Vanha isäntä sekoittaa ja sekoilee

En kovin mielelläni kommentoi tällä palstalla yksittäisten henkilöiden tekemisiä tai toilailuja. Arvioin ja pohdin asioita mieluummin yleisellä tai sitten omalla henkilökohtaisella tasolla. Edellisessä blogissa kerroin kuitenkin arvostavasti rohkeasta jämsäläisestä – Eino Keskisestä, joka jo kauan sitten poistui keskuudestamme.

Pitkän harkinnan jälkeen ryhdyn kutenkin puimaan ilmiötä, joka liittyy yhteen henkilöön, Paavo Väyryseen. Hänen historiansa ja ennen kaikkea tapansa toimia on niin poikkeuksellinen, että hyvällä syyllä voi puhua jo ilmiöstä.

Muistan hämärästi Paavo Väyrysen lainanneen antiikin ajan sanontaa Sat Sapienti – viisaalle kylliksi. Muistini mukaan hän käytti sitä itselleen sopivana luonnehdintana. Voin tietysti olla väärässäkin, koska en löytänyt olettamaani lähdettä netin kautta. Jos näin kuitenkin on – kuten luulen -, voin vain todeta, että Väyrynen olisi voinut jonkin muun paremmin sopivan sanontatavan. Hänen tapansa toimia ei oikein perustele lainausta.

Ihmisen oletetaan vanhetessaan rauhoittuvan, seestyvän ja viisastuvan. Ihanteena voi kai pitää laajasti asioita ymmärtävää, rakentavasti ja hyväksyvästi suhtautuvaa ikäihmistä, jonka kiihkeät vuodet ovat jo takanapäin. Näin ei tietenkään aina ole. Paavo Väyrynen täyttää kuluvana vuonna 70 vuotta ja väistämättä liittyy vähitellen meidän ikäihmisten joukkoon. Hänen kohdallaan edellä esitetty luonnehdinta ei sovi kuvaan. Väyrynen on jälleen käynyt taistoon oman asemansa puolesta. Hänen käsityksensä mukaan Paavo Väyryselle on ennalta määrätty paikka vallan ytimessä.

Paavo Väyrynen on tehnyt pitkän, kohta jo 50 vuotta jatkuneen poliittisen uran Keskustapuolueen/Suomen keskustan riveissä. Tämän toiminnan ansiosta hänet on valittu puolueen kunniapuheenjohtajaksi. Väyrynen on kertonut, että ainoa virhe, jonka hän urallaan on tehnyt, on ollut luopuminen puolueen puheenjohtajan paikalta vuonna 1990. Sittemmin hän on useamman kerran pyrkinyt tähän tehtävään takaisin, mutta jäsenistö ei ole häntä siihen enää uudelleen valinnut.

Väyrynen tuli puheenjohtajaksi kovan kampanjan tukemana vuonna 1980. Hän voitti puoluekokouksen äänestyksessä pitkäaikaisen puheenjohtajan Johannes Virolaisen. Johannes Virolainen valittiin sittemmin puolueen kunniapuheenjohtajaksi. Hän jäi muistiin demokratiaa kunnioittavana henkilönä lausunnolla, jonka hän antoi heti hävityn vaalituloksen jälkeen: ”Kansa on puhunut, pulinat pois.” Virolaisesta tulikin vanhetessaan arvostettu kansalainen, jonka mielipidettä kysyttiin usein niin puolueessa kuin julkisuudessakin. Virolaisesta tuli kansanvallan perikuva. 

Toisin kuin Virolainen, Väyrynen haluaa sekoittaa politiikan pakkaa aina uudelleen niin kauan, että hänelle tulisivat käteen kortit, joilla pelastaa Suomi, Eurooppa ja koko ihmiskunta. Aikanaan Väyrynen esitti koko ihmiskunnan parlamenttia ja hallitusta ratkaisemaan maailmanlaajuisia ongelmia. Nyt hän vastustaa viimeiseen saakka eurooppalaisen integraation syventämistä ja haluaa purkaa sen, mitä tähän mennessä on luotu. Onkin totta, ettei kaikki luotu ole ollut onnistunutta, mutta kulunutta historiaa ei voi pyyhkiä pois kuin kirjoitusta mustalta taululta.

Keskinäisellä yhteistyöllä on nykymaailmassa erittäin suuri rooli. Tuskin kukaan ajatteleva enää uskoo, että voimapolitiikalla ja ylivallalla voidaan hoitaa tai ratkaista ihmisiä koskevia maailmanlaajuisia uhkia ja ongelmia. Parhaillaanhan tällaisesta virhearviosta saadaan karmeaa esimerkkiä niin Euroopassa kuin Lähi-idässä ja Afrikassakin. Mitä syntejä eri mailla ja maaryhmillä tai yksittäisillä hallitsijoilla historiassa onkaan ollut, juuri tällä hetkellä sekoittava ja sekoileva tekijä on Venäjä. Venäjä on vallannut Krimin ja käy sotaa Ukrainassa. Venäjä hyökkää lentokonein Syyriassa siviilien ja Syyrian diktaattoria vastustavien tahojen kimppuun.

Venäjän ainoa motivaatio on, että nykyinen johto haluaa palauttaa Venäjän suurvalta-aseman. Venäjästä on näin tullut kansainvälisen politiikan häirikkö aikana, jolloin eletään yleistä suuren epävarmuuden aikaa ja edessä on koko ihmiskunnalla jättimäisiä haasteita.

Väyrysen tempauksia ei tietenkään voi verrata Venäjän politiikkaan muussa mielessä kuin, että hän häiriköi hiukan samalla tavalla Suomen sisäpolitiikassa. Väyrynen luo omia poliittisia käytäntöjään. Hän on parhaillaan perustamassa omaa uutta puoluetta, vaikka ei aio erota puolueesta, mihin on valittu kunniapuheenjohtajaksi. Lisäksi hän vaatii uusia eduskuntavaaleja, vaikka edellisistä ei ole vielä vuottakaan. Samalla hän tuomitsee oman puolueensa harjoittaman politiikan. Ja kaikki tämä aikana, jolloin maa elää historiansa pisintä taloudellisen taantuman aikaa ja maahan saapuu turvapaikanhakijoita niin paljon, etteivät resurssit tahdo riittää.

Väyrysen mielikuvituksellisuutta voi kyllä ihailla. 1990-luvun alussa, kun Suomi neuvotteli EU-jäsenyydestä ja Väyrynen oli ulkoministeri, kerrottiin, että Väyrynen ajoi Euroopan unionin maatalouspolitiikkaan ja -tilastointiin uutta kategoriaa, arktista maataloutta. Arktisen maatalouden osana Suomen maatalouden oli määrä saada erityiskohtelu. Talonpoikaisjärjellä ajateltuna arktista maataloutta on lähinnä vain porotalous. Jos näin oli, ei ihme, etteivät nämä neuvottelut edenneet.

Väyrysen nykyistä toimintaa voisi tarkastella rauhallisempina aikoina vitsinä tai enintään veneen keikuttamisena. Noin ehkä yleisellä tasolla mutta entiselle omalle puolueelleen toiminta aiheuttaa joka tapauksessa paljon harmia. Väyrynenhän on tuominnut myös hallituksen aluepolitiikan. Jos hänen hajoitustoimintansa ajaisi keskustan uudelleen oppositioon, on vaikea kuvitella, että mikään muu taho korostasi eri alueiden tasapuolista kohtelua yhtä suurella painolla.

Väyrysen operaatioista ei onneksi seuranne mitään merkittävää. Niihin on jo totuttu eikä seuraajia todennäköisesti tule kuin kourallinen. Myös keskusta vapautuu lopullisesti Väyrysen varjosta. Katkaistessaan siteensä entisiin yhteyksiinsä ja vedotessaan populistisiin liikkeisiin, Väyrynen jäänee huutavan ääneksi korpeen. Päällimmäiseksi Paavo Väyrysestä jäänee mielikuva poliittisesta häiriköstä. Tuskin hän tällaista historian muistikuvaa tavoitteli.

Eino Keskinen - rohkea jämsäläinen

Palaan vuoden alussa kirjoittamaani blogikirjoitukseen (Yle urheilu teki suuren palveluksen koko Suomelle, 8.1.2016), missä hehkutin nuorten, alle 20-vuotiaiden jääkiekkomaajoukkueen saavutusta ja tyyliä, millä pojat maailmanmestaruuden voittivat. Joukkueessa erottuivat rohkeudellaan ja ennakkoluulottomuudellaan 17-vuotiaat Jesse Puljujärvi, Patrik Laine ja Olli Juolevi. Yllättäen lähes samanlaisen vaikutelman tekee nyt myös 17-vuoden ikäinen Wilma Murto, joka paransi kevään aikana seiväshypyn ennätystään ja teki alle 20-vuotiaiden maailmanennätyksen 471 cm. Myös hän osoittaa taidon lisäksi rohkeutta, mitä laji jo sinänsä vaatii.

Onko siis tuossa ikävuodessa 17 taikaa, vai onko kasvamassa sukupolvi, joka ei tyydy hieman nuukahtaneeseen ilmapiiriin, mikä Suomea parhaillaan riivaa? Rohkeus puuttuu ja halutaan pitää kiinni kynsin hampain kiinni siitä, mitä on saavutettu, vaikka tiedetään, että rajujen ja nopeiden muutosten aikana se on varmin tapa menettää kuviteltu saavutettu etu.

Ikäkausi tuli väistämättä mieleeni, kun ajattelin vuosi sitten purkamiani ja puhtaaksi kirjoittamiani nauhoituksia, joita isäni, Eino Laaksonen, oli tehnyt runsaat 30 vuotta sitten. Eräillä nauhoilla hän haastatteli ikätoveriaan ja myös Jämsän Äijäksi valittua kauppias Eino Keskistä. Sekä haastattelija että haastateltava olivat tuolloin 80 ikävuoden tuntumassa. Edellinen hieman alle ja jälkimmäinen hieman yli.

Jämsän Juokslahdella kauppa-apulaisena aloittaneen ja osuuskaupan hoitajaksi lopulta päätyneen Eino Keskisen elämä oli ollut äärimmäisen tapahtumarikas ja värikäs. Sitä oli leimannut ennakkoluuloton halu tarttua tilaisuuteen sekä henkilökohtainen rohkeus.

Eino Keskinen oli 17-vuoden ikäinen, kun Suomi vuoden 1918 alussa joutui sisäiseen myllerrykseen, jonka seuraukset olivat rajut koko kansakunnalle. Tammikuun lopussa alkoi sisällisota, vapaussota, punakapina tai mitä nimeä siitä halutaankaan käyttää. Eino Keskinen tempautui mukaan valkoisten puolelle, vaikka hän erittäin innokkaana urheilumiehenä oli osallistunut Jämsän Tarmon, työväenliikkeen urheiluseuran toimintaan. Seurauksena oli, että hän osallistui sitten peräjälkeen kolmeen sotaan, mm. Tampereen taisteluihin keväällä 1918, missä haavoittui vakavasti, Viron vapaussotaan sekä Heimosotaan Aunuksessa.

Palaan tämän historiallisen vaiheen tapahtumiin tällä palstalla ehkä vuoden parin päästä, kun itsenäinen Suomi täyttää sata vuotta. Tässä tuon esille Eino Keskisen rohkeuden ja ennakkoluulottomuuden ja tilaisuuteen tarttumisen, mikä ilmeni hänen intohimonaan urheilua kohtaan.

Eino Keskinen oli ollut pikku pojasta alkaen intohimoinen urheilumies niin kotikylällään Juokslahdella kuin Jämsässä kuten myös eri puolilla Keski-Suomea ja Hämettä. Haastattelija nosti esiin kysymyksen hänen lähdöstään Australiaan, mikä tapahtui vuonna 1923. Miksi lähteä maapallon toiselle puolelle, minne tuohon aikaan ei kovin helposti voinut päästä?

Eino Keskinen kertoi:

”Tavallaan se oli urheilu, joka minut sinne vei. Kun silloin ilmestyi urheilukalenteri, tämä Yrjö Halme toimitti sellaista. Jossa oli ympäri maapallon kaikkien maiden ennätykset. Minä hullu luin sitä, minä tulin siihen tulokseen, että minähän voisin siellä saada ennätyksiä haltuuni ainakin kolmessa lajissa. Oli siinä nyt muukin seikkailuhalu. Minä olin ollut kolmessa sodassa siihen mennessä ja haavoittunut pari kertaa ja muuta. Tämä yksitoikkoinen meijerin isännöitsijän homma se ei ollut minun mielestäni tärkeä.

Minä päätin lähteä sinne. Sain Puttolan Villeltä 5 tonnia lainaa ja velimiehelle annoin polkupyöräni, sukseni ja vehkeeni, ei Australiassa sellaisia tarvinnu. Sain rahat kasaan ja lähdin sitten.”

Eino Keskinen matkusti Lontooseen ja sieltä laivalla Australiaan. Laivalla hän tutustui suomalaisiin Keski-Pohjanmaalta tulleisiin nuoriin miehiin, jotka myös olivat menossa Australiaan. He olivat kotoisin Lohtajalta ja heillä oli Australiassa tiedossa jo yhteyshenkilö, lohtajalainen jääkäriluutnantti Nestori Karhula, josta oli tullut Brisbanen alueen suomalaissiirtokunnan keskushenkilö.

Jo laivamatkalla Eino Keskinen kunnostautui laivan oloihin sovitetuissa ”urheilukilpailuissa”, koska oli nopea, voimakas ja monipuolinen sekä urheilun lisäksi hyvä voimistelija.

Varsinaisesta yleisurheilutoiminnasta Australiassa Eino Keskinen kertoi mm. seuraavaa:

”Minä liityin sitten sellaiseen Thompson Estade Harries, sellaiseen seuraan, jolla oli oma kenttä, jossa oli lampaita, aina paljon siellä kentällä. Eihän siellä voinut keihästäkään heittää, olisi voinut osua lampaisiin. Hyppyjä voi suorittaa ja sellaisia.

No niin se urheilu alkoi siitä sitten kehittyä. Minä voitin ensimmäisessä kilpailuissa heti keihäänheiton, seiväshypyn ja sitten kymmenottelun. Kaikissa oli uusi Australian ennätys sitten kaiken lisäksi sillä kertaa. Se oli se minun päämääräni, minkä minä Suomessa otin, että tuolla on helppo saada ennätykset nimiinsä.”

Eino Keskinen saavutti Australiassa tavoitteensa. Hänestä tuli Australian moninkertainen mestari keihäänheitossa, seiväshypyssä ja kymmenottelussa sekä myös lajien ennätysten haltija. Hänen saavutuksensa eivät jääneet vain Australiaan, vaan Eino Keskinen osallistui Uudessa Seelannissa pidettyihin Oseanian, eli tuon alueen maanosan mestaruuskilpailuihin ja saavutti mestaruuden seiväshypyssä ja kymmenottelussa. Keihäässä hän tuli toiseksi. Hän hävisi valmennettavalleen.

Eino Keskinen osallistui aloitteellisen maahanmuuttajan tavoin Australian yleisurheilun kehittämiseen. Hän ryhtyi valmentamaan nuoria mm. keihäänheitossa. Hän tuotti sopivia keihäitä Suomesta, kun niitä oli tuohon aikaan vaikea saada Australiasta.

Eino Keskinen kertoi:

”Minä tilasin, siellä ei ollut esimerkiksi Brisbanen kaupungissa, vaikka siellä oli siihen aikaan jotakin 250 000 asukasta, ei ollut yhtään keihästä missään kaupassa, ei kuulaa, ei kiekkoa. Piikkitossuja ja krikettimailoja ja sellaisia oli, mutta ei yleisurheiluvälineitä. Minä tilasin Suomesta 50 kappaletta keihästä sitten sinne ja sitten oli 5 kappaletta kiekkoja. Ja sitten oli Nurmi-tossuja, kun Nurmi oli huipulla silloin vuonna 24, juoksutossuja sinne.”

Nykyisinhän Australialla on sekä miehissä että naisissa maailmanluokan keihäänheittäjiä. Ehkä Eino Keskisen työ tässä kantaa aina nykypäivään.

Eino Keskinen palasi 1930-luvulla takaisin Suomeen, vaikka hänellä oli Australiassa tärkeä ja hyvin palkattu toimi suuren kaivoksen työnjohtajana. Hän halusi tulla sairastuneen äitinsä avuksi ja asettui jälleen Juokslahdelle. Urheilu ei suinkaan jäänyt, mistä oli osoituksena Jämsänkosken Ilveksen kunniapuheenjohtajuus.

 

Sopii vain toivoa, että tämän päivän suomalaisista, ainakin nuorista, löytyy yhtä rohkeita, peräänantamattomia ja vastuullisia kuin Eino Keskinen – rohkea jämsäläinen – oli.