Varoittava esimerkki

Syksyllä 2016 olin tilaisuudessa, missä kokeneet ulkopolitiikan asiantuntijat pohtivat EU:n ja Englannin tulevaisuutta kesäisen Brexit-äänestyksen jälkeen. Ennen juhannusta pidetyn kansanäänestyksen tuloshan oli, että niukka enemmistö kannatti eroa Euroopan unionista. Sen jälkeen on eletty tuskallista aikaa niin unionissa kuin Englannissakin. Eroprosessi on edennyt pykälien mukaan, Englannin eron pitäisi tulla voimaan 29.3. 2019.

Pienen keskustelupiirimme huolenaiheeksi nousi kysymys, aiheutuuko Englannin todennäköisestä erosta ketjureaktio, missä Euroopan unioni vähitellen hajoaa. Oma tokaisuni keskustelussa oli, että ”Briteistä tulee varoittava esimerkki”. Kerrankin olin sataprosenttisesti oikeassa.

Vaikka Euroopan unionissa ilmenee nykyisin paljonkin eriseuraisuutta sekä vastentahtoisuutta koko instituutiota kohtaan, seuraajia Englannille ei ole tullut. Pikemminkin päinvastoin. Nekin maat, kuten Puola ja Unkari, jotka toiminnallaan ja politiikallaan sotivat EU:n sääntöjä ja periaatteita vastaan, pitävät tiukasti kiinni tuolistaan eurooppalaisten päättäjien joukossa. Tosiasiassa olisi jopa tervehdyttävää, jos mainitut maat eroaisivat itse, koska niiden harjoittama politiikka vähitellen rapauttaa EU:n moraalisen perustan. Maat eivät kuitenkaan lähde, koska niiden nettosaatavat EU:n budjetista ovat 2 – 3 prosenttia bruttokansantulota. Maat ovat siis EU:n ruhtinaallisen kehitysavun vastaanottajia.

Englannin varoittava esimerkki tiivistää muiden jäsenmaiden halua pysyä unionin jäsenyydessä. Tätä kirjoitettaessa ei vielä tiedetä, mitkä ovat Englannin lopulliset vaihtoehdot. Ns. kova Brexit näyttää todennäköisimmältä. Se tarkoittaa maan eroa maaliskuun lopussa ilman siirtymäaikoja ja ilman sopimuksia EU:n kanssa. Jäljelle jää tässä tapauksessa monia riitakysymyksiä - esimerkiksi Englannin taloudellisista sitoumuksista, joita se on aikanaan tehnyt. Kyse on kymmenistä miljardeista euroista. Niistä riideltäneen vuosikausia.

Suhteellisen lyhyen aikavälin rahoitusvastuut ovat tietysti merkitykseltään pieniä ja ohimeneviä. Paljon suurempia tulevat olemaan pitkän aikavälin seuraukset niin Englannin taloudelle kuin geopoliittiselle asemallekin. Tuleva prosessi voidaan nähdä viimeisenä vaiheena, missä entinen suurvalta ja imperiumi kutistuu lopulta noin viidenkymmenen miljoonan asukkaan saarivaltioksi, jos vielä Skotlanti ja Pohjois-Irlanti siitä erovat. Valtakunnaksi jää se ydin-Englannin kokoinen alue, jonka 400-luvulla germaaniset heimot, anglit ja saksit, valtasivat kelttiläisiltä kansoilta ja työnsivät niiden heimot saarivaltakunnan reuna-alueille.

Suurvalta-Englannin kutistuminen on ollut hidas prosessi. Useinhan romahdukset ovat aika nopeita. Mahtimaatkin voivat menettää asemansa muutamassa vuosikymmenessä. Englannin imperiumia luotiin vuosisatoja. Mahtavimmillaan se oli 1800-luvun jälkipuoliskolla, jolloin brittiläiseen alueeseen luettiin mm. Intia. Englannin vaikutus Kiinassakin oli valtava. Siis kahdessa tällä hetkellä yli miljardin asukkaan valtiossa.

Nykyinen nationalistinen uhoilu ja manner-Euroopan tölviminen lienevät jonkinlaista suurvaltamentaliteetin jälkikouristelua, kun henkisesti ei kyetä asettumaan omien mittojen mukaiseen asemaan.

Englannilla on tietysti edelleen valttikortteja, jotka ovat seurausta maailmantalouden ja -politiikan pitkäaikaisesta ylivallasta. Englannin kieli on puhutuin ja ymmärretyin yleiskieli maailmassa. Sen asemaa vahvistaa myös se, että kieli on entisen alusmaan, Pohjois-Amerikan kieli. Ilman englantia on nykyisin kansainvälisissä yhteyksissä vaikea tulla toimeen.

Lontoo on vanhastaan suuri finanssikeskus, joka syntyi siis Englannin taloudellisen aseman vanavedessä. Finanssikeskuksen aseman heikkeneminen on jo nähtävissä. Taloudellinen vuorovaikutus karttaa keinotekoisia rajoja, vaikka tietysti taloudellinen potentiaali vetää puoleensa rajoista huolimatta. Tästä on Kiina hyvä esimerkki.

Englannille tuskin jää tai syntyy Yhdysvaltioihin, Kiinaan tai Aasian suurvaltoihin verrattavaa taloudellista vetovoimaa tai potentiaalia. Etenkin teollista struktuuria on vaivannut vanhoillisuus ja kilpailukyvyn menetys. Ennen niin kukoistanut autoteollisuus on pian ehkä muisto vain.

Kun Englanti eristäytyessään sulkee rajoja siirtotyöläisiltä - myös Euroopasta, tuotannon ja palvelujen kilpailukyky heikkenee edelleen. Yhtä lailla kuin Trumpin Amerikassa, Englannissa ei huomata tai arvosteta sitä, millainen dynamiikka talouteen yritteliäistä maahanmuuttajista tulee. Suunta on siis tältäkin osin alaspäin.   

Sopimukseton irtautuminen Euroopan unionista aiheuttaa melkoisen kaaoksen alalla kuin alalla. Tulee olemaankin mielenkiintoinen koe myös muille seurata, mihin kaikkeen puoli vuosisataa jatkunut Euroopan integraatio on jo ulottunut. Se on monin tavoin syvällisempi muutos kuin EU:n ympärillä käytävästä kädenväännöstä voisi kuvitella.

Kaiken tämä ja paljon muuta, mitä emme pysty vielä näkemään, ovat maan, siis Englannin omat poliitikot saaneet aikaan. Maailma on pullollaan esimerkkejä siitä, miten heikko, huono, korruptoitunut tai eri tavoin epäkelpo poliittinen järjestelmä ja sen johtajat saavat maalle pahaa aikaan. Tätä ei olisi kuitenkaan uskonut maailman vanhimmassa demokratiassa. Sitä ei selitä mikään muu kuin vanha kuvitelma suurvallasta, joka edelleen elää ihmisten mielissä.

Vielä on olemassa vaihtoehto, että Englanti ei eroakaan Euroopan unionista. Pattitilanteessa turvaudutaan kansanäänestykseen, missä mahdollisesti suurella enemmistöllä päätetään jäädä EU:n jäsenmaaksi. Tämä olisi kivuttomin vaihtoehto myös Englannille. Prosessista on tässäkin tapauksessa kuitenkin kaksi pysyvää seurausta. Ensinnäkin kuluneen kolmen vuoden aikana on tuhlattu valtava määrä poliittista energiaa, jolle olisi ollut käyttöä kiireellisempäänkin niin Englannissa kuin manner-Euroopassa. Toiseksi, Englanti on menettänyt pysyvästi arvovaltaansa muiden EU-maiden joukossa. Mitä se käytännössä tarkoittaa, sitä emme vielä tiedä.