Yhteisiltä nuotiotulilta somen virtuaalisten tuikkujen ääreen

Joulun ja vuodenvaihteen aikaan useimmilla on tapana katsella kynttilöiden eläviä liekkejä tai seurata ulkotulien roihua. Moni sytyttää tulen takkaan, jos sellainen on käytettävissä. Tulen katseleminen synnyttää kuin itsessään ajatuksia, jotka vievät mielen kauas toiseen maailmaan - joskus menneisyyteen, toisinaan tulevaisuuteen. Mielen täyttävät muistot tutuista henkilöistä ja koetuista tapahtumista. Joskus ajatukset hakeutuvat syntyihin syviin tai lentävät korkeuksiin. Tulessa on jotakin taianomaista.

Tulella ja ennen kaikkea sen kesyttämisellä on ollut käänteentekevä vaikutus kehitykselle ja ihmisen evoluutiolle. Luonnossa tulta on ollut aina. Taivaan tähdet ovat oman aurinkomme tapaan ”palavia” tulipalloja, jotka valaisevat ja lämmittävät. Painovoiman paineessa niiden kaasumassat tiivistyvät ja kuumenevat. Maapallon sisus on kuumaa magmaa, joka pintaan noustessaan synnyttää tulivuoria liekkeineen ja savupilvineen. Ihmiselle ovat tuttuja salamoiden aikaansaamat ruohikko- ja metsäpalot, joissa kasvillisuutta häviää liekkeinä ilmaan sekä muuttuu palamisjätteenä hiileksi ja noeksi.

Nuotioista, tulisijoista ja kynttilöistä tuttu tuli on kemiallinen prosessi, missä aikanaan auringon säteilyenergiasta fotosynteesin kautta kasvillisuuteen sitoutunut energia vapautuu lämpönä sekä hehkuvien palamiskaasujen leikkeinä, valona. Tämä prosessi on aina kiehtonut ihmistä. Mistä tuli tulee ja minne se oikein katoaa?

Ihmisen evoluution kannalta tuli on ollut ratkaiseva. Tiedemiehet ovat tutkimuksissaan tulleet päätelmään, että nykyihmistä edeltänyt hominidini Homo Erectus, pystyssä kävelevä ihminen, kesytti tulen käyttöönsä ehkä jo puoli miljoonaa vuotta sitten. Eli paljon ennen nykyihmisen ilmestymistä. Nykyihminenhän ilmestyi maapallolle noin 200 000 vuotta sitten. Hän sai tulla ikään kuin valmiiseen pöytään.

Emme tietenkään tiedä, mihin tarkoitukseen tulta ensimmäiseksi käytettiin. Huomattiinko ensimmäiseksi, että tuli lämmittää kylminä öinä? Näin tuli mahdollisti metsästäjä-keräilijän levittäytymisen leveysasteille, joilla muuten ei olisi selvitty.

Evoluution kannalta suurin vaikutus lienee ruuan kypsentämisellä. Saaliin kypsentäminen vapautti ravintoaineet helpommin ruuansulatuksen käyttöön. Ruuansulatus ei vaatinut niin paljon energiaa kuin raakaravinnon hyödyntäminen. Ihminen saattoi syödä lihaa entistä enemmän ja sai siten tehokkaasti sekä hivenaineita, proteiineja että rasvaa. On arvioitu, että lisääntynyt ja helpottunut saalislihan hyväksikäyttö johti aivojen koon kasvuun, kun energiaa ei kulunut aikaisemmassa määrin ruuansulatukseen.

Ruuan valmistus yhteisellä nuotiolla tai roviolla merkitsi myös sosiaalisen ja kulttuurisen kehityksen vahvistumista. Tulen ääressä lajikumppanien kommunikaatio oli helpompaa ja loi yhteisyyden tunnetta. Edelleenkin tulen ääreen kokoontuminen virittää mielentilan, missä muisteleminen ja tarinoiden kertominen syntyvät kuin itsestään. Kertomalla opit ja kokemukset siirtyivät näin sukupolvelta toiselle. Kulttuurinen evoluutio pääsi alkuun. Pimeän metsän ja luonnon ympäröimänä mielikuvitus alkoi tulen valaisemassa piirissä helposti lentää. Arkaaisessa maailmassa tätä tunnelmaa todennäköisesti vahvisti edelleen se, että tulen kuuma liekki suojasi pimeydessä vaeltelevilta pedoilta.

Näitä arkaaisia tunnelmia ja tunteita myös nykyihminen kaipaa, vaikkei pelkoa metsän pedoista tarvitse kokea eikä niitä kaipaa. Itsellänikin on edelleen vahvat muistikuvat partiolaisajan öisiltä laavuilta, missä ritisevän rakovalkean yli kuunneltiin ympäröivän, pimenevän metsän ääniä. Yhtä vahvoja tunnelmia loi sotaväkiajan puolijoukkueteltan kamiinan lämpö, kun talvisessa metsässä paukkui yli 30 asteen pakkanen. Tähän tunnelmaan ei silloin tietenkään kuulunut kuoleman pelkoa, mitä edellisen sukupolven miehet rintamien teltoissa joutuivat kokemaan.

Elävän tulen luomaa tunnelmaa ja tunnetta haluaa ja voi löytää. Itselle mieluinen paikka löytyy muutaman kilometrin päässä kotoa sijaitsevasta Bembölen kahvituvasta. Kahvitupa on vuonna 1737 rakennettu kestikievari, missä rakennuksen tupaosa on perua siis jo 270 vuoden takaa. Tuvan nurkan suuressa avotakassa palavat pöllit saavat tulen ääressä juodun kahvin maistumaan erityisen hyvältä. Tuvan tummien seinien hämärä ja syvälle kuluneet lattialankut täydentävät elämyksen.

Kun menneinä vuosituhansina yhteiset nuotiot, kokot ja roviot olivat yhteisön jokapäiväistä elämää, tänään ne kuuluvat lähinnä juhlatilaisuuksiin, kuten juhannukseen, tai loma-aikoihin mökeillä. Tätä yhteisyyden tarvetta, missä ajatuksia ja kokemuksia halutaan vaihtaa kanssaihmisten kanssa, palvelemaan on nykyaikana muotoutunut ihan oma maailmansa, sosiaalinen media, eli some. Somen on mahdollistanut informaatio- ja kommunikaatioteknologian vallankumouksellinen kehitys parin kolmen vuosikymmenen aikana. Yhteydenpitomahdollisuudet ovat kasvaneet räjähdysmaisesti. Nyt samoille ”tulille” voi kokoontua väkeä rajoista ja ajoista riippumatta.

Ihmisten välinen yhteys on nyt varmasti hyvin erilaista kuin entisaikojen tulilla. Kun some ei vaadi eikä useinkaan edes salli tulemista ns. ”yhteen”, sen luoma kokemus ei voi olla läheskään yhtä väkevä kuin yhteinen hetki elävän tulen ääressä.

Minulle some onkin eräänlainen virtuaalinen tuikkujen joukko, jonka liekit hieman valaisevat mutta lämmittävät vain vähän.  Ainakin omalta osaltani en koe kovin kiinnostavaksi seurata muiden tekemisiä tai muille sattuneita tapahtumia. Lienen siinä suhteessa epäsosiaalinen – ainakin nykymittapuun mukaan mitattuna.

Oma osallistuminen someen tapahtuu blogikirjoitusten kautta, kuten tämäkin juttu osoittaa. Olen kiinnostunut muiden ajatuksista ja mielelläni panen myös omia ajatuksiani jakoon. Kirjoitan tosin – kuten esipuheessa totean – myös ja ensisijaisesti itselleni. En tiedä ketkä kaikki näitä ajatuksia joko systemaattisesti tai sattumanvaraisesti seuraavat. Eräät ovat kuitenkin tiedossani, ja kirjoitan tietoisesti erityisesti heille.

Somen virtuaaliset tulet siis palvelevat samaa yhteisöllisyyden tarvetta, joka on johtanut ihmisen kulttuurievoluutiota kaukaa muinaisuuden hämärästä. Tämä yhteisyys palvelee osittain samaa, mitä nuotiot ja roviot aikanaan. Näin tarinat ja tiedot kulkevat ihmisten välillä.

 

Nykyhetkeä ei ole - vai onko?

Joulunaika on erityinen. Se antaa aihetta ajankulun pohtimiseen. Jouluahan vietämme Jeesuksen syntymän muistoksi. Jeesuksen syntymä oli niin käänteentekevä tapahtuma maailmanhistoriassa, että nykyinen ajanlaskumme aloitetaan Jeesuksen syntymävuodesta. Jeesuksen syntymävuosi määriteltiin vuodeksi 1. Tämä koskee erityisesti kristittyjä kansoja ja kulttuureja, mutta monet muutkin noudattavat käytännössä kristittyjen määrittelemää. Yli puolet maapallon väestöstä noudattaa länsimaista, gregoriaanista kalenteria. Niinpä vuosituhannen vaihtumista juhlittiin käytännössä kaikkialla.

Jeesuksen todellisen syntymähetken määrittäminen on ollut kuitenkin yhtä vaikeaa kuin itse aikakäsitteen hahmottaminen. Jeesuksen syntymästä ei ole tarkkoja historiallisia dokumentteja.  Syntymähetkeä on päätelty Joululegendaan liittyvästä sanomasta. Joulun kertomukseen vaikuttanut Juudean kuningas Herodes Suuri kuoli vuonna 4 ennen ajanlaskumme alkua, joten sitä ennen Jeesuksen syntymän on täytynyt tapahtua. Arviot vaihtelevat kuitenkin vuosien 7 – 2 eKr. välillä.

Ajanlaskun alkuvuoden määritteli munkki Dionysius 500-luvulla. Edeltävä vuosi taas oli 1 eKr., kun nollaa ei tunnettu. Kun nollavuotta ei siis ole ollut, siitä on aiheutunut omat ongelmansa. Ne tulivat esiin, kun 1900-luku vaihtui 2000-luvuksi. Tuliko toinen millennium täyteen, kun numerot vaihtuivat vai vasta vuoden 2000 lopussa?

Itse aikakäsitys on vielä vaikeaselkoisempi kuin nykyisen ajanlaskumme alkuhetki. Tätä seikkaa ovat tiedemiehet pohtineet vuosisatoja. Nykyisen ajattelumme mukaan aika kytkeytyy universumimme syntyyn. Maailmankaikkeudessa hahmotamme helposti kolme ulottuvuutta, vaikkapa pituuden, leveyden ja korkeuden, mitä ne sitten avaruudessa tarkoittavatkin. Kosmologien mielestä aika luo aika-avaruuteen neljännen ulottuvuuden.

Aika yhdessä kolmiulotteisen avaruuden kanssa muodostaa ympäröivän todellisuutemme. Kosmologit ovat taivaita tutkiessaan tulleet siihen johtopäätökseen, että maailmankaikkeus syntyi suurella alkuräjähdyksellä (Big Bang) 13,8 miljardia vuotta sitten. Tapahtui jotakin käsittämätöntä. Tyhjästä syntyi energiaa ja ainetta, joka laajeni käsittämättömällä nopeudella mittaamattomaksi avaruudeksi. Tämä avaruus on jatkuvasti laajentunut. Viimeinen tieto on, että laajentuminen on lisäksi edelleen kiihtyvä.

Tähän rannattomaan avaruuteen tiivistyi vähitellen tähtijärjestelmiä, joita kutsutaan galakseiksi. Oma galaksimme nimi on meille Linnunrata. Suomalaiset kutsuvat yötaivaalla näkyvää tähtimuodostelmaa Linnunradaksi, ikään kuin muuttolintujen tieksi. Itämerensuomalaisten mytologian mukaan tähtivyön ajateltiin olevan pyhän linnun, joutsenen reitti Lintukotoon.

Länsimaissa näkymää kutsutaan usein Maitotieksi (Milky Way). Nimityksen taustalla on kreikkalainen taru. Kreikkalaisen sankarin Herakleen isä Zeus, joka oli saanut pojan Almene nimisen naisen kanssa, asetti poikavauvansa imemään salaa nukkuvan vaimonsa Heran rintaa. Kun Hera heräsi, hän työnsi vihaisesti pois vieraan lapsen ja samalla rinnasta roiskahtava maito muodosti tähtitaivaan. Galaksin kantasanana onkin säilynyt kreikankielen maitoa tarkoittava sana, gála.

Ajalla ja ajan mittaamisella on ollut ratkaiseva merkitys kulttuurien syntymisessä maapallolla. Kaldelais-babylonialainen korkeakulttuuri kiinnitti erityistä huomiota tähtitaivaaseen ja sen ilmiöiden tutkimiseen. Sieltä meillä on perua taivaan merkit, horoskoopit, seitsenpäiväinen viikko ja monet muut. Oli luonnollista jakaa vuosi kahteentoista jaksoon, koska kuun kierto ja kuutamon kehitys ehtivät vuoden aikana tapahtua kaksitoista kertaa.

Juutalaiset omaksuivat babylonialaisilta seitsenpäiväisen viikon ns. Baabelin vankeuden yhteydessä vuosina 587 – 539 eKr. He sovittivat Raamatun luomiskertomuksen tähän viikkorytmiin, mistä meillekin lepopäivän pyhittäminen ja muu siihen liittyvä ovat peräisin.

Ajan mittaaminen ei aikanaan ollut samanaista sekuntipeliä kuin nykyisin. Päinvastoin, aika oli varsin joustava tekijä. Päivä tarkoitti valoisaa aikaa auringon noususta auringon laskuun. Kuten tiedämme, päivän pituus vaihtelee eteläisemmilläkin vyöhykkeillä auringon sijainnin mukaan. Jossakin vaiheessa päivä jaettiin kahteentoista hetkeen vuoden kuukierron mukaisesti. Hetkien tai tuntien kestot vaihtelivat päivän pituuden mukaan.

Ajan ajatellaan olevan kuin jatkuva virta, joka ei koskaan pysähdy. Mielessämme se tuntuu aika ajoin kuluvan nopeammin, joskus hitaammin. Ajattelemme, että vain nykyhetki on todellista. Historia on mennyttä, tulevaisuutta ei vielä ole. Mutta onko nykyhetkeäkään olemassa? Yrittäessämme ajatella juuri tätä hetkeä, se oli jo. Olemme kehittäneet yhä tarkempia mittareita, mutta nekin voivat vain lähestyä hetkeä. Kaikkein lyhin mitattavissa oleva hetki on nimetty attosekuntiksi. Se on sekunnin triljoonasosa.  

Tieteellä ja tutkimuksella emme koskaan tavoita hetkeä. Voimme ehkä turvautua taiteilijan sanaan. Ajan suhteen mieleeni ovat jäänyt Tapio Heinosen aikanaan herkällä baritonilla laulamat säkeet:

                      On joka hetki ihmiselle ainutkertainen

                      Tuskin tuokio on tullut,
                      kun jo menneen huomaat sen.

Iän myötä tunne ajan rajallisuudesta on luonnollisesti yhä voimakkaampi. Sen vuoksi jokainen tuokio tai hetki on entistä arvokkaampi. Usein hienoimmat hetket liittyvät odotuksiin. Vaikka lapsen odotusten vertaa ei ehkä tavoita, Joulun odotus voi kuitenkin palauttaa muistot mieleen.

Venäjästä valheen valtakunta

Venäjän politiikassa on tapahtunut vuoden aikana niin suuri muutos, että se väistämättä haastaa kommentoimaan tapahtuneita. Kun pinta-alaltaan maapallon suurin maa, jolla lisäksi on koko ihmiskunnan tuhoon riittävät ydinpommit, alkaa rakentaa suhteet muihin maihin ja kansakuntiin geopoliittisen valtapolitiikan varaan, muutos on suuri keskinäisen riippuvuuden maailmassa. Yhteiset globaalit ongelmat ja uhkakuvat vaatisivat vastakkainasettelun sijasta yhteistyötä. Nykyinen Venäjä ei näe maailmaa näin ja toimii toisin.

Neuvostoliiton 70 vuoden aikakaudella totuttiin viralliseen valehteluun. Karmeimmin tämän saivat kokea 1920- ja 1930-luvuilla eri syin puhdistetut henkilöt. Vainoissa kuoli miljoonia Neuvostoliiton kansalaisia, useimmat keksityin tekosyin. Vaino kohdistui myös Stalinin lähipiiriin, mistä lähes kaikki henkilöt puhdistettiin julkisten oikeudenkäyntien antamien tuomioiden nojalla. Uhrit saivat kaiken lisäksi tunnustaa julkisesti – kidutusten jälkeen ja omaisten suojelemiseksi – tekemänsä virheet ja myyräntyöt. Kukaan tuskin ajatteli, että he olisivat syyllistyneet muuhun kuin olemalla mahdollisia kilpailijoita Stalinille. Stalinista kehkeytyi vainoharhainen psykopaatti.

Myöhempinä aikoina, 1950-luvulta alkaen, valtiollisen valheen rakentaminen ei yleensä johtanut ihmisten tuhoamiseen. Syntyi kulttuuri, missä Neuvostoliitto ylläpiti propagandakoneistoa, joka pyrki luomaan kuvan maailman parhaasta maasta. Aikaa myöten kukaan ei enää uskonut tähän. Itse asiassa siitä tuli vitsailun aihe. Varsin tunnetuksi tuli Radio Jerevan, jonka kyselypalsta paljasti venäläisten käsityksen Neuvostoliiton todellisuudesta.

”Täällä Radio Jerevan. Kysykää meiltä mitä te haluatte, me vastaamme, mitä haluamme.”:

                      ”Meiltä kysytään: Mitä merkitsee sana kaaos.”

                      ”Me vastaamme: Tällä viikolla emme käsittele talouselämäämme liittyviä
                      kysymyksiä.”

Kommunistisen puolueen viimeisen pääsihteerin, Gorbatšovin lanseeraama glasnost itse asiassa paljasti, etteivät edes puolueen eikä maan johto enää tienneet, mikä maan todellisuus oli. Valhe oli luonut myös heille väärän kuvan siitä, mikä taloudellinen ja poliittinen todellisuus oli, sekä siitä, mikä oli ihmisten käsitys vallitsevista olosuhteista.  

Neuvostoliitto romahti aikanaan omaan mahdottomuuteensa. Valheellinen propaganda eikä edes väkivaltakoneisto pystynyt pitämään valtakuntaa koossa, kun ihmisten usko oli mennyt. Ei turhaan sanota, että hyvän taloudellisen kehityksen edellytys on luottamus.

Neuvostoliiton romahdettua maailmalla vallitsi yleinen usko, että syntynyt uusi Venäjä tulee hakeutumaan yhteistyöhön muun Euroopan ja muun maailman kanssa ja luo sitä varten vähitellen vahvistuvat instituutiot. Nyt tiedämme, ettei näin tule tapahtumaan. Venäjän nykyinen johto on presidentti Putinin johdolla valinnut toisen tien. Putin ja kumppanit haluavat palauttaa Venäjän suurvaltapoliittisen aseman keinoja kaihtamatta. Sinänsä tässä ei ole mitään uutta. Niinhän Venäjän imperiumi 1500-luvulta alkaen luotiin. Naapurikansoja alistettiin venäläiseen ylivaltaan, joka ylivalta vähitellen laajeni yli Siperian Tyynelle valtamerelle saakka ja ylikin. Myös Kaukasus ja Mustan meren pohjoisrannat liitettiin Imperiumiin.

Kuluneella viikolla presidentti Putin uudelleen vetosi siihen, että Venäjän historiallinen ydin löydettiin Krimillä ja vakiinnutettiin Kiovassa. Näin ollen Krimin niemimaa on Venäjän historiallista, pyhää aluetta, mistä koskaan ei tulla luopumaan.

Putin perustaa Krimin politiikkansa vuosisatoja sitten synnytettyihin legendoihin. Propagandasota Ukrainan itäosien miehityksen ja alueellisen sisällissodan ympärillä on myös mielikuvituksellisuudessaan ainutlaatuista. Tällä on jo aikaansaatu tuhansien ukrainalaisten tarpeeton kuolema, sekä inhimillisen kärsimyksen lisääntyminen koko Ukrainassa.

Ei ole helppo ymmärtää, miksi Putin ja hänen valtaa pitävät kumppaninsa ovat lähteneet näin läpinäkyvän muunnetun totuuden, valheen tielle. Pitemmällä tähtäimellä tarkasteltuna voi olla varma, ettei valheelle perustettu voimapolitiikka tule kestämään. 1990-luvulta alkaen Stalinin ja Itä-Euroopan diktaattoreiden luoma rakennelma murtui askel askeleelta. Tämän pitäisi olla kuluneen vuosisadan selkeä opetus.

Venäjän johdon politiikkaa voi ymmärtää vain sitä kautta, että Putinin valtaan nostama porukka on Neuvostoliiton aikana turvallisuuspolitiikassa ja vakoilussa koulutuksensa saanutta henkilökuntaa. Heidät on koulutettu taitaviksi manipuloijiksi niin omassa maassa kuin kansainvälisissä suhteissakin. Seuraus nykyjohdolle on kuitenkin se, ettei Putiniin ja hänen lähipiiriinsä tulla enää suhtautumaan kansainvälisissä suhteissa muuten kuin erittäin varautuneesti.

Tämä vaikeutuneiden suhteiden aika tulee valitettavasti kestämään pitkään. Putin on ilmoittanut olevansa kiinnostunut vielä neljännestäkin presidenttikaudesta. Siten Putinin aikakausi jatkunee ainakin vuoteen 2024.

Vielä pahempaa on, että Venäjän johdon propaganda näyttää menevän hyvin perille venäläisiin. Aikanaan väestö näki Neuvostoliiton propagandan läpi, eikä juuri uskonut siihen. Nyt tilanne on toinen. Väestön mielet myrkyttyvät ainakin länsisuhteissa pitkäksi aikaa, ehkä vuosikymmeniksi. Kun myös tulevat johtajapolvet kasvavat tässä hengessä, muutosta Venäjän politiikkaan ei välttämättä tule Putinin jälkeenkään. Putinilaisen politiikan varjo tulee olemaan pitkä.

 

 

 

 

 

Valoa talouden tunneliin

Taas kerran voi sanoa, että elämme poikkeuksellisia aikoja. Suomen kansantalouden kehitys on ollut jo vajaan seitsemän vuoden ajan niin laimeaa, etten sanoisi heikkoa, että nykypäivää ja etenkin tulevaisuutta joudutaan katsomaan aivan eri lailla kuin mihin olemme Toisen maailmansodan jälkeen tottuneet. Toisen maailmansodan päättymisestä tulee Suomen osalta kuluneeksi talven aikana 70 vuotta, joten ihan jokapäiväisestä muutoksesta ei ole kysymys.

Millä tavalla nykytila on sitten erilainen? Hyvän vertailukohdan antaa vuonna 2008 laadittu ja seuravan vuonna hyväksytty Ilmasto- ja energiapoliittinen ohjelma. Tuo silloisen Vanhasen hallituksen aikana laadittu ohjelma perustui parhaiden talousasiantuntijoiden käsitykseen talouden ja yhteiskunnan kehityksestä aina vuoteen 2030 saakka. Energia- eikä etenkään ilmastopolitiikkaa ei voi suunnitella vain muutamaksi vuodeksi eteenpäin vaan tähtäin täytyy olla vuosikymmenien päähän.

Vuonna 2008 asiantuntijat arvioivat Suomen talouden kasvavan noin 2,3 prosenttia vuodessa aina vuoteen 2020 ja 1,8 prosenttia vuodessa siitä eteenpäin. Ennustetta ei voinut pitää yltiöoptimistisena, koska vuosina 1980 – 2008 talous oli kasvanut keskimäärin 2,6 prosenttia vuodessa, vaikka aikaväliin sijoittui 1990-luvun alun raju lama. 

Todellisuudessa Suomen talous on nyt bruttokansantuotteella mitattuna pienempi kuin vuonna 2008, itse asiassa se on reaalisesti vuoden 2006 tasolla. Ennusteet kuluvan vuoden ja vuoden 2015 kasvuksi eivät lupaa, että Suomen talous saavuttaisi vielä ensi vuonna edes saman tason kuin vertailuvuonna 2008.  Tulemme siis ensi vuonna eläneeksi keskimääräisesti nollakasvun aikaa jo yhdeksän vuotta. Suomen talous on ensi vuonna runsaan viidenneksen, eli yli 20 prosenttia pienempi kuin mihin vuoden 2008 ennusteet olisivat johtaneet. Kun kansansantalouden koko on vuonna 2014 noin 200 miljardia euroa, sen pitäisi ennusteiden mukaan olla jo 245 – 250 miljardia euroa.

Luvut ovat tietysti sinänsä abstrakteja eivätkä kerro paljon reaalimaailman tilanteesta. Vaikutukset kuitenkin hahmottuvat paremmin, kun tiedämme, että talouskasvu heijastuu suoraan mm. verotuloihin. Arviot valtiontalouden alijäämästä vaihtelevat 6 – 10 miljardin väillä. Alijäämällä on paineita tulevaisuudessa vain kasvaa, kun suuret ikäluokat tulevat nykyistä enemmän hoitoa tarvitsevaan ikään, ehkä 10 – 15 vuoden kuluessa. Jos talous olisi kasvanut oletetulla tavalla, merkittävää alijäämää ei vielä olisi ilmaantunut.

Realiteetit ovat realiteetteja eikä toteutumattomien haaveiden perään kannata haikailla. Sillä tavalla ne eivät ainakaan palaa. Tosiasia kuitenkin on, ettei Suomen talous enää palaa sille kasvu-uralle, josta se viime vuosikymmenen vaihteessa erkaantui. Uuteen tilanteeseen on pakko sopeutua. Suomen tilanne ei ole kuitenkaan toivoton, jos osaamme käyttää mahdollisuutemme. Mahdollisuuksiin vaikuttavat sekä ulkoiset että sisäiset tekijät. Ensinnä muutama sana Suomen mahdollisuuksiin vaikuttavista ulkoisista tekijöistä.

Talouden isossa kuvassa, mitä suosikki-ilmaisua voi tässä hyvin käyttää, on pari suurta kehitystrendiä, jotka olennaisesti muokkaavat Suomen talouden mahdollisuuksia. 1990-luvulla alkanut ja 2000-luvun ensi vuosikymmeninä voimistunut tuotannon globalisoituminen muokkaa tuotannon ja palvelujen kansainvälistä kilpailukenttää. Läntiset teollisuusmaat, Japani mukaan luettuna, saivat vuosikymmeniä käydä rauhassa keskinäistä kilpailua markkinaosuuksista. Nykyinen tilanne on täysin toinen. Kiina, Intia ja muut väestörikkaat maat valtaavat osansa. Aasian maissa asuu yli puolet maapallon väestöstä ja samoin nuoresta työvoimasta. Latinalainen Amerikka ja kohta myös Afrikka tulevat vauhdilla perässä. Kun vielä 1990-luvulla maailmanmarkkinoista kilpaili noin miljardi teollisuusmaan ihmistä, vastaava luku liikkunee nyt kolmen miljardin tasolla ja se kasvaa nopeasti. Markkinaosuuksien ja tuotannon uusjako maailmassa on tietysti oikeudenmukaista.

Eurooppa näyttää tässä muutoksessa jäävän heikoimmalle osalle. Suomelle tällä on merkitystä, koska integroidumme sekä poliittisesti että taloudellisesti lähimarkkinoihin. On kuitenkin viime kädessä suomalaisista itsestään kiinni, löytyykö meille ”saumaa” hieman kauempaa.  Se on täysin mahdollista.

Akuutti talouskriisi, josta Eurooppa ja Suomi myös kärsivät, syntyi rahoitusmarkkinoiden vääristyneestä kehityksestä. Yhdysvallat toimi edelläkävijänä, mutta muut taloudet tulivat perässä. Koko tuotannollinen ajattelu kääntyi finanssimarkkinavetoiseksi. Ei ollut enää tärkeää mitä tuotti tai teki vaan miten arvopapereiden omistuksesta sai parhaan tuoton. Kun samaan saumaan liittyi johtavien henkilöiden kohtuuton palkitseminen, talouselämän näköala ja henkinen ilmapiiri olivat pilalla. Suomalaiset yritykset ja yritysten omistajat olivat muutoksessa täysin rinnoin mukana. Syntynyttä ajattelutapaa ja ilmapiiriä ei hevin muuteta. Siitä joudutaan kärsimään pitkään.

Monet toivottavasti lyhemmän ajan muutokset vaikuttavat myös mahdollisuuksiin, esimerkiksi Venäjän politiikka Ukrainassa ja muuallakin lähialueillaan. Näiden negatiivisten muutosten kestoa on mahdoton ennustaa. Täytyy vain toivoa, ettei kyse ole vuosista.

Suomessa eivät sisäisetkään muutostekijät ole suosineet talouden suotuisaa kehitystä. Väestön vanhenemisesta on puhuttu kyllästymiseen saakka. Suuret ikäluokat, nykyisin noin 450 000 henkeä, ovat jo lähes kokonaan eläkkeellä. Ilman tätä kehitystä nollakasvuvuodet olisivat nostaneet työttömyysasteen pitkälle yli kymmeneen prosenttiin.

Työvoiman tarjonnan vähenemistä ja aktiivisimman ikäluokan supistumista ei voi kuitenkaan pitää hyvänä talouskasvun kannalta. Näitä trendejä eivät nykysuomalaiset itse kykene muuttamaan. Ainoa lääke on suosia työperäistä maahanmuuttoa aikaisempaa enemmän. Paljosta torjuvasta puheesta huolimatta trendi onkin kääntynyt. Maahan saapuu nykyisin väkeä parhaimpina vuosina lähes 20 000 enemmän kuin täältä lähtee. Tämä on hyvä alku. Hyvin monet maahanmuuttajat ovat yritteliäitä, ja luovat omalla yrittämisellään talouteen dynamiikkaa. Euroopassa parhaiten menestyneitä talouksia ovat viime aikoina olleet Saksa, Ruotsi ja Iso-Britannia. Kaikissa näissä maissa on erittäin suuri maahanmuuttajaväestö. Suuri maahanmuutto ei ole tietenkään ongelmatonta, mutta siihen ei nyt tässä puututa.

Juuri nyt Suomen synkkään talouden tunneliin tuovat valoa muutamat uudet kehityspiirteet. Tällöin on kyse euron heikkenemisestä dollariin nähden sekä öljyn kansainvälisen hinnan halpenemisesta. Molemmista seuraa merkittävä sysäys sekä yrityksille että kuluttajille. Todennäköisesti nähdään metsäyritysten tulosten paranevan, Finnairin kustannuskriisin helpottavan sekä muutenkin öljyhinnan alenemisen aikaan saaman ruiskeen kertautuvan eri puolilla taloudessa.

Mainitut lyhytaikaiset helpotukset eivät pelasta Suomea syvälliseltä uudistumisen tarpeelta. Kyse on mm. niistä kuuluisista rakenteiden uudistamisen tarpeista. Toisin kuin on esitetty, tämä uudistumisen tarve ei tarkoita ensisijaisesti kunnallisten tai muidenkaan hallintorakenteiden uudistamista. Uudistaminen olisi helppoa, jos kyse olisi vain hallinnon kehittämisestä.

Kyse uudistamisesta on rakenteiden ohella uusista toimintavoista, rohkeasta uuden teknologian soveltamisesta ja ennen kaikkea asenteesta. Tarvitaan myös uutta luottamusta talouspolitiikkaan, yrityksiin ja ihmisten osaamiseen. Onneksi näissäkin suhteissa on valoa näköpiirissä jo aivan lähitulevaisuudessa.