Kuka haluaa sulkea Kaipolan tehtaat?

Tiedän, että yllä oleva otsikko on provokatiivinen ja että tämän blogin teksti on hyvin poliittinen. Se on poliittinen senkin vuoksi, että runsaan kuukauden päästä on Suomessa eduskuntavaalit ja toukokuun lopussa Euroopan parlamentin vaalit. Molemmissa tullaan määräämän pitkälle suunta, mihin Suomea kehitetään, sekä vaikutus, jolla EU puuttuu myös Suomen tulevaisuuteen. Ajattelen tässä erityisesti metsäsektoria, eli metsätaloutta ja puunjalostusalaa Suomessa. En yleensä kirjoita tällä palstalla useita juttuja samasta aihepiiristä, mutta nyt on pakko. En tietysti luule, että kirjoitukseni vaikuttaa olennaisesti harjoitettavaan politiikkaan, koska jo hyvin suppean lukijakunnan vuoksi vain harvat tulevat tietoisiksi seuraavista ajatuksista. En tietenkään ole ajatuksineni yksin, vaan samalla tavoin ajattelee suuri joukko suomalaisia. Tämä joukko on syytä saada liikkeelle, ettei Suomessa tehdä vuosisadan virheitä.

Kirjoitin jo edellisessä blogissa (4.3. 2019: Metsänomistaja ilmastopolitiikan sankari), että olemme metsäpolitiikassa vedenjakajalla.  Se oli loppujen lopuksi aika lievästi sanottu. Muutoksen seuraukset voivat olla dramaattisemmat kuin virtauksen ohjautuminen johonkin toiseen vesistöön. Minulle oli lähes järkyttävä yllätys, että Uutissuomalaisen kyselyn (1.3.2019) mukaan 95 prosenttia Vihreän liikkeen eduskuntaehdokkaista ja 78 prosenttia Vasemmistoliiton ehdokkaista kannatti hakkuiden vähentämistä. Vihreiden väliaikainen puheenjohtaja Pekka Haavisto täsmensi, että hakkuut voisivat vaihdella 65 miljoonan tuntumassa tai hieman siitä yli.

Mitä sitten 65 miljoonan kuutiometrin yläraja merkitsisi. Nykyiset hakkuut ovat lehtitietojen mukaan noin 77 miljoonaa kuutiometriä. Vuosikymmeniä noudatetun kestävän metsätalouspolitiikan perusteella hakkuut voisivat kestävästi nousta noin 83 miljoonaan kuutiometriin vuodessa. Tämä toteutuneekin, jos tuotteiden markkinat vetävät ja jos osa kaavailluista tehdasinvestoinneista toteutuu. Vihreiden politiikan mukaan toteutumassa olevia hakkuita pitäisi siis leikata neljänneksen tai ainakin viidenneksen.

Noin 15 – 20 miljoonan kuutiometrin leikkaus puunjalostuksen raaka-ainekäytössä merkitsisi huomattavaa kapasiteetin sulkemista. Uusimpien ja suurimpien tehtaiden, kuten Äänekosken biotuotetehdas, raaka-ainetarve lienee 5-6 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Suomen tehtaista useimmat ovat kapasiteetiltaan paljon pienempiä. Leikkaus merkitsisi siis lukuisten koneiden ja ehkä tehtaidenkin sulkemista ja purkamista.

Metsäteollisuudessa tämä ei ole aivan poikkeuksellista. Kun ala ajautui vuosituhannen alussa kriisiin – paperin kysyntä alkoi informaatiotekniikan vallankumouksen vuoksi laskea, kymmeniä paperikoneita lakkautettiin meillä ja maailmalla. Suljettiin kokonaisia tehtaitakin, kuten Voikkaa vuonna 2006. Siellä 670 työntekijää irtisanottiin. Tehtaan sulkeminen oli koko paikkakunnalle kova isku.

Metsäteollisuus on kovan rakennemuutoksen, joka kesti toistakymmentä vuotta, jälkeen päässyt uuteen nousuun. Investoinnit Äänekosken sellutehtaaseen ja puunjalostusteollisuuden uusi nousu nostivat osaltaan koko Suomen 2010-luvun alun näännyttävästä taantumasta. Nyt näköalat ovat hyvät, osin jopa loistavat, etenkin selluteollisuudessa. Pitkäkuituinen sellu, jota Suomesta saadaan, on osoittautunut todelliseksi superraaka-aineeksi. Kirjoitan sen mahdollisuuksista myöhemmin.

Vihreiden ja Vasemmistoliiton kannattajat eivät aja osaa puunjalostusteollisuudesta alas ilkeyttään tai pahuuttaan. Tarkoitus on hyvä, eli ilmastonmuutokset hillintä. Tekisi mieleni kuitenkin siteerata Finlandia-palkinnon voittajan Jussi Valtosen (2014) teoksen nimeä: ”He eivät tiedä mitä tekevät.” Hyväkin tarkoitus voi johtaa päinvastaiseen tulokseen, ja tässä tapauksessa vielä paljon muuhun.

Ensinnäkin ilmastonmuutos ei hätkähdä, jos Suomi jättää neljänneksen tai viidenneksen hakkuumahdollisuuksista käyttämättä. Maailman puunjalosteiden kysyntä pysyy samana, mutta puuttuva osa raaka-aineesta korvataan hakkuilla etenkin Etelä-Amerikasta, sekä myös Pohjois-Amerikasta ja Venäjältä. Tuskin näillä alueilla huolehditaan metsien uusiutumisesta hakkuiden jälkeen yhtä hyvin kuin Suomessa.

Leikkauksien jälkeen hiilen sidonta Suomen metsiin säilyy muutaman vuosikymmenen hieman korkeampana kuin kaavailluilla hakkuilla (80 – 83 miljoonaa kuutiometriä vuodessa). Aikaa myöten metsien kasvun kohoaminen kuitenkin pysähtyy ja kääntyy laskuun, koska metsät vanhenevat ja metsänomistajilta vähenee tai katoaa ns. insentiivi panostaa metsänhoitoon (nykyinen panostus rahallisesti noin 150-200 milj. euroa vuodessa).

Leikkauksen välitön seuraus metsänomistajille on menekin supistuminen - ei käy kaupaksi - sekä kantorahatulojen supistuminen 400 – 500 miljoonaa euroa vuodessa. Vuonna 2018 yksityismetsien kantorahatulot olivat noin 2,2 miljardia euroa. Niistä maksetaan 30 – 32 prosentin verokannalla myyntiveroa.

Leikkauksen seuraus olisi metsänomistajien tilannetta paljon vakavampi niille paikkakunnille, joiden alueelta tehtaita suljettaisiin. Itselle tulee ensimmäisenä mieleen Jämsä, jossa sijaitsee Kaipolan ja Jämsänkosken tehtaat. Kaipolan tehtaiden lähistöllä kasvaneena ajatukset kohdistuvat erityisesti tähän tehdasyhteisöön. Miksi siis erityisesti Kaipola ja Jämsänkoski?

Metsäteollisuuden kriisin yhteydessä povattiin monen muunkin paikkakunnan teollisuuden alasajoa kuin Voikkaan. Talouselämä-lehti kirjoitti 31.10.2016 otsikolla: ”UPM ja Stora sulkemassa tehtaita – Nyt tuli lisää kylmää faktaa.” Artikkelissa povattiin kylmää kyytiä UPM:n tehtaiden paikkakunnille, joita olivat Jämsänkoski, Kaipola, Kouvola, Lappeenranta, Rauma ja Valkeakoski. Povauksesta on kulunut runsaat kaksi vuotta. Artikkelin tarkoitus oli osoittaa, missä on puunjalostustuotannon heikoin lenkki. Onneksi joukkosulkemisia ei ole laajemmin tapahtunut.

Jos raaka-ainetarjontaa ajetaan keinotekoisesti alas, sulkemisuhka kohdistuu tietysti niihin yksiköihin, jotka markkinatilanteen vuoksi ovat heikoimmassa asemassa. Ei kannattavimpia yksiköitä suljeta, tai yksiköitä, joiden uusimiseen on viime aikoina investoitu. Jämsän molemmat tehdasyksiköt kuuluvat uhanalaisiin.

Kaipolan ja Jämsänkosken puunjalostusyksiköt ovat jo markkinatilanteen vuoksi käyneet läpi rajun saneerausvaiheen, tai useita. Aikanaan jokilaakson tehtaat työllistivät runsaat 2000 henkilöä, ja välillisesti ehkä useita satoja lisää. Välillisiä vaikutuksia ei liene kukaan laskenut. 

Nyt tehtaiden työllisyys lienee 700 – 800 henkeä. Eli puolitoista tuhatta työpaikkaa on hävinnyt reilussa kymmenessä vuodessa. Tämä näkyy paikkakunnan väkiluvussa, joka on vastaavasti alentunut viitisen tuhatta henkeä. Tehtaiden tuho olisi taloudellisesti tuhoisaa koko jokilaaksolle.

Jos Kaipolan tehtaat suljettaisiin, toimintansa lopettaisi kolme paperikonetta, LWC-painopaperia-, sanomalehtipaperia- sekä luettelopaperia valmistavat koneet. Samalla suljettaisiin Suomen suurin kierrätyspaperin siistauslaitos, jonka varassa Suomen viimeinen sanomalehtipaperikone Kaipolassa toimii. Uutta vastaavaa siistauslaitosta Suomeen tuskin perustettaisiin. Avoimeksi kysymykseksi jäisi, voitaisiinko kaikki kierrätyspaperi enää jatkojalostaa Suomessa, vai päätyisikö osa vientiin ulkomaille.  

Näin ei välttämättä tarvitse käydä. Eikä se missään tapauksessa ole taloudellisesti eikä ympäristönkään kannalta järkevää. Kuten edellä viittasin, maapallon ilmasto ei piiruakaan hätkähdä, mutta eteläisen Keski-Suomen metsien hiilensidonnan vahvistuminen vähitellen hiipuisi. Nuoret kuusimetsät (25 – 50 vuotta) kasvavat ja sitovat hiiltä kaikkein voimakkaimmin.

Juuri tällaisia ovat Keski-Suomen metsät. Jämsän jokilaaksossa on olemassa hyvin kehittynyt puutavaran korjuuinfrastruktuuri ja osaaminen sekä yhteydet maailmalle. Tuntuu järjettömältä ajaa tämä alas. En siihen usko, mutta kuluneet vuodet ovat opettaneet varovaiseksi. Yllättävät muutokset ovat nopeita. Olisi tuhoisaa, jos poliittiset päättäjät eivät tätä huomaa tai siitä välitä.