinkunnan monimuotoisuuden supistumisen uhka ainakin osittain väistynee. Mutta miten käy metsätalouden? Mikä sen asema tulee tulevaisuudessa olemaan? Ja metsänomistajan?

Venäjä jää yksin

Puolustusministeriö julkaisi yhteistyönä ulko- ja sisäministeriön kanssa tehdyn arvion Venäjän kehityksestä sekä sen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta vaikutuksesta Suomessa ja lähialueillaan, ja kauempanakin. Raportin nimi on kuvaava, Voiman Venäjä. Vastaavan vuonna 2012 julkaistun raportin nimi oli Muutosten Venäjä ja vuonna 2008 taas Haasteiden Venäjä. 

Voiman Venäjä kuvaa hyvin sitä mielikuvaa, mikä maan politiikasta on viime vuosilta syntynyt. Venäjä haluaa tulla noteeratuksi suurvaltana ja tämän aseman saavuttamiseksi maa harjoittaa aggressiivista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Taas kerran, Neuvostoliiton tapaan, maa panee voimavaransa armeijan ja puolustusvoimien kehittämiseen.

Neuvostoliiton aikana panokset tuottivat huonosti tulosta. Oli tietysti selvää, ja on edelleen, että ydinasevaltana maa on varteenotettava ja vaarallinen osapuoli. Ydinasetuho – kuten tiedetään – on tuho koko ihmiskunnan olemassaololle tai ainakin sivistykselle. Tässä suhteessa Neuvostoliitto/Venäjä oli, on ja pysyy suurvaltana.

Neuvostoliiton aikana oli ilmeistä, etteivät armeijaan ja puolustukseen suunnatut panokset kertautuneet kehityksenä ja hyvinvointina muuhun yhteiskuntaan ja talouteen. Varustelukilpailu Yhdysvaltojen kanssa ajoi osaltaan Neuvostoliiton talouden konkurssiin - poliittisen konkurssin ohella.

Voiman Venäjä -raportti antaa ymmärtää, ettei nykyinenkään panostus armeijaan ja puolustukseen säteile kovinkaan paljon Venäjän talouteen. Luonnollisesti puolustusvoimain investoinnit lisäävät kysyntää, mutta muuten kytkentä on heikko. Raportti on suurella ammattitaidolla ja asiantuntemuksella kirjoitettu. Onhan sen tekemisessä ollut mukana yli 40 alansa johtavaa asiantuntijaa.

Kuten raportissakin osoitetaan, Venäjä tulkitsee sekä Neuvostoliiton hajoamisen että nykyisen kansainvälisen politiikan paitsion lännen salajuonien aiheuttamaksi. Syypäitä ovat Yhdysvallat ja erityisesti NATO. Venäjä kokee olevansa ympäröity maan integriteettiä ja olemassaoloa uhkaavilla voimilla. Tässä tilanteessa maa hakee ratkaisua kahtaalta. Toisaalta se toimii erittäin aggressiivisesti heikkoja naapureita kohtaan - jopa sotilaallista voimaa käyttäen. Huippuesimerkki on Ukraina, jonka kanssa käytävä sota on jatkunut jo viisi vuotta.

Toisaalta Venäjä hakee ”ystäviä” valtioista tai hallituksista, jotka eri syistä taipuvat sen tahtoon ja intresseihin. Näitä maita löytynee alkaen Keski-Aasiasta, Transnistriaan ja nyt Etelä-Amerikkaan saakka. Nimeltä mainiten Georgian ja Moldovan osat, sekä Syyrian ja Venezuelan hallitukset. Venäjä pyrkii hyvään yhteistyöhön myös Kiinan kanssa, mutta maiden välillä asetelma on hyvin erilainen kuin muualla.

Kun tarkastelee Neuvostoliiton/Venäjän suhteiden kehitystä Kiinaan, voi sanoa, että se on ollut monivaiheinen. 1950-luvulla Kiina oli poliittisesti ja taloudellisesti ja teknologisesti hyvin riippuvainen Neuvostoliitosta. Maiden suhde, etenkin kun Neuvostoliitto oli ylivoima-asemassa, oli kompleksinen. Taustalla oli kilpailu kommunistisen maailman johtajuudesta. Kiistaa oli myös alueellisesta vallasta. Siperian itäosien poliittinen hallinta oli arka asia, ja on ehkä edelleen, vaikkei sitä näy päivän politiikassa.

Tänä päivänä Kiinan ja Venäjän suhde on käänteinen. Venäjä tarvitsee enemmän Kiinan tukea kuin päinvastoin. Kiinalle Venäjän raaka-aineet ja markkinat ovat yksi muiden joukossa. Rajanaapuruus ja läheisyys Siperiasta tekee mahdolliseksi kasvavan taloudellisen vuorovaikutuksen.

Monet muut Venäjän yhteistyökumppanit ovat hyvin erilaisia kuin Kiina. Venäjän kansainvälisen politiikan dramaattisimmat maat ja alueet ovat olleet Ukraina ja Syyria. Syyrian valtaapitävä hallitus johtajanaan Bašar al-Assad tulee olemaan viime vuosien oman maan kansalaisten kannalta tuhoisin hallitus. Noin 22 miljoonan kansasta ainakin 13 miljoonaa on joutunut lähtemään pakolaiseksi. Kuolleiden lukumäärästä on vain epämääräisiä arvioita, heitä on ainakin puoli miljoonaa. Tätä roistohallitusta Venäjä tukee ja auttaa tuhoamaan kansalaisiaan.

Venäjän ulkopolitiikan uusin avaus suuntautuu Etelä-Amerikkaan, Venezuelaan. Venezuela on maa, jossa hallitus ja valtaapitävät ovat tuhonneet luonnonvaroista, esimerkiksi öljystä, rikkaan maan talouden. Suuri osa kansasta protestoi ja haluaa vaihtaa maan johtoa. Venäjä on kuitenkin valmis tukemaan tätäkin hallitusta.

Juuri tätä kirjoittaessani ilmestyi vuosittain julkaistava World Happiness Report 2019. Siinä tutkitaan ja asetetaan järjestykseen maita sen perusteella, miten hyvin asiat ovat kansalaisten kannalta. Yhtä mielenkiintoista kuin mikä on maiden järjestys – Suomi on toista vuotta ykkönen – on se, mihin suuntaan kehitys on kussakin maassa mennyt. Vertailuajankohdat olivat 2005-2008 ja 2016 – 2018.

Kehitys on ollut heikointa 132 maan joukossa Venezuelassa. Pääteajankohdan onnellisuus on paljon alempana kuin alkuvuonna. Toiseksi heikoin kehitys oli Syyriassa, minkä hyvin ymmärtää. Venäjän sotilaallisten toimien kohteena olleen Ukrainan sija oli 13. heikommasta päästä katsottuna. Voisiko ajatella, että Venäjälläkin on oma osuutensa kehityksessä. Ainakin se on ollut tukemassa hallituksia – tosin Ukrainassa kapinallisia -, jotka ovat vieneet maan kehitystä voimakkaasti huonoon suuntaan.

Kun näin on ollut, täytyy ihmetellä Venäjän strategista silmää. Uskovatko Venäjän johtajat, että heidän tukemansa hallitukset voivat johtaa kohdemaita hamaan tulevaisuuteen? Luultavimmin valta ennemmin tai myöhemmin vaihtuu, ja uudet hallitukset tuskin suhtautuvat suopeasti hirmuhallitusten tukijoihin.

Ulkoa päin katsottuna Venäjällä ei olekaan – ehkä Valko-Venäjää lukuun ottamatta – vahvoja ja varmoja kumppaneita millään suunnalla. Vanha vaikuttamiskeino on harjoitettu voimapolitiikka. Kovin pysyviä tuloksia sillä tuskin saadaan, vaikka voima-asemasta toimivaa tietysti kuunnellaan. Ehkä tämä katsotaan Venäjällä riittäväksi.

Kuka haluaa sulkea Kaipolan tehtaat?

Tiedän, että yllä oleva otsikko on provokatiivinen ja että tämän blogin teksti on hyvin poliittinen. Se on poliittinen senkin vuoksi, että runsaan kuukauden päästä on Suomessa eduskuntavaalit ja toukokuun lopussa Euroopan parlamentin vaalit. Molemmissa tullaan määräämän pitkälle suunta, mihin Suomea kehitetään, sekä vaikutus, jolla EU puuttuu myös Suomen tulevaisuuteen. Ajattelen tässä erityisesti metsäsektoria, eli metsätaloutta ja puunjalostusalaa Suomessa. En yleensä kirjoita tällä palstalla useita juttuja samasta aihepiiristä, mutta nyt on pakko. En tietysti luule, että kirjoitukseni vaikuttaa olennaisesti harjoitettavaan politiikkaan, koska jo hyvin suppean lukijakunnan vuoksi vain harvat tulevat tietoisiksi seuraavista ajatuksista. En tietenkään ole ajatuksineni yksin, vaan samalla tavoin ajattelee suuri joukko suomalaisia. Tämä joukko on syytä saada liikkeelle, ettei Suomessa tehdä vuosisadan virheitä.

Kirjoitin jo edellisessä blogissa (4.3. 2019: Metsänomistaja ilmastopolitiikan sankari), että olemme metsäpolitiikassa vedenjakajalla.  Se oli loppujen lopuksi aika lievästi sanottu. Muutoksen seuraukset voivat olla dramaattisemmat kuin virtauksen ohjautuminen johonkin toiseen vesistöön. Minulle oli lähes järkyttävä yllätys, että Uutissuomalaisen kyselyn (1.3.2019) mukaan 95 prosenttia Vihreän liikkeen eduskuntaehdokkaista ja 78 prosenttia Vasemmistoliiton ehdokkaista kannatti hakkuiden vähentämistä. Vihreiden väliaikainen puheenjohtaja Pekka Haavisto täsmensi, että hakkuut voisivat vaihdella 65 miljoonan tuntumassa tai hieman siitä yli.

Mitä sitten 65 miljoonan kuutiometrin yläraja merkitsisi. Nykyiset hakkuut ovat lehtitietojen mukaan noin 77 miljoonaa kuutiometriä. Vuosikymmeniä noudatetun kestävän metsätalouspolitiikan perusteella hakkuut voisivat kestävästi nousta noin 83 miljoonaan kuutiometriin vuodessa. Tämä toteutuneekin, jos tuotteiden markkinat vetävät ja jos osa kaavailluista tehdasinvestoinneista toteutuu. Vihreiden politiikan mukaan toteutumassa olevia hakkuita pitäisi siis leikata neljänneksen tai ainakin viidenneksen.

Noin 15 – 20 miljoonan kuutiometrin leikkaus puunjalostuksen raaka-ainekäytössä merkitsisi huomattavaa kapasiteetin sulkemista. Uusimpien ja suurimpien tehtaiden, kuten Äänekosken biotuotetehdas, raaka-ainetarve lienee 5-6 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Suomen tehtaista useimmat ovat kapasiteetiltaan paljon pienempiä. Leikkaus merkitsisi siis lukuisten koneiden ja ehkä tehtaidenkin sulkemista ja purkamista.

Metsäteollisuudessa tämä ei ole aivan poikkeuksellista. Kun ala ajautui vuosituhannen alussa kriisiin – paperin kysyntä alkoi informaatiotekniikan vallankumouksen vuoksi laskea, kymmeniä paperikoneita lakkautettiin meillä ja maailmalla. Suljettiin kokonaisia tehtaitakin, kuten Voikkaa vuonna 2006. Siellä 670 työntekijää irtisanottiin. Tehtaan sulkeminen oli koko paikkakunnalle kova isku.

Metsäteollisuus on kovan rakennemuutoksen, joka kesti toistakymmentä vuotta, jälkeen päässyt uuteen nousuun. Investoinnit Äänekosken sellutehtaaseen ja puunjalostusteollisuuden uusi nousu nostivat osaltaan koko Suomen 2010-luvun alun näännyttävästä taantumasta. Nyt näköalat ovat hyvät, osin jopa loistavat, etenkin selluteollisuudessa. Pitkäkuituinen sellu, jota Suomesta saadaan, on osoittautunut todelliseksi superraaka-aineeksi. Kirjoitan sen mahdollisuuksista myöhemmin.

Vihreiden ja Vasemmistoliiton kannattajat eivät aja osaa puunjalostusteollisuudesta alas ilkeyttään tai pahuuttaan. Tarkoitus on hyvä, eli ilmastonmuutokset hillintä. Tekisi mieleni kuitenkin siteerata Finlandia-palkinnon voittajan Jussi Valtosen (2014) teoksen nimeä: ”He eivät tiedä mitä tekevät.” Hyväkin tarkoitus voi johtaa päinvastaiseen tulokseen, ja tässä tapauksessa vielä paljon muuhun.

Ensinnäkin ilmastonmuutos ei hätkähdä, jos Suomi jättää neljänneksen tai viidenneksen hakkuumahdollisuuksista käyttämättä. Maailman puunjalosteiden kysyntä pysyy samana, mutta puuttuva osa raaka-aineesta korvataan hakkuilla etenkin Etelä-Amerikasta, sekä myös Pohjois-Amerikasta ja Venäjältä. Tuskin näillä alueilla huolehditaan metsien uusiutumisesta hakkuiden jälkeen yhtä hyvin kuin Suomessa.

Leikkauksien jälkeen hiilen sidonta Suomen metsiin säilyy muutaman vuosikymmenen hieman korkeampana kuin kaavailluilla hakkuilla (80 – 83 miljoonaa kuutiometriä vuodessa). Aikaa myöten metsien kasvun kohoaminen kuitenkin pysähtyy ja kääntyy laskuun, koska metsät vanhenevat ja metsänomistajilta vähenee tai katoaa ns. insentiivi panostaa metsänhoitoon (nykyinen panostus rahallisesti noin 150-200 milj. euroa vuodessa).

Leikkauksen välitön seuraus metsänomistajille on menekin supistuminen - ei käy kaupaksi - sekä kantorahatulojen supistuminen 400 – 500 miljoonaa euroa vuodessa. Vuonna 2018 yksityismetsien kantorahatulot olivat noin 2,2 miljardia euroa. Niistä maksetaan 30 – 32 prosentin verokannalla myyntiveroa.

Leikkauksen seuraus olisi metsänomistajien tilannetta paljon vakavampi niille paikkakunnille, joiden alueelta tehtaita suljettaisiin. Itselle tulee ensimmäisenä mieleen Jämsä, jossa sijaitsee Kaipolan ja Jämsänkosken tehtaat. Kaipolan tehtaiden lähistöllä kasvaneena ajatukset kohdistuvat erityisesti tähän tehdasyhteisöön. Miksi siis erityisesti Kaipola ja Jämsänkoski?

Metsäteollisuuden kriisin yhteydessä povattiin monen muunkin paikkakunnan teollisuuden alasajoa kuin Voikkaan. Talouselämä-lehti kirjoitti 31.10.2016 otsikolla: ”UPM ja Stora sulkemassa tehtaita – Nyt tuli lisää kylmää faktaa.” Artikkelissa povattiin kylmää kyytiä UPM:n tehtaiden paikkakunnille, joita olivat Jämsänkoski, Kaipola, Kouvola, Lappeenranta, Rauma ja Valkeakoski. Povauksesta on kulunut runsaat kaksi vuotta. Artikkelin tarkoitus oli osoittaa, missä on puunjalostustuotannon heikoin lenkki. Onneksi joukkosulkemisia ei ole laajemmin tapahtunut.

Jos raaka-ainetarjontaa ajetaan keinotekoisesti alas, sulkemisuhka kohdistuu tietysti niihin yksiköihin, jotka markkinatilanteen vuoksi ovat heikoimmassa asemassa. Ei kannattavimpia yksiköitä suljeta, tai yksiköitä, joiden uusimiseen on viime aikoina investoitu. Jämsän molemmat tehdasyksiköt kuuluvat uhanalaisiin.

Kaipolan ja Jämsänkosken puunjalostusyksiköt ovat jo markkinatilanteen vuoksi käyneet läpi rajun saneerausvaiheen, tai useita. Aikanaan jokilaakson tehtaat työllistivät runsaat 2000 henkilöä, ja välillisesti ehkä useita satoja lisää. Välillisiä vaikutuksia ei liene kukaan laskenut. 

Nyt tehtaiden työllisyys lienee 700 – 800 henkeä. Eli puolitoista tuhatta työpaikkaa on hävinnyt reilussa kymmenessä vuodessa. Tämä näkyy paikkakunnan väkiluvussa, joka on vastaavasti alentunut viitisen tuhatta henkeä. Tehtaiden tuho olisi taloudellisesti tuhoisaa koko jokilaaksolle.

Jos Kaipolan tehtaat suljettaisiin, toimintansa lopettaisi kolme paperikonetta, LWC-painopaperia-, sanomalehtipaperia- sekä luettelopaperia valmistavat koneet. Samalla suljettaisiin Suomen suurin kierrätyspaperin siistauslaitos, jonka varassa Suomen viimeinen sanomalehtipaperikone Kaipolassa toimii. Uutta vastaavaa siistauslaitosta Suomeen tuskin perustettaisiin. Avoimeksi kysymykseksi jäisi, voitaisiinko kaikki kierrätyspaperi enää jatkojalostaa Suomessa, vai päätyisikö osa vientiin ulkomaille.  

Näin ei välttämättä tarvitse käydä. Eikä se missään tapauksessa ole taloudellisesti eikä ympäristönkään kannalta järkevää. Kuten edellä viittasin, maapallon ilmasto ei piiruakaan hätkähdä, mutta eteläisen Keski-Suomen metsien hiilensidonnan vahvistuminen vähitellen hiipuisi. Nuoret kuusimetsät (25 – 50 vuotta) kasvavat ja sitovat hiiltä kaikkein voimakkaimmin.

Juuri tällaisia ovat Keski-Suomen metsät. Jämsän jokilaaksossa on olemassa hyvin kehittynyt puutavaran korjuuinfrastruktuuri ja osaaminen sekä yhteydet maailmalle. Tuntuu järjettömältä ajaa tämä alas. En siihen usko, mutta kuluneet vuodet ovat opettaneet varovaiseksi. Yllättävät muutokset ovat nopeita. Olisi tuhoisaa, jos poliittiset päättäjät eivät tätä huomaa tai siitä välitä.