Varoittava esimerkki

Syksyllä 2016 olin tilaisuudessa, missä kokeneet ulkopolitiikan asiantuntijat pohtivat EU:n ja Englannin tulevaisuutta kesäisen Brexit-äänestyksen jälkeen. Ennen juhannusta pidetyn kansanäänestyksen tuloshan oli, että niukka enemmistö kannatti eroa Euroopan unionista. Sen jälkeen on eletty tuskallista aikaa niin unionissa kuin Englannissakin. Eroprosessi on edennyt pykälien mukaan, Englannin eron pitäisi tulla voimaan 29.3. 2019.

Pienen keskustelupiirimme huolenaiheeksi nousi kysymys, aiheutuuko Englannin todennäköisestä erosta ketjureaktio, missä Euroopan unioni vähitellen hajoaa. Oma tokaisuni keskustelussa oli, että ”Briteistä tulee varoittava esimerkki”. Kerrankin olin sataprosenttisesti oikeassa.

Vaikka Euroopan unionissa ilmenee nykyisin paljonkin eriseuraisuutta sekä vastentahtoisuutta koko instituutiota kohtaan, seuraajia Englannille ei ole tullut. Pikemminkin päinvastoin. Nekin maat, kuten Puola ja Unkari, jotka toiminnallaan ja politiikallaan sotivat EU:n sääntöjä ja periaatteita vastaan, pitävät tiukasti kiinni tuolistaan eurooppalaisten päättäjien joukossa. Tosiasiassa olisi jopa tervehdyttävää, jos mainitut maat eroaisivat itse, koska niiden harjoittama politiikka vähitellen rapauttaa EU:n moraalisen perustan. Maat eivät kuitenkaan lähde, koska niiden nettosaatavat EU:n budjetista ovat 2 – 3 prosenttia bruttokansantulota. Maat ovat siis EU:n ruhtinaallisen kehitysavun vastaanottajia.

Englannin varoittava esimerkki tiivistää muiden jäsenmaiden halua pysyä unionin jäsenyydessä. Tätä kirjoitettaessa ei vielä tiedetä, mitkä ovat Englannin lopulliset vaihtoehdot. Ns. kova Brexit näyttää todennäköisimmältä. Se tarkoittaa maan eroa maaliskuun lopussa ilman siirtymäaikoja ja ilman sopimuksia EU:n kanssa. Jäljelle jää tässä tapauksessa monia riitakysymyksiä - esimerkiksi Englannin taloudellisista sitoumuksista, joita se on aikanaan tehnyt. Kyse on kymmenistä miljardeista euroista. Niistä riideltäneen vuosikausia.

Suhteellisen lyhyen aikavälin rahoitusvastuut ovat tietysti merkitykseltään pieniä ja ohimeneviä. Paljon suurempia tulevat olemaan pitkän aikavälin seuraukset niin Englannin taloudelle kuin geopoliittiselle asemallekin. Tuleva prosessi voidaan nähdä viimeisenä vaiheena, missä entinen suurvalta ja imperiumi kutistuu lopulta noin viidenkymmenen miljoonan asukkaan saarivaltioksi, jos vielä Skotlanti ja Pohjois-Irlanti siitä erovat. Valtakunnaksi jää se ydin-Englannin kokoinen alue, jonka 400-luvulla germaaniset heimot, anglit ja saksit, valtasivat kelttiläisiltä kansoilta ja työnsivät niiden heimot saarivaltakunnan reuna-alueille.

Suurvalta-Englannin kutistuminen on ollut hidas prosessi. Useinhan romahdukset ovat aika nopeita. Mahtimaatkin voivat menettää asemansa muutamassa vuosikymmenessä. Englannin imperiumia luotiin vuosisatoja. Mahtavimmillaan se oli 1800-luvun jälkipuoliskolla, jolloin brittiläiseen alueeseen luettiin mm. Intia. Englannin vaikutus Kiinassakin oli valtava. Siis kahdessa tällä hetkellä yli miljardin asukkaan valtiossa.

Nykyinen nationalistinen uhoilu ja manner-Euroopan tölviminen lienevät jonkinlaista suurvaltamentaliteetin jälkikouristelua, kun henkisesti ei kyetä asettumaan omien mittojen mukaiseen asemaan.

Englannilla on tietysti edelleen valttikortteja, jotka ovat seurausta maailmantalouden ja -politiikan pitkäaikaisesta ylivallasta. Englannin kieli on puhutuin ja ymmärretyin yleiskieli maailmassa. Sen asemaa vahvistaa myös se, että kieli on entisen alusmaan, Pohjois-Amerikan kieli. Ilman englantia on nykyisin kansainvälisissä yhteyksissä vaikea tulla toimeen.

Lontoo on vanhastaan suuri finanssikeskus, joka syntyi siis Englannin taloudellisen aseman vanavedessä. Finanssikeskuksen aseman heikkeneminen on jo nähtävissä. Taloudellinen vuorovaikutus karttaa keinotekoisia rajoja, vaikka tietysti taloudellinen potentiaali vetää puoleensa rajoista huolimatta. Tästä on Kiina hyvä esimerkki.

Englannille tuskin jää tai syntyy Yhdysvaltioihin, Kiinaan tai Aasian suurvaltoihin verrattavaa taloudellista vetovoimaa tai potentiaalia. Etenkin teollista struktuuria on vaivannut vanhoillisuus ja kilpailukyvyn menetys. Ennen niin kukoistanut autoteollisuus on pian ehkä muisto vain.

Kun Englanti eristäytyessään sulkee rajoja siirtotyöläisiltä - myös Euroopasta, tuotannon ja palvelujen kilpailukyky heikkenee edelleen. Yhtä lailla kuin Trumpin Amerikassa, Englannissa ei huomata tai arvosteta sitä, millainen dynamiikka talouteen yritteliäistä maahanmuuttajista tulee. Suunta on siis tältäkin osin alaspäin.   

Sopimukseton irtautuminen Euroopan unionista aiheuttaa melkoisen kaaoksen alalla kuin alalla. Tulee olemaankin mielenkiintoinen koe myös muille seurata, mihin kaikkeen puoli vuosisataa jatkunut Euroopan integraatio on jo ulottunut. Se on monin tavoin syvällisempi muutos kuin EU:n ympärillä käytävästä kädenväännöstä voisi kuvitella.

Kaiken tämä ja paljon muuta, mitä emme pysty vielä näkemään, ovat maan, siis Englannin omat poliitikot saaneet aikaan. Maailma on pullollaan esimerkkejä siitä, miten heikko, huono, korruptoitunut tai eri tavoin epäkelpo poliittinen järjestelmä ja sen johtajat saavat maalle pahaa aikaan. Tätä ei olisi kuitenkaan uskonut maailman vanhimmassa demokratiassa. Sitä ei selitä mikään muu kuin vanha kuvitelma suurvallasta, joka edelleen elää ihmisten mielissä.

Vielä on olemassa vaihtoehto, että Englanti ei eroakaan Euroopan unionista. Pattitilanteessa turvaudutaan kansanäänestykseen, missä mahdollisesti suurella enemmistöllä päätetään jäädä EU:n jäsenmaaksi. Tämä olisi kivuttomin vaihtoehto myös Englannille. Prosessista on tässäkin tapauksessa kuitenkin kaksi pysyvää seurausta. Ensinnäkin kuluneen kolmen vuoden aikana on tuhlattu valtava määrä poliittista energiaa, jolle olisi ollut käyttöä kiireellisempäänkin niin Englannissa kuin manner-Euroopassa. Toiseksi, Englanti on menettänyt pysyvästi arvovaltaansa muiden EU-maiden joukossa. Mitä se käytännössä tarkoittaa, sitä emme vielä tiedä. 

Suomen talous ei ole ajopuu

Suomen kansantalouden kehitys on ollut vuoden 2016 alusta hämmästyttävän hyvää. Talouskasvu oli vuosina 2016 – 2018 keskimäärin noin 2,6 prosenttia vuodessa. Yllättäen tämä on samaa suuruusluokkaa kuin vuosina 1980 – 2010 keskimäärin.

Lähde: Findikaattori

Tämä ei tietenkään ole korkea kasvuluku verrattuna parhaisiin aikoihin, jolloin parhaimmillaan päästiin 3 – 4 prosentin vuosittaisiin kasvulukuihin. Niiden taustana oli kuitenkin työvoiman tarjonnan jatkuva kasvu sekä joskus poikkeukselliset tilanteet kuten 1990-luvun lopussa, jolloin Nokian maailmanvalloitus piti kasvuluvut Suomessa korkealla.  Lisäksi talouskasvua vauhditettiin lähes joka vuosikymmenellä jopa kymmenien prosenttien devalvaatioilla. Ne pitivät viennin kilpailukyisenä ja viennin kasvun korkeana.

Nyt talouskehityksen lähtökohdat ovat ihan toiset. Eläkkeelle siirtyvät ikäluokat ovat suurempia kuin työmarkkinoille tulevat. Työvoiman tarjonta supistuu. Viennin kilpailukykyä ei voida nostaa valuuttakurssien muutoksilla. Suomi kuuluu euroalueen yhteiseen raha- ja valuuttakurssipolitiikkaan.

Menetettyä hintakilpailukykyä voidaan parantaa ns. sisäisillä devalvaatioilla. Tästä esimerkkinä oli Sipilän hallituksen johdolla tehty työmarkkinoiden kilpailukykysopimus. Yksikkötyökustannuksilla laskettuna Suomen kilpailukyky heikkeni kilpailijamaihin, esimerkiksi Ruotsiin ja Saksaan, verrattuna vuosina 2007 – 2013 toistakymmentä prosenttiyksikköä (vrt. Suomen pankki: Euroja talous). Kilpailukykysopimuksen sekä maltillisten palkkasopimusten ansiosta suhteellinen heikennys kurottiin vuosina 2016 – 2018 puoleen tai allekin.

Talouskasvu perustuu nyt ja tulevaisuudessa yhä enemmän tuottavuuden paranemiseen. Tuottavuuden oletetaan, jos hyvin menee, nousevan 1 – 1,5 prosenttia vuodessa. Tämä huomioon ottaen kulunut kolmivuotiskausi oli menestys. Kasvu oli nopeampaa kuin oletettu tuottavuuden nousu.

Poliittinen oppositio ja eräät muutkin arvioijat ovat väittäneet, että taloudellinen menestys vuosina 2016 – 2018 johtui maailmanmarkkinoista, ei Sipilän hallituksen toimenpiteistä. Maailmanmarkkinoiden kehitys olikin kohtuullisen hyvää, ei kuitenkaan poikkeuksellista.

Vastaväitteenä näkemykselle, että hallituksen politiikan vaikutus olisi ollut vähäinen tai olematon, voidaan todeta, että maailmantalous kasvoi kohtalaisesti myös vuosina 2011 – 2015.  Muu euroaluekin pääsi kasvuun vuoden 2013 lopulla, mutta Suomen talous siitä huolimatta sukelsi. Kaikkiaan Kataisen ja Stubbin hallitusten aikana kansantalous supistui useita prosentteja. Hallitusten talouspolitiikka oli tällöin sosialidemokraattisten ministerien muotoilemaa.

Jos hallitusten vaikutus Suomen talouden kehitykseen on vähäinen, kuten poliittinen oppositio väittää, ja maailmanmarkkinat määräävät suunnan tai kehityksen voimakkuuden, silloinhan on kyse eräänlaisesta talouspolitiikan ajopuuteoriasta. Ajopuuteoriassa ajatellaan, että Suomen kehitys, tässä tapauksessa talous, on kuin kuohuvassa koskessa ajelehtiva tukki, joka holtittomasti ajautuu virran mukana ilman omaa tahtoa tai vaikutusvaltaa.

Ajopuuteoria otettiin käyttöön toisen maailmansodan jälkeen, kun haettiin selityksiä Suomen turvallisuuspoliittisille ratkaisuille, joiden perusteella lähdettiin jatkosotaan. Teorian esitti ensiksi historian professori Arvi Korhonen. Sen mukaan Suomella ei ollut vaihtoehtoja. Arvi Korhosen esille nostaman näkemyksen muotoili Suomessa pitkään vaikuttanut Saksan suurlähettiläs Wibert von Blücher muistelmissaan vuonna 1950 runollisesti: "Suurvaltojen valtataistelussa pikkuvaltioiden vapaalla omalla päätösvallalla on kovin suppeat rajat. Suomi tempautui suurpolitiikan pyörteisiin niin kuin vuolas Suomen joki tempaa mukaansa ajopuun (Wikipedia)."

Historiantutkijoiden käymän kädenväännön jälkeen voitiin todeta, että ajopuuteoria oli väärässä. Osa suomalaisten johtoa, erityisesti sotilasjohtoa, oli hyvissä ajoin hakeutunut yhteistyöhön Saksan kanssa Neuvostoliiton vaaraa vastaan.

Ajopuuteorialle rinnakkaiseksi mielikuvaselitykseksi syntyi jo varhaisessa vaiheessa koskiveneteoria, jonka kannattajia oli mm. akateemikko Eino Jutikkala. Poliittisiin ja historiallisiin kuohuihin ohjaudutaan koskiveneellä, ja yritetään selviytyä vaaroista maan kannalta parhaimmalla tavalla.

Koskivenevertausta voinee käyttää myös talouden pyörteissä. Lähihistoria osoittaa, ettei Suomi ole taloudellisesti selviytynyt kuohuntavaiheista kuin ”koira veräjästä”. 1990-luvun alussa kansantuotteen pudotus oli lähes 10 prosenttia, mistä pudotuksesta osa johtui Neuvostoliiton hajoamaisesta ja osa omista toimenpiteistä 1980-luvulla. Samanlainen pudotus toistui finanssikriisin yhteydessä vuonna 2009.

Olisi kuitenkin väärä tulkinta, ettei mitään ole tehtävissä. Tosiasiassa on paljon, ja tässäkin koskivenevertaus toimii hyvin.

Koskiveneessä tukirakenteiden on oltava kuohuja ja kolhuja vastaan riittävän lujat. Taloudessa tämä merkitsee rakenteiden vahvistamista ja pelivaran luomista esimerkiksi valtiontalouteen. Tarvitaan joustokykyä. Jatkuva velkaantuminen voi luoda liian raskaan painolastin, jotta veneen ohjaaminen pahimpien vaiheiden läpi onnistuisi.

Koskiveneen peräsimeen tarvitaan myös osaavaa kättä. Kansantalouden kehitykseen vaikuttava politiikka toimii lukuisten ja myös ennakoimattomien ristipaineiden keskellä. Talouspolitiikan johdolla pitää olla selkeä näkemys riskeistä ja mahdollisuuksista sekä selvä visio pyrkimyksestä oikeudenmukaiseen kehitykseen koko maassa.

Sipilän hallituksen visio ja ohjenuora on ollut työllisyyden kohottaminen. Hallitus on tehnyt lukuisia toimenpiteitä työllisyyden parantamiseksi. Yhdessä hyvän talouskehityksen kanssa työllisyyden parantamisessa onkin onnistuttu yli odotusten. Hallituksen itselleen asettaman 72 prosentin työllisyystavoitteen ja 110 000 uuden työpaikan saavuttamiseen ei uskonut juuri kukaan. Molemmat tavoitteet ylittyvät selvästi.

Miten sitten valtiovallan toimenpiteiden vaikutus taloudessa toimii? Peruslähtökohta on, että talouden uudistukset, joihin lainsäädännöllä tai julkisella rahoituksella voidaan vaikuttaa, on tehtävä ajoissa. Politiikalla on myös vaikutusta siihen, miten talouden kerrannaisvaikutukset toimivat. Talous on myös – fundamenttien ohella – psykologiaa. Voidaan synnyttää joko alavireinen tai positiivinen kierre. Molemmista on hyvät esimerkit 2010-luvulta.

Asiantuntijat nimesivät juuri joulun alla 2018 (YLE 30.12.2018) työllisyyden nousun 72 prosenttiin vuoden tärkeimmäksi talouspoliittiseksi tapahtumaksi. Työpaikkojen kohoaminen 120 000 – 130 000:lla on tärkein tulevaisuuden uskoa ja yksityistä kulutusta ylläpitävä tekijä. Se on osa positiivisen, ns. hyvän kierteen syntymistä. Harjoitetulla talouspolitiikalla on ollut olennainen vaikutus hyvän kierteen syntymiseen Suomessa. Suomen talous ei ole ajopuu, eikä sellaiseksi saisi päästääkään.