Ymmällä hiilijalanjäljen kanssa

Metsätalouskeskustelu käy nyt ennen eduskuntavaaleja sekavana. Kirjoitin blogissa 4.3. ”Metsänomistaja ilmastopolitiikan sankari” seuraavasti: ”Keskustelua tunnutaan käytävän keskeisen metsäpolitiikan vaikuttajan ja osapuolen, metsänomistajan pään yli.” Metsänomistajana tämä keskustelu askarruttaa edelleen, ja varmasti pitkään. Olenko syyllinen johonkin peruuttamattomaan, jos jatkan perheen piirissä jo vuosikymmeniä noudatettuja metsänhoito- ja metsien myyntikäytäntöjä? Tietysti soveltaen aina uusinta tietoa metsän kasvatuksesta sekä tietoa kannattavasta yksityismetsätaloudesta. Mikä on minun vastuuni ihmisen hiilijalanjäljestä.

Asiaa selkeyttääkseni selvittelin omaa hiilijalanjälkeäni. Netin ihmeellisestä maailmasta löytyy laskuri, joka kertoo, kun syötät elintapasi, mikä sinun hiilijalanjälkesi oikein on. Minulle laskuri antoi lukemaksi 6,3 hiilidioksiditonnia vuodessa. En tiedä kaunistelinko autolla ajoani, asunnon lämmittämistä tai ruokavaliotani, koska keskimäärin tämä luku ei ole paha. Eräiden tietojen mukaan suomalaisten keskimääräinen jalanjälki olisi noin 10 tonnia vuodessa. En myöskään tiedä, ottaako laskuri ollenkaan huomioon välillistä kulutusta, joka syntyy yleisestä tavaroiden kuljetuksesta, teollisuudesta tai muusta kulutuksesta, joka ei suoraan riipu yksilöstä.

Kun ajattelen lähipiiriäni, perhettä, sisaria, lapsia ja lapsenlapsia, voisin ajatella, että olen osavastuussa seitsemän, korkeintaan kymmenen henkilön hiilijalanjäljestä. Uskoisin itselläni oleva lähipiirin suurin jalanjälki, alle kymmenvuotiaitten lastenlasten jalanjäljen täytyy olla vielä aika pieni.  Eli näin laskien lähipiirini yhteinen hiilijalanjälki voisi olla 35, korkeintaan 50 hiilidioksiditonnia.

Metsänomistajana olen siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että henkilökohtainen tai perheen hiilijalanjälki tulee kompensoiduksi metsien kasvulla. Selvittelin netin kautta arvioita siitä, paljonko puu kasvaessaan sitoo hiiltä ja siten ilmakehän hiilidioksidia. Tieteellistä laskelmaa en löytänyt tai näkemistäni artikkeleista ymmärtänyt. EU:n piirissähän, ja siten myös meillä, on hiilinieluja ja maankäytön vaikutuksia varten kehitetty toinen toistaan hienompia laskenta-algoritmeja, joilla asiaa voidaan selvittää. Keskeisimmän menetelmän lyhenne on LULUCF. Sitä en edes yrittänyt ymmärtää, eivätkä todelliset asiantuntijatkaan näytä olevan yksimielisiä. Sen kyllä ymmärsin, että tarkoitushakuisilla alkuarvoilla ja olettamuksilla siitä olisi voinut tulla kohtalokkaan kallis Suomen metsäsektorille.

Yksinkertaisimman ja siten parhaan laskukaavan löysin yhteiskunnallinen yritys Puuinfon sivuilta. Sen mukaan ”Yksi kilogramma puuta tarvitsee kasvaakseen noin 1,55 kilogrammaa hiilidioksidia, jonka hiili varastoituu puuhun. … Nyrkkisääntö on, että 1 kuutio puuta varastoi 1 tonnin hiilidioksidia.” Minulle tämä nyrkkisääntö riittää ja on riittävän yksinkertainen.

Suomessa metsien puumäärää ja metsien kasvua on tutkittu kohta jo sata vuotta. Koko puusto inventoidaan muutaman vuoden välein. Moneen kertaan toistettu tieto on, että metsien kasvu on 1960-luvulta lähes kaksinkertaistunut ja puuston kokonaismäärä on noussut 60 – 70 prosenttia. Suomessa on myös jo varsin hyvät metsälökohtaiset tiedot puustosta, kasvuolosuhteista ja vuosikasvusta. Pyysin metsänhoitoyhdistyksestä omien metsieni tiedot. Ne olikin tehty varsin tarkalla metsälöjaolla. Kuvioita oli kaikkiaan 52 kappaletta.  Laskin näiden kuviotietojen perusteella sekä puuston määrän että vuosikasvun. Hiilinielun kannalta vuosikasvu on tietysti tärkeämpi luku. Vuonna 2018 metsiemme vuosikasvu oli 687 kuutiometriä.

Eli edellä esitettyä nyrkkisääntöä käyttäen metsät sitoivat 687 tonnia hiilidioksidia. Oma kulutus oli tästä siis noin sadasosa ja koko porukan hiilijalanjälki 5 – 7 prosenttia hiilinielusta. Kompensoimme siis 70 – 90 muun suomalaisen jalanjäljet, riippuen siitä, mikä on jalanjäljen keskimääräinen koko.

Onko minulla oikeus tämän jälkeen koskea metsiemme hiilinieluun myymällä puuta vai onko hiilen pystyvarastointi tästä eteenpäin metsänhoidon päätehtävä? Miten minua hyvitetään tekemistämme metsänhoidon investoinneista? Viimeisin suuri urakka, joka tehtiin kolme neljä vuotta sitten, oli 12 hehtaarin raivaus. Kemera -tuenkin jälkeen siihen meni itseltä noin 7000 euroa.

Tiedän, että hyvin pian pitäisi päättää runsaan 3 hehtaarin raivaamisesta, homma on jo vähän myöhässä. Itse olen jo sen verran ikämies, etten usko hoitavani kuin pienen osan raivauksesta. Metsurilla teetettynä työ maksaisi ainakin 2000 euroa.

Jos tätä työtä ei teetetä, ja ensiharvennuskin jää tekemättä, seuraukset metsän kasvulle on helppo ennustaa. Tiheä, jo kohta parikymppinen taimikko muuttuu riukumetsäksi. Liian tiheässä kasvavien puiden yhteyttävä latvus supistuu, ja kasvu heikkenee. Vankkaa hirsirakentamiseen käypää puuta on seuraavienkin sukupolvien turha odottaa. Mutta miksi pitäisi investoida työtä ja rahaa, jos ei ole takeita puun kysynnästä Suomessa? Jokaiseen hakkuuseen kun sisältyy syytös hiilinielun pienentämisestä – vaikka vain tilapäisestä.

Näiden moraalisten syytösten paineessa pidän edelleen kiinni käsityksistäni hyvästä metsänhoidosta ja metsätaloudesta. Olen kyllä jo kauan määritellyt omissa metsissä alueet, joita ei hakata tai hakataan varovaisesti joko maisemanhoidollisten tai luonnon erityispiirteiden säilyttämisen vuoksi. Kaikkiaan metsiemme pinta-alasta on noin 13 prosenttia erittäin rajoitetun metsänkäsittelyn piirissä. Sehän vastaa valtakunnallista keskiarvoa, jonka mukaan noin 12 prosenttia Suomen metsäpinta-alasta on luonnonsuojelun piirissä.

Talousmetsienkään osalta ei nykyisin tehdä mitä vain. Hakkuumääräykset ovat metsäluonnon suojelun suhteen yhä tiukempia. Metsäluonnon monimuotoisuuden kannalta lukumääräisesti eniten uhanlaisia lajeja ovat ne, jotka ovat riippuvaisia lahoavasta puusta. Tässäkin olen monien muiden tavoin – osittain pakon edessä – muuttamassa käyttäytymistä. Kun ennen kaatuneet tai pystyyn kuivuneet puut haluttiin korjata polttopuuksi, enää se ei ole mahdollista. Ikä ei itsellä anna myöten eikä korjuumiehiä saa. Vielä vuosikymmen sitten maalla oli näitä osaajia tarjolla. Suurten ikäluokkien poistuessa poistuvat myös saatavilla olevat osaajat.

Lahopuiden osalta tilannetta helpottaa myös ilmastonmuutos. Metsiin kertyy jo nyt yhä enemmän tuulenkaatoja, joita ei edellä kerrotun vuoksi voi saadakaan pois. Uskoakseni tahti kiihtyy.

Kasvi- ja eläinkunnan monimuotoisuuden supistumisen uhka ainakin osittain väistynee. Mutta miten käy metsätalouden? Mikä sen asema tulee tulevaisuudessa olemaan? Ja metsänomistajan?