Metsänomistaja ilmastopolitiikan sankari

Kansainvälinen ja kansallinen ilmastopolitiikka on viime kuukausina ollut voimakkaassa murroksessa. Vihdoin on herätty tosiasiaan, että nyt eletään viimeisiä aikoja, jolloin voidaan vielä vaikuttaa maapallon ilmaston lämpenemiseen, ja ehkä voidaan vielä pysäyttää uhkaavan kuumaksi johtava kehitys. Enää ei tarvitse toistella, mitä seuraa, jos maapallon keskilämpötila nousee 2 astetta tai enemmän. YK:n ilmastopaneelin IPCC:n viime syksynä esittämä vaatimus on, että lämpenemisen maksimi saisi olla korkeintaan 1,5 astetta. Vaatimus on kova, koska keskilämpö on noussut jo lähes asteen verran.

Tehokkain tapa olisi päästä eroon fossiilisten energialähteiden käytöstä, eli luopuminen öljystä, kivihiilestä ja maakaasusta. Tämä on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa, koska hyödynnetystä energiasta maapallolla saadaan 80 prosenttia fossiilisesta energiasta. Viime aikoina  on jopa tehty ennusteita, että öljyn kulutus voisi kasvaa vielä kolmanneksen.

Suomessa keskustelun yksi kärki on suunnattu metsätalouteen. Eli kuinka paljon metsien kasvua voidaan hyödyntää, ja miten hyödyntämistä hillitään, jos hakkuut ylittävät asetetut enimmäistavoitteet? Asetetaanko myynneille metsäkohtaiset ja metsänomistajakohtaiset kiintiöt vai miten? Keskustelua tunnutaan käytävän keskeisen metsäpolitiikan vaikuttajan ja osapuolen, metsänomistajan pään yli. Puhutaan vain teollisuuden kysynnästä ja siitä, mitä kulloinenkin hallitus on tehnyt hakkuiden suhteen.

Heti on kuitenkin syytä kumota väärä käsitys, jota myös viljellään, että hallitus tai valtiovalta määräisi nykyään hakkuumäärät ja puiden käytön Suomessa. Kyllä hakkuut määräytyvät edelleenkin yksityismetsien osalta sen varassa, mikä on puumarkkinoiden kysyntä, lähinnä siis puunjalostuksen raaka-ainetarve, sekä toisaalta metsänomistajien halu myydä. Kenenkään ei ole pakko myydä, eikä ketään voi pakottaa myymään.

Metsien kiinteistöveron hamuajat kyllä ajattelevat, että paluu eräänlaiseen pinta-alaveroon, joka siis tulee maksuun myynneistä riippumatta, pakottaa metsänomistajat taloudellisista syistä myymään. Tällöin verojen kattamiseksi.

Metsien kasvu sitoo ilmakehän hiilidioksidia, eli hiiltä. Hiilidioksidipitoisuuden nousu on pahin ilmaston lämpötilan nousua aiheuttava yksittäinen tekijä. Suomessa on onnekas tilanne sen vuoksi, että metsien kasvu on niin voimakasta, nyt jo lähes 110 miljoonaa kuutiometriä vuodessa, että hiilen sidonta, hiilinielu, on lähes puolet Suomessa syntyvistä hiilidioksidipäästöistä. Jos päästöt pystyttäisiin puolittamaan tai enemmän, mikä on mahdollista, Suomi olisi jo ns. hiilineutraali maa. Päästöjä syntyisi yhtä paljon kuin metsät sitoisivat.

Keskustelu on kääntynyt siihen, että puiden kasvusta yhä suurempi osa olisi jätettävä hyödyntämättä jalostuksessa tai energiantuotannossa, jotta hiilikompensaation osuus kasvaisi. Käytännössähän tämä merkitsisi miljardien menetyksiä elinkeinoelämässä, kymmenien tuhansien työpaikkojen häviämistä sekä satojen miljoonien menetystä metsänomistajien kantorahatuloissa. 

Tahto viedä asioita tähän suuntaan on kuitenkin vahva, koska juuri julkaistussa Uutissuomalaisen kyselyssä 95 prosenttia vihreiden ja 78 prosenttia vasemmistoliiton eduskuntaehdokkaista kannattaa hakkuiden vähentämistä. (Uutissuomalainen 1.3.2019: ”Metsien hakkuita Suomessa pitää vähentää välittömästi ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi”).

Keskustelun kummallisuus on siinä, että unohdetaan, miten nykyiseen hyvään tilanteeseen on tultu. Metsäpolitiikan käänne tehtiin 1960-luvun alkuvuosina. Silloin poistuma, eli hakkuut ja muu puuston poistuma metsästä, ylitti vuosikasvun. Ei ollut hiilinielua lainkaan. Metsien vuosikasvu oli hieman yli 57 miljoonaa kuutiometriä. Metsäpolitikan käänne tehtiin toteutetuilla MERA I, II ja II rahoitusohjelmilla. Toteutettuun ohjelmaan kuului myös toimenpiteiden seuranta valtakunnan eri puolille perustetuilla koealoilla. Olin koulupoikana merkitsemässä eräitä koealoja.

Metsien kasvun ja rakenteen muutos on kuluneen 50 vuoden aikana ollut valtava. Vuosikasvu on siis kaksinkertaistunut ja hakkuiden kasvusta huolimatta metsien puuvaranto on noussut tuntuvasti. 1960-luvulla se oli 1500 miljoonaa kuutiometriä. Viimeisten inventointien mukaan puuvaranto on jo yli 2400 miljoonaa kuutiometriä, eli lähes 900 miljoonaa kuutiometriä suurempi kuin 50 vuotta aikaisemmin. Kaikki tämä on merkinnyt vastaavan hiilimäärän poistumista ilmakehästä. Eikä siinä kaikki! Myös niissä puuraaka-aineen käyttökohteissa, esim. puuraaka-ainetta sisältävät rakennukset, joiden käyttöikä on pitkä, on kuluneena kautena ilmakehästä poistunutta hiiltä.

Sahatavaran tuotantohan on noin 10 - 12 miljoonaa kuutiometriä vuodessa, joten sitä kauttakin, hiiltä on varastoitu satoja miljoonia tonneja. Suomessa määrä olisi voinut olla paljon suurempikin, mutta kaupunkirakentaminen suosii betonia. Tämä trendi ei kaupunkikehityksen voimistuessa edes ole vähenemässä vaan vahvistumassa, mistä pääkaupunkiseudun muuttuminen teräsbetonisten tornitalojen metropoliksi on hyvä esimerkki.

Mutta lopulta, miten metsätalouden loistavat ilmastopoliittiset saavutukset ovat syntyneet. Maallikoiden väitteitä kuunnellessa kuulee käsityksiä, joiden mukaan metsien kasvun kohoaminen on tullut kuin ”Manulle illallinen”. Korkeintaan jo tapahtunut ilmaston lämpeneminen Suomessa on ollut syynä. Silläkin on vaikutusta, koska kasvukausi pitenee ja ilmakehän hiilidioksidipitoisuus nousee. Tärkein syy on harjoitettu metsäpolitiikka, jota metsänomistajat ovat toteuttaneet asiantuntijoiden ja lainsäädännön sekä tukirahoituksen ohjauksessa.

Metsissä tehdyn palkattoman työn lisäksi metsien hoito on vaatinut valtavan määrän rahaa. Selvitin kerran (Blogi 2016: Metsänhoitopanostus Kankkulan kaivoonko?), että vuosina 1963 – 2013 metsänhoitopanokset olivat Suomessa olleet kaikkiaan noin 16 miljardia euroa, josta metsänomistajien osuus oli ollut noin 9 – 10 miljardia.

Tehdyllä vapaaehtoistyöllä ja rahallisella panoksella, jonka käyttökohde puolestaan on ollut pääosin työtä taimitarhoilta metsänraivaukseen, kasvun kohoaminen on saatu aikaan. Metsänomistajat ovat olleet ilmastopolitiikan suurimpia sankareita.

Edelleenkin metsänomistajien työpanos on tärkeä ja samoin vuotuinen panostus metsänhoitotyöhön, noin 150 – 200 miljoonaa euroa vuodessa. Metsänomistajien panostus on ollut tärkein Suomen ilmastopolitiikan positiivinen tekijä. Saavutettu 110 miljoonan kuutiometrin vuositaso ei oli myöskään mikään yläraja.  On olemassa keinot ja mahdollisuus nostaa kasvu jopa 150 miljoonaan kuutiometriin.

Nyt ollaankin vedenjakajalla. Jos hakkuiden vähentämisen vaatijat ja aktiivisen metsäpolitiikan arvostelijat vievät voiton, metsätalous ja samoin jalostus ajautuvat näivettymisen kierteeseen. Näivettyminen on todellinen mahdollisuus, kuten Suomen talouskehitys 2010-luvun alkupuolella osoittaa. Jos metsäpolitiikan aikaansaamasta kasvusta vain alle puolet olisi taloudellisesti hyödynnettävissä, tuskin kovin montaa metsänomistajaa kiinnostaa tehdä palkatonta työtä ja panostaa tuhansia tai kymmeniä tuhansia euroja ilmastomuutoksen torjumiseksi. Niin tärkeää kuin se ihmiskunnan tulevaisuuden suhteen onkin. Lopputulos on huono myös ilmastonmuutoksen torjumisen kannalta.